perjantai 28. marraskuuta 2014

Merenneito

Töissä on sujunut kohtuullisesti. Käyttämäni ohjelma panee hanttiin sen kun kerkiää mutta minun ei onneksi tarvitse takuta sen kanssa yksin. Ja seuralaiseni on paitsi periksiantamaton, myös aika haka löytämään ratkaisuja. Muut tekemiseni ovat mahdotonta säätämistä: etsin tavaroita jotka juuri laskin käsistäni, vaikkapa toista kenkääni. Solmin takaisin narun jonka olen juuri solmusta avannut. Pyydän työkaverilta asiakkaan osoitetta samassa viestiketjussa jossa hän on sen juuri minulle ilmoittanut. Päivät pitkät etsin hukassa olevia tiedostoja, palvelimia ja puolikkaita kirjoja.

Arki menee menojaan, mitään ei ehdi. Kun tulemme päiväkodin, joskus kaupankin kautta töistä, syöksyn koirien kanssa lenkille. Syön tai ainakin ruokin lapset. Ja koirat ja kissat. Raivaan keittiön, väännän läksyjen tekemisestä, hoitelen pyykkejä ja/tai tiskejä, siivoilen hiukan viikonlopun juhlia varten, taitan peistä iltapalalle tulosta, pesen muutamat hampaat ja vien koirat pissalle. Kas, pitäisi jo olla nukkumassa. Ei voi olla totta, joko pitää herätä ja lähteä töihin. Sitä ennen pitäisi laittaa itsensä ihmisen näköiseksi ja syödä aamupala. Ja ruokkia kissat ja koirat ja huolehtia molemmat pihalle. Ja kantaa nukkuva pienokainen hammaspesulle. Kiireitä kuvastaa varmaan parhaiten se, että uusin puutarhalehti on lukematta. Se taisi tulla sentään jo toissa viikolla. Tämä blogipäivityskin on ollut jo viikon miltei valmis mutten ole ehtinyt julkaista.

Muistaakseni minulla piti olla psykiatrin tapaaminen lokakuussa. Jostain syystä se siirtyi marraskuulle. Edellisenä päivänä soitettiin, peruttiin ja annettiin uusi aika jouluaatonaatoksi. Kysyttiin sentään onko kiire. Mikäs tässä on möllötellessä niin kauan kuin lääkkeet riittävät. Viimeistään tammikuussa olisi kyllä kiva päästä ihan vastaanotolle asti.

Saatoin mainita taannoin jotain suklaan syönnin lopettamisesta. Unohda se. Suklaata menee taas miltei entiseen tahtiin. Hiljattain erään ystävän pikkutyttö näki ensimmäistä kertaa satukirjan merenneidon ja tokaisi voi voi, pinsessa on valas. Päätin tästä lähtien huokaista samat sanat aina kun katson peiliin. Alkaa naurattaa. Joka kerta.

Otsaani on kasvanut suunnattoman suuri kunnallispoliittinen elin. Arvoisa kunnanvaltuustomme on päättänyt lakkauttaa kylästämme palvelut. No, koulu sentään vielä jää eikä ehkä ole seuraavana lakkautuslistalla kun oppilaita on lähemmäs parisataa, mutta kaikki muut kunnalliset palvelut lähtevät: terveysasema, kirjasto, toinen päiväkoti, palvelutalo - ja naapurikylästä koulu. Kustannussyistä. Kunnan talous on tiukalla. Pitää säästää. Samaan aikaan investoidaan parin miljoonan rakennushankkeeseen joka ei ole millään muotoa välttämätön eikä perusteltavissa. Vanhukset passitetaan naapurikuntaan vieraiden ihmisten keskelle ja muut terveydenhuollon asiakkaat toivotetaan tervetulleiksi kirkonkylään: ei täällä ole jonoja. Juu, ei varmaan tähän asti ollutkaan. Pidän todennäköisenä että jatkossa on, kun asiakkaita pamahtaa parituhatta lisää. Ja oman kokemukseni mukaan ihan mahdottoman ruusuista ei ole ollut tähänkään asti: ainakin minut on tungettu kahden potilaan väliin ylimääräisenä joka kerta kun olen terveyskeskuksen palveluihin joutunut turvautumaan. Muilta olen kuullut vielä hullumpaa, esimerkiksi kun eräät vanhemmat yrittivät saada kyyn puremalle pikkulapselleen lääkäriaikaa, terveyskeskuksesta ilmoitettiin ettei tarvitse tulla.

