keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Onnellista Uutta Vuotta!


Vuoden 2014 viimeisen auringonlaskun myötä
toivotan Sinulle
Onnellista Uutta Vuotta 2015!

Ole itsellesi ystävällinen ja lempeä.



Vieras

Mieli on hyvä mutta kirjoittaminen hankalaa, kun kateissa ollut kiisu nukkuu makoisasti tietokonepöydällä ja tassu rapsahtaa näppäimistölle vähän väliä.

Pakkanen meni pyllylleen. Kävelin lumisateessa koirien kanssa apteekille matolääkettä ostamaan. Jäin suustani - koira-asioista - kiinni. Kiersimme tikkametsän kautta kotiin. Mietin että kukaan ei tiedä kuolemansa hetkeä. Mitä koirat tekisivät jos kuolisin nyt tähän metsäpolulle? Menisivätkö kotiin? Ainakin ne osaavat reitin. Kauanko kestäisi ennen kuin siellä kukaan ymmärtäisi ihmetellä? Tällä kertaa en kuitenkaan kuollut vaan hakeuduin suihkun jälkeen aamupalalle klo 13. Taitaa olla ennätys sitten keikkaelämäaikojeni. 

Naapurin lapsi houkutteli vastahakoisimman ulkoilijan pihalle lumirakennushommiin moneksi tunniksi ilman että minun tarvitsi tehdä mitään. Puoliso vei muut kaksi pulkkamäkeen. Siivoilin kotia, lähinnä keittiötä siihen kuntoon että voin ottaa vieraan vastaan. Sain jokusen vaakasuoran pinnan näkyviin.

Vieraani tuli, rapsutteli koirat ja esitteli asiansa. Juttua piisasi kyllä paljon muustakin. Hänellä on kilpirauhasen vajaatoiminta. Diagnoosin saamisessa on ollut aika kova homma. Oireet täsmäävät omieni kanssa: masentuneisuus, väsymys, muistin toimimattomuus, uuden oppiminen mahdotonta, äkkipikaisuus, aggressiivisuus, pahantuulisuus, turvotus, kuulon huononeminen, korkea diastolinen verenpaine... Oireluettelo on pitkä ja monipuolinen ja samoja oireita voi aiheuttaa moni muukin asia, mutta minun kohdallani aivan liian moni oire kolahtaa. Kannattaa kuulemma hakeutua suoraan kunnon lääkärille vaikka se tietäisi matkaa Helsinkiin. Vajaatoiminta-asiaa ymmärtäviä lääkäreitä ei ole monta niissä tapauksissa joissa sairaus ei näy verikokeessa. Vieras puhui aivosumusta. Hymyilin ja sanoin hiljaa että mulla on sumuaivo-niminen blogi. Vieraan leuka loksahti.


Vieraan lapsista kaksi on saman ikäisiä kuin minun. Yhden kerran olemme jopa olleet samaan aikaan synnytyssairaalassa. Kummallakin on urheilijatausta ja sen jälkeinen huomaamatta hiipinyt uupuneisuus, tyytymättömyys, huono itsetunto ja edelleen näiden myötä kertynyt kolmenkymmenen kilon ylipaino. Paitsi että vieraani kadotti oman huonon olonsa ja ylipainonsa kuluneen vuoden aikana ja sai elämänsä takaisin. Miten, siitä hän tuli nyt taipaleen taakse minulle kertomaan. Ennen-jälkeen-kuvat, hersyvä iloisuus ja palava into julistaa ilosanomaa kaikelle kansalle vakuuttivat minut niin, että aion kokeilla hänen menetelmäänsä. Tunnistin tuon innon. Se on samanlainen kuin minun omaan kokemukseen perustuva intoni kertoa nenäkannusta.

Painonpudotus ja oikeiden ruokatottumusten omaksuminen (ja vanhojen unohtaminen) helpottaa myös kilpirauhasoireita vaikken lääkitystä saisikaan. Kun syön oikealla tavalla eli terveellisiä aterioita tiheästi, aineenvaihdunta toimii. Verensokerin vaihtelu pysyy tolkun rajoissa, jolloin kroppa ei kerää rasvaa. Sokeri on kuin huume, sanoo vieras, mutta koukusta pääsee kyllä irti. Hän antoi itselleen luvan syödä jouluna niin paljon suklaata kuin haluaa mutta kas, hän ei halunnut. Ei maistu hyvältä. Sen sijaan salaatti maistuu. Ja liikunta. Ken elää, näkee. 


Olenko kertonut kuinka kuopus oli nelivuotiaana kohtelias kyläpaikan tarjoilujen äärellä. Isäntä kysyi maistuuko ruoka. Lapsi vastasi kirkkaalla äänellä että maistuu. Ja jatkoi hetken kuluttua: se maistuu pahalta.

Keräsin myöhään syksyllä komeamaksaruohon varsia maljakkoon. Nyt katkoin kuihtuneet kukinnot pois ja istutin komeat juuret kasvattaneet varret multaan. Siinä keittiötä varisevien kukintojen, mullan ja veden kanssa sotkiessani kysäisin esikoiselta pitääkö hän minua koskaan omituisena. Lapsi sanoi että pitää. Tarkensi vielä painokkaasti siis omituisena, etten vain erehtyisi luulemaan muunlaiseksi pitämiseksi. Illalla esikoinen söi iltapalaa ja jutteli että hänen mielestään punainen lohi on parhaan makuista, parempaa kuin sen sukulaiset. Mitä mieltä minä olen? Vastasin etten ole paljon syönyt sukulaisia. Lapsen mielestä se on oikeastaan aika hyvä asia.


tiistai 30. joulukuuta 2014

Silmiä pimeässä

Lauantai. Päätä särki. Ulkoilin, jumppasin, venyttelin, join vettä, otin lääkettä, perheenjäsenet hieroivat hartioita. Päätä särki. Nukuin muutaman tunnin päiväunet ja ulkoilin taas. Päätä särki. Se on nykyään harvinaista mutta silloin kun särkee, särkee kunnolla. Yleensä olan takaa, kirjaimellisesti. Tämänkertainen päänsärky saattoi johtua ovenraossa paleltuneista niskalihaksista. Olen päästellyt koiria takaovesta ulos ja sisään paitasillani.


Iltalenkillä tuli vastaan naapuri joka kertoi kohdanneensa hakkuuaukion laidalla otsalamppunsa valossa suuret valkoiset silmät. Peura lähtee peläyttäessä pakoon, nämä silmät eivät. Otus vain kyyristyi kissamaisesti lähemmäs maan pintaa jatkaen tuijottamista. Vasta kun naapuri koirineen lähti suoraan kohti, se nosti kytkintä. Jep jep. Tämän jälkeen olikin mukava jatkaa lenkkiä juuri sen saman hakkuuaukion suuntaan. Piki haluaa aina aukiolle. Olen luullut sen vainuavan peuroja. Ehkä ilves on haistanut lampaat.

Sunnuntai. Päätä särki jo herätessä. Venyttelin, otin lääkettä, mies hieroi. Illalla vasta helpotti. Pääsin tietokoneen ääreen tekemään kukkakirjani valmiiksi. Digikuvafirman tarjous oli menemässä umpeen ja minä viimetippalainen olin pari päivää aiemmin päättänyt järjestellä lähes valmiin teokseni kokonaan uusiksi. Puoli kahteen meni mutta valmista tuli ja kirja on tilattu.


Maanantai. Maitovarastoja täydennettiin, tietenkin. Ymmärsimme lähteä kauppaan vasta iltapäivällä jotta kuorma on ehtinyt tulla. Kävimme samalla postissa. Minä lähetin siemenkirjeen uudelle kierrokselle, puoliso teki äitinsä muuttoilmoituksen. Anoppi haluaa muuttaa kirjansa sinne missä nyt asuu ilmeisen pysyvästi. Haikeaa mutta ymmärrettävää. Ja on siinä yksi hyväkin puoli: saamme yhden huoneen lisää. Tai no, lasten valtaamahan mummola on ollut jo kesästä asti.

Jouluaaton ylimitoitetun perunasoseen sekaan kipattiin kasa nakinpaloja ja sipuli. Paistettiin uunissa epämääräinen aika samalla kun vedeltiin sohvalla sikeitä. Hyvin teki kauppansa. Iltapalaksi puoliso surautti ylikypsät banaanit ja litran jäätelöä pirtelöksi. Ei jäänyt happanemaan sekään.

Autossa ilmeni kauppareissulla jarruvika, huomenna selviää kuinka iso. Ja meneekö korjaus ensi vuoteen. Mietin miten saan pikkukoijan eläinlääkärille rokotettavaksi.

Ressi-kissa oli poissa puolet yöstä ja koko päivän vaikka oli parikymmentä astetta pakkasta. Kissittelin oven raossa moneen kertaan muttei kuulunut kulkusen helähdystäkään. Voi miten iloiseksi tulinkaan kun kiisu illansuussa viimein ilmestyi kotiin, kunnossa mutta nälkäisenä. Ramses ramppasi päivän mittaan sisään ja ulos ainakin kaksikymmentä kertaa. Mahtoiko sekin miettiä missä kaveri on.


