sunnuntai 31. elokuuta 2014

Metsässä

Lähdin Pikin ja kameran kanssa metsään ja jätin puolison selviytymään tenavien aamutoimista. Samoilimme varvikossa puolitoista tuntia. Hämmästyn yhä vain sitä että koira tottelee, tulee luokse kun kutsun. Keräsin muutaman kantarellin ja kuvasin näitä muita, joita en tunne. Piki oli tehokas ja hämmästyttävän tarkka avustaja. Tarkennuksen ja laukaisun välissä ehti monelle sienelle käydä näin:

 
Ystävä ajoi 40 kilometriä tuodakseen meille isän poismenon johdosta kukan, kynttilän ja kortin. Liikutuin kovasti.


Iltapäivällä pyörin netissä, sovin taimi- ja siemenvaihtoja vaihtopäivään, postitse ja omalle kylällekin nyt heti blogin kirjoittamisen jälkeen. Koetan päästä illalla ajoissa nukkumaan, siksi tavanomaiset iltarutiinit - kuvien siirtäminen koneelle ja käsittely sekä bloggaus - ovat vuorossa jo iltapäivällä. Ja lasten läksyjenteon vartiointi.


Pitäisi alkaa miettiä mihin toimistokelpoisiin vaatteisiin saisin itseni survottua huomenna ja mistä tempaisen  hautajaiskelpoiset vaatteet koko perheelle. Edellisistä, isän pikkusiskon hautajaisista on kahdeksan vuotta enkä kuvittele mahtuvani silloiseen asuun. Lasten vaatteita meillä on talon täydeltä mutta saattaa silti olla että joudutaan lainaamaan tai ostamaan. Yllättävän suuren kynnyksen takana on tähän hommaan ryhtyminen.

En huomaa jännittäväni töihin paluuta, mutta totuus selvinnee vasta illalla kun näen tuleeko nukkumatti vai ei. Nyt päästän lapset tietokoneelle, kaivan valuutan maasta ja lähden kirkonkylälle perennoja vaihtamaan.


lauantai 30. elokuuta 2014

Isä lähti kotiin

Aamupalan jälkeen lähdimme lenkille koko perhe. Piki ja minä jalkaisin, muut pyörillä. Kuljimme avarien, aurinkoisten peltomaisemien läpi, hevos- ja lehmälaidunten ohi. Pieninkin jaksoi urhoollisesti ajaa itse apupyörineen. Paluumatkalla sovittiin että on aika ottaa apupyörät pois. Kotona kokeiltiin saman tien. Kun ei heti sujunut, lapsi valahti pieneksi mytyksi tienlaidan kivelle: Ei onnistu, se on liian vaikeaa. Mitkään selittelyt ja lohduttelut eivät saaneet häntä kokeilemaan uudestaan. Ehkä huomenna?

Puhelin kertoi että isän avopuoliso oli soittanut poissaollessamme. Tiesin heti. On vain yksi asia minkä vuoksi hän soittaisi minulle. Hetken päästä veljeni soitti ja kertoi sen minkä jo tiesin: isä on kuollut viime yönä. Tunsin valtavaa helpotusta. Neljä ja puoli vuotta hoitokodissa tuntematta enää ketään ei välttämättä ole ollut hääviä elämää, mutta nyt hän on vapaa. Hän on viimein päässyt kotiin. 

Lounaspöytään sytytin kynttilän ja kerroin suruviestin lapsille. Ruuan jälkeen menin metsään ja päästin Pikin irti. Saman tien se huomasi peuran ja sitten mentiin, peura edellä ja koira perässä. Ääneti ja aika kovaa. Lopun päivää vietin puutarhassa: kitkin, leikkasin lampaille nurmikkoa, istutin koristeheinää. Puuhastelin tyynenä ja tyytyväisenä. Eiköhän surukin jossain kohtaa tule lääkityksestä huolimatta.

Illalla koko perhe laittoi saappaat jalkaan ja lähti metsään ihmeen vähin vastalausein. Kiersimme rantaa pitkin pienen lenkin ja keräsimme kantarelleja ja tatteja. Yksi lapsista katosi matkan varrella. Kolmikkomme on yliveto järjestämään ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Kotiin tullessamme oli jo hämärää. Kadonnut lapsi löytyi kotoa.

Puoliso tuli iltamyöhällä kertomaan että samainen lapsi on käyttänyt visa-korttiani eilen ja tänään. Ei tunnu erityisen miellyttävältä tulla ryöstetyksi omassa kodissaan ja ryöstäjänä oma lapsi. Jos lapsen sähköpostiliikenne ei kulkisi isän kautta, homma olisi saattanut jatkua pitkäänkin minun huomaamattani. Kolmivuotiaasta asti kullanmurumme on naahinut kakkuja, nakkeja ja limsaa mutta tämä on jo ihan omaa luokkaansa. En tiedä mitä tehdä. Puhuttelen tietysti ja piilotan lompakkoni mutta eihän se riitä. Sain kuulla ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, puolison visaa oli käytetty myös ja asiasta keskusteltu, sovittu ettei tule ikinä toistumaan eikä äidille tarvitse kertoa. Mitähän muuta minä en tiedä?

Ilotulitteet paukkuvat rannoilla mutta aion silti yrittää terassilla nukkumista. Köynnösmajassa palaa ensimmäisen kerran kynttilä. Aamulla vielä luulin sytyttäväni sen venetsialaisten kunniaksi mutta siitä tulikin isäni muistokynttilä.


perjantai 29. elokuuta 2014

Tyrniä ja tuorerehua

Kahdeksalta aamukävelyllä ja -palalla. Takaisin terassin sohvalle kuvalehden ja kännykän kanssa. Heräsin puoli yhdeltätoista koiran haukuntaan. Raivasin ja siivosin taukoamatta kaksi tuntia. Lapselle oli tulossa vieras suoraan koulusta. Lopulta tulikin kaksi. Hauskaa niillä kuului olevan, kikatusta riitti. Juoksivat pitkin pihaa vaikka satoi kaatamalla. Pelasivat ensin tietokoneella ja jatkoivat samaa peliä livenä. Olen iloinen että erakkolapsellani on viimein ihan omia kavereita.

Tänään kestin hulinaa paremmin kuin eilen. Ja tänään selvisi että olen kaksi päivää luullut yhtä kaveria ihan eri henkilöksi. Iltapalalla sain vieläpä kuulla että hän on kotoisin samasta maasta kuin 25 prosenttia lasteni geeneistä. Tarjoilin ipanoille voileipää ja maitoa ja myöhemmin mehua ja pullaa. Kun yhtä vierasta tultiin hakemaan, kysyin onko toisella kotiintuloaikaa. Ei ole, vastasi lapsi. Sillä välin kun olin Pikin kanssa metsässä, puhelimeni kotona röykkiöpöydällä soi ja puoliso vastasi. Pikkuvieraan äiti siellä kyseli lastaan, neljältä oli pitänyt olla kotona. Mietin mistä hän sai salaisen numeroni. Mutta hyvä kun sai.

Yksi omista lapsista oli myös kyläilemässä ja päätin että syömme päivällisen vasta kun vieraat ovat lähteneet ja omat tulleet. Siihen mennessä kun perhe iltakuudelta oli koolla, olin jo unohtanut koko syömisen. Nähtävästi ruokailu on yksin minun vastuullani, sillä emme syöneet päivällistä lainkaan! Silti vielä iltapalalle mennessäkään ei kenelläkään ollut nälkä. Esikoinen ja kuopus riitelivät koko aterian ajan äänekkäästi siitä onko sanassa kakkonen kaksi vai kahdeksan kirjainta. Suurenkin riidan saa aikaan ihan mistä hyvänsä aiheesta ja oikeastaan ihan ilman aihettakin.

Lampaiden laidun alkaa ehtyä. Kiskoin pää punaisena ruohonleikkuria käyntiin ilman mainittavaa tulosta, minkä jälkeen puoliso vetäisi kerran ja kone käynnistyi heti. Leikkasin puolet litimärästä apilanurmikosta kerääjän kanssa ja kippasin laitumelle. Jo vain maittoi. Toisen puolen leikkaan ja tarjoilen huomenna. Pian kesänaapurit jo muuttavatkin pois.

Päätin olla kerrankin nopeampi kuin linnut ja keräsin tyrnipensaista marjat. Kyllä onkin mahtava sato viidestä pensaasta: melkein kolmannes puolen litran pakasterasiasta! Mihinkähän sen kaiken laittaisi. No, tänä syksyknä on poikataimia istuteltu lisää tyttöjen sekaan, ehkä sato tulevina vuosina kasvaa. Tyrnit muuttivat meille aikoinaan yllättäen ja pyytämättä. Kylänmies tarjosi kriikunan taimia. Kriikunoiden mukana tulikin sitten pakettiautollinen tyrniä. Komeiksi ne ovat muutamassa vuodessa kasvaneet ja muodostavat hyvän tuulensuojan kasvimaalle.

Hippophae rhamnoides

Elinkautinen

Nukkumaan mennessä ulkona oli ihmeellisen ihana tunnelma. Ei valoa, ei ääntä, ei tuulta, ei sadettakaan. Aivan äänetöntä ja todella lämmintä. Turvallista rauhaa. Koira kävi hössöttämättä sohvan viereen nukkumaan ja ainakin yksi kissa ilmaantui jalkopäähän. Mietin pitkään asioita joista olen kiitollinen. Niistä tuli yllättävän pitkä lista. Siitäkin voi olla kiitollinen, että koko kesänä ei ole lepakko lentänyt päin nukkujan naamaa eikä kissa kantanut saalistaan sohvalle.

Aamulla saattelin tokaluokkalaisen kouluun kaatosateessa. Hänellä on onneksi hyvä naapurista saatu sadepuku, ohut, kevyt ja hengittävä. Repun päälle laitoin rinkan sadesuojan, joka oli ilmeisesti jotenkin nolo, koska se piti ottaa pois ennen koulun pihaa. Samaan aikaan loppui onneksi sadekin. Kotimatkalla Piki piti kunnon riehuntatuokion koirakaverinsa kanssa.