Sain taas lapsille uudenveroista ulkovaatetta ison pinon. Siunatut ystävät ja naapurit, joiden lapset onneksi myös kasvavat ja vaatteet jäävät pieniksi. Ja jalkineet ja urheiluvarusteet. Nyt en ennätä karsia omia kulahtaneempia ja reikäpolvisia pois vaan kaikki pitää survoa vaatehuoneeseen - ja toivoa ettei se räjähdä viikonlopun juhlien aikana. 

Pikin vauva-aikojen jälkeen ihmettelin miksi pikkupennusta tuli otettua niin vähän kuvia. Nyt kun yritän kuvata Savua, ymmärrän syyn. Eihän se pysy etsimessä sekuntiakaan. Ja jos kuvaan sattumalta osuukin osa koirasta, se on useimmiten tärähtänyt.

Huushollia on kuurattu synttärijuhlia varten jo pari viikkoa mutta puuhaa riittää tällekin illalle. Riepua heiluttamaan riennän siis.

Mettäpöyrööt

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kotoisa lauantai

Leppoisa kotilauantai, hyvä, vapautunut ja toimelias päivä. Heräsin omia aikojani ja lähdin koirien kanssa metsään. Löysin kantarelleja! Aamupalan jälkeen raivasin pyykkejä, tein pullataikinan, paistoin pari suklaa-kurpitsakakkua partiomyyjäisiin, kokkasin lounaan ja töihin eväiksi jauheliha-sieni-kesäkurpitsa-paprika-sipuli-valkosipulilasagneten. Sillä välin kun uuni ja pesukone hoitivat omia hommiaan, kiipeilin pyyhkimässä pölyjä kaappien päältä. Pyyhin myös lyijykynäpiirrokset seiniltä. Pesin sohvat ja eteisen maton mäntysuovalla. Asettelin paristoilla toimivat värivalopallot suureen maljakkoon vessan kaapin päälle. Ehdin ja sain tänään aikaan paljon enemmän kuin monena edellisenä viikonloppuna yhteensä.

Esikoinen palaili yökylästä liikaa herkkuja syöneenä ja pyyhiskeli pölyjä kanssani. Lounaan jälkeen viimeisillä valoisilla hetkillä tein toisen metsälenkin koirien kanssa. Kaksi peuraa juoksi pururadalla kuin parhaatkin lenkkeilijät. Kun Piki on irti, se ei sano mitään, ryntää vain peurojen perään. Nyt se oli hihnassa ja piti aikamoisen haukun. Kahdeksan metrin fleksissä ehtii saada aikamoisen vauhdin kuudentoista metrin matkalla, jos taluttajan huomio on toisaalla. Oli vähällä ettei koira, fleksi ja käsivarteni lähtenyt peurojen perään.

Naapurin neiditkin hakivat Pikin ja Savun tänään kahdesti lenkille. Puoliso sai roskakatoksen valmiiksi (maalaus jää kevääseen) ja kärräsi valtavan sorakasan etupihalta pois. Lapsetkin viihtyivät pihalla pitkän aikaa kun heidät oli ensin saatu sinne kammettua.

Toisen karvavauvan kanssa on paljon helpompaa, ihan niin kuin ihmisvauvankin. Ei tarvitse paniikin vallassa etsiskellä pentua aina kun se on vetäytynyt rauhalliseen soppeen nukkumaan. Ei tarvitse tsekkailla vieläkö koivet oikosenaan makaava otus on hengissä. Ei tarvitse hermoilla syökö se tarpeeksi. On jo tottunut siihen että sisätiloissa joku seuraa perässä jokaisen ottamani askeleen ja siihen ettei tiskikonetta saa enää koskaan täyttää yksin. Lenkillä päästään reippaasti eteenpäin kun pikkukoija seuraa hanakasti isompaa. Pikkukoijan kulkema matka on toki vähintään kymmenkertainen verrattuna muiden kulkemaan, vaikka "samaa matkaa" mennäänkin. Ensi viikolla Savu pitäisi jollain konstilla saada eläinlääkärin vastaanotolle rokotettavaksi.