Huomenna saan vieraan. Törmäsin netissä perheenäitiin joka on kuluneen vuoden aikana pudottanut painoa runsain mitoin ja saanut elämänsä kaikin puolin parempaan jamaan. Jostakin kaupallisesta lienee kyse kun hän vaivautuu tänne perämetsän taakse menetelmäänsä esittelemään - tosin sentään muutakin asiaa näille nurkille kuulemma on. Keventäjien avulla pääsin hienosti tuloksiin mutta enää ei riitä virtaa ruoka-annosten punnitsemiseen ja kirjaamiseen. Easy Diet tehosi myös mutta myöhemmin söin nekin kilot takaisin - enkä voi kuvitella enää ikinä nieleväni mitään soijaproteiinin makuista. Vuoden alusta aloitan karkkilakon. Ihan täyttä sokerilakkoa en yritä, mutta jos saan suklaan ja makeiset pois, olen jo melko lähellä sataa prosenttia. Huolettaa miten mahdollinen epäonnistuminen vaikuttaa mielialaan.


Lasten(kin) vuorokausirytmi on päälaellaan. Esimurkku nukkui tänään yhteentoista, tokaluokkalainen melkein kahteentoista. Eikä illalla tule uni simmuun millään. Alamme kääntää rytmiä vasta uudenvuoden jälkeen. Valvokoot ja katselkoot ilotulitusta. Tänään pelattiin ensimmäisen kerran joulupukin tuomaa Afrikan tähteä. Tokaluokkalainen voitti. Viisivuotiaan maltti yllätti. Minä olin orjana useamman kierroksen kuin oli tarviskaan, jotta ehdin käydä koirien kanssa pihalla.

Koirien suhtautuminen ilotulitukseen on arvoitus. Piki oli vuosi sitten vain neljän viikon ikäinen ja vielä synnyinkodissaan. Puolison naulainten ja muiden työkalujen paukkeeseen se ei ole koskaan kummemmin reagoinut, mutta nehän vain paukkuvat, eivät ujella, räjähtele, haise eivätkä tuota äkillistä kirkasta valoa. Kunhan koirat vain eivät karkaisi ja joutuisi hukkaan. Ulkoilutan ennen kuutta illalla ja seuraavan kerran vasta reilusti puolenyön jälkeen. Pikille laitan sekä pannan että valjaat. Savulle ei valjaita ole, mutta ehkä panta ja aitaus yhdessä riittävät.

Jouluksi emme saaneet jäälyhtyjä mutta uudeksivuodeksi on kova yritys meneillään. Huomenna kuulemma lauhtuu, mutta on meillä jo ainakin kuusi lyhtyä valmiina. Muistamisen kanssa on vähän niin ja näin. Lyhty saattaa unohtua pihalle niin kauaksi että jäätyy umpeen. Tai eteiseen, missä sen oli tarkoitus olla vain hetken jotta irtoaa helpommin ämpäristä. Taitaa siellä olla nytkin yksi.


lauantai 27. joulukuuta 2014

Toimintatapani

Tapaninpäivänä nautin hiljaisesta kodista, ulkoilutin kameraa, juotin lampaita ja hääräsin siemenkirjettä valmiiksi uuteen lähtöön. Liitin mukaan dementiasiemenetkin, joiden keruuastioihin en ole ajoissa merkinnyt kasvin nimeä. Mittasin postituskuoren ja totesin sen postin ilmoittamaa kirjeen enimmäiskokoa pienemmäksi. Poltin päreeni kaikkien niiden puolesta joilta viime kierroksella perittiin maksikirjeen hinta tai jotka joutuivat noutamaan lähetyksen postista. Lähettäessä on kai paras varustautua nettiyhteydellä ja mittanauhalla jotta voi todistaa kirjeen kirjeyden postin henkilökunnalle.

Aurinko paistoi! Päästin koirat terassin kautta takapihalle nauttimaan upeasta talvipäivästä, mutta pahaksi onneksi kylän uusi collie sattui juuri silloin lenkkeilemään ohi. Piki aloitti rodulle tyypillisen kammottavan ulinahaukun eikä osannut lopettaa ennen kuin kävin takapihalla kiinnittämässä sen huomion toisaalle. Metsässäkin käytiin pariin otteeseen nauttimassa puhtaasta, pehmeästä pakkaslumesta.


Viimeistelin tästä vuodesta kertovan perhealbumin netissä. Tilasin sen ja poltin päreeni: luvattu 70 prosentin alennus annetaan vain tuotteen perushinnasta, ei kokonaishinnasta. Perushintaan kuuluu vähäinen määrä sivuja. Kaupallinen ala - ainaista kieroilua, pienellä präntättyä. Minä olin tietenkin väsännyt kuvakirjaani moninkertaisesti sivuja, täydellä hinnalla. No, reilut parikymppiä alennusta sentään sain.

Illalla perhe palasi kotiin muassaan monta kassillista isän maan terveisiä. Anoppi lähetti minulle huopaiset aamutossut. Iltamyöhällä pienin halusi lähteä mukaan lampaita juottamaan ja uskalsi tällätuli epäröimättä mukaan aitaukseen asti. Laskimme lampaat. Minä sain viisi mutta pienokaisen mukaan niitä oli seitsemän. Lampaista on yllättävän vaikea saada otettua tolkun kuvia.


Operoin lasten nukkumaanmenoajan jälkeen neljällä sivustolla yhtaikaa jotta olisi helpompi sietää odottelua. Netti toimi kuin täi tervassa ja välillä ei lainkaan. Miten kärsimättömäksi, riippuvaiseksi ja muka kiireiseksi ihminen onkaan tullut. Voisihan sitä ottaa kirjan tai lehden ja kömpiä peiton alle lukemaan. Olisi pyörivien rinkuloiden tuijottelua tolkullisempaa hommaa.

Etupihalla tekeytyy jo toinen jäälyhty. Jatku jatku pakkanen, pysy pysy pehmoinen lämpöinen lumipeite puutarhan yllä. 


torstai 25. joulukuuta 2014

Seitsemän sutta laudalla

Jouluaaton aattona kävin psykiatrilla soiteltuani edellispäivänä ympäriinsä saadakseni selville moneltako minulla olikaan aika vastaanotolle. Kunnan vaihteen mukaan koko avohoidon klinikka on jo joululomalla. Psykiatrinen sairaanhoitaja ei vastannut mutta soitti tuota pikaa takaisin. Hänen mukaansa vaihde puhuu puppua. Psykiatrin mukaan vaihde puhuu samaa puppua joka ikinen joulu, koska klinikan johtaja jostain syystä ilmoittaa kyseiset puput sinne. Terkkuja vaan johtajalle. Jollain teidän asiakkaistanne saattaa joskus olla ihan oikea hätä.

Psykiatri kuunteli potilaasta vyöryvää puhetta ja lohdutteli että kyllä se muistikin vielä palaa. Viimeisenä, kuten minulle on alusta asti kerrottu. Hän kysyi mitä mieltä olen lääkityksestäni. Koska uskon että se auttaa, hän kirjoitti uudet reseptit kummastakin lääkkeestä. Seuraava tapaaminen puolen vuoden päästä. Siitä voi kai päätellä etteivät asiani vallan huonosti ole. Muistatko vanhan vitsin kellosepästä, joka mainosti että on niin hyvä kello ettei tarvitse vetää kuin jouluna ja juhannuksena? Enhän minä sellaista osta, on parempaakin tekemistä juhlapyhinä. 

Corylus avellana 'Contorta'

Aatonaattona käytiin myös isossa kaupassa hoitamassa loput joulun ruokaostokset. Tässä maassa kun kaikkea on aina saatavilla, oli hassua nähdä maitohylly tyhjillään. Täysmaidon ja piimän suosio oli yllättänyt kauppiaan. Lapset, jotka harvoin ovat kaikki mukana, käyttäytyivät yllättävän hyvin. Kukaan ei juossut (paljon), raivonnut eikä kadonnut. Paluumatkalla poikettiin sen kunniaksi pizzeriassa. Posti toi viimeisen joululahjan, jonka olin jo unohtanut tilanneeni. Se saavutti aattoiltana suuren ja äänekkään suosion.

Jouluaattona satoi kolmen talven lumet. Kahlasin umpihangessa juottamaan naapurin lampaat. Koirat odottivat yllättävän nätisti pihakoivuun kytkettyinä. Tuleehan siinä jouluinen olo kun yltiölumisessa aamunsinisessä maisemassa lampaiden luo käy karsinaan. Paluumatkalla perhe tuli vastaan. Puoliso vei lapset ja koirat pulkkamäkeen. Raivasin sillä välin lumet pihasta. Siinä kolaillessani pikkukoija tuli yhtäkkiä päättäväisesti ravaten metsästä yksin kotiin. Aika pitkän matkan. Onneksi yhtään autoa tai lumiaura ei tullut samaan aikaan. En huolehdi, en huolehdi, lääkäri on kieltänyt. Palautin Savun metsänväelle. En muista mitä perhe sanoi, muistan vain ettei kukaan ollut huomannut pennun katoamisesta huolestua. Molemmat koirat olivat monta tuntia kanttuvei umpihankijuoksun jälkeen.