Muistutin päivän mittaan useampaan kertaan itseäni siitä että elämä ei lopu vaikka palaan maanantaina työelämään. Edes vapaa-aika ei lopu. Kolme päivää viikosta töissä, neljä vapaalla. Ihan hyvä suhde. Ja siitä maksetaankin. Silti taas hetken päästä tuntuu kuin olisin elinkautisvanki matkalla rangaistusta suorittamaan. Tämänpäiväisessä Kodin kuvalehdessä oli mielenkiintoinen kirjoitus uupumuksesta ja masennuksesta. Kela ei hyväksy työuupumusta sairaudeksi. Lääkärit kirjoittavat siis potilaalle masennusdiagnoosin jotta hän pääsisi lepäämään. Näin vikapääksi nimetään työntekijä sen sijaan että työpaikalla olisi muutostarpeita. Minun diagnoosini tuli varmasti ihan todellisesta masennuksesta mutta olihan tässä keitoksessa työuupumustakin mukana. Myönnän että jännittää millaisia fiiliksiä työhönpaluusta syntyy.

Posti toi kukkaystävältä verenpisaran pistokkaita. Kuvasin kukkia ja sateenkaaria puutarhassa, merkitsin nimiä vaihtotaimien purkkeihin ja istutin muutaman kukkasipulin mutta savenkaiveluun en tunne kutsumusta vieläkään. Maa on märkää, painavaa ja liukasta. Ja yleensä kun saan haalarit kiskottua päälle ja astun ovesta ulos, alkaa uusi sade.

Iltapäivällä nukahdin koiran viereen olohuoneen matolle. Onneksi heräsin sopivasti kokkaamaan  jauheliha-koskenlaskija-kesäkurpitsa-sipuli-valkosipuli-makaronilaatikkoa. Hermostuin lasten kavereista joita meni ja tuli etuovesta ja takaovesta. Olen aina haaveillut kodista jossa saa mennä ja tulla, ovet ovat aina avoinna vieraille. Mutta ei minusta taida olla sellaiseen. Toistaiseksi on vain yksi lasten kaveri jonka meillä ollessa en ole hälytystilassa. Enkä pidä vieläkään siitä että kaverit tuodaan meille sisälle kun koti on kaaoksen vallassa ja äiti saattaa nukkua persaukisissa verkkareissa keskellä lattiaa.

Kyselin kuopukselta millä he kulkevat päiväkodista luontokohteeseen ja takaisin. Narulla, vastasi lapsi. He ottavat kiinni pitkästä narusta ja kulkevat jalkaisin jonossa kodalle ja iltapäivällä takaisin. Ei mikään kivenheitto neljävuotiaalle varsinkin kun väliaika temmelletään metsässä. Pienimmän liikunnasta ja ulkoilusta ei siis tarvitse toistaiseksi olla huolissaan.

Illalla sovin ihania vaihtokauppoja puutarhaystävien kanssa ja tilasin ihan vahingossa nettikaupasta muutaman kukkasipulin vaikka viime viikolla päätin ettei niihin ole tänä syksynä varaa. En kuitenkaan kestänyt ajatusta että uusi suuri istutusalue ammottaisi kevään tullen mustana.

Muruset tuhisevat rivissä, minä lähden koiran kanssa terassille tuhisemaan. Toivottavasti en herää aamukuudelta ankaraan haukuntaan kuten tänä aamuna.

Fuchsia Blue Angel

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Fitzgo go go krooh

Sataa sataa sataa
mataa mataa mataa
maassa mato pieni
määränpäänä sieni

Koko yön satoi. Ainakin joka kerta kun nukahdin ja heräsin. Aamulenkille lähtiessä satoi. Puin fleecen ja sen päälle jokasääntakin, erityisesti koirantalutukseen varatun, huomiovärisen ja heijastimellisen. Paluumatkalla riisuin sekä takin että fleecen - sekä tietenkin lippiksen jossa oli kantarelleja - ja silti oli kuuma. Kotona otin verkkaritkin pois. Puoliso heräili flanellipyjamassaan kahden täkin alta ja meni hampaat kalisten kodinhoitohuoneeseen laittamaan lämmitystä päälle.

Ryhmittelin ylijäämävaatteet koon mukaan, valokuvasin ja laitoin kohtuuhinnalla nettiin myytäväksi. Kunpa joku ostaisi. Lastenvaatetarjonta ei ole näillä seuduilla mitenkään vähäistä. Surffailin netissä, etsin koiran heijastinliivejä mutta päädyinkin tilaamaan siemeniä. Ei kerrota kelleen, eihän?

Siihen se virta sitten loppuikin. Puolisolla oli etäpäivä joten auto oli käytettävissä. Rodomultaa piti hakea, kirjastossa käydä ja ruokaakin laittaa mutta vaivuin voimattomana terassin sohvalle. Yritin lukea kaatiskuormasta dyykkaamaani Keskuspuiston yksinäistä mutta nukahdin moneen kertaan yhden ja saman lauseen aikana. Kuopus tuli siihen raivoamaan jotain mutta kun ei saanut minuun eloa, nukahti viereeni. Ramses-kissa tuli kolmanneksi. Virkosin lopulta ja sain ahmaistua kirjan. Jätin sen vähin äänin esikoisen saataville.

Jämäpäivällisen jälkeen lähdin Pikin kanssa metsään. Takaisin tullessa olikin jo iltapala-aika. Kuten niin monta kertaa ennenkin, toinen koululaisista jäi tässä kohtaa kiinni siitä että läksyt ovat tekemättä. Puoliso otti kyllä vastuun äkseeraamisesta kunhan olin ensin huolehtinut että hän ottaa. Kahden pienimmän nukkumaan saamisesta tuli sirkus muttei ihan niin suuri kuin eilen.

Väistä kuule ite, mä olin tässä ensin!

tiistai 26. elokuuta 2014

Sataa sataa sataa

Samaa samaa rataa
tuhatta ja sataa
juoksee sisilisko
ja sisiliskon sisko

Pyörin netissä eilen illallakin, mutta käytyäni kaikilla sivuilla, joilla on tapanani käydä ennen blogihetkeä, olin unohtanut koko blogin olemassaolon. Vaan eipä tänne mitään uutta kuulu. Kaksi lasta on kotona toipumassa flunssastaan. Silti ainoastaan yksi maailmanluokan tappelushow on nähty näiden kahden päivän aikana.

Korvia ei ole lapsille vieläkään kasvanut, mutta aavistuksenomaisesti tuntuu kuin olisin vähän saanut auktoriteettiani palautettua psykoterapeutin paritapaamisen jälkeen. Olen ottanut käyttöön aikalailla saman tyylin kuin Pikin kanssa, vaikkei olekaan sitä kaulapantaa mistä voisi nykäistä kun kurittomuutta esiintyy. Voimia ja pinnaa näyttäisi tulleen sen verran lisää etten anna enää periksi.

Nukun edelleen Pikin kanssa terassilla. Sohva on kaatosateisen syyspäivän jäljiltä hieman kostea, mutta shaali alle ja riittävästi vaatetta ylle niin ei tunnu missään. Aamuisin herään kissavuoren alta.

Sadepäivinä on vaikea päästä käyntiin. Tänäänkin nukahdin aamupäivällä kaksi kertaa päiväunille eikä jäsenissä tuntunut olevan voimaa kuin venyttelyyn ja kyljen kääntämiseen. Kävelin sentään koiran kanssa kaupalle lapsilisän maksupäivän kunniaksi. Sain myös maksettua kahden lapsen tileille velkani, vielä olisi se vähän isompi kolmannen lapsen tiliin kauhaistu aukko täytettävänä.

Iltaa kohden reipastuin ja kävin läpi kaikki lasten vaatteet. Karsin noin kuution verran pois ja mietin yön yli jaksanko koettaa myydä niitä.

En bloggaile nyt pitempään sillä saan yhteyden nettiin vain puhelimella, mikä on jokseenkin epäkätevää.



maanantai 25. elokuuta 2014

Mielenrauhallinen haalaripäivä

Esikoinen istui pitkään kanssani keittiössä ennen muiden heräämistä ja kertoi millaisia unia oli nähnyt. Vilkasta on lapsen unielämä. Myöhemmin päivällä saatiin seesteisen juttutuokion vastapainoksi railakasta huutoa, muun muassa silloin kun selvisi että lounaaksi on jauhelihalla ja juustolla täytettyä spagettikurpitsaa. Pienin haarukoi annoksensa tyytyväisenä vähin äänin, kaksi isompaa piti eläimellisen metakan. Kestin sen ja jaksoin komentaa niin kauan että pienet maistiaiset tuli syötyä.

Saven kaivuuta. Voi kunpa se joskus loppuisi. Vaan kun ihan kaikkea ei voi laittaa kohopenkkiin. Tulee tämäkin penkki koholle, mutta tilaa tarvitaan rutkasti myös maan alla. Köynnösmajan pohjoisseinälle on tarkoitus siirtää köynnöshortensia ja eteläseinälle kolme kärhövauvaa jotka ovat kesän kasvaneet ruukussa. Ennestään majan seinillä kiipeilevät nousuhumala ja lumikärhö. Eiköhän noilla jo yhden majan peittele, vaikka vähän isommankin.

Koiraystävä yritti turhaan soitella numerooni. Tosiaan, en ole pariin päivään tiennyt puhelimeni olinpaikkaa ja akkukin on päässyt loppumaan. Kauheasti ei edes huvita etsiä. Puolison puhelimen kautta asia kuitenkin hoitui ja kävin Pikin kanssa katsomassa mitä koiraystävän puutarhassa on tekeillä. Oli hauskaa katsella kuinka karvaiset kaverukset kävelivät peräkanaa pitkin tietä ja hyppivät korkeassa heinikossa painuen välillä näkymättömiin.

