Mistäs tällainen syntyjään melankolinen introvertti pessimisti sitten voi tietää olevansa hoitoa vaativasti stressaantunut ja masentunut? Rajan ylitys oli oikeastaan aika helppo huomata. Olen sillä tavalla kunnianhimoinen että sen minkä teen, haluan tehdä kunnolla. Siis silloin kun olen terve. Mitä välii, ajattelen nyt kuin esiteini, ihan sama. Töihin tarttuminen on vaikeaa ja vastenmielistä eikä lopputuloksen kanssa ole niin tarkkaa. Mukavaa kaikkien kannalta etten ole esimerkiksi kirurgi.
Mitättömän pienet ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kompastun pienimpäänkin polulle osuvaan männynneulaseen, annan periksi, heitän hanskat tiskiin. Monesti alan vielä kaupanpäällisiksi itkeä. Ärsyynnyn terveenäkin helposti, muttei se ole mitään nykyiseen verrattuna. Kiehahdan tottelemattomille lapsilleni. Olen kiehahdellut aina, mutta nyt tunnen konkreettisesti kropassani kuinka kierrokset lähtevät nousemaan. Huudan kunnes ääntä ei enää tule. Raivoan äkkijarrutuksen jälkeen tuntemattomille bussissa että käyttäkää nyt #¤%& sitä heijastinta tai taskulamppua. En siedä hajuja, ääniä, valoja, en voi kuunnella lempimusiikkiani, sekin tuntuu hälyltä ja häiriöltä. Aika ei riitä mihinkään vaikka juoksen koko ajan nopeammin. Oravanpyörä, minuuttiaikataulu. Perjantai-illan jälkeen tulee maanantai.
Kauheinta on kuitenkin muistamattomuus. Muistini on ollut huono jo pitkään. Raskausdementiaa, imetysdementiaa, äitiysdementiaa joo, mutta tämä nykyinen on ihan omaa luokkaansa. Olin varma että minulla on oikea muistisairaus.
Ystäväni sanoi, etten voi olla masentunut koska näen niin paljon
hauskuutta arjessani. Voi kyllä, sanoi psykologi. Masentuneet ihmiset
nauravat paljon. Se on selviytymiskeino.
Ja kun nauraa itselleen, eivät ilon aiheet ihan heti lopukaan.
Aamiaisen jälkeen menin taas metsään. Aurinko paistoi syvänvihreään kaiken peittävään sammalikkoon niin suloisesti kuin vain lokakuun lopussa voi. Pääpaino oli pään hoidolla mutta toivoin myös löytäväni suppilovahveroita. Harmitti kun niitä löytyi odotettua vähemmän. Samalla olin helpottunut: enhän minä niitä kumminkaan olisi jaksanut perata.
Osaankohan minä nyt sairastaa oikein. Pitäisi relata eikä niin kauheasti kelata. Pitäisi tehdä psykologin antamia tietoisen läsnäolon harjoituksia, altistaa itsensä niille joka päivä. Pitäisi olla itselleen lempeä ja hyväksyvä. Ajatukset menivät metsässä omia polkujaan, mietin miksi toiset meistä näyttävät jaksavan vaikka mitä kun taas toiset ovat tällaisia oman elämänsä haperoita. Elämäni on aina ollut aika helppoa, sujunut enimmäkseen toiveitteni mukaisesti, ei suuria tragedioita, ei sairauksia, ei erityislapsia, ei väkivaltaa, ei alkoholismia, ei yksinhuoltajuutta eikä enää edes allergioita. Siisti sisätyö sivistyneessä ilmapiirissä. Kuinka edes kehtaan uupua, onko minulla muka joku oikeus olla masentunut!