Felis domesticus 'Ööga'

Aatto vierähti iltaan hämmästyttävällä vauhdilla. Kello oli jo neljä kun koristelimme kuusen. Se kiinnitettiin siimalla kattoon. Tyvi on kahden litran lasipurkissa pöydällä. Saa pyöriä siinä vapaasti sen mitä kynttiläsarja antaa myöten. Syötiin maittava laiskan emännän jouluateria: aikuisille kinkkua, kalaa, salaatteja, juustoja ja kvassia. Lapsille nakkeja, mummonlihapullia, pottumuusia, kurkkua ja aroniamehua. Vain yksi lapsista suostui syömään kalaa. Vain yksi mehulasillinen kaatui.

Olin kuopuksen kanssa vielä saunassa kun pukki, joka takavuosina on saapunut aina vähän ja joskus aika paljonkin myöhässä, ilmaantui tupaan lähes puoli tuntia etuajassa. Sinnikkään utelias pikkukoija piti hätistellä moneen kertaan pukin vyöntupsujen kimpusta. Lapset saivat mieleiset lahjat. Kaksi pienintä kokovartalohihkuivat spontaanisti. Aina kriittinen esikoinenkin huokaisi että paras joulu ikinä. Niin minustakin. Kukaan ei parkunut, riidellyt eikä kilahtanut. Kuusi on pystyssä vieläkin vaikka muistuttaakin hieman jousipyssyä. 

Joulupäivänä koitti odotettu loma: perhe pakkasi kuivatut lasitölkeissä sievistelevät suppilovahverot ja sellofaaniin käärityt saaristolaisleivät mukaansa ja lähti tätilään yökylään sisarus- ja serkkuparvea tapaamaan. Minä jäin kissa-, koira- ja lammasvahdiksi. Pötköttelin sohvalla miettimässä mitä tekisin ihanalla vapaudellani. Nukahdin ja nukuin makeasti pari tuntia. Kävin vessassa ilman että oven taakse ilmestyi hätäinen jono tai lapsi jolla on juuri nyt tärkeää asiaa juuri minulle. Naapurit hakivat koirat lenkille. Ajattelin että bloggaan, kirjoitan jotain tietokonepelisäännöistä, mutta eipäs sentään, käytän tilaisuuden hyväkseni ja pidän täydellisen loman siitä aiheesta.

Paikallisen metsämiehen riistakamera on hiljattain ikuistanut seitsemän suden lauman. Niillä on täällä sen verran messevät eväät että kohta niitä on 70.

Odocoileus virginianus 'Eväs'

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kuusi ja lohi

Oletko muuten koskaan kokeillut pitsinnypläystä rukkaset kädessä? 

Aamulenkillä rannassa koirien ja kameran kanssa. Taivaanrannan maalarilla oli pitänyt kiirettä. Silmä ja sielu lepäsi.

Kotiin tullessa lapset pelasivat erinäisillä sähköisillä välineillä ja puoliso nukkui. Oli valvonut tietokoneen ääressä pitkään. Mieleni mustui. Keitin riisipuuron ja valmistelin saarnan. Syötin molemmat yhdessä perheelle. Päästiin (teoreettisesti) sopimukseen että viimeinenkin tietokone ja puhelin pimenee puoleenyöhön mennessä. Sen jälkeinen valvominen vaikuttaa kaikkinaisen hyvinvoinnin lisäksi merkittävästi mielenterveyteen ja painonhallintaan. Parisuhteesta puhumattakaan. Kun vanhemmat menevät lomallakin ajoissa nukkumaan, ei ole tarvetta aamuisin ostaa lisää uniaikaa puhelimia ja salasanoja luovuttamalla. Lapset saattavat myös ehtiä ulos aamupäivällä eivätkä ole yöpuvut päällä syömässä aamupalaa silloin kun muut syövät lounasta.

Kaikki ihme kyllä näyttivät kuuntelevan kun saarnasin siitä miten yksipuolista lasten elämä on, jos koneaika syö siitä suurimman osan. En kritisoi pelaamista vaan sen määrää. En halua osallistua enää yhteenkään arviointikeskusteluun jossa opettaja huolen pilvi otsallaan kertoo ettei lapsi puhu koulussa mistään muusta kuin peleistä. 

Joka kerta kun komennetaan ulos, alkaa vinkuminen ja huuto noenvarmanalähde. Komentamatta ulos ei pyri kukaan, paitsi joskus pienin. Vaatteita ei saada päälle millään, riehutaan vain keskenään olohuoneessa. Kotitöiden tekeminen on yhtä suuri suksee. Tekevät (ja oppivat) jos vanhemmilla on tarpeeksi virtaa vaatia. Vaatiminen on huomattavasti raskaampaa kuin itse tekeminen, mutta se on vanhempien velvollisuus. Isä ja lapset voisivat yhdessä miettiä mitä muuta vapaa-ajalla voisi tehdä kuin pelata, riidellä ja valittaa. Voilà. Lapset ja koirat painelivat pihalle ja temmelsivät naapurin lasten kanssa aidatulla takapihalla samalla kun puoliso rakensi toista porttia aitaukseen. Sillä välin minä taivuttelin pahaa kierrettä toiveikkaampaan suuntaan ynnä upotin käteni pullataikinaan ja kissanvessaan.

Jos nypläys rukkaset kädessä alkaa tuntua liian helpolta, kokeile rukkaset kädessä, juosten, tyhjiöpakattu savukala kainalossa. Pidin kalanhakureissulla niin kovaa vauhtia etteivät koirat ehtineet kiertää montakaan ympyrää. Koska jo lähtiessä oli kiire, ei tullut otettua mitään kantovälinettä mukaan. Yksi naapuri savusti kalan, toiselta saimme kuusen kotiinkannettuna. Palvelu on melkein kuin presidentillä.

Iltapäivällä odotin luvattua apua pariin hommaan ja varsinkin olkkarin raivaamiseen. Kaikki perheenjäsenet istuivat korvat lukossa kuka minkin ruudun ääressä. Aikani odottelin kunnes painelin peiton alle. Otti ankarasti päähän. Ajattelin ettei kai sitten tehdä mitään. Vietetään vaikka koko joulu näin, kukin omassa kopissaan jonkun masiinan kanssa. Iltakahdeksan maissa puoliso kävi kysymässä joko tehtäisiin se puolukkapiirakka. En vastannut mitään. Hän teki piirakan täytteen valmiiksi ja vei lapset saunaan. Kaulin sillä välin pohjat ja levitin täytteet. Saunan jälkeen pidin uuden saarnan. Pahimman, puolisolle kuuluneen ryöpytyksen sai 11-vuotias joka pahaa aavistamatta tuli ensimmäisenä saunasta. Tästä saan hyvän käytännön esimerkin terapeutin tilanne-ajatus-tunne-toiminta-ajatus-tunne-toiminta-jne-ketjuun.

Väsyttää tämä it-elämä. Ite-elämä olisi kivampi.

Joulukuisena aamuna

lauantai 20. joulukuuta 2014

Tulisipa kesä. Tai talvi.

Saaristolaisleipien nostatus ja paisto meni taas myöhälle. Laitoin kellon soimaan jotta herään ottamaan leivät uunista keskellä yötä. En vain kuullut kellon soimista vaikka se oli puolen metrin päässä korvastani. Tajusin että vajaakuntoisen otsalohkon lisäksi myös puheenkuulemispinnistely tekee sosiaalisista tilanteista voimainponnistuksia. Leivät olivat uunissa pari ylimääräistä tuntia. Aika jämeriä ovat, mutta maussa ei ole vikaa.

Aamulla alakoulujen yhteiseen joulukirkkoon teemaan sopivasti silmät ristissä. Johdatin pesueeni vapaaseen penkkiin. Nämä paikat on varattu ekaluokkalaisille. Siirryimme toiseen vapaaseen penkkiin. Ei tähän voi tulla, tähän tulee meidän luokkalaisia. Kilahdin. Koko tilaisuus meni ärsytyksen vallassa. Kirkko oli täynnä, vaikka se on järjettömän iso kunnan väkimäärään nähden. Pastori oli laatinut toimivan, lapsia osallistavan ja heidän ikätasolleen sopivan käsikirjoituksen. Viitattiin milloin mitäkin, kerättiin pitkin kirkkoa piilotettuja esirukoustähtiä, laulettiin hyvän bändin säestyksellä. "Saarna" sisälsi paljon kysymyksiä joihin lapset saivat vastata. Ipanat kuuntelivat, jaksoivat ja käyttäytyivät ihmeen hyvin. Minun tuli sääli niitä lapsia jotka eivät osallistu tunnustuksellisiin tilaisuuksiin.

