Narre Kalhun ja Sibeliuksen seikkailut

En muista.. kävelin Pikin kanssa ostamaan kaupasta kissanruokaa. Myöhemmin nousi raju ukkonen ja kaatosade, lapsilla oli jännää. Kaikkien aikojen ensimmäisen kelloköynnökseni ensimmäinen kukka avautui terassilla. Kuin tanssimekko, helmat nostettu siimalla ja organzalla ylös. Lapset ja koira temmelsivät ilta-aurinkoisessa puutarhassa. Marjat ovat kypsiä, pitäisi kerätä, kuinkahan käy. Ostin nettikirpparilta mehumaijan, eipä ainakaan tarvitse perata viinimarjoja niin kuin tähän asti. 

Vanhin luki taas nuorimmalle hassunkurisella äänellä. Lisäksi hän vaihtoi ällät ärriksi ja päinvastoin. Miinan ja Manun kanssa seikkaili muun muassa Narre Kalhu. Nosti hymyn hyytyneemmillekin huulille. Jatkoimme r-l-kielellä puhumista pitkän aikaa. Käämini kärähtivät lapsen kaveriin joka soitti ties kuinka monta kertaa. Nappasin nettipuhelimen pistokkeen irti. Sama mulletännehetikaikkinyt-lapsi joka pari päivää sitten käveli yllättäen ja tervehtimättä ovesta sisään.

Yhteishyvässä törmäsin Enni Mustosen uuteen kirjaan, Lapsenpiikaan. En ole varma jaksanko vieläkään lukea mutta varasin teoksen kirjastosta. Mustosen tuntien ei tuo nyt raskaimmasta päästä voi olla. Olen jonossa kahdeksantena. Varasin myös sarjan edellisen, ensimmäisen osan. Yksi parhaita lukemiani kirjoja on Sydämen aamu - Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä. Mustosen Lapsenpiika pestautuu Sibeliuksen perheeseen. 

Kelloköynnös, Cobaea scandens. Kukka vaihtaa väriä.

Siirtonurmea

Kohtuullisen ryhdikäs päivän aloitus. Jätin esikoisen vahtimaan nukkuvia pieniä ja tein ihan kunnon lenkin Pikin kanssa lumikkotiellä ja metsässä. Aamutoimet sujuivat hyvin - tosin kello taisi olla jo yksitoista. Lapset myös suoriutuivat pihalle hyvin. Tyhjensivät tiskikoneen ja kompostiämpärin, ruokkivat koiran, hakivat persiljaa yrttimaalta. Iso luki pienelle Miinaa ja Manua niin hullunkurisilla äänillä että se oli minustakin oikein viihdyttävää. Ystävä lähetti lohdullisen, liikuttavan viestin.

Sanomalehti lakkasi tulemasta joitakin viikkoja sitten. Ihan hyvä. Maailman uutiset tuntuvat vain pahenevan. En halua tietää. Ennen tv-sarjaani tulee uutiset minuutissa ja tuntuu että siinäkin on 60 sekuntia liikaa. Netissä törmäsin tänään viilennysvinkkiin. Meillä on tavallinen pieni pöytätuuletin, jonka enoni toi aikoinaan lahjaksi vieraillessaan ilmastoimattomalla synnyttäneiden osastolla. Laitoin tuulettimen eteen kylmäkallet jolloin se alkoi puhaltaa viileää ilmaa. Ei huonelämpötila sillä alentunut mutta hyvältä tuntui.

Sain keittiön raivattua ja ruuan laitettua. Kasviksiakin! Kastelin nääntyneimmän näköisiä perennoja ja kesäkukkia ja varsinkin niitä perennoja jotka pohjoisseinustalla ruukuissaan odottavat istutusta. Samalla kitkin suurimmat rikkaruohot. Huomasin ensimmäisessä kelloköynnöksessäni ensimmäiset nuput. Koetin puolison kanssa ottaa Pikistä edustuskuvaa. Se täytti tänään kahdeksan kuukautta. Miten osaakin uljas ja upea koira olla nenä maassa ja hartiat lysyssä heti kun otan kameran esiin. Tarvittaisiin toinen koira tai jokin muu eläin avustajaksi, johan olisi nenä ja korvat pystyssä.

Ukkosta ja kaatosadetta. Sade viilensi ulkoilman illalla 20-asteiseksi. Mitä tekee sumuaivo? Heittää hellemekon nurkkaan ja nykäisee raksahaalarit päälle. Nurmikonsiirtoprojektini jäi kesken helteiden alkaessa ja valmiiksi kantattu nurmikko kellastui uhkaavasti. Nyt jos koskaan oli hyvä hetki pelastaa se. Siirsin hiki roiskuen noin kaksi neliötä nurmea noin viisitoista metriä länteen entiseltä kasvupaikaltaan. Kaatosateessa jätesäkin päällä raahaten. Ai hullun hommaa? Niinpä. Olin ehkä multaisempi kuin ikinä. Vastaanottava kohde ei tullut valmiiksi mutta kantattu pala on nyt pelastettu paahteesta puolivarjoon. Sadetta tähän vielä päälle niin juurtuukin kunnolla.

Roskaa tai sukkaa ei saa siirrettyä lattialta eikä pyykkejä viikattua kaappiin mutta nurmet, pensaat, kivet, sorat ja mullat kyllä siirtyvät.

Päivällä mielessäni oli jokin teema josta haluan tänään kirjoittaa mutta ei ole enää. Järjestelmäkin on mennyt nurin kolmeen kertaan. Ehkä minunkin on aika mennä. Hyvää yötä. 

 Maansa myynyt

Tietokone määrää

Lapset istuivat kuusi tuntia tietokoneella (kyllä, luit oikein) eikä se kaatunut kertaakaan. Äiti tulee bloggaamaan ja saa kirjoitettua kaksi sanaa ennen kuin poksahtaa.

Sain kuin sainkin sovittua uuden tapaamisajan työterveyteen (kone kaatui siinä hommassa kolmasti) ja se on nyt merkittynä kaikkien kalenteriin. Jaa, ei ihan kaikkien, pitäisikö minun merkata se itsellenikin jonnekin.

Aamu alkoi epätavallisen hyväntuulisesti. Lapset tulivat ihmisiksi aamutoimia hoitamaan, kommunikoivat ja jopa auttoivat minua ja toinen toistaan. Uloskin lähdettiin aika vähällä huutamisella ja ilman kännykkää. Lapset viihdyttivät Pikiä, minä leikkelin yhdeksän petunia-amppeliani matalaksi. En tiedä saanko sillä aikaan uuden upean kukinnan vai valmista kompostitavaraa mutta viis siitä. Tunnen suurta riemua kun voin kokeilla miten käy. Saksin aivan sydämeni kyllyydestä. Omianihan ovat, siemenestä asti itse kasvatettuja. Ei olisi läheskään yhtä hauskaa selvittää etukäteen kannattiko noin tehdä.

Esikoinen tuli ensimmäisenä sisään ja lämmitti meille lounaan. Lämmintä ruokaa saatiin ensimmäisen kerran viikkoon, kun puoliso teki eilen illalla jauhelihakastikkeen ja keitti perunat. En ole koskaan ollut kummoinen kokki mutta nyt en näköjään tee ruokaa enää lainkaan. Ainoastaan pienimmän ravitsemuksesta koetan jotenkin huolehtia, edes aamu- ja iltapuurolla. Äidinvaisto kai toimii vielä sen verran.

Ystävä kysyi millä tavoin tunnen työni merkityksettömäksi. Työni on yhtä tunkkaista kuin työpaikan sisäilma, en pysty näkemään mitä oikeaa väliä sillä voisi olla kenellekään. Todellista merkitystä. Sellaista kuin on vaikkapa lääkärin, hoitajan, opettajan, papin, siivoojan, korjaajan, poliisin tai roska-autonkuljettajan työllä. Tai äidin työllä, lisäsi ystäväni. Olen tehnyt siistiä, turvallista sisätyötä koko työurani. Sellaista missä enimmäkseen silmät ja aivot työskentelevät, hieman saattaa hiirikäsi tai kännykkä välillä heilahtaa ja vaikka kuinka mokaisi, kenenkään henki ja terveys ei vaarannu. Vuosien ajan se oli ihan ok. Ei muulla väliä kunhan sujuu kohtalaisen vaivattomasti ja palkka juoksee. Aikoinaan työyhteisö sai tehtäväni tuntumaan jopa tärkeältä. Työkavereiden vuoksi on aina ollut kiva mennä töihin. Olisi vieläkin. Hiljaa ja salaa työ on kuitenkin muuttunut vastenmieliseksi taakaksi, se on kaikin puolin hankalaa, epäselvää ja tökkivää. Suuren päällikön kehittämät uudistukset lisäävät byrokratiaa ja kömpelyyttä. Oma uupumiseni tekee kaiken mahdottomaksi. En osaa, en jaksa, en ymmärrä enkä pysty oppimaan.

Eikä täällä kotonakaan niin hääviä ole. Lapset olivat tietokoneella. Puoliso oli tietokoneella. Oli sovittu että mennään uimaan. Joo, ihan kohta. Lopulta käperryin terassin sohvalle murjottamaan. Etsin muotoaan muuttavista valkeista pumpulipilvistä kasvoja ja löysinkin monta profiilia: Åke Lindmanin, Shrekin, entisen esimieheni.. 