Se ajatus että kaikki tyhmä (jopa saven kaivelu) loppuu aikanaan, kunhan vain kärsivällisesti odotan. Sehän on elämän suorittamista, eikö niin? Onko se samaa kuin Sitten kun -elämä. Täytyy koettaa muistaa ottaa puheeksi terapeutin kanssa kun tiistaina suoritan itseni vastaanotolle suoritettuani puolison sitä ennen kaupunkiin kouluun. Ja missä suhteessa tämä on tietoisen läsnäolon harjoitteisiin, joita en muuten ole tehnyt koko kesänä? Muutaman kerran olen kuitenkin yllättänyt itseni nauttimasta hetkestä. Niin kuin vaikka vesilintujen öisistä huudoista tai lempeästä, lämpimästä kesäillasta niin kuin tänään. Ja siitä kun lapset ovat ulkona ja leikkivät iloisina ja sopuisina keskenään. Tänään jäin katsomaan niin pitkäksi aikaa että lapset kysyivät miksäkatottollee.

Otin verenpainelääkkeen rinnalle lisälääkkeen jota minulla on jemmassa. Alapaine on silti yhä yli yhdeksänkymmenen. Ihme painepakkaus.

Kello viiden tee juotiin terassilla, luultavasti viimeisen kerran tänä vuonna. Nukkumaan mennessä mittailtiin lapsilta kuumetta. Ainakin yksi nuhanenä jää huomenna kotiin.

lauantai 23. elokuuta 2014

Päivä paistaa risukasaan

Hyvän tuulen päivä. Istuttelin jo pikkutaimia täyttä häkää kun muu perhe suoriutui aamiaiselle. Lapset jäivät keskenään kotiin kun minä lähdin Pikin kanssa "nopealle" lenkille ja puoliso lähti viemään autoa korjattavaksi. Tuulilasinpyyhkijät katsoivat hyväksi pysähtyä pystyyn keskelle lasia. Hirvitti jo valmiiksi mistä rahoista tämäkin remppa maksetaan.

Pikainen lenkkini tyssähti koiraystävän pihaan. Colliet temmelsivät tukka hulmuten ja emännät jaarittelivat pitkät pätkät. Minä kiersin osoittelemassa sormella mistä kaikista kasveista haluan siemeniä. Mukaan lähti myös muutama taimi.

Kun palasin kotiin, puolisokin oli juuri tullut ja nosti autosta jotain mustaa murikkaa. Pyyhkijäremppa oli käynyt kirjaimellisesti käden käänteessä ja sen hinnaksi tuli tarjota korjaajalle kyyti lähikauppaan. Puoliso vei korjaajan kauppaan ja osti samalla meille kalan. Kun korjaaja näki kalan, hän kysyi haluatko savustuspöntön. Niin mies tuli kotiin ilmaiseksi korjatun auton ja ilmaisen savustuspöntön ja -purujen kanssa. Kohtuuhintainen korjaamo. Ja älyttömän hyvää kalaa.

Lounaan jälkeen tein pullataikinan, keräsin omistakin perennoista kypsiä siemeniä kuivumaan ja jatkoin istuttelua. Kohta on kaikki taimet maassa - kunnes kahden viikon päästä on taimenvaihtopäivä ja kuskaan kotiin uuden kukkakuorman.

Tummia pilviä purjehti taivaalla mutta koko päivänä ei satanut. Ripustin kaksi koneellista lakanapyykkiä ulos kuivumaan ja viikkasin eiliset kolme koneellista kaappiin. Useimmiten tuo viimeinen vaihe tuntuu ylivoimaiselta ja lykkään sitä kunnes välttämättä tarvitsen pyykkikoria. Tänään sekin sujui tuskitta. Vaihdoimme kaikille täkit kesäpeittojen tilalle. Lapset eivät rähjänneet paljonkaan ja ulkoilivatkin riittävästi. Tietokoneelta sain heidät pois katkaisemalla talosta sähköt. Kävin kuopuksen kanssa puolison parturissa. Lopuksi sauna. Joinakin päivinä näköjään kaikki sujuu. En muistaakseni edes etsinyt koko päivänä mitään hukassa olevaa.

Lohilounas kypsyy

perjantai 22. elokuuta 2014

Aika hoitaa

Vielä ennen nukkumaanmenoa erehdyin katsomaan sähköpostin ja siellähän se wilma taas huuteli. Lapsi on kieltäytynyt koulussa(kin) tekemästä tehtäviä. On "hukannut kynänsä" eikä muka sen takia voi tehdä mitään. Kavereiden kanssakin on ollut jotain kärhämää. Ja toisella lapsella oli heti aamusta läksyt tekemättä -merkintä. Miten minun pitäisi tätä jaksaa? Ja vielä parantua masennuksesta samaan aikaan? Jokohan noista pitäisi ottaa yhteyttä kouluterveydenhoitajaan. Taidanpa tehdä sen.

Ulkona on edelleen ihana nukkua. Vesilintujen äänet ja loiskutus tuovat hymyn väsyneenkin huulille. Aamulla aurinko herättää - eikä onneksi enää ihan niin aikaisin kuin keskikesällä. Hyttysistä ei ole tietoakaan. Koirakin on ymmärtänyt olla yöt hiljaa viime aikoina. Aamulla en herää meteliin joka syntyy siitä kun isä (viimeistä aamua tänään) passittaa akuankkaan uppoutuneet lapset koulutielle.

Puhuin psykiatrille ajan kulusta. Päivät sujahtavat ohi niin nopeasti että tuntuu kuin en olisi ehtinyt mitään. Aamupalalta suoraan iltapalalle, hampaiden pesusta toiseen. Olen kiireinen kaiket päivät vaikkei minulla pitäisi olla mitään pakollista tehtävää. No koiralenkit tietysti, mutta en minä siellä koko päivää vietä. Viikot vierähtävät ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Puoli vuottakin on mennyt hujauksessa. Kesä hurahti ohi vauhdilla joka saa miettimään kesäkukkien kasvatuksen tai ostamisen mielekkyyttä. Miten lisään tähän hulinaan vielä työpäivän?

Huomaan ajatelleeni elämän varrella monista harmeista että okei, siedän tämän. Kun vain olen tarpeeksi sinnikäs, pääsen kyllä aikanaan tästäkin eroon. Aika hoitaa ja armahtaa. Nyt huomaan että se saattaa hoitaakin seuraavaksi minut. Saattaa kuulostaa ohuelta yläpilveltä. En ehkä osaa aivan vielä pukea sanoiksi näitä ajatuksia. Laitan ne kuitenkin kypsymistä odotellessa talteen tänne, ulkoiseen muistiin. 

Kävimme samalla kasalla uudestaan dyykkaamassa kun nettiin tuli tieto että on tuotu uutta tavaraa. Mukaan lähti juomalaseja, tuoppeja, lasisia ja teräksisiä tarjoiluastioita sekä toimiva tietokoneen näyttö. Oikeasti pitäisi pitää omassa kodissa samanlainen puhdistus sen sijaan että haalii lisää tavaraa. No, pitäähän sitä ihmisellä jokin harrastus olla. Kotiin tullessa unohdin miten auton oven saa sisäpuolelta auki.


Joitakin seesteisiä hetkiä lasten kanssa. Keskimmäisen ja koiran kanssa kävin kaupassa mukavia jutellen. Takaisin tullessa riemusta hyppelevä kuopus tuli vastaan ja sirkutti kuin varpusparvi. Hän on päiväkodin luontoryhmässä, joka viettää päivät enimmäkseen metsässä säällä kuin säällä. Tänään oli kerätty ja syöty marjoja ja kantarelleja. Lapsi oli tykännyt sienistä. Kotona ei suostunut maistamaankaan. Esikoinenkaan ei raivonnut ihan koko iltaa vaikka pelikieltoa oli kummallakin koululaisella. Hän kävi ystävänsä kanssa pyörällä kaupassa ja isänsä kanssa koiralenkillä. Pitivät rannassa keskenään tietokilpailun.

Puutarhaan en ehtinyt koko päivänä. Illalla poistin terassilta osan kesäkukista ja paprikoista. Aitoelämänlangasta keräsin kypsät siemenet talteen ensi vuotta varten. Käytin pesukoneen sitruunahapolla ja kuumimmalla pesuohjelmalla. Siivosin litran puolukoita pakastimeen, kahdesti kerättyjä. Olivat ihan siistejä kunnes kippasin ämpärini mättäälle.

Ystävä sanoi että pohjavärini alkaa näkyä.


Syyshohdekukka, se rakkahin kukka. Takana hopeamaruna.



Maitorasvaa, pinaattia ja dyykkausta

Mittailin aamulla verenpaineet. Alapaine oli 93, toisella mittauksella 98. Haloo! Olen sairauslomalla! Vapaa kuin taivaan lintu! Vailla stressiä! Ja verenpainelääkityksellä! Miten paine voi olla noin tolkuton. No painoahan tietysti on keskikokoisen virtahevon verran ja perintötekijät ovat mitä ovat mutta silti.

Herätin puolison huolehtimaan tokaluokkalaisen kouluunlähdöstä. Meteli oli taas aikamoinen. Lähdin Pikin kanssa saattamaan ja tein pitkän lenkin mallia hiki. Takkia en lähtiessä löytänyt. Yhden olen unohtanut pihalle sateeseen, toisesta on vetoketju sökönä ja kolmas on kertakaikkisesti hukassa. Mutta liikaa takki olisi ollutkin. Kävelimme tuulessa lainehtivien viljapeltojen ja auringossa kullanvärisinä helmeilevien sänkipeltojen läpi pieniä peltoteitä pitkin. Ajatukset kulkivat omia polkujaan. Mietin että monet eivät koko ikänään näe tällaista kauneutta. Minä olen saanut asua pellon laidalla tai ainakin lähituntumassa melkein koko ikäni. Mielelläni ruokkisin perheeni täällä kasvaneella, täällä jauhetulla ja täällä leiväksi leivotulla viljalla. Onneksi lähiruokapiirin avulla voin kammeta ostoksiani edes vähän tuohon suuntaan. Eilen hain lähiruokatorilta kuusi litraa jugurttia ja pahvilaatikollisen paikallisia kasviksia ja juureksia. Kunhan alan saada palkkaa, ostan torilta myös munat, jauhot ja hiutaleet. Luomuna.