Paluumatkalla haettiin kaupasta kaikki ne jouluruoat ja -juomat jotka sieltä löytyivät. Maanantaina tehdään isku isoon kauppaan, mutta tämänpäiväisen keikan ansiosta sieltä ei tarvitse kerätä enää kukkuraista kärryllistä. Tosin luultavasti joitakin herkkuja joutuu siinä vaiheessa ostamaan uudestaan, kun ovat säilyneet niin huonosti. Kassalla perässämme jonotti Murjaanien kuningas.


Sain lapset hirveän hannaamisen jälkeen mukaan metsään. Kivaahan siellä sitten taas oli. He kiipeilivät kivillä ja kannoilla, hajottivat jäätä lammikoista, polskivat jäävedessä. Oli vähän lunta ja hitunen auringonpaistettakin. Päästin molemmat koirat irti ja ne juoksivat väsymättömästi jyrkkää rinnettä ylös ja alas. Puoliso ruuvaili sillä välin ensimmäisen koiraportin valmiiksi.

Voimailin saaristolaisleipätaikinan nousemaan. Yleensä mies tekee taikinan, koska loppuvaiheessa siinä tarvitaan hirveät voimat. Pyöräytin yksin tein uuden juurenkin. Leipä maittaa lapsille, ei haittaa vaikka jäisi pari ylimääräistä pakastimeen.

Puoliso, leipä ja lapset lähtivät naapuruston puurojuhlaan, minä sain olla hetken otsalohkoni kanssa kahdestaan. Hiljaisuudessa. En jaksanut kuvitellakaan osallistuvani illanistujaisiin. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja paketoin loput joululahjat. Ripustin vessaan yli 30 vuotta vanhat värivalot. Paimensin leipiä, ulkoilutin koiria ja sytyttelin kynttilöitä. No okei, söin piilosuklaata. Ihan vähän vain. Tuskin puolta kiloakaan. 


Koirilla on luontainen taipumus kiertää ympyrää. Yhtä koiraa kuljetettaessa on helppo heilauttaa käsi ja fleksi pään yli sitä mukaa kuin on tarvis. Kahden koiran kanssa koreografia on monimutkaisempi. Se on yhdistelmä naisvoimistelua, jonglöörausta ja pitsinnypläystä. Olen kehittynyt siinä yllättävän taitavaksi. Umpisolmuja tulee enää enintään kaksi per lenkki. Jäätiköllä lipsuessani huomasin huokaavani: Tulisipa kesä. Tai talvi. Pärjäsin jotenkuten nastapohjineni mutta koirat olivat kuin bambit jäällä.

Ai niin, naapurin nuorimies kertoi miksi metsäpolut ovat sulana: Maa on lämmin. Vain polun kohdalla lumi sataa paljaaseen maahan ja sulaa pois. Muualla varvut ja sammaleet eristävät lumen lämpimästä maasta. Miten en tuota tajunnut.

EDM-säveltäjälapsemme on saanut vierasmaalaisen yhteistyökumppanin. Joululomalla aletaan tehdä yhdessä biisiä. Kun minä olin yksitoistavuotias, minulla oli hädin tuskin suomalaisia kirjeenvaihtokavereita.


torstai 18. joulukuuta 2014

Etuaivolohkorajoitteinen

Naapurin kyydillä töissä. Naksuttelin koko päivän hiirellä niin että vanha jännevaiva muistutti itsestään. Ranteetkin tuntuivat menevän ihan velliksi. Iltapäiväkahvilla glögiä, piparia ja hyviä henkilöstöuutisia. Mietittiin mikä kullekin on se jouluperinne josta ei halua luopua. Aika monelle se on joulukuusi. Minullekin. Lumestakaan en haluaisi luopua. Juuri nyt näyttää siltä että pienen pieni lumikerros sinnittelee maassa joulun yli. Tänään nähtiin jopa lumiaura. Koirat sinkoilivat hihnassa, tuntui kuin olisin leijaa lennättänyt. 

Lähettämäni siemenkirje palasi jouluksi kotiin. Lajeja ja lajikkeita on käsittämätön määrä. Jäljellä taitaa yhä olla kaikkia niitäkin jotka minä laitoin matkaan ja matkan varrelta joka osoitteesta on tullut vähän lisää. Kunhan olen ottanut itselleni aarteita talteen, laitan kirjeen uudelle kierrokselle. Koetan pysyä tolkuissani niiden aarteiden poiminnassa, ettei käy niin kuin entiselle emännälle viime keväänä miljoonan petuniantaimen kanssa.

Läksyjä tehtiin toissailtana yhteentoista, ainakin seitsemän tuntia putkeen, välissä pari ruokataukoa. Lapsi oli tehnyt niitä jo koulussakin. Rästejä ja rästien rästejä. Koululaisen motoriikassa ei ole vikaa. Käsittääkseni hän on myös normaalijärkinen. Osaamisesta tämä ei ole kiinni, mutta jotain vikaa täytyy olla jossain. Hän vain istuu, pyörittelee kynää ja keskittyy kaikkeen muuhun eikä paperille ilmesty ainuttakaan kirjainta tai numeroa. Me vanhemmat jäimme opettajalle kiinni siitä että olemme laiminlyöneet läksyjen valvomisen. Kysymme kyllä joka päivä onko läksyjä ja istumme vieressä kun niitä tehdään. Mutta reppua emme ole kaivelleet, niin että opettajan kirjojen kansiin teippaamat rästilaput ovat jääneet näkemättä. Huono äiti. Tässä olisi taas pahan kierteelle hyvät sytykkeet.

Myös viime yö jäi lyhyeksi. Valvoin saaristolaisleipien paistumista ja voitelin niitä. Huomenna kummankin koululaisen opettaja saa oman leipänsä. Lapsi ihmetteli miksi me niitä opettajille annetaan. Niin kovan työn he ovat meidän kullanmurujen kanssa syksyn (ja vuosien) mittaan tehneet että ovat kyllä muistamisensa ansainneet.

Loppuviikoksi ja viikonlopuksi on ilmaantunut yllättävän paljon ohjelmaa, luultavasti hiukan liikaa minulle. Tänään oli koulun joulujuhla, huomenna kyläkokous, lauantaina koulun joulukirkko ja naapuri-ilta ja sunnuntaina kahdet vieraat. Aivan liikaa sosiaalisia kontakteja. Taidan joutua karsimaan. Ainakin otsalohko on sitä mieltä. Se tuntuu aivan konkreettisesti painavalta. Onneksi puoliso ymmärtää.  


Kunnallispolitiikka painaa otsalohkoa niin paljon että poistuin tänään kaikista aihetta liippaavista keskusteluryhmistä. Huomenna sulkeutuu kirjasto. Paljon muitakin (lasten, sairaiden ja vanhusten) palveluja on lakkautettu ja loputkin halutaan lakkauttaa. Ketä varten kunta on? 

Huomenna on etäpäivä, villasukkapäivä, tukkapystyssäpäivä. Sitä seuraava työpäivä on loppiaisen jälkeen. Kahteen viikkoon ei tarvitse tavata ketään, mennä minnekään eikä muistaa mitään. Kai. Paitsi lupasin juottaa naapurin lampaat. Ehkä paimennan niitä yöllä kedolla. 

Kumman tarkasti on voimat mitoitettu. Yhtään enempää en olisi jaksanut.

Valoa sinulle


maanantai 15. joulukuuta 2014

Pikatalvi

Viikonloppuna oli talvi! Kävin koirien kanssa monta kertaa metsässä. Satumetsässä. Ihanaa puhtaanvalkoista lunta varvikossa ja puiden rungoissa ja oksilla. Aurinko pilkahti ja antoi toivoa uudesta keväästä. Annoin kameran laulaa. Sunnuntaina esikoinen oli mukana. Yhtäkkiä lapsi tuumasi: Savu näyttää joskus vähän ihmiseltä. Se katsoo välillä kuin olisi ihminen. Esikoinenkin on huomannut! Ei sentään onneksi maininnut ketään ihmistä nimeltä.
Lapset venyivät ja vanuivat kumpanakin viikonlopun aamuna puolille päivin ennen kuin suoriutuivat pukeisiin ja pihalle. Puoliso sai koira-aitauksen portteja vaille valmiiksi. Minä leivoin jouluksi piparit äidin ohjeella ja löysin niille niin hyvän piilon ettei esikoinen ole vielä löytänyt.


Lauantain päivälenkillä koiraystävä vislasi meidät pihaansa ja haikaili Pikin korvaan että koskas tulet taas meille. Kysyin että otatko heti ja montako haluat. Kumpikin karvakorva jäi kyläilemään. Palasin tyhjin käsin kotiin ja pidin pokkaa, odotin huomaako kukaan että jotain puuttuu. Ainakin tunti meni ennen kuin puoliso kysyi missä koirat. Illalla kävin lasten kanssa hakemassa ne ja vein vaihtariksi pipareita.