Aika kului. Tunsin miten puhti valuu minusta ulos. Itkin. Puoliso tuli kysymään mille rannalle mennään. Sanoin etten ole enää tulossa, menkää mihin haluatte. Istuiko puoliso viereeni, kysyikö mikä nyt on, lohduttiko, pyysikö mukaan? Ei tietenkään. Hän sanoi jaa ja lähti. Jatkoin itkemistä entistä vuolaammin ja mietin miten pääsisin täältä pois. Eroon tästä kaikesta. Siististi ja huomaamatta, katoaisin vain. Viimein nousin, kävelin pääkytkimelle ja napsautin sähköt koko talosta. Muistutin puolisolle että hän lupasi viedä lapset uimaan. Puoliso on tarkka siitä että lupaukset pidetään eikä siksi helpolla lupaakaan mitään. Nyt oli tosiaan tullut luvattua ja niinpä he lähtivät. Lapset pitivät ovenkamanoista kiinni, huusivat ja raivosivat. Hekin ovat sairaita. Ei heitä enää kiinnosta oikea elämä, kaunis kesäilta, lämmin uimavesi, ahomansikat, ystävät. Vain tietokone ja älypuhelin kiinnostavat. Neljävuotiastakin. Minun täytyy päästä pois täältä.

Kyläily

Nurmikko oli epäsiisti, vieraita tulossa ja ukkospilviä taivaalla. Niinpä ryhdyin leikkuuhommiin jo ennen aamupalaa. On totinen tosi että koko epäsiistin puutarhan saa loihdittua jämptiksi leikkaamalla nurmikon. Nurmi oli päässyt niin pitkäksi ettei kerääjän kanssa kannattanut ruveta hommaan, se olisi vain täyttynyt muutaman metrin välein eikä ruohonleikkurin toistuva käyntiin saaminen kuulu vahvuuksiini. Haravoin ensimmäisen leikkuun jälkeen kaksi kottikärryllistä nurmisilppua lampaille minkä jälkeen ajoin nurmikon kerääjän kanssa siistiksi. Vieläkin kerääjä tuli täyteen. Heittelin nurmen koira-aidan ja lammasaidan yli vastatuuleen ja sain osani itsekin.

Viimeinen ipana lopetti aamupalan syömisen klo 12.30. Ehdin kuin ehdinkin raivata keittiön ennen vieraiden tuloa ja uppiniskaisinkin lapsi oli kiskaissut jostain päivävaatteet päälleen.

Oli hienoa saada ystäväperhe kylään pitkästä aikaa. Etukäteen stressasin miten jaksan ja selviydyn mutta hyvin selviydyin. Jaksaminen nähdään sitten huomenissa. Puolison tekemä ramppi aiheutti jännitysmomentin vierailun alkuun. Kukaan meistä ramppimittareista ei tullut ajatelleeksi että sähköpyörätuolin etupyörien raideleveys on kapeampi kuin takapyörien. O-ou. Etupyörät pysyivät rampilla juuri ja juuri kun taksinkuljettaja auttoi toisella ja ystäväni henkilökohtainen avustaja toisella puolella. Vettä satoi tietenkin. Puoliso onneksi ehti tulla töistä ja kaventaa ramppia ennen kuin sitä uudestaan tarvittiin. 

Tuli iloinen mieli tutuista vieraista, ystävän itsenäisyyttä lisäävästä menopelistä ja tehtäviensä tasalla olevasta miellyttävästä avustajasta. Ihmeellistä seurata miten hän hoitaa hommansa, on valpas ja täysin huomaamaton mutta samalla ystävällisenä yksilönä mukana porukassa. Arvostan. 

Mitä enemmän minulle kertyy kokemusta tytinäkakun teosta, sitä huonommin se onnistuu. Täytettä valui vuoasta ulos elmukelmuista huolimatta. Sitä valui myös vuoan ja reunakalvon väliin. Vaikka nostimme kakkua tarjoiluvadille kolmen lastan avulla, se murtui. Mutta niin hyvää se on etten luovu leipomasta. Ystäväperheen lapsetkin tykkäsivät. Omat ipanat irvistelevät eivätkä koske pitkällä tikullakaan. Asiassa on hyvätkin puolensa.

Olen helteiden mittaan katsellut ja kadehtinut ihmisten kauniita jalkoja. Sileitä ja siistejä. Omissani on syviä mustia railoja ja varpaat ovat kauttaaltaan mullanmustat sävytettynä nurmenvihreällä. Ei ole muka aikaa hoitaa jalkoja, ei pysty pysähtymään niin pitkäksi aikaa että liottaisi ja hoitaisi. Tänään istahdin terassille, liotin, raspasin ja rasvasin pitkän kaavan mukaan. Oli hienoa vain istua hiljaa leppeässä kesäillassa ja katsella siistiä nurmea. Tummia railoja löytyy jaloista yhä, mutta olen päättänyt saada itseni pysähtymään jalkakylvyn ääreen toistekin. Vaikeinta asiassa on se, että hyvään tulokseen pääsemiseksi joudun tästedes käyttämään sukkia puutarhatöissä. Ehkä jopa kunnon kenkiä reiällisten neljän euron muovilipareiden sijaan. Kauneuden takia pitää kärsiä.

Clematis jackmannii 

Kauan eläköön kuningas!

Siivoilin ja askartelin kakun huomisia vieraita varten. Sellaisen jonka teossa pitää odottaa ensin neljä tuntia ja sitten kaksi tuntia. Muuten makasin ja nukuin lattialla, voin huonosti, hikoilin kuin sika ja kastelin koiraa kuten eilenkin. Erehdyin astumaan paljaalla jalalla terassille. Melkein tuli palovamma jalkapohjaan.

Partiolaiset kotiutuivat puolenpäivän jälkeen. Sudenpentu on vieraan näköinen, huomautti seikkailija, ihan kuin sen silmät olisivat kauempana toisistaan kuin ennen. Ja niin totta vie onkin lapsen naama aivan turvoksissa, vielä nyt illallakin. Ehkä muutama hyttysenpisto liikaa. Kyllä on äidin huomiokyky heikko kun ei moista huomaa ennen kuin joku muu sanoo. 

Seikkailijain leiri jatkuu huomiseen mutta lapsi halusi pois kun toinenkin lähti. Ei koti-ikävän vaan tietokoneen takia. Ja kännykän. Surullista miten moni ihana pala todellista elämää jää maistamatta viheliäisen elektroniikan vuoksi. Tilanne olisi aivan toisenlainen jos olisin terve.

Kesken siivouksen huomasin silmänurkasta jotain kummaa ikkunan takana: kuningaslilja on noussut kuolleista! Viime kesänä sitä ei näkynyt ja päättelin sen heittäneen veivinsä. Epäilin muistiani ja kävin selaamassa viimekesäiset kukkakuvat. Kuvia on vain tiikerililjasta. Jos kuningas olisi kukkinut, en olisi mitenkään pystynyt ohittamaan sitä kuvaamatta. Tiedän että kärhöt pitävät välivuosia, mutta että liljatkin?

Kuningaslilja, Lilium regale

Kaputt ja kanttuvei

32,4 astetta ulkona varjossa, 30 astetta sisällä. Jos joku tulee mulle sanomaan ettei saa valittaa kun kerrankin on lämmintä, saa nyrkistä nenuunsa. Tai saisi, jos jaksaisin liikahtaa.

Aamiaisen jälkeen nukahdin sohvalle ihan kanttuvei. Pienokaisen kanssa käytiin uittamassa koiraa. Iltapäivällä saatoin hänet samanikäisen kaverin synttäreille. Lapsonen oli ensin sitä mieltä että minunkin pitää tulla, mutta jäi sentään juhlimaan ilman äitiä kun muutkin vieraat jäivät. Palasin kotiin, viilensin koiraa suihkussa ja asetuimme molemmat makaamaan lattialle tuulettimen viereen. Sohvalla oli liian kuuma. Puoliso tuli parahiksi kotiin jotta sain lähettää hänet hakemaan pienen juhlijan, minkä jälkeen hän ruuvasi pyörätuolirampin valmiiksi ja jatkoi omille teilleen. Pikku partiolaiset jäivät kuin jäivätkin toiseksi yöksi leirille ilman isää. Makasin yhä lattialla. Koetin lukea pienokaiselle Miinaa ja Manua. Huomasin olevani vähintään puoleksi unessa. Suustani pääsi välillä ihan höpöjä.

Uusi taimivaihtoketju on taas alkanut. Kummasti se innostaa vaikka pihaan ei oikeastaan mahdu enää mitään ja osa alkukesän vaihtareistakin on yhä purkissa odottamassa istutusta. Monta kertaa päivässä käyn tsekkaamassa onko jotain vaihdokkeja tullut tarjolle. Vaihtopäivä pidetään tässä aika lähellä. On hauska päästä tutustumaan uuteen paikkaan.

Illalla sain hirveitä mutta samalla erittäin hyviä uutisia. Autontäysi rakkaita ihmisiä joutui tänään onnettomuuteen. Vastaantulija kääntyi poikittain eteen. Lapset säilyivät vammoitta, vain mustelmia turvavöistä. Aikuiset saivat ruhjeita turvatyynyistä. Voisivat olla kuolleita kaikki, pikku-uutisena huomisen lehdessä. Voi tätä elämää, kuin tuulessa väräjävää seittiä. Kiitos Taivaan Isälle.