Ehkä kunnon lenkkeily lähtisi tästä käyntiin. Kunhan pääsisin kiinni endorfiinikoukkuun.

Ihmetteletkö miten maitorasvasta voi syntyä perheriita? No. Puolisoni kotona oli lehmä silloin kun hän oli lapsi. Maito juotiin sellaisena kuin se lehmästä tuli. Puolisokin osasi lypsää. Terveitä oltiin ja vahvoja eikä luut katkeilleet. Kolesterolit ja verenpaineet huippukunnossa. Ei minkään sortin allergioita, intoleransseja eikä ylipainoa. Mutta raskasta työtäkin tehtiin aamusta iltaan. Minä taas olen kasvanut suomalaisen neuvolan piirissä. En tiedä mitä lapsuudessani suositeltiin mutta meillä juotiin kevytmaitoa (paitsi isä joka teki fyysisesti raskasta työtä). Kun aloin käydä omien lasteni kanssa neuvolassa, ohje oli aina sama ja täysin yksiselitteinen: rasvatonta, ehdottomasti.

Vaikka olen tottelevainen, en ole sataprosenttisesti samaa mieltä neuvolan kanssa. Jos maito on rasvatonta, miten siihen lisätty d-vitamiini voi imeytyä? Sehän on rasvaliukoista. Ruuanlaitossa käytämme täysmaitoa ja pienimmän annan välillä juodakin sitä. Isommille tarjoan ruokajuomaksi aina rasvatonta mutta koska täysmaitoa on kaapissa, he valitsevat itsenäisesti aterioidessaan helposti sen. Rasvattoman maidon merkilläkin on väliä. Toinen on hyvää, toinen ei. Niinpä meillä on välillä ostettu sitä pahaa maitoa ja kaadettu tyhjään hyvän maidon purkkiin. Hyvin on kelvannut. Korkkimaitoa vältän viimeiseen asti koska pahvin(kin) kierrätys on minulle tärkeää ja korkit tekevät siitä hommasta kökköä.

Team sulovilen iski jälleen. Nettikirppiksellä joku ilmoitti tehneensä vähän isomman siivouksen. Pihamaalla pressun alla on röykkiö tavaraa josta saa viedä mitä haluaa, ei tarvitse ilmoitella tulostaan. Meillä on nyt ollut tällaisia romanttisia kahdenkeskisiä hetkiä kun puoliso on lomalla. Tänäänkin pitelimme vuorotellen pressua ylhäällä että toinen sai käydä penkomassa röykkiötä. Pressun sisällä oli luvalla sanoen kuuma. Ja ulkopuolella satoi kaatamalla. Mukaamme lähti kottikärrynpyöriä, ruuveja, jouluvaloja, akuankkoja, lastenkirjoja ja pari aikuistenkin sekä iso lasikantinen pöytä. Oi, siitä tulee mainio esikasvatuspöytä. Ei haittaa vaikka vesitippa menisi hutiin.

Illalla tutut kuviot. Puoliso oli päästänyt lapset koneelle ilman minkäänlaista ulkoilua tai läksyjen tsekkaamista. Lapset olivat vakuuttaneet tehneensä läksyt. Sitten niitä tehtiin itkua tuhertaen kymmeneltä illalla, umpiväsyneinä. Pienin kävi sentään Pikin ja minun kanssa metsässä ja keräsi pienen ämpärillisen kantarelleja. 

Iltapalaksi pinaattilättyjä. Ensin vartti kirkumista ettei voi syödä koska niissä on pinaattia. Ja hetken päästä syötiin niin että paistajalle jäi vain yksi. Pinaatit eivät keväällä itäneet parvekelaatikossa. Kippasin viimein mullat kukkapenkkiin. Tänään keräsin penkistä mahtavan sadon pakastimeen.

Kuunlilja Touch of Class taustanaan pesäkuusi

torstai 21. elokuuta 2014

Paritapaaminen

Puolison kanssa terapeutilla. Hän kyseli mitä kuuluu ja minä reklamoin lapsista. En saa heihin kontaktia, he eivät näe eivätkä kuule minua saati että tottelisivat. Yksi ei tee läksyjä eikä pese hampaita, toinen ei lähde kouluun. Terapeutti sanoi että pienemmälle pitää painottaa että on hänen oma vikansa jos myöhästyy tai jos ei ehdi syödä aamupalaa. Pitää osata katsoa kelloa tai laittaa joku hälytys soimaan milloin pitää lähteä. Isomman koululaisen niskaan ei saa sälyttää vastuuta pienemmän kouluunlähdöstä.

Yhteyttä kannattaisi rakentaa lasta kiinnostavan aiheen kautta. Meidän tapauksessa siis tietokoneen, pelien ja säveltämisen. Isälle se on luonnollisesti paljon helpompaa kun hän on alan harras harrastaja ja ihan paperillakin mikrotukihenkilö. Mutta minunkin kannattaisi yrittää sinnitellä sitä kautta. Huhhuh.

Puoliso sanoi lasten tietävän tai ainakin aistivan äänestä ja olemuksesta, että äidille kannattaa jankata vastaan ja että isälle ei kannata. Hän on vielä jääräpäisempi. Ja tulee kulttuurista jossa vanhemmille ei todellakaan sanottu vastaan vaan juostiin äidin asioille jo ennen kuin hän ehti sanoa lauseen loppuun.

Terapeutti ehdotti että puoliso ottaisi tänä syksynä enemmän vastuuta lasten läksyistä ja iltatoimista jotta minun kuormani kevenisi ja ehtisin toipua työkuntoon marraskuuhun mennessä. Hän uskoi myös että tokaluokkalaisen kouluunlähtö helpottuu heti kun vanhemmat eivät ole kotona ottamassa kitinöitä vastaan. Hänen oma lapsensakin valitti joka aamu että vaatteet ovat vääränlaiset mutta kun äiti palasi työelämään ja lapsen piti suoriutua kouluun itsekseen, vaatteet alkoivat yhtäkkiä kelvata.

Terapeutti kysyi puolisolta olenko muuttunut ja millä tavalla. Olen kuulemma paljon iloisempi ja toimeliaampi kuin keväällä enkä rähjää hänelle kuten ennen. Puolisolla oli hyviä, selkeitä ajatuksia jotka tulivat esiin paljon kirkkaammin kuin kotioloissa, vaikka kotonakin keskustelemme lastenkasvatuksesta usein. Ja useimmista asioista olemmekin samaa mieltä. Ainoastaan maitorasva ja tietokoneaika aiheuttavat väittelyä.

Koetin yhdessä terapeutin kanssa kirkastaa miehelle ajatusta siitä, että en ole tietokonetta ja pelaamista vastaan sinällään vaan sitä vastaan että lapset istuvat koneella kuusi tuntia putkeen, eivät liiku eivätkä lähde ulos vaikka kaveri tulee hakemaan. Eivät edes reagoi ovikellon soittoon. Ja saavat (paitsi vanhin) hallitsemattoman raivokohtauksen aina kun peliaika päättyy. Toivoisin että puoliso tarttuisi näihin asioihin tiukemmin. Etten minä olisi perheen negatiivisuusvastaava joka kieltää kaiken kivan ja pakottaa kaikkiin tylsiin hommiin kuten läksyjen tekoon ja tiskikoneen tyhjennykseen.

Minulle sovittiin uusi aika ensi viikolle ja meille yhdessä noin kuukauden päähän.

Vastaanotolta lähdettyämme puoliso puuskahti että siinä on ihminen omalla alallaan. Ei yhtään muistanut olevansa millään vastaanotolla vaan ihan vain juttelemassa ja oivaltamassa ilman pienintäkään vaivautumista ja jäykkyyttä. Nuoren sairaanhoitajamme olemuskin on niin kaukana terapeutti-stereotypiasta kuin olla voi. Hänellä on myös ilmiömäinen kyky välttää sanoja joista saattaisi tulla syyllinen olo. Hän osaa pukea jokaisen viestinsä valoisan kannustuksen muotoon.

Teimme pienen retken kahdestaan, kävimme naapurikaupungin jättimäisellä kirpputorilla jossa emme ole ennen käyneet. Löysin pari työvaatteeksi kelpaavaa paitaa. Lisäksi ostin 1.50 eurolla iloisen takkimekon, joka korvaa täysin kauan haaveilemani tajuttoman kalliin kihlataskun. On ehkä vähän kauniimpikin. Pari nappia puuttuu, mutta vaate on kuin luotu mahdollisimman sekalaisen nappikokoelman ompelua varten. Ensi keväänä kun raksahaalareista on pakko kuoriutua, pukeudun hassuun kotitakkiini ja riisun sen vasta kun haalariaika taas alkaa.

Korjasin pellavat ja ripustin nippuina kattoon kuivumaan. Menin koiran kanssa metsään epähuomiossa ilman ämpäriä ja jouduin palaamaan saman tien takaisin syli täynnä kanterelleja. Kävimme vielä uudemman kerran puolison ja Pikin kanssa metsässä ja toimme pienen ämpärillisen puolukoita. Piki on muuten mukava marjastuskaveri mutta pysäköi itsensä vähän väliä minun ja tavoittelemieni marjojen väliin.

Iltapalaksi oli savulohta ja metsäsieniä. Lapset huusivat kuin kolme palosireeniä: ei kalaa, en halua kalaa, kala on pahaa, kala ei ole ruokaa, nälkä, haluan ruokaa, en syö sitten mitään ja paiskis. Muistutin keskimmäiselle että kyse on hänen lempiruuastaan. Ei ole pakko syödä mutta pitää maistaa. Hetken päästä kaikki kolme söivät lohta kaksin käsin. Vain pari murua jäi jäljelle kokonaisesta kalasta. Sovittiin että seuraavalla kalakerralla pärjätään pienemmällä huudolla. Uskokoon ken tahtoo.