Iltapäivällä kahlasin menneen kesän perennojen keskellä keräämässä siemeniä kun työkaveri soitti. Olisi pitänyt muistaa jokin työasia viime keväältä. Hetkessä pääni ympärille kiertyi piukka vanne. Stressihormoni kohisi korvissani. Sain kiristymisen katkaistua hengitysharjoituksilla, mutta säikähdin sen voimakkuutta. Kykenenkö kahden viikon kuluttua enää avaamaan työpaikan oveakaan? Olenko luonut itsensä toteuttavan profetian? Perheen pärjääminen on kiinni jaksamisestani, en missään nimessä saa joutua työkyvyttömäksi tai olemme hukassa. Katkeanko juuri siksi, että on pakko jaksaa?
Lääkityksen ensimmäinen viikko mennään puolella annoksella, jotta kroppa tottuisi ilman kohtuuttomia sivuoireita. Lääke saattaa aiheuttaa flunssan kaltaisia oireita. Niitä onkin, mutta koko perheellä. Päätä vähän särkee, eivät auttaneet päiväunet eikä iltakävely. Lisää nappia naamaan ja nukkumaan.
"Kettu juoksi metsään
ystäviä tapaamaan
viipaleina maukkaina"
Olen keski-ikäinen työssäkäyvä kolmen lapsen äiti. Perustin perheen melko myöhään, mistä syystä elän nyt pikkulapsiperheen ruuhkavuosiani samaan aikaan kun vaihdevuodet jo kurkistelevat nurkan takana. Arki on jo kymmenen vuoden ajan ollut riemukasta hullunmyllyä valo- ja kurapilkkuineen. Yöelämä on vilkasta, peiton alla on totisesti säpinää: legopalikoita, lelukoiria, tukassa nukkuvia lapsia ja kissan oksennusta. Yllä oleva runo on nelivuotiaani uusinta tuotantoa.
Melko pitkään olen ollut monien äitien tavoin väsynyt, ärtyisä ja muistamaton. Lopulta ruuvi kiristyi, volyymi kohosi ja muisti meni siinä määrin että oireilu alkoi haitata työntekoa ja ymmärsin hakeutua hoitoon. Veriarvot kilpirauhasineen päivineen olivat kunnossa. Pikkuhiljaa selvisi, että stressi ja masennus ovat syöneet muistini. Se kohta nupissani, missä muistin on määrä asua, on mennyt rusinaksi. Okei, minulla on siis keskivaikea masennus mutta jiiiihaa, en olekaan dementikko!
Lääkäri passitti minut psykologille sekä parin viikon sairauslomalle ja suositteli kokeilemaan mielialaa kohentavaa lääkitystä. Uuh. Kynnys minkäänlaisten lääkkeiden käyttämiseen on tosi korkea, mutta kun pohdiskelin tilannettani ääneen, erilaisista kaapeista alkoi tulla ulos ihmisiä, joilla oli masennuslääkkeistä hyviä kokemuksia. Pahaa sanottavaa oli vain niillä, joilla ei ollut omakohtaista kokemusta. Lääkärikin onnistui luonnehtimaan suosittelemansa serotoniinin takaisinoton estäjän minulle niin, että hienoisen hautomisen jälkeen päätin kokeilla. Lääke vaikuttaa hitaasti, sen vaikutuksen huomaa kuukausien kuluttua, jos ollenkaan. Se muodostaa pikkuhiljaa ikään kuin lavuaarin tulpan, joka estää kroppani tuottamaa serotoniinia valumasta viemäriin. Lääke kuulemma myös laskee puolestani kymmeneen, mistä ominaisuudesta uskoisin perheen ilahtuvan. En ole koskaan ollut kuuluisa kärsivällisyydestä ja pitkästä pinnasta.
Aloitin sekä sairausloman että lääkkeen käytön tänään. Sivuvaikutusluettelo oli sitä luokkaa, että mieli teki soittaa ambulanssi valmiiksi ennen kuin nakkaan pillerin nassuun. Vielä ei ole kuitenkaan ilmennyt mitään tavallista oudompaa. Paitsi, no, yhtäkkiä pätkähti päähän perustaa blogi. Sellaisesta ei ollut mainintaa tuoteselosteessa. Vietin aamupäivän metsässä, iltapäivällä huilasin kotona ja illalla kävin tapaamassa ystävääni hyvin, hyvin pitkästä aikaa.