Valokuvien siirto kamerasta tietokoneelle on mennyt entistä vaikeammaksi. Alkuun ne siirtyivät  ilman että piti edes ottaa muistikorttia ulos kamerasta. Seuraavassa vaiheessa muistikortti piti siirtää kortinlukijaan. Nyt ei riitä enää sekään. En edes tiedä tuon vempeleen nimeä jonka avulla puoliso siirtää kuvat. Ei siis tule enää päivittäin siirrettyä eikä kuvattuakaan. Blogissakin pitää turvautua vanhoihin otoksiin. Saattaa tulla toistoa.

Iltasella sain netissä valmiiksi ja tilattua valokuva-albumin, joka lähetetään anopille joululahjaksi. Se kertoo perheemme ja puutarhamme vuodesta 2014. Mukaan lienee syytä liittää kirje jossa kerrotaan albumin sivuille ilmestyneen sinimarmoroidun koiranpennun tarina - erityisesti sen hinta. Puolison sukulaiset kokoontuvat Suomeen joka joulu mutta anopista ei voi tietää. Jos hän ei tule, lähetän hänelle sukulaisten mukana ison pinon Pellervoja, Kotimaita ja Kodin kuvalehtiä. Anoppi on yhtä kova lukemaan kuin poikansa. 

Päätimme jättää partiokirkon väliin. Perheessä ei ole tällä kertaa ketään lupauksenantajaa - esikoinen on antanut seikkailijalupauksen jo leirillä. Kakkuni pääsevät sammon kyydissä myyjäisiin ja me saamme nukkua niin pitkään kuin nukuttaa ja venyä aamiaispöydässä puolille päivin. Olen ylitsevuotavan helpottunut. Jouluaaton hartauden väliin jättäminen alkoi saman tien kovasti houkuttaa.


torstai 20. marraskuuta 2014

Isommalla vaihteella

Etätyöpäivä. Yleensä se on perjantaisin, mutta huomenna menen pitämään putiikkia pystyssä kun muut ovat maailmalla. Pari aamun tuntia etähääräsin rauhassa työni kanssa. Sitten puhelin alkoi soida ja sähköposti paukkua. Kysymyksiä ja toimeksiantoja tuli ovista ja ikkunoista. Yhden aamupäivän aikana enemmän kuin viimeksi kuluneiden kahden ja puolen kuukauden aikana yhteensä. Muutamassa tapauksessa pystyin jopa olemaan avuksi. 

Puoliso veteli illalla pöydän ja pöydänalusen täyteen piuhoja. Yhteen näyttöön on yhdistetty kaksi tietokonetta, hiirtä ja näppäimistöä. Siinä saa sitten hitaampi ihmetellä kun ei mikään toimi vaikka kuinka (väärää) hiirtä heiluttaa ja näppäimistöä paukuttaa. Työnantajan kannettavaa tarvitsen koska käytän sille asennettua lisensoitua ohjelmaa.

Ruokatunnilla käytin koirat ulkona ja luuttusin pienen pissapistoolin sokeroiman lattian. Sanomalehdet säilyvät itsepintaisesti siisteinä ja kuivina ja lätäköt lirautetaan niiden viereen. Jaksan tämän, koska tiedän että se menee muutamassa viikossa ohi. Sen sijaan kaksivuotiaan kissan laatimaa lammikkoa oman vaatekaappini lattialla on vaikeampi - no, tässä yhteydessä ei mielellään käytä ilmaisua niellä. Jompikumpi kissa lienee unohtunut eilen koko päiväksi makuuhuoneeseen, toisin sanoen piiloutunut sängyn alle. Ellei sitten kyse ole matokuuriprotestista. On kai pakko alistua virittämään kissoille pellettivessa makuuhuoneen reservaattiin. Viime talven jälkeen ollaan pärjätty kokonaan ilman - tietenkin, kun olen ollut enimmäkseen kotona palvelemassa arvon katteja.