Syksy on vuoden kotoisinta aikaa. Lapsuuteni keittiössä tuoksuivat marjamehut, omenamehut, hillot, piiraat ja pannulla tirisevät sienet. Kerättiin koko perheen ja naapurien voimin luvan kanssa paikallisen herneenviljelijän pellolta valtavat röykkiöt jämiä puinnin jälkeen. Istuttiin puutarhapöydän ääressä syömässä ja perkaamassa herneitä. Koira söi palot. Rakkaimpia muistojani on pieni minä syömässä meetvurstivoileipiä aurinkoisessa puolukkametsässä. Toivon että meidänkin lapsillemme jää kodikkaita, mukavan lämpimiä syysmuistoja. Että saamme koululaisetkin mukaan metsään ilman että se tuntuu heistä rangaistukselta.

Piisku, mikä lienee. Syyspuutarhan upea kaunistaja.

tiistai 19. elokuuta 2014

Hyviä ajatuksia

Psykiatri kävi työhönpaluukeskustelun läpi lähes lause lauseelta ja kyseli mitä siitä ajattelen ja millaisella mielellä olen keskustelun jälkeen. Hän ei tehnyt palaverissa muistiinpanoja, miten hän saattoi silti muistaa noin hyvin? Kerroin että olo on kuin kiinni jääneellä vankikarkurilla vaikka moni asia nähtävästi onkin työpaikalla paremmin kuin sieltä lähtiessäni. Puhuimme työpaikastani ja työtehtävistäni ja ihmeekseni osasin sanoittaa monia asioita aika hyvin. Kai ne ovat pääkopassa sittenkin sairausloman aikana itsekseen muhineet. Psykiatri sanoi että minulla on hyviä ajatuksia ja rohkaisi tuomaan niitä esiin työpaikalla. Hm, en aivan hahmota mitä ne minun hyvät ajatukseni mahtavat olla.

Valehtelin kun sanoin etten valmistaudu töihin paluuseen mitenkään. Laitoin kynsiin lakkaa jotta lopettaisin niiden pureskelun. Kynnet ja sormenpäät on järsitty melkein ensimmäiseen niveleen asti. Ja kutiavat perintökorvat raavittu niin että ne vuotavat ja ovat lukossa, mikä ei tässä huushollissa ole pelkästään huono asia.

Juoksutin koiraa metsässä, heitin keppiä ja käpyä ja koira hyppi mättäikössä hassunkurisesti tasajalkaa niiden perään. Aina kun koira oli hakureissulla, keräsin muutaman puolukan. Tasku oli täynnä kun jatkettiin matkaa. Pelkäsin että kotiin päästessä taskusta löytyy valmista hilloa. Huomenna pitää mennä uudestaan astian kanssa. 

Tapasin metsässä naapurin juniorin, jonka kanssa on ollut puhetta kitaransoiton opetuksesta. Hän on laittanut kuntoon vanhan kitaransa ja lupasi tulla sen kanssa meille joku ilta. Pitäisi vain saada tuleva oppilas jotenkin pehmitettyä. Hän ei näet halua opetusta. Hän haluaa vain osata. Ja on sitten niin äärimmäisen jääräpäinen ettei tosikaan. Keneen lie tullut. Sen sijaan nuori säveltäjämme innostui kovasti mahdollisuudesta kokeilla kitaransoittoa.

Lapset eivät ulkoilleet lainkaan paitsi esikoinen, joka kävi juoksujalkaa keräämässä muumio-omenat yhteen ja hyvät pudokkaat toiseen ämpäriin.

Istutin valkomaksaruohon, gladioluksen, kirjopuntarpään ja kiiltoleimun, jotka ovat odottaneet purkissa koko kesän että löytäisin niille paikan. Leivoin punaherukka-kesäkurpitsapiirakan. Lapset söivät iltapalaksi. Pienin tosin vain pinnan ja pohjan. Piirakan lisäksi iltapalalla oli oman maan herneitä ja oman puun omenia.

On surullista, että ihmisellä on virtaa kaivaa 60 senttiä syvä istutusalue vadelmille, kärrätä se täyteen hyvää multaa, istuttaa, tukea ja hoitaa vadelmia ja kerätä marjat mutta ennen kuin hän jaksaa tehdä niistä mitään, ne homehtuvat jääkaappiin. Pääsee yli koirasta muttei koiran hännästä, on puolisolla tapana sanoa. Muistaakseni kyse on kirpusta. Onneksi herukat ja puolukat ovat kestävämpiä.

Aamulla varhain puolison kanssa terapeutille. Ja kyllä, nukun yhä Pikin kanssa terassilla. Lapset sentään jo sisällä.


maanantai 18. elokuuta 2014

Höyhensaarilla

Sadepäivä kuin tilauksesta. Pikkutaimeni juurtuvat ilman kannukastelua, joka helposti lyttäisi hentoiset kasvivauvat.

Nukuin melkein koko päivän. Aamupäivän ylivoimaisen väsymyksen vuoksi ja iltapäivän koska päätä särki ihan julmetusti. Ihan huimasi kun nousin sängystä, eipä ole moista ennen ollutkaan. Nappasin gramman paratabsin ja puoliso hieroi niskaa ja hartioita varmaan puoli tuntia, sitten helpotti. Heti kun on yhden päivän poissa puutarhahommista, tulee vaivaiseksi.

Sain sentään tehtyä lasagneten. Piilotin siihen kokonaisen raastetun kesäkurpitsan ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla. Jos olisivat tienneet, olisi ollut yök. Löysin jääkaapista veitsen. Arvasin heti miksi. Pyöräytin kurpitsasuklaakakun ympäri ja näin että siitä oli leikattu siististi pala muoveineen päivineen. Kerroin esikoiselle ettei kannata jättää veistä rikospaikalle.

Huolsimme puolison kanssa koiraa: korvien taakse syntyneet takkupallot leikattiin saksilla pois. Myös kynnet leikattiin ja anturoiden välissä kasvavia karvoja lyhennettiin sen verran että ote lattiasta pitää. Koira tyytyy jo kohtaloonsa ja on melko rauhallisesti paikallaan kunhan koko ajan rapsutetaan. Sateen raossa kävimme iltakävelyllä kolmisin. Kiersin myös puutarhan ja keräsin pudonneet omenat iltapalaksi.

Monta kertaa yllätin itseni ajattelemasta töihinpaluuta. Olo on vähän kuin vankikarkurilla joka jäi kiinni ennen kuin pääsi muurin yli. Koetan pitää mielessä että saan palkkaa. Raha on tarpeen. Mielikuva työminästäni on kahden sanan mittainen: väsynyt ja tietämätön. Törmäsin netissä WHO:n lyhyeen videopätkään jossa kerrotaan hyvin ymmärrettävästi ja selkeästi mitä masennus on. Ei tarvitse osata lontootakaan, kuvat kertovat enemmän kuin puhe. Soisin että video leviäisi laajalle.

Huomenna psykiatrille. Ylihuomenna terapeutille, puolisokin tulee.

Rusopäivänlilja, Hemerocallis fulva

Teräsmies ja fasaanikenguru

Lauantaiaamuna kummisetävahvistuksin varustettu perheeni lähti huvipuistoon ja vietti siellä koko päivän. Minulla oli kaikesta vapaa päivä. Vietin sen kontallani omenapuun alla. Istutin kahtakymmentäkahta lajia perennantaimia, noin 230 tainta kaikkiaan. Lisäksi siirsin ja purkitin isompia perennoja. Hullun hommaa, tiedän. Illalla mies toi lapset kotiin ja jatkoi viettämään iltaa kummisetien kanssa. Yksi oli estynyt huvipuistokeikasta koska osallistui teräsmieskisaan. Huvipuistosedät huokaisivat voipuneina teräsmiehelle että ensi vuonna me mennään siihen kisaan ja sä hoidat ton huvipuistokeikan.

Lapset olivat väsyneitä ja ylivirittyneitä ja raivosivat koko illan. Arvelin että joku soittaa meille kohta poliisit mutta ilmeisesti naapureilla on taloissaan hyvät äänieristykset. Loppuhuipennukseksi kaikki kolme ipanaa jäivät hillumaan olohuoneeseen kun minä vetäydyin terassille huopani alle. Kahden aikaan yöllä heräsin peittelemään lapset ja sammuttelemaan valot.

Mahdollinen lukija (mahdottomasta puhumattakaan) on saattanut saada sen käsityksen että meillä vain huudetaan kaiket päivät niin että rappaukset ropisee. On meillä hiljaisempiakin, ihan mukavia hetkiä. Ehkä sairaudestani johtuu että nuo ikävämmät jäävät parhaiten mieleen. Tänä aamuna esikoinen vei koiran kävelylle ja palasi tohkeissaan ystävänsä seuraamana: saanko mennä kaverille kylään? Hotkaisi aamiaisen vauhdissa ja lähti. Kaksi pienempää kakistelivat riisi-ohrapuuron edessä mutta söivät sentään. Aamiaispöydässä mietittiin miksi HUSin lyhenne on HUS, eikö sen pitäisi olla HYS (Helsingin yliopistollinen sairaala) tai HUH (Helsinki University Hospital) ja lopulta piti oikein selvittää asia netistä. Sehän onkin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri! Harmi, ja me kun keksittiin noin hienot uudet nimilyhenteet.

Lounaaseen asti olimme pihalla, minä punaviinimarjapensaassa, puoliso ja tokaluokkalainen karviaispensaassa. Kuopuksella oli ihanat mielikuvitusleikit erittäin monitaitoisen hyppynaru-lemmikkimatonsa kanssa. Loppukesän aurinko paistoi, ei ollut kuuma eikä kylmä, ei hyttysiä eikä paarmoja - eikä yhtään riitaa. Puoliso pyöräytti lounaan eilisen jämistä. Minä puhuin sen aikaa puhelimessa sukulaisen kanssa ensimmäisen kerran vuosiin. Hän kertoi dementikkoisänsä käyvän kotoa käsin terminaalihoidossa, mikä vähän säväytti. Asiayhteydestä kuitenkin ymmärsin että ehkä se on sentään intervallihoitoa. Mutta eiköhän se tuokin vielä nähdä jos terveydenhuollon suuntaus jatkuu samanlaisena.