Maanantaiaamuna puolison kello soi viideltä. Kuudeksi hän meni kuopuksen kanssa päiväkodille. Siellä ei ollut ketään! Mies toi lapsen minulle ja lähti talla pohjassa työharjoittelupaikkaansa. Ensimmäisenä aamuna ei pidä myöhästyä. Pääsimme naapurin kyydillä päiväkodille ja edelleen kaupunkiin. Unohdin lapsen hatun ja repun sekä omat evääni mutta tietokone ja puhelin sentään olivat mukana. Tuntuu että elämässä on taas vähän liikaa. Kiirettä, muistamista, vastuuta.


Viime jouluna joulukirkossa laulettiin tämä laulu. Marian kehtolaulu Jeesukselle. Nimi ei jäänyt mieleen, yllätys. Niinpä työpaikan kahvipöydässä suosituimpien joululaulujen listaa lukiessa kahdeksanneksi sijoittunut Taivas sylissäni aiheutti hämmennystä. Kukaan ei tuntenut laulua nimeltä. Helsingin Sanomissa laulun tekijäksi oli merkitty sen suomentaja. Aikamme itämaan - tai ehkä enemmän länsimaan - tietäjä Google kertoo että laulun on tehnyt Carola Häggkvist, joka sen tuossa yllä myös esittää. Suomentajia taitaa olla ainakin kaksi, sillä suomenkielisiä sanoituksia vaikuttaisi olevan ainakin kaksi.

Iltalenkillä oli pilkkosen pimeää, myrsky kohisi puiden latvuksissa, kengät luistivat polanteissa ja vaakaräntä piikitti naamaa. Pikkukoija poukkoili kuin kumipallo, juoksi välillä päin puuta, molskahti lätäkköön ja putosi ojaan, mutta jatkoi vouhotusta samalla volyymilla. Kävelin eteenpäin ja jonglöörasin flekseillä kunnes näin jotain odottamatonta. Ei tässä tien laidassa ole ennen ollut tuollaista tolppaa ja sen nokassa kukka-asetelmaa. Hups. Olin kävellyt suoraan jatsivaarin pihaan, mutka oli jäänyt huomaamatta vaikka oli otsalamppukin. Onneksi kukaan seurueesta ei ehtinyt tehdä tarpeitaan pihaan.

Askarruttaa miksi polut pysyivät pikatalvena lumettomina. Ei niillä niin vilkasta liikennettä ole että se lämmittäisi.




perjantai 12. joulukuuta 2014

Tonttuilua

Itsenäisyyspäivänä aamuyöllä heräsin päästämään kissan ulos. Huimasi. Kävelin laitamyötäisessä, aivan kuin humalassa. Äkkiä takaisin petiin, ehkä se menee aamuksi ohi. Ei se mennyt. Koko aamupäivän huimasi niin että piti pidellä seinistä ja tuolinkarmeista kiinni. Monenlaisia vakavia ja pysyviä sairauksia kävi mielessä. Iltapäivällä olo koheni. Lähdin koirien kanssa metsään ja esikoinen lähti mukaan varmistamaan etten jää sinne. Mitään huimausta ei ole ollut sen koommin.

Maanantai oli aivan hirveä päivä. En onneksi enää muista mitä kaikkea tarpeettoman tyhmää tapahtui, mutta tunnelman muistan. Se oli hyvinkin tuttu vuoden takaa. Kun kuormaan kertyi riittävän monta pientä kortta, kamelin selkä alkoi pahasti notkua. Työpaikalla tökkäsi joka ikinen homma mitä yritin tehdä. Tavanomaisen kiireinen ja sinnikäs toimittaja soitti kolmeen kertaan ja penäsi tietoa jota minulla ei ole, enkä koko päivänä saanut kiinni henkilöä jolla on. En tiedä, olen vain töissä täällä. Ei, ikävä kyllä en tiedä vieläkään. 

Kotirintamalla tokaluokkalainen jäi aamulla yksin kotiin kun muut lähtivät töihin, kouluun ja päiväkotiin. Hänen koulupäivänsä alkaa myöhemmin. Mutta kas, hän päättikin pitää sairauslomapäivän. Illalla hän riensi iloisena kuin peipponen ulko-ovelle vastaan ja kertoi ettei mennyt kouluun ollenkaan kun aamulla oli kipeä olo. Siinä paikassa aivoni tekivät tenän. Tuijotin sataprosenttisen tervettä lasta enkä ehtinyt reagoida mitenkään kun Piki survaisi itsensä ovenraosta pihalle ja samaa kyytiä kadulle. Kadunpätkämme on useimmiten aivan autio. Tietenkin juuri nyt pihaliittymän tuntumassa oli kaksi koirantaluttajaa taskukokoisten koiriensa kanssa. Piki ei syönyt niitä, tervehti vain häntä heiluen, mutta toinen ihmisistä taisi pelästyä aikalailla. Kaiken kukkuraksi hän ehti kaikota paikalta sillä välin kun pyydystin Pikiä, niin etten päässyt edes pahoittelemaan.

Noin yleisesti ottaen haluan rohkaista kaikkia koiranomistajia rentoutumaan ja antamaan koirien tutustua toisiinsa. Monelta rähinältä säästyttäisiin kun omistajat eivät panisi niin paljon hanttiin kohtaamistilanteissa. Jos vastaantulija on vihainen, hihnan toisessa päässä todennäköisesti ollaan perillä siitä ja varoitetaan lähestymästä.

Mahtoikohan sekin olla maanantaiaamu kun peruutin auton päin seinää? Oikein hiljaa tosin, peräkoukku vain kosketti, mutta raivostuttaa silti. Minä en peruuttele seiniin! Piirua vaille 30 vuotta autoilua takana eikä yhtään ruttausta. Eikun joo, kymmenen vuotta sitten hirvi törmäsi autooni, jonka olin saanut jo miltei pysäytettyä. Tie oli jäässä ja sarvipää laski pyllymäkeä auton keulaan. Karvavahinkoja siinä lähinnä tuli.

Maanantaipäivän kruunasi tieto kylillä liikkuvasta lasten ahdistelijasta. Seurailee autolla koulusta palaavia alaluokkalaisia ja tarjoaa kyytiä. Poliisi on neuvonut lapsia kulkemaan porukoissa ja aikuisia pitämään kännykät kuvausvalmiudessa.

Tiistai-iltana oltiin metsässä makkaraa paistamassa, samoin keskiviikkona. Ensin päiväkodin luontoryhmän, sitten partiolaisten joulujuhlassa. Keskiviikkona tosin jättäydyin porukasta ja tein tontunhommia kun muut olivat poissa. Pienimmän lapsen suurimman lahjan onnistuin kurkottamaan autotallin katonrajasta huojuvien tikkaiden nokassa varvistellen. Nyt on valtaosa lahjoista paketissa. Mutta.

Minulla on muistikuvia. Olen hankkinut puolisolle joululahjan. Muistan jopa suunnilleen mistä ja mikä se on. Mutta missä se on? Olen myös saanut kuopuksen kummilta joulupostia. Muistan että (yllättäen) oli joku tilanne päällä kun tulin kirjeen kanssa postilaatikolta. Laitoin kirjeen nopeasti johonkin turvaan. Loput varmaan arvaatkin. Viime viikolla kun etsittiin ajastinkelloja valosarjoihin, puoliso löysi eteisen kaapista pussillisen pääsiäismunia. Ehkä joulupaketit löytyvät pääsiäisenä.


Puolison koulu on nyt käyty. Pian alkaa työharjoittelu. Välissä on muutama päivä vapaata. Koira-aitaa nousee kohinalla. Kohta koittaa päivä jolloin voimme päästää koirat terassin ovesta takapihalle. Savukin on oppinut menemään rohkeasti ja epäröimättä portaat alas.

Nyt se tapahtui ensimmäisen kerran: tarkistin netistä erään kasvin nimeä ja törmäsin Googlen kuvahaussa omaan kuvaani. Ihmettelin että kas, onpa joku ottanut ihan saman näköisen kuvan kuin minä. Teen kahta kuvakirjaa rinnakkain uudella, yllättävän toimivalla ohjelmalla: kukkakirjaa ja vuosikirjaa. Tai se toimi yllättävän hyvin eiliseen asti. Tänään ei enää sujunutkaan. Pitää kokeilla toiste uusilla aivoilla.


perjantai 5. joulukuuta 2014

Savua silmissä

Tiistaina väsytti julmetusti, keskiviikkona vielä enemmän. Tokaluokkalainen poti korvatulehdusta, minä jäin kotiin, lääkitsin ja lohduttelin. Menimme molemmat takaisin nukkumaan koko aamupäiväksi. Tuntui ettei työporukan pikkujouluihin lähtemisestä tule mitään mutta vääntäydyin sentään suihkuun ja kampasin naamani. Kannatti lähteä. Tie oli jäässä ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Ajelin siis hiljaa ja myöhästyin vähän mutta ehdin kuitenkin rauhassa syödä. Ruoka oli hyvää ja näytelmä kolahti myös. Puoliltaöin vetäydyin hotelliin nukkumaan. Aamulla työmatkaan meni viisi minuuttia.