Kovan päivän hiljainen ilta

Aamukuudelta matkaan viiden tunnin yöunien jälkeen, puoli kahdeksalta takaisin, puoliltapäivin lapsi hoitoon naapuriin ja uudestaan matkaan, puoli tuntia myöhässä hakemaan lasta hoidosta ja kolme varttia myöhässä hakemaan miestä töistä. Olen elossa mutta taipuvainen uskomaan että automme ilmastointi(kaan) ei toimi ihan parhaalla mahdollisella tavalla.

Lapsi viihtyi naapurissa hyvin eikä mitään ongelmia ollut. Naapuri kehotti ottamaan yhteyttä jos tarvitsen hoitajaa toistekin eikä huolinut mitään palkkiota. Kertakaikkisen kohtuullista.

Psykiatri ei paljon sanonut. Kysyi mitä kuuluu. Minä pyyhin hikeä ja annoin kuulua. Hän istui nojatuolissa ja kuunteli, ei kirjoittanut eikä selaillut muistiinpanoja. En muista mitä olen hänelle kertonut jo aiemmin mutta en murehtinut sitä. Päästin suusta kaiken mitä oli tullakseen ja mitä tunnissa ehdin. Muun muassa niitä asioita joita täällä pohdin jokunen päivä sitten. Laskujohteisesta urakehityksestäni ja  ammatillisesta taantumuksestani. Vuodatin myös kädettömyydestä lasten suhteen, alisuoriutumisesta, kesken jääneistä akateemisista opinnoista, työni merkityksettömyydestä, ystävän sairastumisesta joka toi pintaan ajatukset elämän arvaamattomuudesta, kohtuuttomuudesta ja rajallisuudesta. 

Siinä missä ystäväni on kahdessa vuodessa palannut äärimmäisen vakavan aivorungon verenvuodon, halvaantumisen ja masennuksen läpi elämään ja työelämään, minä möllötän tumput suorina mitään tekemättä vaikka minulla kaikki aistit ja jäsenet edelleen toimivat. Ystävän nuppi meni lihamyllyn läpi mutta toimii silti sata kertaa kirkkaammin kuin minun. Missä kohtaa on tulppa auki? Mistä rööristä voimani ja elämäniloni valuvat hiekkaan ja sankka sumu imeytyy niiden tilalle?

Sovittiin uusi tapaaminen parin viikon päästä kotikunnassani. Psykiatri kysyi haluaisinko että hän tulee mukaan työterveysneuvotteluun. Kerroin itsekseni jo miettineenikin olisiko se mahdollista. On se. Ajankohta vain täytyy vaihtaa. Työterveyslääkäri aikoinaan sanoi ettei voi neuvottelussa kertoa voinnistani ja tilanteestani mitään vaan minun pitää tehdä se itse. Psykiatri oli eri mieltä. Kun annan hänelle suullisen tai kirjallisen luvan, hän voi kertoa. Tuossahan olisi jo jotain tolkkuakin. Enhän minä itse oikein saa selvääkään omasta voinnistani ja tilanteestani.

Kolme perheenjäsentä lähti partioleirille. Leiri alkoi kello 18. Perhe oli kotona rinkkaa pakkaamassa vielä kello 19.15. En huolehdi enkä hoputa. Eivät he tosin ajoissa olisi olleet vaikka olisin viikon patistanut kaulasuonet pullistuen. Hyttyskarkote jäi keittiön pöydälle. Puoliso aikoo liueta leiriltä huomenna ystäviään tapaamaan. Esitän villin veikkauksen että lapset vaativat siinä vaiheessa päästä kotiin. En edes kuvittele että saisin rauhallisen viikonlopun kuopuksen kanssa kaksin. Rauhallisen illan kuitenkin sain. Pieni nukkuu jo terassilla, minä menen koiran kanssa perässä. Sisällä on lämpöä 29,8.

Puutarhan paras näkymä heinäkuussa.

Veto loppu

Nukuin ulkona, ei hyttysiä. Hämmentävää mutta ihanaa. Myös pienokainen nukkui terassilla, koiraesteen takana, vielä sittenkin kun minä jo heräsin ja lähdin Pikin kanssa kävelylle. Karvajustiina tuli vastaan ja meni kiireesti maahan kyljelleen. Kylläpä se näyttikin nyt pieneltä Pikin rinnalla.

Kuopus ei pukenut päivävaatteita koko päivänä. Naapurin lapset kävivät pariin otteeseen ovella ja minä komensin omiani pihalle vaan eivätpä menneet. Kauhean pitkään en jaksanut komentaa enkä halunnut nostattaa näytelmää vieraiden lasten nähden. Tiedän että olisi pitänyt mutta olen armollinen itselleni.

Päivän laululista oli taas laidasta laitaan: Smile, On neidolla punapaula, Lentävä kalakukko, Keinustuolin minäkin ostan, Toiset meistä. Joinakin päivinä laulattaa, toisina ei, eikä sillä tunnu olevan paljonkaan tekemistä mielialan kanssa. Joidenkin säveltäjien tuotanto sykähdyttää laulusta toiseen. Rauno Lehtinen, Erik Lindström, Pekka Simojoki, Charles Chaplin, Henry Mancini..

Istuskelin varjossa, viilensin koiraa märällä pyyhkeellä ja etsiskelin perennakirjasta nimiä koiraystävän kukille. Muuta tänään ei voinutkaan tehdä. Ensinnäkin oli ihan tajuttoman kuuma. Toiseksi piti toipua eilisestä ponnistuksesta. Heti huomenna on edessä uusi maakuntakierros jotta saan auton jotta pääsen kaupunkiin lääkärille. Hullun hommaa, mutta enhän minä muuten psykiatrille menisikään.

Vasta iltayhdeksältä lapsetkin tulivat ulos ja saivat koiran kanssa yhteisen hepulin. Pois alta kivet, männynkävyt ja kukkapenkit. Naapurin nuoret tulivat vielä iltasella hakemaan Pikin uimaan.

Päivän ellei koko kesän paras uutinen: ihana ystävä kihlautui parhaan miehen kanssa.

Myöhäinen laukka.

 

Jopa hiostaa - vielä lämpenee

Viime yön nukuin esikoisen sängyssä. Hyttyset ajoivat sisään. Esikoinen nukkui alkuyön terassilla ja aamuyön sohvalla. Kuopus nukkui puolison sängyssä ja puoliso anopin huoneessa. Keskimmäinen kulki peittonsa ja tyynynsä kanssa ympäriinsä kunnes puoliltaöin nukahti olohuoneen lattialle ja koira hänen kylkeensä.

Tänään ei huomista murehdita, laulaa Lauri Tähkä. Enkä murehtinut kun en kerennyt. Aamulla vein puolison töihin, puolentoista tunnin reissu. Keskipäivällä pompottelin lasten kanssa psykoterapeutille ja sieltä tultua pidimme puolen tunnin ruokatauon ennen kuin lähdimme porukalla hakemaan puolisoa töistä. Kotona oltiin iltakuudelta. Jäi olo että olen vain ajellut (hyppelehtinyt) autolla eestaas kaiken päivää.

Psykoterapeutti kysyi jokaiselta lapselta ja minulta erikseen mitä kuuluu ja miten kesä on mennyt. Sanoin että vähän tässä jo odottelen koulun alkua. Esikoinen oli eniten äänessä mutta muutkin kantoivat kortensa kekoon. Terapeutti osasi ihanasti kuunnella ja valoisasti kannustaa esikoista tottelemisen tiellä, kysyi miksi hän haluaa isona tulla ja kertoi että hänestä voi tuolla älyllä tulla mitä vaan. Kaikki alkaa kotona tottelemisesta ja läksyistä huolehtimisesta. Lapsi mainitsi yllättävän ammatin, josta aiemmin ei ole ollut puhetta. Selitin terapeutille millainen operaatio vastaanotolle suoriutuminen on ja sovimme että menen seuraavan kerran vasta kun päivähoito ja koulu ovat alkaneet.

Puoliso pani ajotietokoneesta merkille että pitkältä aikaväliltä mitattu keskinopeus on tämän päivän aikana noussut huomattavasti. No joo, ohitin mennen tullen pari hartaushetkeä viettänyttä autoilijaa. Asfaltti polttaa, hermostuneisuus kulkeutuu myös kaasujalkaan. Yksi ohitus tapahtui isossa alamäessä, jolloin nopeus ehkä nousi hiukan liikaa. Samalla huomasin edessä jotain hässäkkää. Tien molemmin puolin oli autoja parkissa ja ainakin yksi oli rutussa ojassa. Oman kylän vpk tuli ujeltaen vastaan. Kaasujalka keveni.

Työharjoittelijan kotiintuontireissulla poikettiin superhypermarkettiin nauttimaan viileydestä. Pienin juoksi leluhyllyille päin ja silloin se tapahtui. Huusin kantavalla äänellä: PIKI! Voi itku. Sekoitan lapseni koiraan.