Iltapäivällä istutin kuutisenkymmentä tainta lisää ja nukahdin nurmikolle. Isä ja lapset veivät koiran lenkille metsään. Saunottiin. Iltalenkillä kuulin ensimmäisen kerran kuinka peura huutaa. Enpä olisi uskonut. Se hyppi heinikossa siksakkia korkeita loikkia kuin kenguru ja huusi kuin yöpuulle lentävä fasaani. Ehkä lapselleen että nyt mentiin, koira tulee.

Kaksi lasta nukkuu terassilla. Vieläköhän nuo saa tottumaan ihmisasumukseen. Puolisolla on viikko lomaa, ehkä siitä ripsahtaa minullekin vähän helpotusta.




perjantai 15. elokuuta 2014

Tulisieluinen säveltäjä

Heräsin aamulla terassilta viisi yli kahdeksan. Koululaiset kököttivät sohvannurkassa tuijottamassa kännykkää. Koulu alkaa puoli yhdeksältä. Nuoremmalla oli hampaat pesemättä, aamupala syömättä ja yöpuku päällä. Väittää että ehti ajoissa kouluun.

Ensimmäinen kunnon metsälenkki sitten viime kevään, kylläpä Piki nautti, piehtaroi varvikossa ja kahlasi itseään korkeammassa heinikossa. Kotiin tultua kasvien siirtelyä ja vauvapenkin kunnostusta. Istutusvaiheeseen en päässyt vieläkään. Ennen koululaisten paluuta vietin luksushetken kuvalehden sanaristikon ja suuren vadelmajäädykkeen äärellä. Jäädyke on paljon parempaa kuin mikään jäätelö. Olen tehnyt sitä lapsesta asti. Vadelmapensaatkin halusin pihaan ihan vain jäädykkeen vuoksi. Tarvitaan vain kermaa, sokeria, munankeltuaisia, marjoja ja sähkövatkain. Jouluksi teen puolukkajäädykkeen.

Esimurkun kanssa käytiin äänekäs taistelu kahden tunnin ulkoilusta ja koiran pissattamisesta. Ovet ja otsasuonet paukkuivat. Onnistuin pysymään rauhallisena ja puhumaan matalalla äänellä. Pidin pitkän puheen siitä millaisia seurauksia työkyvyttömyydelläni on ja miten lapset voivat vaikuttaa siihen jaksanko vai enkö jaksa eli tienaanko vai enkö tienaa. Ilmoitin myös että osaan lukea huulilta ja että v-sanaa ei tässä talossa käytetä. Joka sitä haluaa käyttää, saa saman tien ruveta etsimään uutta kortteeria. Kylä raikui mutta lapsi vei koiran pissalle.

Jaoin esikkoja ja vein ystävälle pari palaa. Hän lupasi istuttaa ne saman tien, jos vaikka synnytys sillä konstilla viimeinkin käynnistyisi. Ruukutin ensimmäiset vaihtarit syyskuun taimivaihtoa varten. Onnittelin puolisoa jonka rankka työharjoittelujakso päättyi tänään. Kokosin ja pakkasin jokaiselle lapselle vaatteet ja varavaatteet huomiselle retkelle. Puoliso ja hänen kaksi ystäväänsä vievät lapset huvittelemaan koko päiväksi. Uikkaritkin pakattiin mukaan.

Illalla kuuntelin youtubesta säihkyväsilmäisen 11-vuotiaani ensimmäisen, vielä hieman keskeneräisen sävellyksen enkä voi kuin ihmetellä. Minun korviini se kuulostaa mahdottoman hienolta, tuo mieleen Tuomas Holopaisen biisit. Lapsi ei ole musiikinharrastaja eikä soita mitään instrumenttia. Kukaan aikuinen ei ole ollut auttamassa, ipana on itse etsinyt studio-ohjelman netistä ja opetellut käyttämään sitä. Nyt kylvää jo musiikkisanastoa niin että putoan kärryiltä heti kättelyssä. Ei raivoa eikä murjota vaan hehkuu.

Kissa tulee aina jalkoihini nukkumaan kun istun tietokoneen ääressä. Siinä on mukava lämmitellä varpaitaan.

Lumikkotien kesä

Puskissa

Ulkona on ihana nukkua ja ihana herätä. Yhtään ei tarvitse tuskailla että nytkö jo on aamu eikä makuusija vedä takaisin puoleensa niin kuin omasta sängystä herätessä. Viime yönä meni myöhälle kun piti lukea Mustosen Paimentyttö loppuun. Kyllä, todellakin sain luettua kirjan. Viikossa. Lyhyeksi jääneestä yöstä huolimatta aamulla oli helppo ja kevyt nousta. 

Saattelin tokaluokkalaisen koululle. Pitkästä aikaa kohtasin oikean, iloisen, juttelevaisen ja huumorintajuisen lapseni sen viime aikoina nähdyn kestokänkkäränkän sijaan. Kävin haukuttamassa kylän koirat. Roikuin puhelujonossa kunnes sain Kelasta kiinni ihka elävän ihmisen vastaamaan sairauspäivärahakysymyksiini. Päivärahakautta on jäljellä 56 päivää. Syyskuun alusta laskien kausi päättyy marraskuun viides päivä. Lähetin päivämäärän ja lääketietoni työterveyslääkärille joka rustaa jälleen uutta b-lausuntoa Kelalle. Ai niin, esimies tarvitsee tuon päivämäärätiedon myös ja osasairauspäivärahahakemus pitää muistaa tehdä. Kelan kanssa asiointi tuntuu nykyään vähemmän painajaismaiselta kuin ennen. Julkisten instanssien uudistumiset tuppaavat menemään ahterilleen mutta Kela on raikas poikkeus.

Keräsin ison kulhollisen pensasmustikoita. Niitä jäi vielä; monessa tertussa oli ampiainen lounaalla. Piti olla tarkkana ettei kahmaissut niitä käteensä. Jo se, että lainkaan olin pensaissa ampiaisten kanssa on melkoinen suoritus. Yleensä juoksen kovaa ja kauas jos mesipistiäinen tulee alle metrin päähän.

Kolmen maissa iltapäivällä oli pakko mennä terassin sohvalle nukkumaan. Kuudelta heräsin kauppareissulle. Puoliso laittoi ruuan ja huolehti siitä että lapset ulkoilevat ja tekevät läksynsä. Minä koetin puolestani suorittaa iltatoimet ja koiran lenkityksen. Iltalenkillä oli jo syksyisen pimeää.

Aterioiden välissä siirtelin, jaoin ja istuttelin perennoja. Taivas oli mustempi kuin koskaan, tuuli nousi navakaksi ja ukkonen murahteli. Ohi se kuitenkin meni ja tilalle tuli lempeä, hiljainen sade. Täydellinen istutussää. Multahommat jatkuvat huomenna.

Amiraali brunssilla näköalabaarissa

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Työterveysneuvottelu

Aamuneljältä alkoi sataa ja puoliso heräsi järjestämään lapset terassilta sisälle. Minä en kuullut mitään eivätkä taivasalla nukkuneet lapsetkaan olleet sateeseen heränneet. Vasta lähempänä kahdeksaa nousin ja lähdin koiran kanssa lenkille. Sillä välin koululaiset lähtivät, vahingossa myös pienempi, jolla koulu alkoi tuntia myöhemmin. Molemmat muistivat pakata reppuunsa kotiavaimen.

Ensimmäinen bussimatka uuden liikennöitsijän kyydissä. Hirvitti istua kaupunkiliikenteeseen suunnitellussa autossa jossa ei ole turvavöitä eikä käsinojia, kun vauhtia on matkan varrella välillä 80-100 kilometriä tunnissa ja alkumatkasta kiharainen viiden kilometrin erikoiskoe. Pankkikortti ei enää bussissa käy ja töissä käynti bussilla taitaa olla tästedes aika mahdotonta. Kaupungista lähtee autot tänne kahden ja viiden aikaan iltapäivällä.

Tapasin työterveyslääkärin vielä aiemmin kuin oli sovittu. Ehdimme jutella puoli tuntia ennen palaverin alkua. Kerroin miltä tuntuu: en usko että pystyn palaamaan nykyiseen työhöni. Minulla on muutostoiveita joiden toteutumiseen en enää jaksa uskoa. Kaupanpäällisenä se etten näe työni merkitystä. Jos vain on jokin muu vaihtoehto jonka avulla pääsisin elämässä eteenpäin, tarttuisin siihen mielelläni. Lääkäri arveli että voisin viihtyä hyvin jossain aivan muunlaisessa työssä. Hän ei puhunut kuntouttavan työkokeilun kohdalla Kelasta mitään vaan eläkevakuutuksesta. Psykiatri taas on puhunut vain Kelasta. Otapa näistä selvä terveenäkään.

Palaverissa esimieheni kertoi työpaikalta hyviä uutisia. Henkilöstöä on vaihtunut ja sen myötä ilmapiiri keventynyt ja yhteistyö lisääntynyt. Etätyömahdollisuus on ilman muuta olemassa, samoin työtehtävien uudelleenjärjestely neljän työntekijän kesken. Sijaiseni jatkaa vielä vähintään kaksi kuukautta ja pystyy kaikessa rauhassa opettamaan minulle uudet systeemit. Voin ottaa alkuvaiheessa työtehtäviä ja vastuuta juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Ja sokerina pohjalla isännöitsijä myönsi viime viikolla että sisäilmassa saattaa olla jotain ongelmaa! Kahdesta työhuoneesta on mitattu raja-arvot ylittäviä kuitumääriä ja kuitujen lähde on nyt paikallistettu. Ilmastointi jäähdyttää nykyään niin tehokkaasti että työntekijöillä on ollut villapaidat päällä koko kesän.