Huojuvaa. Yksi jos toinenkin asia töissä tökkii. Jo kerran tai viisi kertaa korjaamani virheet putkahtavat uskollisesti takaisin työhöni, palvelimet kaatuilevat, yhteistyötahot viivyttelevät, lähetykset katoavat, oman putiikin ulkopuolelta tarvittavia ohjeita saa kysellä moneen kertaan aivan kuin seinille puhuisi. Hermot menevät ja vanha tuska palaa. Kaikki odottelu ja toimimattomuus tuntuu pallona jalassa - tai ainakin otsalohkossa. Tekee mieli antaa periksi. Koetan jaksaa, joululoma siintää parin viikon päässä. Tosin se ei poista ongelmia, siirtää vain. Tänään työt sujuivat sentään mukavasti.

Työnohjausta ei nyt kannata järjestää. Esimies on virkavapaalla ja olisi hassu tilanne jos hän jäisi ohjauksen ulkopuolelle. Palataan asiaan loppuvuodesta kun hän on palannut. Hirveän kallistakin se on. Työterveyspsykologin järjestämänä yhden kokoontumisen hinnaksi tulisi likimain viisisataa euroa, sis. alv, ja tapaamisia suositellaan järjestämään vähintään viisi. Niin no, käsittämättömän kallista tosiaan, tulisihan se maksamaan ainakin puolet siitä mitä taannoiset kuvataidehankinnat. Työnohjaus on saanut otsaansa leiman jossa lukee että se järjestetään minun vuokseni. En pidä siitä. Olen mieluummin kokonaan ilman.

Nyt voitaisiin sen sijaan järjestää joku virkistysreissu. Ei näiden kaaliin näköjään millään uppoa että poreamme ja työnohjaus eivät ole sama asia. Kyllä minulle virkistysreissukin kelpaa, ei siinä mitään. En vain millään haluaisi että niistä puhutaan kuin vaihtoehtoisina saman ranskalaisen viivan alla. Jotenkin näiden keskiviikon palaveriterveisten kuulemisen jälkeen jäi olo että parempi kun olinkin kotona nukkumassa.

Savu on yhden tutun lapsen näköinen. En tarkoita tätä millään pahalla. Lapsi on kaunis ja suloinen pikkuihminen, ei karvakorvainen eikä pitkäkuonoinen. Jollain merkillisellä tavalla tämä lapsi ja collienpentu kuitenkin piirteiltään, eniten katseeltaan, muistuttavat toisiaan. Puolisonikin näkee sen. En tosin menisi kertomaan asiaa lapselle enkä hänen vanhemmilleen, eivät ehkä ihastuisi havaintooni yhtä paljon kuin minä.



Torstai-iltana oli kirkas kuutamo. Kävin koirien kanssa rannassa ja ihailin kuun valaisemaa maisemaa pitkään. Tuntui että näin valoisaa ei ole ollut aikoihin päivälläkään. Kuun valossa ja raikkaassa pikku pakkasessa mieleen tulvi tunnelmia teini-iästä. Neljätoistavuotiaana lähdin joka ilta ihmeen säntillisesti kello 19 koiraa ulkoiluttamaan. Tapasin portilla poikaystäväni. Ne olivat pitkiä kävelyjä, ihania iltoja. Kahden ja puolen vuoden kuluttua oma lapseni on saman ikäinen.

Nyt olen nähnyt kaiken. Mihin tämä ihmiskunta on matkalla? Ymmärrän valokuvaamisen, pitkät putket, lisäsalamat, heijastuskankaat, jalustat.. mutta erikoistyökalu jotta voin kuvata itseäni? Yhtäkkiä sukupolvien välinen kuilu ammottaa syvänä ja leveänä kantapäitteni takana. Onneksi pelastuin tälle puolelle.

Aamun sysimustassa pimeydessä mietin entisaikojen ihmisiä. Silloinkin oli varmaan yhtä pimeitä aamuja ja iltoja vaikka lumettomat talvet olivat harvassa. Katuvaloja, pihavaloja, taskulamppuja ja otsalamppuja ei ollut. Silti mentiin lehmät lypsämään ja lähetettiin lapset kouluun metsän poikki. En haluaisi sellaista elämää. Mutta selfievarteen kiteytyi jotain tästä ajastamme. Sen nähtyäni aloin kovasti kaivata piilopirttiä, mökkiä johon ei tule sähköjä. Ikinä. Edes akkujen ja paristojen muodossa.



tiistai 2. joulukuuta 2014

Letku

Viikonloppuna juhlittiin kotoisissa, mukavissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Tavalliseen tapaan tulimme suihkusta ja pukeuduimme noin sekuntia ennen ensimmäisten vieraiden saapumista. Mutta tarjottavat olivat valmiina, koti siisti ja sängyt pedattu. Muistan  muutaman vuoden takaa yhdet juhlat joissa ensimmäisenä saapuneet vieraat pääsivät poimimaan marjoja pensaista ja koristelemaan täytekakkua.

Sytyttelin pihalle kymmenkunta kynttilää ja portille roihut. Myös jouluvalot sytytettiin ensi kertaa. Vieraita tuli ja meni sopivaan tahtiin, kaikkien kanssa ennätti kunnolla kohdata, minäkin, joka häärin keittiössä. Kolmisenkymmentä heitä oli kaikkiaan. Tutulta superäidiltä tilaamani kinkku-, lohi- ja täytekakut osoittautuivat herkullisiksi sekä kielelle että silmälle. Omatekoinen gluteeniton tytinäkakkuni onnistui poikkeuksellisen hyvin, mutta vuoka tukittiinkin tällä kertaa tieteellisen tarkasti. Tein pintasilauksen puolukkamehusta ja puolukoista. 


Tiistaisen etäpäivän suunnitelmat muuttuivat äkisti kun koulusta soitettiin: tokaluokkalaisella julma korvakipu. Onneksi olin kotona, pääsin muutamassa minuutissa koululle. Lääkäriaikaa en saanut mutta kivunhoito-ohjeet sentään. Lääkekaapista löytyi parasetamolin ja ibuprofeenin kaveriksi myös pahan päivän varalle ostettu puudutustippapullo. Kohta potilas jo tyyntyi sohvalle nukkumaan. Yöunille mennessä tarvittiin uusi lääkeannos.

Saman tien myös keskiviikon suunnitelmat menivät uusiksi. Puoliso ei voi olla poissa koulusta, niinpä minä jään potilaan kanssa kotiin. En pääse töihin enkä psykoterapeutille. Illalla luultavasti kuitenkin pääsen päivälliselle ja teatteriin työporukan pikkujoulua viettämään jos vain jaksan. Ja hotelliin yöksi.

Väsyttää nimittäin ihan käsittämättömän paljon. Olen nukkunut riittävästi ja ulkoillutkin joka päivä, tietenkin. Viikonloppuna ja maanantaina ei väsyttänyt ollenkaan vaan virtaa riitti vähintään normaalisti. Maanantai-iltanakin heti töiden jälkeen riensin reippaana pilkkopimeään tikkametsään lenkille koirien kanssa. Tänään olen ollut ihan letku ja muissa maailmoissa. Toivottavasti ei ole mikään pöpö iskemässä. Ainakaan masennuspöpö.


perjantai 28. marraskuuta 2014

Merenneito

Töissä on sujunut kohtuullisesti. Käyttämäni ohjelma panee hanttiin sen kun kerkiää mutta minun ei onneksi tarvitse takuta sen kanssa yksin. Ja seuralaiseni on paitsi periksiantamaton, myös aika haka löytämään ratkaisuja. Muut tekemiseni ovat mahdotonta säätämistä: etsin tavaroita jotka juuri laskin käsistäni, vaikkapa toista kenkääni. Solmin takaisin narun jonka olen juuri solmusta avannut. Pyydän työkaverilta asiakkaan osoitetta samassa viestiketjussa jossa hän on sen juuri minulle ilmoittanut. Päivät pitkät etsin hukassa olevia tiedostoja, palvelimia ja puolikkaita kirjoja.

Arki menee menojaan, mitään ei ehdi. Kun tulemme päiväkodin, joskus kaupankin kautta töistä, syöksyn koirien kanssa lenkille. Syön tai ainakin ruokin lapset. Ja koirat ja kissat. Raivaan keittiön, väännän läksyjen tekemisestä, hoitelen pyykkejä ja/tai tiskejä, siivoilen hiukan viikonlopun juhlia varten, taitan peistä iltapalalle tulosta, pesen muutamat hampaat ja vien koirat pissalle. Kas, pitäisi jo olla nukkumassa. Ei voi olla totta, joko pitää herätä ja lähteä töihin. Sitä ennen pitäisi laittaa itsensä ihmisen näköiseksi ja syödä aamupala. Ja ruokkia kissat ja koirat ja huolehtia molemmat pihalle. Ja kantaa nukkuva pienokainen hammaspesulle. Kiireitä kuvastaa varmaan parhaiten se, että uusin puutarhalehti on lukematta. Se taisi tulla sentään jo toissa viikolla. Tämä blogipäivityskin on ollut jo viikon miltei valmis mutten ole ehtinyt julkaista.