Tein oikean Pikin kanssa tavallista pitemmän iltakävelyn, koska muut lenkit olivat tavallista lyhyempiä. Vasta yhdeksän aikaan illalla helle on sen verran hellittänyt että muhkeaa karvakaveria viitsii kävelyttää. Bussi tuli kylälle samaan aikaan kuin me. Liikennöitsijä, linja, aikataulu, kalusto ja henkilöstö ovat vaihtuneet sen jälkeen kun lopetin bussilla matkustamisen. Tunsin lämpimän läikähdyksen kun katsoin parkkiin peruuttavaa bussia: ratissa oli sittenkin tuttu mies, yksi parhaista.

Perääni vislattiin. No ei tietenkään, vaan Pikin perään. Käännyimme koiraystävän pihaan. Colliet mellastivat keskenään ja näin miten Piki on muutamassa viikossa kasvanut: se on jo aikuista narttua silminnähden korkeampi. Koiraystävän puoliso puhkesi ylistämään minun puolisoani: siinäpä on terävä mies jolla on valtavasti tietoa ja taitoa ja jota hän todella kunnioittaa. Kun katsoo pihalle omasta päästä tehtyjä rakenteitakin, on geometria kohdillaan, ei monelta onnistuisi. Ainoa vika miehessä on liika vaatimattomuus. Kehuja tuli täyslaidallinen ja toiseen korvaan saman verran koirajuttuja. Viimein kun olin lähdössä, tuli puhetta perennoista. Puutarha käytiin läpi ja sieltä löytyi tuossa tuokiossa neljä perennaa joita en tunnistanut. Identiteettini mureni. Kotiin tulin yhdentoista aikaan. Kaikki lapset yhä hereillä.

Terassi on peittynyt koivunsiemeniin. Niinpä myös hevonkakkani on saanut kylvön ja uudessa penkissä vihertää ensi keväänä kaunis koivikko.

10009

Kymmenentuhatta klikkausta tuli blogissa täyteen. Todellinen lukema on ehkä enintään kahdeksantuhannen kieppeillä. Sori vaan kaikki ukrainalaiset, singaporelaiset ja malesialaiset lukijani, en usko teihin. Eikä klikkaus tietenkään merkitse sitä, että suomalainenkaan kävijä olisi lukenut tekstejäni. Kiitos sinulle, joka luet.

Pienokaiselle piti syöttää jokainen ateria tänään. Isommat taisivat olla aika vähällä ruualla, ehkä parin paahtoleivän varassa koko päivän. Pieni oli aamupäivällä kanssani auringonpaahteisella pihalla kastelemassa letkulla sanomalehtiä ja uittamassa niitä kottikärryissä. Vesi on ylivoimaisesti paras kesälelu. Isommat eivät nenäänsä pihalle pistäneet paitsi toinen kävi pari kertaa pissattamassa koiran. Toiseen en saanut kontaktia koko päivänä. Illalla loputon huuto kun en päästänyt häntä tietokoneelle.

Kastelimme sanomalehtiä eilen kanttaamani uuden istutusalueen katteeksi. Nurmikkoa ei ole tarpeen kaivaa pois eikä kääntää nurin. Tiivis sanomalehtikate vain päälle ja sitten multa. Tai minun tapauksessani hevonkakka. Katteen alla nurmikin muuttuu mullaksi ja istutettavat kasvit saavat aikanaan hyödykseen vielä nurmea varten aikoinaan levitetyn kasvualustankin. Olenkohan vielä koskaan ollut niin likainen kuin tänään, suorastaan limainen. Kuorrutus sisälsi aurinkovoidetta, hikeä ja hevonkakkaa. Suihkussa oli aika mukava käydä.

Esittelin mattohaaveeni puolisolle ja yhdessä totesimme ettei super shaggyni anna minulle rauhaa ennen kuin se lepää olohuoneen lattialla. Nettikaupassa olivat ryijymatot neljänkymmenen prosentin alessa. Tilasimme suuren vihreän maton. Maksoin sen tyhjentämällä lapseni tilin, kaikki kahdeksan vuoden aikana kertyneet rahat. Onko hullumpaa kuin tilata juuri nyt uusi matto johon ei ole muka ollut varaa kymmeneen vuoteen? Juuri nyt kun kumpikin puoliso on Kelan tukien varassa?

Huomenna vien puolison seitsemäksi töihin ja lapset päivällä psykoterapeutin vastaanotolle. Tuntuu ettei minulla ole siellä mitään sanottavaa. Luultavasti kuitenkin on. Jostain syystä sanainen arkkuni aivan revähtää auki aina kun astun hänen ovestaan sisään. 

Hattarat taivaalla

Huh hellettä sano jänis pakkasta

Voi pettymyksen määrää yöllä kun pyrin terassille nukkumaan. Ukkosmyrsky oli kastellut sohvani ja peittoni litimäriksi. Jouduin nukkumaan sisällä, omassa sängyssäni! Illalla vieressä oli yksi lapsi, aamulla kolme lasta ja kaksi kissaa.

Toimelias maanantaipäivä. Heti aamusta kävin kuopuksen kanssa naapurissa tutustumiskäynnillä. Naapuri lupasi ottaa pikkuiseni hoitoon siksi aikaa kun käyn perjantaina lääkärissä. Hänellä on omakin viisivuotias pienokainen. Lapset viihtyivät hyvin keskenään ja juttua riitti. Kotiin tullessa postilaatikossa odotti kutsu toisen ikätoverin synttäreille. Tulevia luokkakavereita löytyy siis ihan näköetäisyydeltä. Hämmentävää tajuta että vastasyntynyt keskoseni menee vuoden päästä eskariin.

Kylässä ollessamme lapsiluku kotona oli kasvanut. Esikoisen luokkakaveri naapurikylästä oli tullut kylään ja lapset olivat siivonneet vierasta varten. Olohuone näytti ihan ihmisasumukselta eikä kaatopaikalta kuten normaalisti. Siitä ilahtuneena jaksoin raivata keittiönkin siedettävään kuntoon ja sijata vuoteet, ehkä ensimmäisen kerran tänä kesänä. Lapset eivät kehdanneet vieraan läsnäollessa niskuroida läheskään niin paljon kuin yleensä. Esikoinen kavereineen kävi yhdestä kehotuksesta koiran kanssa uimassa.

Kahlasin taas kerran läpi lasten vaatteita, varsinkin pienimmän, ja sain kokoon ison pahvilaatikollisen seuraavalle käyttäjälle vietäväksi. Päättäväisesti kokosin myös roskiin heitettävien vaatteiden kasan. Uhmasin polttavaa aurinkoa ja leikkelin puutarhasta kaikki sateen kaatamat päivänkakkarat. Laitoin ne suureen ämpäriin etupihaa somistamaan. Toisen kimpun tein herttaisista unikon siemenkodista. Pienet ärhäkät emeritusarkkipiispan kaimat haukkailivat palasia kintuista ja olkavarsista ja saivat suustani livahtamaan vähemmän piispallisia ilmaisuja. Kävin koiran kanssa suihkussa ja tarjoilin nuorisolle ruisleivällä ja valkosipulilla terästetyn pussikeittolounaan.

Lapset halusivat sadettimen ja tarvitsivat siihen letkun, joka oli aseteltu kukkapenkin malliksi. Kanttasin vauhdikkaasti nurmikosta kaistaleen pois letkun mukaisesti jotta sain sen vapautettua. Nälkäiset pikku ilmavoimat olivat siinäkin hommassa mukana. Vesileikeissä lapset viihtyivätkin aimo tovin. Koirakin sai taas osansa virvoituksesta.

Puoliso ilahdutti tuomalla alesta kahdeksanmetrisen kelataluttimen koiralle. Siinä on heijastimetkin. Ja ennen kaikkea hinta kohdillaan. Seitsemän euroa kolmen- tai neljänkympin fleksistä, jolla on kolmen vuoden takuu. Illan puoliso teki puutöitä. Ystävämme on tulossa ensi viikolla kylään ensi kertaa ison elämänmuutoksen jälkeen ja tarvitsee rampin päästäkseen sisään pyörätuolilla.

Yksi lapsi nukahti omaan sänkyynsä, toinen makuuhuoneen lattialle mattorullan päälle ja kolmas vaati pääsyä terassille, samaan päähän missä sohvani on. Sijasin hänelle retkipatjan ja huovan ja toivon ettei koira järsi niitä.

Otsikkona on yksi isäni käyttämistä kymmenistä ellei sadoista sanonnoista. En tiedä mikä merkitys sillä oikeasti on, käytän sitä vain kuvaamaan päivän säätä. En viihdy yli 25 asteen lämpötiloissa mutta iloitsen siitä, että tänä kesänä en ole mennyt niin täydellisen toimintakyvyttömäksi kuin aiempina aikuisiän hellekesinä. Hyvin jaksoin lapion kanssakin huhkia vaikka välillä piti pyyhkäistä hikeä otsalta savisella kädenselällä.

En ehtinyt murehtia omia enkä maailman asioita koko päivänä. Olen kiitollinen siitä että jaksoin lapsiani enkä menettänyt hermojani tänään lainkaan. 

Preeriamesiangervo kukkii ensi kertaa.

Alamäkkee

Lauantaina nukuin. Satoi vettä. Lapset eivät totelleet. En muista muuta.