On taas se aika vuodesta jolloin alan huokailla tunnelmallisten valosarjojen perään. Kuten olen osannut pelätäkin, kauppojen hyllyillä näkyy enää pelkkiä led-valoja. Niitä kalsean valkeita ja liian kirkkaita, joiden valossa voisi tehdä kirurgisia toimenpiteitä. Kertokaa sitten kun led-tekniikalla onnistutaan tuottamaan lempeän lämmin kynttilänvalon kaltainen valo. Siihen asti yritän pitää hengissä vanhat hehkulamppu- ja minipolttimosarjamme. Onneksi saimme hiljattain kylänmieheltä vanhan hehkulamppusarjan varalampuiksi.

Aivoverenvuodosta toipuva ystäväni, aiempi Not locked-in -blogisti on aloittanut lähes pioneerina Suomessa Vasa Concept -kuntoutuksen ja siitä kertovan blogin. Tätä on todella mielenkiintoista seurata. Vaikka rakastan länsimaista lääketiedettä yli kaiken - onhan se pelastanut henkeni useamman kerran - olen taipuvainen luottamaan myös itämaiseen tuhansia vuosia kypsyneeseen viisauteen ja siihen että nämä kaksi eivät sulje toisiaan pois. Toivotan Markulle ehtymätöntä motivaatiota ja edistystä.

Tänään olen kiitollinen siitä että kiitollisuusasiat muistuivat pitkästä aikaa mieleen. Ja siitä, että olen saanut työssäpärjäämis- ja uudenoppimiskokemuksia. Olen kiitollinen ihmisistä kokemusten takana. Olen kiitollinen myös siitä että etäpäivän ansioista ehdin käväistä hetken ulkona päivänvalolla. Ehdin toki kaupungissakin, mutta siellä se on ihan eri asia.


tiistai 18. marraskuuta 2014

Pitkät päällä

Olen pitänyt itseni valmiudessa tarkkaillakseni millaisten tapahtumien jälkeen vajoan synkkyyden laaksoon. Yhtään laaksoa ei ole tullut sitten terapeutin tapaamisen. Tasaista, mukavaa oloa. Edes maanantaiaamu ei tuntunut järkyttävän hirveältä.

Koirat uskaltaa jo jättää keskenään kotiin. Sekä ne että koti ovat olleet työpäivien jälkeen ihan kohtuullisessa kunnossa. Ei ole syöty sohvia eikä seiniä. Irtonaisia karvatupsuja tai ruumiinosia ei ole löytynyt. Alan epäillä että nahistelua ehkä esiintyykin vain silloin kun isäntäväki on näkemässä. Eikä kyse ole siitä että isompi ahdistelisi pienempää. Useimmiten pieni hyökkää hampaitaan naksutellen isomman kimppuun. Toisaalta vaikka antaisin isolle 20 luuta ja pienelle yhden, ison on saatava juuri se mikä on pienellä. Piki myös tulee Savua kutsuttaessa paikalle huomattavasti nopeammin kuin häntä itseään kutsuttaessa. Ihanhan nuo ovat kuin meidän lapset.


Viime päivinä olen onnistunut jopa lukemaan. Jonotin koko kesän kirjastosta Jean Sibeliuksen perheestä kertovaa Enni Mustosen Lapsenpiikaa. Nyt se on luettu ja palautettu. Kirjan lopussa oli kirjalista niille jotka haluavat lukea aiheesta lisää. Lainasin listan ensimmäisenä olleen Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin. Aikakausi viehättää, lepuuttaa hermoja, pääsen hetkeksi karkuun nykyajasta.