Muistaakseni minulla piti olla psykiatrin tapaaminen lokakuussa. Jostain syystä se siirtyi marraskuulle. Edellisenä päivänä soitettiin, peruttiin ja annettiin uusi aika jouluaatonaatoksi. Kysyttiin sentään onko kiire. Mikäs tässä on möllötellessä niin kauan kuin lääkkeet riittävät. Viimeistään tammikuussa olisi kyllä kiva päästä ihan vastaanotolle asti.

Saatoin mainita taannoin jotain suklaan syönnin lopettamisesta. Unohda se. Suklaata menee taas miltei entiseen tahtiin. Hiljattain erään ystävän pikkutyttö näki ensimmäistä kertaa satukirjan merenneidon ja tokaisi voi voi, pinsessa on valas. Päätin tästä lähtien huokaista samat sanat aina kun katson peiliin. Alkaa naurattaa. Joka kerta.

Otsaani on kasvanut suunnattoman suuri kunnallispoliittinen elin. Arvoisa kunnanvaltuustomme on päättänyt lakkauttaa kylästämme palvelut. No, koulu sentään vielä jää eikä ehkä ole seuraavana lakkautuslistalla kun oppilaita on lähemmäs parisataa, mutta kaikki muut kunnalliset palvelut lähtevät: terveysasema, kirjasto, toinen päiväkoti, palvelutalo - ja naapurikylästä koulu. Kustannussyistä. Kunnan talous on tiukalla. Pitää säästää. Samaan aikaan investoidaan parin miljoonan rakennushankkeeseen joka ei ole millään muotoa välttämätön eikä perusteltavissa. Vanhukset passitetaan naapurikuntaan vieraiden ihmisten keskelle ja muut terveydenhuollon asiakkaat toivotetaan tervetulleiksi kirkonkylään: ei täällä ole jonoja. Juu, ei varmaan tähän asti ollutkaan. Pidän todennäköisenä että jatkossa on, kun asiakkaita pamahtaa parituhatta lisää. Ja oman kokemukseni mukaan ihan mahdottoman ruusuista ei ole ollut tähänkään asti: ainakin minut on tungettu kahden potilaan väliin ylimääräisenä joka kerta kun olen terveyskeskuksen palveluihin joutunut turvautumaan. Muilta olen kuullut vielä hullumpaa, esimerkiksi kun eräät vanhemmat yrittivät saada kyyn puremalle pikkulapselleen lääkäriaikaa, terveyskeskuksesta ilmoitettiin ettei tarvitse tulla.

Sain taas lapsille uudenveroista ulkovaatetta ison pinon. Siunatut ystävät ja naapurit, joiden lapset onneksi myös kasvavat ja vaatteet jäävät pieniksi. Ja jalkineet ja urheiluvarusteet. Nyt en ennätä karsia omia kulahtaneempia ja reikäpolvisia pois vaan kaikki pitää survoa vaatehuoneeseen - ja toivoa ettei se räjähdä viikonlopun juhlien aikana. 

Pikin vauva-aikojen jälkeen ihmettelin miksi pikkupennusta tuli otettua niin vähän kuvia. Nyt kun yritän kuvata Savua, ymmärrän syyn. Eihän se pysy etsimessä sekuntiakaan. Ja jos kuvaan sattumalta osuukin osa koirasta, se on useimmiten tärähtänyt.

Huushollia on kuurattu synttärijuhlia varten jo pari viikkoa mutta puuhaa riittää tällekin illalle. Riepua heiluttamaan riennän siis.

Mettäpöyrööt

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kotoisa lauantai

Leppoisa kotilauantai, hyvä, vapautunut ja toimelias päivä. Heräsin omia aikojani ja lähdin koirien kanssa metsään. Löysin kantarelleja! Aamupalan jälkeen raivasin pyykkejä, tein pullataikinan, paistoin pari suklaa-kurpitsakakkua partiomyyjäisiin, kokkasin lounaan ja töihin eväiksi jauheliha-sieni-kesäkurpitsa-paprika-sipuli-valkosipulilasagneten. Sillä välin kun uuni ja pesukone hoitivat omia hommiaan, kiipeilin pyyhkimässä pölyjä kaappien päältä. Pyyhin myös lyijykynäpiirrokset seiniltä. Pesin sohvat ja eteisen maton mäntysuovalla. Asettelin paristoilla toimivat värivalopallot suureen maljakkoon vessan kaapin päälle. Ehdin ja sain tänään aikaan paljon enemmän kuin monena edellisenä viikonloppuna yhteensä.

Esikoinen palaili yökylästä liikaa herkkuja syöneenä ja pyyhiskeli pölyjä kanssani. Lounaan jälkeen viimeisillä valoisilla hetkillä tein toisen metsälenkin koirien kanssa. Kaksi peuraa juoksi pururadalla kuin parhaatkin lenkkeilijät. Kun Piki on irti, se ei sano mitään, ryntää vain peurojen perään. Nyt se oli hihnassa ja piti aikamoisen haukun. Kahdeksan metrin fleksissä ehtii saada aikamoisen vauhdin kuudentoista metrin matkalla, jos taluttajan huomio on toisaalla. Oli vähällä ettei koira, fleksi ja käsivarteni lähtenyt peurojen perään.

Naapurin neiditkin hakivat Pikin ja Savun tänään kahdesti lenkille. Puoliso sai roskakatoksen valmiiksi (maalaus jää kevääseen) ja kärräsi valtavan sorakasan etupihalta pois. Lapsetkin viihtyivät pihalla pitkän aikaa kun heidät oli ensin saatu sinne kammettua.

Toisen karvavauvan kanssa on paljon helpompaa, ihan niin kuin ihmisvauvankin. Ei tarvitse paniikin vallassa etsiskellä pentua aina kun se on vetäytynyt rauhalliseen soppeen nukkumaan. Ei tarvitse tsekkailla vieläkö koivet oikosenaan makaava otus on hengissä. Ei tarvitse hermoilla syökö se tarpeeksi. On jo tottunut siihen että sisätiloissa joku seuraa perässä jokaisen ottamani askeleen ja siihen ettei tiskikonetta saa enää koskaan täyttää yksin. Lenkillä päästään reippaasti eteenpäin kun pikkukoija seuraa hanakasti isompaa. Pikkukoijan kulkema matka on toki vähintään kymmenkertainen verrattuna muiden kulkemaan, vaikka "samaa matkaa" mennäänkin. Ensi viikolla Savu pitäisi jollain konstilla saada eläinlääkärin vastaanotolle rokotettavaksi.

Valokuvien siirto kamerasta tietokoneelle on mennyt entistä vaikeammaksi. Alkuun ne siirtyivät  ilman että piti edes ottaa muistikorttia ulos kamerasta. Seuraavassa vaiheessa muistikortti piti siirtää kortinlukijaan. Nyt ei riitä enää sekään. En edes tiedä tuon vempeleen nimeä jonka avulla puoliso siirtää kuvat. Ei siis tule enää päivittäin siirrettyä eikä kuvattuakaan. Blogissakin pitää turvautua vanhoihin otoksiin. Saattaa tulla toistoa.

Iltasella sain netissä valmiiksi ja tilattua valokuva-albumin, joka lähetetään anopille joululahjaksi. Se kertoo perheemme ja puutarhamme vuodesta 2014. Mukaan lienee syytä liittää kirje jossa kerrotaan albumin sivuille ilmestyneen sinimarmoroidun koiranpennun tarina - erityisesti sen hinta. Puolison sukulaiset kokoontuvat Suomeen joka joulu mutta anopista ei voi tietää. Jos hän ei tule, lähetän hänelle sukulaisten mukana ison pinon Pellervoja, Kotimaita ja Kodin kuvalehtiä. Anoppi on yhtä kova lukemaan kuin poikansa. 

Päätimme jättää partiokirkon väliin. Perheessä ei ole tällä kertaa ketään lupauksenantajaa - esikoinen on antanut seikkailijalupauksen jo leirillä. Kakkuni pääsevät sammon kyydissä myyjäisiin ja me saamme nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja venyä aamiaispöydässä puolille päivin. Olen ylitsevuotavan helpottunut. Jouluaaton hartauden väliin jättäminen alkoi saman tien kovasti houkuttaa.


torstai 20. marraskuuta 2014

Isommalla vaihteella

Etätyöpäivä. Yleensä se on perjantaisin, mutta huomenna menen pitämään putiikkia pystyssä kun muut ovat maailmalla. Pari aamun tuntia etähääräsin rauhassa työni kanssa. Sitten puhelin alkoi soida ja sähköposti paukkua. Kysymyksiä ja toimeksiantoja tuli ovista ja ikkunoista. Yhden aamupäivän aikana enemmän kuin viimeksi kuluneiden kahden ja puolen kuukauden aikana yhteensä. Muutamassa tapauksessa pystyin jopa olemaan avuksi. 