Sunnuntaina sommittelin vesiletkun ja naapurin avulla suurta istutusaluetta nurmikon keskelle. Jonkinlainen ramppikuume vaivaa. Kyse on koko puutarhan keskeisimmästä kohdasta. Istutukset pitäisi osata valita ja sijoitella oikein. Pitäisi osata ottaa huomioon värit, korkeudet, kukinta-ajat ja vaikka mitä. Valita ryhdikkäitä kasveja jotka eivät rötköttele eivätkä leviä älyttömästi. Laittaa niitä riittävän suuriksi lämpäreiksi eikä pipertää sillisalaatiksi. Kunpa joku tulisi ja kertoisi mitkä kasvit tälle alueelle soveltuvat - ja mitä haluan.

Ajelin isompien lasten kanssa pienen asiointireissun naapurikunnassa. Illemmalla kävin facebookin kirpparilla ja kas: annetaan lecaharkkoja. Kasvihuonetyömaa ei ole edistynyt koko kesänä kun ei ole ollut varaa ostaa harkkoja. Lähdimme saman tien hakemaan. Luovuttavassa päässä oli koko suku kantamassa. Välillä pidettiin huilitaukoa kun ukkonen rätisi ihan päällä. Nyt on harkkoja pihassa vino pino ja kaupan päälle mukana ollut kuopus sai uuden kaverin ja limsat.

Collieita kutsutaan myös pehkoiksi. Minkähän takia?

Koiraa uittaessa muistelin ja ihmettelin työuraani. Nuorena ylioppilaana olin postineiti. Luukulla, asiakaspalvelussa. Siihen aikaan ei ollut jonotusnumeroita vaan ihan oikeat jonot. Postimerkkikassan arvo oli 20 000 markkaa, se laskettiin manuaalisesti ja yleensä se täsmäsi. Pärjäsin hyvin, viihdyin hyvin. Ruuhkassa ei ahdistuttu vaan oltiin rivakoita. Huumorin kukka kukki. Osasin käyttää koneita, lukea asiakkaita, teititellä ja sinutella, ja tulin toimeen kaikkien kanssa. Ja olin tietenkin siisti ja tyylikäs joka ikisenä työpäivänä.

Matkatavaroista pitää huolehtia.

Opintojen jälkeen olin töissä valtioneuvostossa. Hoidin näppärästi ja tehokkaasti esimieheni asioita ja aikatauluja monella kielellä. Muisti oli veitsenterävä ja monta rautaa tulessa. Olin tarkka, terävä ja terhakka. Opettelin itse uudet tietokoneohjelmat. Kuljetin ulkomaalaisia vieraita sujuvasti kohteesta toiseen pääkaupunkiseudulla, jota en itsekään tuntenut. Tulin toimeen kaikkien kanssa ja nautin esimieheni täyttä luottamusta. Ja olin tietenkin siisti ja tyylikäs joka ikisenä työpäivänä.

 

Nykyisessä tehtävässä olen ollut neljätoista vuotta miinus vanhempainvapaat. Työt ovat sujuneet ja esimiehet ylistäneet. Jotenkin olisi kuvitellut että ura ja taidot olisivat vuosien mittaan kehittyneet ja entistä haastavammat tehtävät ja vastuut olisivat tervetulleita. Että yksikköni ydintehtävät olisivat jo jossain määrin tuttuja ja hallussa. Että tietäisin mitä meillä tehdään ja miksi. Kissan viikset. En kykene selvittämään enkä hoitamaan edes omia asioitani yhdelläkään kielellä, saati sitten työnantajan. En pysty vastaamaan yhteenkään asiakkaan tai työkaverin kysymykseen. En osaa käyttää koneita enkä ohjelmia. Enkä saa itseäni siistiksi ja tyylikkääksi pinnistämälläkään. Mitä ihmettä minulle tapahtui? Taannunko tästä vielä lisää?

Virtauksia

Eilisellä iltakävelyllä sain kutsun tutustua erääseen puutarhaan. Viivyin siellä niin kauan että Piki ehti pitkästyä niin kuin lapsilla tapana on ja ryhtyä kauhukakaraksi niin kuin lapsilla tapana on. Iltalenkki kesti kaksi ja puoli tuntia ja palasin kotiin kolmen uuden perennan kanssa.

Nukuin häiriöttä yhtäjaksoisesti puoli kymmeneen. Silloin terassin sohvalla tuli niin kuuma että oli pakko nousta. Keittelin pienimmälle puuron ja lähdimme lukemaan kirjoja trampoliinille. Nukahdin. Isommat heräsivät ties koska ja ehkä söivätkin, en tiedä. Jossain vaiheessa lapset veivät koiran lenkille. Kun muut kääntyivät takaisin, pienin jatkoi pyörällä matkaa rantaan päin. Kyselin kotiin palanneilta missä pieni on. Naapurin lapsi muisti että hän oli jatkanut eteenpäin. Pelästyin ja lähetin lapset kiireen vilkkaa pyörillä perään. Istuin kotiportailla odottamassa ja miettimässä millaista elämä on tästedes kun meillä ei enää ole kuopusta. Lapsi löytyi rannasta, oli riisuutumassa uimaan menoa varten. Kotiin saatuani pidin häntä sylissä pitkään pienenä käärönä niin kuin vauvaa ja kerroin miksei koskaan saa mennä rantaan yksin. Edes aikuiset eivät saisi mennä koskaan uimaan yksin. Lapsi lupasi ja palasi vielä oma-aloitteisesti aiheeseen ennen nukkumaanmenoa.

Naapuri piipahti puhumassa puutarha-asioista, kirppisasiakas haki kottikärryllisen viiruhelpiä ja toinen sen vanhan parisängyn. Iltapuhteeksi kaivoin loput helpit kärryyn. Niille tulee huomenna noutaja. Tuntui ihanalta päästä urakan jälkeen saunaan ja pesemään paarmanpuremat ja hikinen multa pois huokosista.

Tilillä on kaksi euroa. On jo pitempään ollut sellainen olo että pitäisi vain maata hiljaa paikallaan jotta ei aiheuttaisi kuluja. Ei pitäisi syödä (ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä), ei käyttää sähköä, vettä, puhelinta, autoa.  Postin tuomia alemainoksia ei tee mieli katsoakaan mutta nettikirppareilla käyn jostain syystä parikin kertaa päivässä vaikka tiedän etten voi ostaa mitään. Pyörin myös mattosivuilla. Järjenvastaisesti olen päättänyt saada olohuoneeseen Super Shaggyn. Matto ei anna minulle rauhaa.

Lapsetkaan eivät anna rauhaa. He esittävät vaatimuksia, jättävät noudattamatta säännöt ja käskyt, käyttäytyvät kuin olisin pelkkää ilmaa, kantelevat minulle toinen toisistaan, raivoavat ja syyttävät minua kaikesta - ja illalla, kun lasten pitäisi jo nukkua, kun haaveilen viimeinkin saavani keskittyä ja olla hiljaisuudessa yksin, he kerääntyvät viereeni. Lujasti piti tänä iltanakin komentaa, ensin minun ja sitten puolison, ennen kuin saimme heidät pysymään pois tästä huoneesta. 

Millaisia vaikutuksia uupumisellani on lasten kehitykseen? Koko elämään? Kun äiti ei hallitse vanhemmuutta. Kun äiti vain poistuu hartiat kumarassa paikalta jos lapsi ei tottele. Kun äiti käskee mennä pois. Kun äiti on aina muualla vaikka olisikin samassa huoneessa. Kun äiti ei ole kiinnostunut onko lapsi syönyt mitään koko päivänä. Saati että tietäisi mitä lapsi tekee netissä.

Puhelimeni kosketusnäyttö lakkasi eilen toimimasta. Olen opetellut uudestaan käyttämään vanhaa näppäinpuhelintani, joka tuntuu nyt hyvin vieraalta ja epäkätevältä. 

Tv-sarjassani oli niin liikuttavia käänteitä että ne vaikuttavat mielentilaani ja pyörivät jollain tasolla päässäni. Tuovat mukanaan ehkä takaumia omasta elämästä. Niin, sitä sen täytyy olla. Muistoja valtavista tunteista, niiden aiheuttamista tuntemuksista kehossa. Muistoja kohtaamisista, samalla aaltopituudella olemisista, virtauksista hänen kätensä ja omani välillä, siitä hetkestä kun alkaa tajuta, juuri ennen kuin. Ja muistoja jäähyväisistä, särkymisen helähdyksestä, lohduttomuudesta, siitä miten koko elimistö puristuu kokoon. Olen kiintynyt sarjaan ja sen rosoisiin hahmoihin enkä halua menettää ainuttakaan jaksoa, mikä on hassua, sillä en ole vuosiin katsonut tv:tä.

Näin ikkunasta äitipeuran kahden pienen valkotäpläisen bambinsa kanssa. Voi miten suloisia, siroja, jaloja ja kauniita ne kaiken syövät pirulaiset ovatkaan. Olen kiitollinen siitä että saan asua maalla, lähellä luontoa. Ja siitä että yllä mainitut ihmisten väliset hetket kulkevat yhä mukanani.

 

Aitoelämänlanka, Ipomoea purpurea 'Kiss me quick'

Lenni ja Nelli

Kävin lasten kanssa koiraa uittamassa. Myös esikoinen ui. Ja lokkiäiti pikkuruisen, harmaan, untuvaisen poikasensa kanssa. Varoittelin lapsia että emo voi hermostua ja ruiskauttaa tai nokkaista päähän. Ei se kuitenkaan hermostunut. Poikanen ui kokoonsa nähden valtavan kovaa.