Suureksi hämmästyksekseni käänsin kelkkani. Pomo esiintyi niin vakuuttavasti että lupauduin kokeilemaan työhön paluuta osasairauspäivärahan turvin kuudenkymmenen prosentin työajalla siten että teen kaksi päivää viikossa toimistolla ja yhden kotona. Tämän pehmeämpää laskua on vaikea kuvitella. Jos en pärjää, voin aina palata muihin vaihtoehtoihin lääkäreideni kanssa. Työhön paluun kokeileminen ei sulje muita ovia. Samalla porukalla pidetään seurantapalaveri ennen osasairauspäivärahakauden loppumista. Työterveyslääkäri kutsui tulemaan vastaanotolle pari viikkoa työhönpaluun jälkeen. Mielenterveysklinikalla jatkan terapeutin tapaamisia noin kerran kahdessa viikossa ja psykiatrin tapaamisia noin kerran kuussa. Ei tässä ainakaan heitteillä olla. Minun tehtäväkseni jäi selvittää Kelasta paljonko osasairauspäivärahakautta on jäljellä ja mikä on sen päättymispäivä. Huhhuh.

Palaan siis työpaikalle syyskuun ensimmäisenä päivänä. En odota mitään ihmeparantumista mutta näillä reunaehdoilla uskallan kokeilla. Sittenpähän on ainakin yritetty. Asiassa on se mukava puoli että tilille ilmestyy taas rahaa. Perheessä on edes yksi palkansaaja. Toimeentulohuoli on ollut raskaampi kuin olen ehkä hahmottanutkaan. Yhtäkkiä tuntui kumman kevyeltä. Sain ikään kuin luvan taas syödä - ja ehkä tehdä kukkasipulitilauksenkin.

Sain kyydin kotiinpäin samalta naapurilta jonka autossa olen aiemmin taittanut työmatkoja. Hän sanoi että ilman muuta voimme jatkaa samaan tapaan. Toista autoa en välittäisi hankkia, en ainakaan ennen kuin puolisolla on työpaikka. Aluksi pääsen varmaankin kulkemaan puolison koulukyydillä.

Wilma kertoi että koululaisella on ollut läksyt tekemättä. Tänäänkin pystyi tekemään vain puolet koska matikankirja oli unohtunut kouluun. Mukava alku lukuvuodelle. Painelin pihalle ja istutin koko kesän purkeissaan odottaneet osto- ja vaihtotaimet sekä edellisvuotiset kylvötaimet uuteen penkkiini. Huomenna homma jatkuu vauvapenkin putsauksella ja tämänvuotisten hankikylvötaimien istutuksella.


Voiko lapsista ottaa eron?

Eilen illalla kun pyrin terassisohvalleni, siellä nukkui kolme lasta ja yksi kissa. Jouduin siis nukkumaan sisällä. Toinen kissa makasi jalkojeni päällä. Jossain vaiheessa yötä heräsin siihen että Piki sai makuuhuoneen oven auki, kävi tarkistamassa tilanteeni ja jäi lattialle viereeni nukkumaan. En viitsinyt tehdä asiasta numeroa vaikka olenkin lujasti päättänyt että makuuhuone on koiraton vyöhyke. Terassille en voinut sitä yöksi päästää ettei mene häiritsemään lasten unta.

Aamulenkillä kaksi peurapatsasta tapitti meitä noin kymmenen metrin päästä riukuaidan takaa. Piki ei huomannut niitä. Olisin saanut upean kuvan vaan eipä ollut kameraa mukana. Lenkin jälkeen koitti taas ihana vapaus. Perheenjäsenet olivat tahoillaan, saatoin tehdä rauhassa mitä halusin. Söin kolme kulhollista puolukkajugurttia ja menin nukkumaan. Kökötin uuden istutusalueeni vieressä tyhjä suunnitelmapaperi edessäni. Tsekkailin kännykästä taimenvaihtoketjun tapahtumia ja varasin itselleni joitakin ihanuuksia. Leikin köydenvetoa koiran kanssa. Sillä on jo niin paljon voimia että pian häviän sille.

Kaikki hyvin kunnes koululaiset palasivat. Menin pienempää vastaan Pikin kanssa. Sen sijaan että lapsi olisi vastannut tervehdykseen ja ilahtunut vastaan tulemisestamme, hän sanoi olleensa jo kaksi tuntia ulkona koulun liikuntatunneilla ja haluavansa heti tietokoneelle. Kun toistin taas kerran että koulun jälkeen pitää ulkoilla kaksi tuntia, alkoi hirveä huuto. Niin hirveä että käännyin toiseen suuntaan. Lapsi jatkoi menoaan ja huutoaan eikä huomannut etten kulkenut enää mukana.

Kun palasin Pikin kanssa lenkiltä, molemmat koululaiset olivat pelaamassa wiillä. Komensin heidät välipalalle ja sen jälkeen ulos. Ei tapahtunut mitään. Komensin muutaman kerran kunnes en enää jaksanut. Tärisin. Vetäydyin turvapaikkaani. Yritin lukea kirjaa terassin sohvalla mutta muutaman sivun jälkeen nukahdin. Heräsin kuuden maissa. Lapset olivat yhä wiillä. Mitään päivällistä ei ollut eikä aineksiakaan. Läksyt olivat tekemättä, ulkoilut ulkoilematta. Ajoimme puolison kanssa yhdessä lapset pihalle. Laitoin kaikki ovet lukkoon. Puolisolle sanoin etten voi elää noiden lasten kanssa enää. Tuntuu siltä ettei tästä ole mitään muuta poispääsyä kuin että vedän itseni hirteen. Jonain tällaisena epätoivon päivänä tuo vielä pääsee suustani lasten kuullen.

Puoliso sai köynnösmajan valmiiksi. Minä keitin sillä aikaa riisipuuron päivälliseksi. Kaksi lasta söi mielellään, kolmas hirveän mylvinnän jälkeen. Ei kuulemma voi syödä riisipuuroa koska ei ole aamu. Sanoin ettei ole mitään muuta, joko syöt puuroa tai olet kokonaan syömättä. Lapsi lähti vihapäissään mutta luovi jonkin ajan päästä vaivihkaa puurolautasen ääreen. 

Ruuan jälkeen nähtiin harmoninen hetki kun omat ja naapurin lapset juoksivat ympäri rehevimmillään olevaa ilta-aurinkoista puutarhaa ja leikkivät piilosta, kykkivät ojissa ja pensaiden takana. Vain pienin karjui koska hänen kenkänsä oli kadonnut. Ilmeisesti karannut itsekseen jalasta ja piiloutunut kohopenkin reunuspäivänkakkaroiden sekaan. Kun multaa lapioidessani puuskahdin ojan yli naapurille että haluan ottaa eron lapsistani, hän kertoi että tunne on tuttu. Jollain tavoin aina lohduttaa kun kuulee ettei ole ainoa. Mutta mitä tapahtuikaan kun tuo äiti huusi lastaan kotiin? Lapsi sanoi heipat ja lähti. Heti, reippaasti ja nurisematta.

Läksyjä tehtiin puoli kymmenen aikaan illalla. Tämä lukuvuosi lähti menemään pieleen heti alkuunsa.

Ilahduin kun illalla avasin sähköpostin. Työterveyslääkäri pyytää tulemaan aiemmin jotta ehdimme jutella ennen palaveria. Tulee mukava lämmin olo, aivan kuin joku välittäisi ja ottaisi tosissaan, vaikkakin viran puolesta. Lupasin tulla ellen juokse metsään. Niin, huomenna pidetään taas työterveyspalaveri, puolen vuoden yhtenäisen sairauslomajakson jälkeen. Uuden esimiehen kanssa. En tiedä mitä sanoa siellä. En kertakaikkiaan.

Lapset nukkuvat sinnikkäästi terassilla, nyt omassa päädyssään koiraesteen takana. Laittoivat fleeceä päälle ja paksumpia peittoja, mitä vaan, kunhan saavat nukkua ulkona. Jos se kerran on niin mukavaa, miksei hereillä ollessakin voisi olla mukavaa ulkona?

Neitoperhonen sädepäivänhattubaarissa

maanantai 11. elokuuta 2014

Sapettaa

Yöunet jäivät vähiin, sillä puoli kolmen aikaan heräsin luultavasti sappikohtaukseen. Liikaa synttäriherkkuja, varsinkin munavoita. Koetin jotain saada tulemaan ulos jommasta kummasta päästä ja samalla jumppasin pistävää kipua pois lapaluun alta kauttaaltaan tuskanhien peitossa. Jossain vaiheessa vointi parani sen verran että saatoin palata nukkumaan. Aamuun mennessä kaikki vaivat olivat poissa. Nelisen vuotta sitten ensimmäisen sappikohtauksen saadessani olin varma että se on vähintään sydänkohtaus ja kuolen siihen paikkaan.


Koululaiset pelasivat jo wiillä kun heräsin vähän seitsemän jälkeen. Viidesluokkalainen lähti muitta mutkitta koulutielle kun vain kysäisin tietääkö hän mitä kello on. Tuntia myöhemmin yhä yöpukuun sonnustautunut tokaluokkalainen ei ollut kuulevinaankaan komentoja. Korostin ettei ole minun vikani ja häpeäni jos hän myöhästyy vaan hänen omansa. Ei vaikutusta. Viimein koulukuraattorilla uhkailun jälkeen sujahti lähtövalmiiksi kolmessa minuutissa. Pelkäsin että tulee sota kun selviää etten olekaan lähdössä saattamaan. Ei tullut. Parin kysymisen jälkeen uskoi ja tyytyi lähtemään omin nokkineen. Vapauden tunne koululaisten lähdön jälkeen oli.. no, vapauttava. Valtaisa. Hyökyvä.


En löytänyt shortsejani. Kävin ilman pihalla ottamassa valokuvia. Kirkkaassa auringonpaisteessa ei saa hyviä kuvia paitsi jos kohde on kasvien siimeksessä. Kyykin pusikoissa tsuumailemassa kesäkukkia, jotka nerokkaasti olen kylvänyt niin että matalammat jäävät korkeampien taakse ja osa kokonaan perennojen peittoon.