Puoliso veteli illalla pöydän ja pöydänalusen täyteen piuhoja. Yhteen näyttöön on yhdistetty kaksi tietokonetta, hiirtä ja näppäimistöä. Siinä saa sitten hitaampi ihmetellä kun ei mikään toimi vaikka kuinka (väärää) hiirtä heiluttaa ja näppäimistöä paukuttaa. Työnantajan kannettavaa tarvitsen koska käytän sille asennettua lisensoitua ohjelmaa.

Ruokatunnilla käytin koirat ulkona ja luuttusin pienen pissapistoolin sokeroiman lattian. Sanomalehdet säilyvät itsepintaisesti siisteinä ja kuivina ja lätäköt lirautetaan niiden viereen. Jaksan tämän, koska tiedän että se menee muutamassa viikossa ohi. Sen sijaan kaksivuotiaan kissan laatimaa lammikkoa oman vaatekaappini lattialla on vaikeampi - no, tässä yhteydessä ei mielellään käytä ilmaisua niellä. Jompikumpi kissa lienee unohtunut eilen koko päiväksi makuuhuoneeseen, toisin sanoen piiloutunut sängyn alle. Ellei sitten kyse ole matokuuriprotestista. On kai pakko alistua virittämään kissoille pellettivessa makuuhuoneen reservaattiin. Viime talven jälkeen ollaan pärjätty kokonaan ilman - tietenkin, kun olen ollut enimmäkseen kotona palvelemassa arvon katteja.

On taas se aika vuodesta jolloin alan huokailla tunnelmallisten valosarjojen perään. Kuten olen osannut pelätäkin, kauppojen hyllyillä näkyy enää pelkkiä led-valoja. Niitä kalsean valkeita ja liian kirkkaita, joiden valossa voisi tehdä kirurgisia toimenpiteitä. Kertokaa sitten kun led-tekniikalla onnistutaan tuottamaan lempeän lämmin kynttilänvalon kaltainen valo. Siihen asti yritän pitää hengissä vanhat hehkulamppu- ja minipolttimosarjamme. Onneksi saimme hiljattain kylänmieheltä vanhan hehkulamppusarjan varalampuiksi.

Aivoverenvuodosta toipuva ystäväni, aiempi Not locked-in -blogisti on aloittanut lähes pioneerina Suomessa Vasa Concept -kuntoutuksen ja siitä kertovan blogin. Tätä on todella mielenkiintoista seurata. Vaikka rakastan länsimaista lääketiedettä yli kaiken - onhan se pelastanut henkeni useamman kerran - olen taipuvainen luottamaan myös itämaiseen tuhansia vuosia kypsyneeseen viisauteen ja siihen että nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois. Toivotan Markulle ehtymätöntä motivaatiota ja edistystä.

Tänään olen kiitollinen siitä että kiitollisuusasiat muistuivat pitkästä aikaa mieleen. Ja siitä, että olen saanut työssäpärjäämis- ja uudenoppimiskokemuksia. Olen kiitollinen ihmisistä kokemusten takana. Olen kiitollinen myös siitä että etäpäivän ansioista ehdin käväistä hetken ulkona päivänvalolla. Ehdin toki kaupungissakin, mutta siellä se on ihan eri asia.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Pitkät päällä

Olen pitänyt itseni valmiudessa tarkkaillakseni millaisten tapahtumien jälkeen vajoan synkkyyden laaksoon. Yhtään laaksoa ei ole tullut sitten terapeutin tapaamisen. Tasaista, mukavaa oloa. Edes maanantaiaamu ei tuntunut järkyttävän hirveältä.

Koirat uskaltaa jo jättää keskenään kotiin. Sekä ne että koti ovat olleet työpäivien jälkeen ihan kohtuullisessa kunnossa. Ei ole syöty sohvia eikä seiniä. Irtonaisia karvatupsuja tai ruumiinosia ei ole löytynyt. Alan epäillä että nahistelua ehkä esiintyykin vain silloin kun isäntäväki on näkemässä. Eikä kyse ole siitä että isompi ahdistelisi pienempää. Useimmiten pieni hyökkää hampaitaan naksutellen isomman kimppuun. Toisaalta vaikka antaisin isolle 20 luuta ja pienelle yhden, ison on saatava juuri se mikä on pienellä. Piki myös tulee Savua kutsuttaessa paikalle huomattavasti nopeammin kuin häntä itseään kutsuttaessa. Ihanhan nuo ovat kuin meidän lapset.


Viime päivinä olen onnistunut jopa lukemaan. Jonotin koko kesän kirjastosta Jean Sibeliuksen perheestä kertovaa Enni Mustosen Lapsenpiikaa. Nyt se on luettu ja palautettu. Kirjan lopussa oli kirjalista niille jotka haluavat lukea aiheesta lisää. Lainasin listan ensimmäisenä olleen Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin. Aikakausi viehättää, lepuuttaa hermoja, pääsen hetkeksi karkuun nykyajasta.

Hermoista puheenollen tein tällaisen herkkyystestin Hesarin nettisivuilla. Jos saa tulokseksi 12 pistettä tai enemmän, on testin mukaan erityisen herkkä. Sain 21 pistettä kahdestakymmenestäkolmesta. Selittäähän tuo joitakin piirteitä käyttäytymisessäni. Joka ikinen kerta kun menen (yleensä työporukalla) ravintolaan, teatteriin, konserttiin tai vaikka eräretkelle, saan migreeninomaisen päänsäryn jo puolessa välissä iltaa. Kovat äänet, liikkuvat valot, tuoksut ja ihan jo pelkästään sosiaaliset tilanteet ylikuormittavat mimosamaista hermojärjestelmääni. Tähän päälle vielä annos introverttiutta niin a vot.


Toissayönä 160 senttiä leveässä sängyssämme oli kahdeksantoista jalkaa plus sängyn omat neljä. Hiukan vähempikin riittäisi. Lastenhuoneen parvisänky ja sen alla oleva soppi ovat niin viehättäviä etten voi ymmärtää mikseivät ne kelpaa. Kysyinkin eilen puolisolta että muutetaanko sinne, otatko ylä- vai alapetin. Kai ne ovat erityisen herkkiä sitten kaikki mukulatkin. Pelkäävät mörköjä joilta vain isä ja äiti voivat pelastaa. Vähän aikaa sitten viisivuotiaan mukana piti mennä vessaankin. Päivänvalollakin. Koetin selittää ettei meillä ole vessamörköjä. Nykyään on niin vaikea saada kunnollisia ja kovat palkatkin niillä on. Olemme päättäneet pärjätä ilman. Ei auttanut. Vessasta näet kuuluu vedettäessä Ääni.


Samainen viisivuotias hypähteli, tanssi ja lauloi tätä lastenlaulua ja näytti samalla sormilla varisten määrän. Arvaa mikä sormi oli pystyssä siinä kohtaa kun variksia oli aidalla yksi. Juu, justiinsa se. Olisi kai pitänyt torua ja selittää miksi keskisormea ei kannata käyttää mutta sen sijaan repesin hillittömään nauruun. En lopultakaan saanut selville oliko lapsi liikkeellä viattomana vai oliko kyse koiruudesta. Jos jälkimmäisestä, minusta se oli viisivuotiaalta aika hyvä koiruus. Pitäisikö lääkitystä vähän vähentää? Alkaako pipo olla niin löysällä että valahtaa jo silmille? Meillähän ei kiroilla eikä haistatella. Eivät isot eivätkä pienet. Siivosta kielestä huolehditaan tarkasti. Lapset tuntuvat aivan järkyttyvän kun kuulevat jossain reissun päällä jonkun ohikulkijan käyttävän rumia sanoja.


Siistin kielen vaatimus tulee sekä puolisolta että minulta. En tiedä miksi se on minulle niin tärkeää. Ei ainakaan tottumattomuuden vuoksi. Äitini ja veljeni kiroilivat nuorempana kuin turkkilaiset. Muistan kuinka pikkutyttönä kävin mottaamassa heitä käsivarteen jokaisen kirosanan jälkeen. Oli siinä homma. Eikä auttanut. Puhumattakaan tehtaantyttö-miniatyyri-isoäidistäni joka oli erikoistunut röökaamiseen, kiroiluun, vinskeihin rotseihin ja munansaannoksiin. Toinen isoäiti puolestaan keskittyi rivoihin ruotsinkielisiin lauluihin. Isä aloitti kiroilemisen vasta dementiakodissa. Ehkä minäkin sitten siellä.


Iltalenkillä katuvalojen ulottumattomissa turvauduin yllättävän tehokkaaseen otsalamppuuni. Kun käänsin pääni pellolle päin, tapahtui se mikä usein piirretyissä tapahtuu: pimeyden keskellä monta silmäparia tuijotti meitä hievahtamatta. Näin silmänräpäyksetkin. Ainakin kuusi peuraa seisoi patsaina paikoillaan odottamassa että ymmärrämme häipyä. Vain silmät näkyivät.

Illan päätteeksi madotettiin zoo. Paitsi Piki. Ostin matokuurit sillä oletuksella että Piki painaa noin 20 kiloa. Se painaa 27! Huomenna uudestaan apteekkiin.