Ostin tänään kasan kattopeltiä kahvipaketilla. Klapipinojen peitteeksi. Parisänky odottaa noutajaansa purettuna, puoliparvi on koottu kokonaan uudelleen sisustettuun lastenhuoneeseen ja siinä on jo nukuttu yksi yö. Kaksi lasta parvella ja yksi parven alla. Saamaamme pakettiin kuului sängyn, sänkyverhojen, hyllyjen ja ikkunaverhon lisäksi pari eläinhahmoista lelukoria ja leppäkerttuvalaisin. Painava pikku matto täytyisi vielä bongata.

Näissä ostoissa, myynneissä, antamisissa ja saamisissa on yksi hyvin merkityksellinen ulottuvuus: samalla tutustuu naapureihin ja kylänmiehiin.  Kattopeltejä nostellessa kun juteltiin, selvisi ennen pitkää että aaa, te olette siitä talosta missä on se collie. Ja että kauniit smyygilaudat, joita olen aina ohi kulkiessa ihaillut, ovat kirvesmiesisännän itsensä tekemiä.

Clematis viticella Jules Correvon

  Nukahtaminen ja sitä edeltänyt nahistelu kesti eilen illalla puoleen yöhön. Ja tänään lapset ovat käyttäytyneet kuin heillä ei olisi korvia lainkaan tai kuin minua ei olisi olemassakaan. Ainoa komento joka kuultiin oli kutsu täytekakkua syömään ja limsaa juomaan. On hyvin vaikea jaksaa tuota kolmikkoa, mutta en minä voi niitä tänne keskenäänkään jättää. Jos vain saisin levätä edes yöllä.

Istuttelin muutamia hankikylvöistä itäneitä pikkutaimia: kaunopunahattua, maitokelloa ja vaaleanpunaista palavaarakkautta. Taivuin kymmenelle mutkalle omenapuun oksistoon, jotta sain Nellystä kuvan. Leikkelin kuihtumaan päin olevia kukkia pois ennen kuin siementävät. Ja kuolleita pensasmustikan oksia. Mikähän mustikkaparoilla lienee hätänä. Ne ovat ainoat kasvit jotka seurasivat edellisestä kodista mukanamme. Toivon niille pitkää ikää. Ystävällinen naapuri hoiti puutarha-asiani, säästyin 80 kilometrin ajolta. Sain upean, rehevän aroniantaimen sen taannoin aitataiminipusta puuttuneen tilalle. Ja pienen nousuhumalan Humulus lupulus, jonka ajattelin istuttaa kiipeilemään lasten autonrengaskeinun jalkaan.

Puhelin teki yhtäkkiä lakon. Kosketusnäyttökään ei enää tottele minua.

'

Clematis Nelly Moser

Lahjoja ja löytöjä

Edellisen yön täydellinen, ihana vastakohta. Lapset tosiaan hiljenivät ennen puoltayötä. Koirakaan ei äitynyt haukkumaan eikä rapistelemaan kynsinensä koko yönä. Eikä ollut ainuttakaan hyttystä! En tiedä miten se on edes mahdollista. Oli aivan tyyntä, kuu loisti taivaalla. Rannasta kuului ihmeellinen, kauas kaikuen kantautuva surumielinen vesilinnun laulu ja suurten siipien läiske veden pintaa vasten. Lintu lepäsi monta kertaa ja huusi taas, joka kerta hieman lyhyemmin ja surullisemmin. Lentoon se ei läiskeestä huolimatta lähtenyt. Uskon että se oli joutsenlaulu. Toivon, ettei lintu ollut kiinni missään pyydyksessä.

Herttainen ystävä kylän toiselta laidalta tarjosi meille puoliparvisänkyä. Kävin kuopuksen ja koiran kanssa katsomassa. Hieno sänky, paremmassa kunnossa kuin yksikään nykyisistä kalusteistamme. Nettikirpparilla hän olisi saanut siitä monta kymmentä euroa, minkä hänelle kerroinkin. Ei ei, en jaksa ruveta myymään jos teille vain kelpaa. Mukaan tulee kaksi hyllyä, sänkyverhot ja samaa kangasta ikkunaverho. Sovimme että käymme hakemassa sängyn huomenna. Illansuussa ystävä soitti että saisiko tuodakin tavarat meille jo nyt, ja toi myös. Mitä tämä kaikki maksoi? Ei yhtään mitään. Ei edes hakemisen vaivaa.

Aamun vierailusta syttyi raivausinto. Työnsin kaiken lastenhuoneiden lattioilla ja sänkyjen alla lojuneen roinan mopilla keskelle olohuonetta. Istuin puoli päivää tavaravuoren keskellä ja lajittelin. Kaksi kassillista meni roskiin. Toiset kaksi myyntiin. Jätepaperiakin kertyi kassillinen. Kirjahyllyyn palautui metrin verran kirjoja. Siivoamisen vaihtoehdoksi tarjosin lapsille koiran lenkitystä, minkä he onneksi valitsivatkin. Sain rauhassa tehdä poistoja ilman että pienet kädet kiikuttavat tavaroita sitä mukaa takaisin. Löysin Pikin kongin joka oli kaksi viikkoa hukassa. Löysin kirjaston kirjan joka oli kateissa useamman kuukauden. Ja kaiken kukkuraksi löysin myös kivi-tuikut ja kynttilänjalat, jotka ovat olleet hukassa vähintään vuoden tai kaksi. En sentään moppaamastani kasasta vaan anopin huoneesta, jonka valtaamme aina kun hän on matkoilla.

Posti toi ihanan kirjeen jossa oli toivomiani kasveja. Osa oli sellaisia, joista lähettäjä ei voinut mitenkään tietää että kaipaan juuri niitä. Hämmästyttävä ja lumoava sattuma. Kirje valaisi muutenkin hyvää päivää entisestään. Puutarhaihmiset ovat sydämellisiä.

Hyvä päivä, niin. Lapset kyllä kiukuttelivat ja raivosivat kaikesta. Isommat viihtyvät vain jos on tietokone tai älypuhelin käsissä. Kaikki muu elämä on kärsimystä ja liikaa vaadittu. Pienin oikein koetti keksiä jotain mistä voisi virittää yhä uuden itkuraivarin. Perimmäistä kiukun syytä en saanut selville.

Olen kiitollinen niistä pienistä uskoa luovista välähdyksistä joita viime päivinä olen puolisalaa nähnyt. Isoin tuuppasi eteenpäin pienintä, jonka takapyörä jäi pyörimään tyhjää. Sydämessä läikähti. Liikuttavaa nähdä että kaikesta mollaamisen ja riitelemisen lomassa osataan ja halutaan toimia oikeinkin. Keskimmäinen on jo monta kertaa vienyt pyöränsä oma-aloitteisesti telineeseen ja tänään hän korjasi astiat pöydästä terassilla nautitun iltapalan jälkeen.

Pienet ihmiset nukkuvat taas rivissä taivasalla. Menen seuraksi. 

Mantsuriankärhö, yksi parhaista koristekasveista.

Kohteessa vilkasta yöelämää

Yhdentoista maissa illalla takavarikoin esikoisen kännykän ja hankkiuduin terassille nukkumaan. Pienin nukkui jo sillä pienemmällä sohvalla. Peittelin hänet. Olin miltei nukahtanut kun esikoinen raahasi patjansa terassille ja sai koiran innostumaan. Neuvoin että mene tuonne päätyyn ja laita tuolit eteen ettei koira tule syömään patjaa. Keskimmäinen vaati päästä samalle 80-senttiselle patjalle. Nahinaa ja kikatusta. Koira mönki tuolien alta kolmanneksi. Peittelin pienimmän, poistin koiran ja hinasin kaikki paprika- ja petuniaruukkuni tuolien alle ja vieruksille esteeksi. Ilmoitin lapsille että kuljette sitten tuolta makuuhuoneen ovesta ettekä näiden kukkien yli. Peittelin pienimmän. Kävin vessassa. Koira löytyi lasten patjalta. Komensin koiran sisään (mitähän juuri tästä eilen illalla sanoinkaan) ja laitoin oven niin kapealle rakoselle ettei se päässyt ulos. Siellä se vinkui, haukahteli ja törmäili oveen. Peittelin pienimmän. Lapset jatkoivat kihinää ja kiekumista. Muistutin että on yö, ihmiset nukkuvat, ja latelin hirveitä tietokonekieltouhkauksia. Kävin nukkumaan. Koira vinkui. Hyttyset inisivät korvissa. Mistä juuttaasta niitäkin nyt on tullut. Kahden maissa yöllä väsyin taputtamaan hyttysille. Peittelin pienimmän ja lähdin sisälle. Näin, miten isojen lasten päädyssä kännykän näyttö äkkiä pimennettiin. 