Housujen löydyttyä hain naapurista ison pinon muoviruukkuja ja toisesta naapurista samaan säkkiin kurpitsaa. Tapasin iki-ihanan vasta uuteen kotiinsa muuttaneen pikkuruisen havannankoiran pennun. Miten mikään olento maailmassa voi olla niin vastustamattoman suloinen!


Koululaiset palasivat ja kitinä alkoi. Kyllä, tietokoneelle pääsee vasta kun on ulkoillut kaksi tuntia ja tehnyt läksyt. En kyllä varmasti mene ulos, olen ulkoillut tänään jo ainakin miljoona tuntia ja en tee läksyjä vielä ja ruoka on pahaa ja niin edelleen. Vetäydyin mummolaan lukemaan Mustosen pokkaria. Sivulla 27 nukahdin ja heräsin illalla puoli kuusi siihen että sataa. Koko perhe löytyi tietokoneiden äärestä. Ulkoilematta, läksyt tekemättä ja päivällinen syömättä. Eteisen matot ja lasten terassipedit sateessa. Mitä, sataako siellä? Päivälliselle tultiin huutaen ja raivoten ja ruoka oli yllättäen pahaa. Kilahdin ja lähdin pois. Puoliso ilmeisesti sai perilliset jotenkin ruokittua.


Kysyin puolisolta lähteekö hän mukaan iltalenkille. Ihmeen kaupalla hän suostui! Läksyt ja iltatoimet on hoidettu hieman vähemmällä raivoamisella ja lapset saateltu ihan oikeisiin vuoteisiin sisätiloihin. Vähintään kaksi tosin on luultavasti livahtanut minun terassisohvalleni. Pitää mennä hätistämään ennen kuin kukaan kovin painava nukahtaa siihen.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Silmä kourassa

Saimme huushollin kuntoon ja uutukaisen ryijymaton lattiaan juuri ja juuri ennen vieraiden tuloa. Tosin yksi päivänsankari oli vielä lounaalla ketsupit naamassa ja alushoususillaan. Juhlat juhlittiin pienellä mutta mukavalla porukalla. Tuli peruutuksia, esteitä ja ilmeisesti parin vieraan kohdalla myös jonkinlainen väärinymmärrys. Oikeastaan oli hienoa että vierasjoukko oli pieni: ehdimme jutella kunnolla ja viedä lapset liukumäkeen, keinumaan ja ruokkimaan lampaita. Kaksi lähisukulaistani oli pudottanut kymmenen kiloa painostaan sitten viime näkemän. Toinen vettä juomalla, toinen halkoja hakkaamalla. Olen minäkin juonut ja hakannut mutta paino senkun nousee. No, he eivät ehkä syö suklaata kaiket päivät.

Yksi vieraista kyseli miten voin ja miten tästä eteenpäin. Ei minulla ollut oikein vastausta kumpaankaan kysymykseen. Suhteestani työelämään on vaikea saada mitään tolkkua. Miten työtehtävät voivat olla samaan aikaan sekä tylsiä että ylitsepääsemättömiä. Miksen saa otetta töistä, en ymmärrä mitä pitäisi tehdä, aivan kuin hapuilisin pimeässä. Miksi jaksan kärrätä multaa helteessä yhdeksän tuntia putkeen mutten kykene siirtämään kynää työpöydällä. Miksi ahdistun pelkästä työhönpaluun ajattelemisesta. Näen silmissäni ne huoneet, käytävät, koneet, lounassalaatit, bussimatkat - ja muistan heti tunkkaiset ja epätoivoiset olot ja tunnelmat viimeisiltä kuukausilta ennen sairauslomaa. Ei ei, en jaksa, antakaa minun olla. Rakkaat veronmaksajat, saisinko vain kääntää kylkeä?

Kesken juhlien nähtiin suurta draamaa kun pienimmän rakas, reissussa rähjääntynyt pehmolelu ja päiväkotikaveri Pikkukoira oli päätynyt Pikin hampaisiin. Se oli ihan tohjona, sisälmykset ulkona, nenä ja toinen silmä poissa. Lapset komennettiin ulos katsomaan onko koiralla kaksi vai kolme silmää. Onneksi yksi pikkuvieraista löysi silmän, ei ainakaan ollut Pikin vatsassa. Voi sitä lamaannuttavaa kauhua kun pikkuinen näki koiransa jäännökset. Hän painui sohvannurkkaan pieneksi mytyksi selin meihin kaikkiin eikä kuunnellut lohdutteluja. Sanoin että annetaan hänen pitää suruaika. Keskimmäisen tomera kummitäti sanoi että eipä hätää, antakaa neula ja lankaa, sisälmykset ja pari nappia, hän hoitaa koiran kuntoon. Ompeli ja pyyhki välillä kuolaisia käsiään mekkoonsa. Houkuttelin lasta katsomaan kun hänen koiransa on lääkärillä mutta pieni pysytteli mytyssään. Ja voi sitä säkenöivän onnen määrää kun täti sai koiran valmiiksi. Ei se aivan entisellään ole mutta meistä tosi hieno, persoonallinen, uniikki ja parempi kuin alkuperäinen. Tosin Piki ehti päivän mittaan saada sen toisenkin kerran hampaisiinsa, joten pientä fiksaamista on taas tiedossa.

Arvelin olevani väsynyt kun vieraat lähtevät. No ei. Vaihdoin saman tien vaatteet ja säntäsin siivoamaan köynnösmajatyömaalta ylijäänyttä puutavaraa pois. Sain kulkureitin sen verran vapaaksi että mahdun kulkemaan siitä kottikärryn kanssa.

Arjen haasteita: Aiempina vuosina koulupäivä on alkanut samaan aikaan joka päivä. Nakutettuna kello yhdeksän. Nyt mennään puoli yhdeksään ja muutamana päivänä vasta puoli kymmeneen. Lukujärjestystä ei olla vielä saatu mutta aloitusajat ollaan. Ja nyt ne pitäisi jollain konstilla oppia muistamaan. Koko viime lukuvuoden aikana en ehtinyt oppia sitäkään minä viikonpäivinä koululaisilla on liikuntaa. Koskaan ei myöskään ollut täysin selvää onko se sisä- vai ulkoliikuntaa. Onneksi ei ollut lunta eikä paljon jäätäkään, ei tarvinnut suoriutua suksista ja luistimista. Alkavatkohan he joskus huolehtia itse - ja opinkohan minä olemaan huolehtimatta? Ehkä oppisinkin jos en saisi unohdusviestejä wilmaan.

Pienet nukkuvat terassilla. Yöt alkavat viiletä, miten saisin peitot pysymään heidän päällään. Tältä kesältä toivon vielä yhtä uimareissua.

Koristelutuokio kävi meditaatiosta.

Juhlavalmisteluja

Tiitiäiset nukkuvat terassilla, kuu mollottaa taivaalla. Olen vatkannut ja paistanut, täyttänyt ja kuorruttanut, huomenna on juhlat. Sukulaiset ja kummit on kutsuttu kaikkien kolmen lapsen yhteisille synttäreille. Armahdin uupunutta itseäni ja kevensin tarjoiluja, esimerkiksi kuuluisaa lohipiirakkaani ei tänä vuonna saada. Eikä tytisevää pannacottakakkua. 

Välillä karkasin keittiöstä, kävin pihalla keräämässä vadelmia ja nostamassa itusilmuista kasvatetut yksikyntiset Aleksandran poikaset kuivumaan. Paljain käsin ja ilman työkaluja kuten usein käy kun inspiraatio iskee. 

Siivous jäi huomiselle, kun puoliso halusi saada köynnösmajan valmiiksi ennen juhlia. Yllätyin miten ymmärtäväisesti ja tyynesti suhtauduin hänen toiveeseensa. Taitaa olla lääkitys kohdillaan. Saa nähdä sujuuko juhlapäivä tavalliseen tapaan eli olenko vielä suihkussa kun vieraat kurvaavat pihaan. Mitään päällepantavaakaan ei ole. En ole edes miettinyt. Joka vuosi olen kuitenkin lopulta juhlinut vaatteet päällä.

Olin juuri lähdössä Pikin kanssa kävelylle kun tietä pitkin lipui musta, loistelias Mercedes Benz ikkunat auki, täynnä paljaita ylävartaloita käsivarret ikkunoista ulkona. Autossa käytiin keskustelu: 
- Tää taloko se on?
- Joo.
- No, mennäänkö kysymään?
- Eeei.
Olisivatpa kysyneet. Kyllä nyt vaivaa. Jäin portille odottamaan, tiesin että tulevat kohta umpiperästä takaisin. Vaan eivätpä kysyneet paluumatkallakaan. Sen sijaan eräs minuakin hassahtaneempi naapuri kysyi pyörällä ohi ajaessaan (!) missä olen töissä. Ei onneksi tarvinnut vastata mitään, sillä hän oli jo kaukana. Ja toivottavasti pysyykin.

Illalla sain kutsun naapurin pihalle katsomaan siiliä. Kuunaan ei ole siiliä täällä nähty, joten olihan se mentävä. Kuinka ollakaan, jäin suustani kiinni. Palasin hipihiljaiseen kotiin  hämärän jo laskeuduttua. Nukutaanko täällä? Hah, en tosissani edes toivonut. Mies killui edelleen tikkaiden nokassa puutarhassa, lapset istuivat rivissä sohvalla tuijottamassa älypuhelinta. Aika monta kertaa piti kuuluvalla äänellä kehottaa iltapalalle ennen kuin mitään tapahtui. Kesken iltapalan juoksenneltiin ympäri pirttiä. Ajattelin etten viitsi repiä hermojani, valvokoot niin kauan että isä tulee hoitamaan hammaspesut. Otin koirani ja lähdin.

Ihana lämmin, pehmeä, kuutamoinen elokuun yö. Mahtavaa saada nukkua ulkona.

Clematis mutta eri kuin nimilapussa lukee