Sisällä oli kuuma. Riisuin yöpuvun ja nukahdin omaan sänkyyni. Heräsin siihen kun nälkäinen kissa työnteli ruokakuppeja pitkin pöytää. Ruokin kissan. Kuuntelin miten se narskutteli. Nukahdin. Kolmelta heräsin siihen kun puoliso etsi puhelintaan. Koululaiset olivat pöllineet sen. Olisivat saaneet aamukuudelta herätyksen töihin. Puoli neljältä heräsin ukkosen jyrinään ja sateen ropinaan. Herätin koululaiset ja komensin heidät sisälle. Kiskoin patjan, peitot ja tyynyt sisälle. Lähdin hakemaan pienintä mutta huomasin että puoliso on ehtinyt ensin. Sohva oli jo peitelty uima-altaan muovilla. Tsekkasin kaikki makuuhuoneet ja olkkarin sohvat mutten löytänyt kuopusta. Kävin kysymässä puolisolta. Siellä sohvalla, sanoi puoliso. Siellä muovin alla. Haukoin henkeäni ja komensin miehen nostamaan lapsen äkkiä sisälle. Eihän siellä enää sada, sen muovin voi nyt ottaa pois. Ukkonen jyrisi. Minä jyrisin. Mies nosti lapsen sisälle. Peittelin sohvan. On siinä muovissa sentään ilmareikiä. Esikoinen oli hiipinyt minun sohvalleni nukkumaan. Täällä ukkostaa, huomautin. Mmm, sanoi esikoinen ja käänsi kylkeä.

Aamulla väsytti. Kun esikoinen tuli pyytämään kännykkäänsä, kehotin viemään ensin koiran pissalle. Venyin sängyssä kymmeneen asti eikä virtaa ole ollut kehuttavasti koko päivänä. Tiskivuori keittiössä, ei mitään mistä voisi tehdä lounasta, kämppä siinä kunnossa kuin sen siisteydestä huolehtisivat alaikäiset lapset ja eläimet. Sain sijaisen töihin, tarvitsisin sijaisen myös kotiin. Kaikkein eniten tarvitsisin kasvatus- ja kurinpitosijaisen. Oikeastaan tarvitsen sijaisen koko elämääni.

Kaivoin kottikärryllisen viiruhelpiä maasta ja annoin uuteen kotiin. Kävin puolison kanssa tutustumassa naapurien idearikkaaseen puutarhaan. Sain helpin näköistä viirullista mutta lähes valkoista heinää kotiinviemisiksi. Rakensin pyykkitelineistä ja terassituoleista entistä vakuuttavamman koiraesteen terassille. Lapset tekivät leirin sen taakse. En tiedä kuvittelenko vain vai hiljenikö leiri jo nyt, ennen puoltayötä.

Isotähtiputki, Astrantia major

Ruuhkaa terassilla

Pesin pyykkiä. Pesen kaiken muun nurin käännettynä paitsi sukat. Ne eivät puhdistu kunnolla jos ovat nurin. Perhe toimittaa likapyykkiin kaiken oikein päin paitsi sukat. Ja aika useinhan ne likapyykit jäävät sohville, sänkyihin ja sänkyjen alle.

Enpä oikein muista mitä muuta tänään tehtiin. Lapset kävivät rannassa keskenään ja tulivat elävinä - jopa kuivina - takaisin. Jos olisin kunnossa, en suin surminkaan päästäisi nelivuotiasta rantaan ilman aikuista. Tietenkään.

En muistaakseni tehnyt juuri mitään, mutta lounasaikaan olin litimärkä hiestä. Kävin suihkussa ja vaihdoin vaatteet. Lounaan jälkeen kävimme porukalla lähimetsässä etsimässä mustikoita piirakkaan mutta saimme kokoon korkeintaan puoli desiä. Joku muu oli ehtinyt ensin.

Puoliso tervasi köynnösmajan ja hieno siitä tuli. Oikein kaunis. Minä tervasin käsivarteni, vasemman sääreni ja mekkoni. Illalla nostimme ja kiinnitimme majan seinille roippeet jotka humalasta ja lumikärhöstä on rakennusprojektin jälkeen jäljellä. Voi vehka parka, sanoisi Arno Kasvi. Ehkä ne ensi kesäksi toipuvat.

Lapset olivat taas liikaa tietokoneella. On niillä kissanpäivät kun äidiltä on puhti pois. Mutta en voi olla ihailematta miten näppärästi pieninkin jo käyttelee pikakomentoja joiden olemassaolosta minulla ei ole ollut aavistustakaan. Ulkonakin sentään leikittiin - jotain tietokonepeliä.

Anoppi soitti, on päässyt perille, pystyy taas syömään, matkalla esti pahoinvointia suolakeksejä syömällä. Matka meni hyvin ja vointi on kohtalaisen hyvä. On se ihme epeli.

Nukkumisjärjestelyistä on tullut sirkusta. Kaikki haluavat nukkua terassilla mutta eivät ennen kuin minä olen siellä ja yhden pitää saada nukkua toisen vieressä ja kolmannen minun vieressäni ja kaikkien makuupaikkojen ympärille pitää saada koiraesteet koska muuten koira syö patjat ja peitot. Koiran pitää joka tapauksessa saada nukkua terassilla, se on meistä ainoa jolla on turkki päällä. Kaipaan kalseaa ja sateista kesäkuuta jolloin kenellekään ei tullut mieleenkään haluta ulos nukkumaan. Paitsi minulle ja Pikille.

On tässäkin huushollissa jotain normaalia.

Levollisia hetkiä

Näen sortuvan korttitalon. Ensin hajosin minä, sitten anoppi. Nyt on vessanpytty tukossa, boileri ei enää lämmitä, uuni jätti pullat tänään valkoisiksi ja auto lipuu remontin jäljiltä sulavasti kuin tanssitautinen kenguru. Pyykkikoneella on ikää kymmenen vuotta, kylmäkalusteillakin seitsemän, ihme kun toimivat vielä. Arvaa onko puskurirahastoa.

Unikon siemenkodalla on vastustamaton propellihattu.

Puoliso on ruuvannut ja tervannut köynnöspergolaa koko päivän. Hyvältä näyttää. Minä olen kierrellyt puutarhasaksien, kottikärryn ja kameran kanssa pihaa ja napsinut vähän sieltä täältä. Lasten ja koiran kanssa kävin taas rannassa, tällä kertaa vain koira kävi vedessä. Vein pyöräilevän laumani rantaan välttääkseni yhteenotot mahdottoman naapurin lasten kanssa. Nyt kun he taas pyörivät portillamme muutaman rauhallisen päivän jälkeen, kaikki ikävyydet muistuivat mieleeni ja jäivät myös pyörimään sinne.

Ihmeissäni katselin hiljattain valokuvia häistämme: minulla oli korvakorut, rannekoru, kaulakoru ja mystinen sormus oikeassa nimettömässä. Nykyään en käytä edes kihla- ja vihkisormusta. Eivät mahtuisikaan kuin pikkurilliin. Heti jos minulla on vaikkapa avainnauha kaulassa, tartun siitä johonkin kiinni. Juutun jopa taskuista ja hihansuista ovenkahvoihin. Minkähänlaista jälkeä tulisi vanhoilla tanssikamppeilla, pitsipaidoilla, rannerenkaan kokoisilla korvarenkailla ja sen sellaisilla. Jo 20 vuotta sitten toimivat tehokkaina pyydyksinä vaikka silloin en koheltanut lainkaan.

Sormustinkukka valtikkanauhusten lomassa

 
Olen siirtynyt käyttämään miesten (lue: mieheni) puuvillaboksereita. En voi sietää naisten hepeneitä. Vielä kun löytyisi jostain miesmäisen mukavat ja käytännölliset rintaliivit, mutta se saattaa olla jo vaikeampaa. Ei löytynyt ainakaan puolison kaapista. Niinpä olen jättänyt rintsikat kokonaan pois ja kiskaissut ylleni lappufarkkuhameen. Puutarhassa pyllistelyyn shortsit olisivat käytännöllisempi valinta, mutta ne ovat hukassa. Yllätys. Mitähän siitä tulee kun seuraavan kerran pitää pukeutua ihmisiksi. Pienokainenkin oli tänään yöpaidassa koko päivän.

Väärän värinen jalokallioinen, Erigeron speciosus

Napsimisen lomassa istuskelin pitkiä aikoja muurin päällä ja nurmikolla ja vain katselin. Puutarhaa, lasta, koiraa, puolisoa, sirkkeliä, lampaita. Olin vain, ilman että mieleen tuli tekemättömiä töitä jotka pitää hoitaa nyt heti ennen kuin unohtuu. Ilman että laadin suunnitelmia seuraaviksi puutarhaprojekteiksi. Ilman että tyhmät pakkoajatukset valtasivat mielen. Ilman että kukaan vaati palveluja. Ei tuntunut siltä kuin yleensä, että elämä menee ohi, hukkaan, jos vain istuskelen tässä.

Lapset ovat nukahtaneet sisälle. Hipsin Pikin kanssa terassille. Hyvää yötä.

Ainoa oikea väri, se joka oli äidin kukkapenkissä.

Kesän keveyttä

Heräsin terassilta puoli kymmeneltä. Kaksi lasta ja koira jäi vielä nukkumaan. Aamupalan jälkeen lähdettiin rantaan koiraa uittamaan. Lopulta kaikki paitsi minä kävivät järvessä, eikä uikkareita ja pyyhkeitä suinkaan ollut mukana. Rantahan on aivan uimakelvoton, isoja kiviä täynnään. Niiden kivien päällä oli sitten hyvä kuivatella herrasväen vaatteita. Näytti siltä että Pikikin meni kepin perässä tällä kertaa niin syvälle että ui.

Kerrankin ulkoiltiin kunnolla ja lapsetkin saivat liikuntaa. Niin paljon, että pienin nukahti sohvalle ennen kuin lounas valmistui. Eikä kukaan valittanut koko matkan aikana. Minä katselin kukoistavaa luontoa, heinäkuista maalaismaisemaa, ja ihmettelin minne kesäkuu katosi ja miltei puolet heinäkuustakin. Kaikki maailman aika ei tunnu riittävän minulle jotta ehtisin mukaan vaikka olen ollut töistä poissa koko kesän. Ja kevään. Ja kaikkialta muualtakin.

Kun puoliso tuli töistä, nukahdin yhdelle terassin patjoista. Mikä ihana rauha. Tietokoneet vahtivat lapsia. Illemmalla kömmin ylös tekemään pannarin. Ruokapöydässä ihmettelin lapsille miten vähän tänään on rissattu, huudettu ja tapeltu. Iltapalan jälkeen kävin vielä leikkaamassa lässähtäneitä kurjenpolvia ja rohtoyrttejä. Kottikärryä ei näkynyt kuorman alta. Vielä kukkivat yrtinlatvat laitoin saaviin ja päivänkakkaraa kaveriksi. Tuli kivan näköinen "kimppu" portinpieleen. Karmean reikäisen ja ruskettuneen daturan leikkasin kokonaan pois. Eipä tarvitse toiste hulluruohoa kasvattaa. Toinenkaan myrkkykesäkukkani ei toistaiseksi näytä erityisen mahtavalta; risiini on noin 25-senttinen.

Terassilta kuuluu pulinaa. Yö on viileä. Kuu taitaa olla melkein täysi. Kävin vielä laskemassa lampaat, tsekkaamassa vesitilanteen ja poimimassa salaattia huomiseen aamiaispöytään naapurin kasvimaalta. Tämän kaltaisia myötäkarvaisia päiviä tahtoisin lisää.

Hää- ja eropäivä

Lapset hihhuloivat vielä puoliltaöin. Lopulta patjoja, tyynyjä ja peittoja kannettiin terassille koko kuorma ja kaikki tenavat yöpyivät siellä. Minä ja koira tietysti myös. Kävin kierroksilla eikä uni meinannut tulla millään. Nukuin koko yön huonosti. Pienokainen potki vähän väliä peiton pois ja peittelin hänet uudelleen. Anoppi köhi, vaikeroi ja oksenteli seinän takana ja kun tuli hiljaista, kuulostelin vieläkö hengittää. Hyttysiä ilmestyi ensimmäisen kerran koko kesänä, vainusivat kai meidät kun oli isompi joukko koolla.

Jännitti aamulla löydänkö anopin elossa. Yllätys oli melkoinen kun hän istui pirteänä keinutuolissa matkavaatteet päällä ja pikkukengät jalassa. Mikään ruoka ei ole viiteen päivään pysynyt sisällä ja sydän värisee epätahtiin mutta mummo on matkalla ulkomaille! Tai siis kotiin, maahan, jonka kansalainen hän on. Silmät tuikkivat kuin nuorella neidolla. Poika oli tulossa noutamaan kyytiinsä. Anoppi oli pakannut kamppeensa ja kiersi kehää aamusta asti. Sohvalle, sängylle, ulos, keinutuoliin, terassille... Aamulenkille lähtiessäni hän kysyi onko puhelin mukana jos jotain sattuu. Koskaan ennen ei ole kysynyt.

Mutta kas, lenkillä ollessani potilas laukkasi kävelykeppeineen kuin nuori hirvi naapuriin pyytämään puhelinreseptiä kipulääkkeelle. Hain lääkkeen hänelle apteekista ja sain apteekkarilta kuulla että sillä saattaa olla roiseja yhteisvaikutuksia marevanin kanssa. Voi taivas. Ihmettelen jos anoppi selviytyy elävänä perille. Ymmärrän että loppu on tulossa, en minä sillä, hän sanoo, mutta onko sen pakko olla näin kamalaa. Onko pakko sattua näin paljon ja olla näin paha olo. Nämä sanat yhdistettynä siihen neitosen olemukseen, hämmentävä kokonaisuus.

Ruokin lapset, siivosin ja leivoin. Vieraan tultua anopin muuttokuorma pakattiin kyytiin ja istuttiin kahville. Sytytin kynttilän ja kysyin kuka tietää mitä juhlitaan. Oli anopin läksiäiset mutta myös meidän kymmenvuotishääpäivämme. Kun näytin pienokaiselle kuvia häistä, joissa yksivuotias esikoisemme oli mukana, pieni oli närkästynyt miksei hän ollut. Aika monta kertaa sain selittää.

Kaksi lasta nukkuu taas terassilla. Varustin pienokaisen fleecellä ja sukilla niin ei tarvitse päivystää peittoa vahtimassa. Päivä oli onneksi vähän edellisiä viileämpi, yö on myös. Ihmiset ja eläimet on ruokittu, matkalaiset halattu tien päälle, keittiö raivattu, omat ja naapurin kukat kasteltu, tarkistettu että lampailla on vettä.

On tyhjä ja jollain tavalla huojentunut olo. Anoppi ehti saada Suomesta kuulolaitteensa ja jos selviytyy matkasta, pääsee hyviin käsiin. Yksi tyttäristä on lääkäri ja pystyy kommunikoimaan lääkärien kanssa ja pitämään äitinsä kurissa paremmin kuin me täällä. Lääkitys saadaan varmasti parempaan kuosiin. Loppu on toki tulossa, muttei välttämättä vielä tällä kierroksella. En kuitenkaan usko että saamme häntä enää tänne. Viisas ja hyväsydäminen ihminen, joka on ollut minulle kuin oma äiti, on poissa lopullisemmin kuin koskaan ennen.

Pakoon

Ei jaksa. Pääni hajoaa. Pitää päästä jonnekin pakoon, mutta jalassani on kettingillä kiinni rautapallo. Istun paikoillani ja tuijotan eteeni mitään näkemättä. On melkein fyysisesti paha olo. Olo jota en osaa kuvailla. Ja ei, se ei ole nestehukka.

Lapsi kieltäytyy kaikesta tottelemisesta, käyttää sumeilematta hyväkseen sitä etten jaksa. Ei hoida velvollisuuksiaan mutta huutaa pää punaisena oikeuksiensa perään. Tottelematon ei meillä pääse tietokoneelle, mutta lapsi käyttäytyy aivan kuin tämä sääntö (tai mitkään maailman säännöt) ei koskisi häntä. Raivo on aivan yhtä silmitöntä kuin minulla ennen lääkityksen aloittamista.

Köynnösruusu Flammentanz

Naapurin lapset kävivät kaksi kertaa hakemassa meidän lapsia ulos. Eivät menneet, ihme nyhväkkeet. Koko päivän pyörivät kimpussani. Ajattelin että sadettimen avulla saan heidät ulos. Avain oli kadoksissa, en saanut sadettimeen vettä. Silloin pääsi itku, aivan kuin olisi isostakin asiasta kysymys. Koetin ajatella että kaikki ovat terveitä, kaikki aistitkin toimivat, onnettomuuksia ei ole sattunut, mutta ei: avain on hukassa ja se on maailmanloppu. Se viimeinen korsi joka katkaisi kamelin selän. Soitin puolisolle joka myönsi sulkeneensa hanan illalla muttei keksinyt mihin olisi saattanut sujauttaa avaimen. Puolisen tuntia myöhemmin soitti että se on varmaan kylpytakin taskussa, ja niinhän olikin.

Sadettimen alla viihdyttiin vähän aikaa, sen jälkeen taas kimpussani. Kun oikein pinnistin, jaksoin lukea kuopukselle kaksi Miinaa ja Manua. Onneksi Pikku Kakkonen alkoi. Nukuin niillä sijoillani tunnin. Puoliso tuli töistä ja ilmeisesti neuvoi känkkäränkkää pyytämään äidiltä anteeksi. Lapsi tulikin halaamaan ja pyytämään anteeksi. Ikävä kyllä hän luuli että myös sanktiot haihtuvat sillä konstilla taivaan tuuliin. Entistäkin isompi huuto kun ei.

Itse kylväytynyt kesäharso

Puoliso oli lähdössä äitiään katsomaan. Anelin että ottaa edes känkkäränkän mukaansa. Lapsi huusi tietenkin pää punaisena ja kaulasuonet pullistuen ettei lähde. Minusta tuntui että juoksen metsään enkä tule ikinä takaisin jos tuo kakara jää nyt tuohon. Puoliso ymmärsi sanomatta ja kantoi lapsen autoon huutamaan. Toinen lapsi lähti omasta halustaan mukaan. Kolmannen passitin viemään Pikin rantaan ja lapsi lähtikin auliisti mutta tuli takaisin alta viiden minuutin: "kävin jo". Aikakoneella varmaan. Koira on nähtävästi kasteltava suihkussa; rannassa kastuu vain alapuoli, sadettimen alla vain pitkä pintakarva.

Tietokone takkuili ja kaatuili. Anopille tuli toinen maksukehotus sairaalan laskusta joka on maksettu eräpäivänä oikealle tilille ja oikealla viitenumerolla. Ensimmäistä maksukehotustakaan ei ole koskaan tullut. 

Sairaalareissulla ei kauan viivytty. Toivat anopin kotiin. Huomenna tulee toisessa kotimaassa asuva poika häntä katsomaan.

Unikko jonka nimeä en tiedä