Hermoista puheenollen tein tällaisen herkkyystestin Hesarin nettisivuilla. Jos saa tulokseksi 12 pistettä tai enemmän, on testin mukaan erityisen herkkä. Sain 21 pistettä kahdestakymmenestäkolmesta. Selittäähän tuo joitakin piirteitä käyttäytymisessäni. Joka ikinen kerta kun menen (yleensä työporukalla) ravintolaan, teatteriin, konserttiin tai vaikka eräretkelle, saan migreeninomaisen päänsäryn jo puolessa välissä iltaa. Kovat äänet, liikkuvat valot, tuoksut ja ihan jo pelkästään sosiaaliset tilanteet ylikuormittavat mimosamaista hermojärjestelmääni. Tähän päälle vielä annos introverttiutta niin a vot.


Toissayönä 160 senttiä leveässä sängyssämme oli kahdeksantoista jalkaa plus sängyn omat neljä. Hiukan vähempikin riittäisi. Lastenhuoneen parvisänky ja sen alla oleva soppi ovat niin viehättäviä etten voi ymmärtää mikseivät ne kelpaa. Kysyinkin eilen puolisolta että muutetaanko sinne, otatko ylä- vai alapetin. Kai ne ovat erityisen herkkiä sitten kaikki mukulatkin. Pelkäävät mörköjä joilta vain isä ja äiti voivat pelastaa. Vähän aikaa sitten viisivuotiaan mukana piti mennä vessaankin. Päivänvalollakin. Koetin selittää ettei meillä ole vessamörköjä. Nykyään on niin vaikea saada kunnollisia ja kovat palkatkin niillä on. Olemme päättäneet pärjätä ilman. Ei auttanut. Vessasta näet kuuluu vedettäessä Ääni.


Samainen viisivuotias hypähteli, tanssi ja lauloi tätä lastenlaulua ja näytti samalla sormilla varisten määrän. Arvaa mikä sormi oli pystyssä siinä kohtaa kun variksia oli aidalla yksi. Juu, justiinsa se. Olisi kai pitänyt torua ja selittää miksi keskisormea ei kannata käyttää mutta sen sijaan repesin hillittömään nauruun. En lopultakaan saanut selville oliko lapsi liikkeellä viattomana vai oliko kyse koiruudesta. Jos jälkimmäisestä, minusta se oli viisivuotiaalta aika hyvä koiruus. Pitäisikö lääkitystä vähän vähentää? Alkaako pipo olla niin löysällä että valahtaa jo silmille? Meillähän ei kiroilla eikä haistatella. Eivät isot eivätkä pienet. Siivosta kielestä huolehditaan tarkasti. Lapset tuntuvat aivan järkyttyvän kun kuulevat jossain reissun päällä jonkun ohikulkijan käyttävän rumia sanoja.


Siistin kielen vaatimus tulee sekä puolisolta että minulta. En tiedä miksi se on minulle niin tärkeää. Ei ainakaan tottumattomuuden vuoksi. Äitini ja veljeni kiroilivat nuorempana kuin turkkilaiset. Muistan kuinka pikkutyttönä kävin mottaamassa heitä käsivarteen jokaisen kirosanan jälkeen. Oli siinä homma. Eikä auttanut. Puhumattakaan tehtaantyttö-miniatyyri-isoäidistäni joka oli erikoistunut röökaamiseen, kiroiluun, vinskeihin rotseihin ja munansaannoksiin. Toinen isoäiti puolestaan keskittyi rivoihin ruotsinkielisiin lauluihin. Isä aloitti kiroilemisen vasta dementiakodissa. Ehkä minäkin sitten siellä.


Iltalenkillä katuvalojen ulottumattomissa turvauduin yllättävän tehokkaaseen otsalamppuuni. Kun käänsin pääni pellolle päin, tapahtui se mikä usein piirretyissä tapahtuu: pimeyden keskellä monta silmäparia tuijotti meitä hievahtamatta. Näin silmänräpäyksetkin. Ainakin kuusi peuraa seisoi patsaina paikoillaan odottamassa että ymmärrämme häipyä. Vain silmät näkyivät.

Illan päätteeksi madotettiin zoo. Paitsi Piki. Ostin matokuurit sillä oletuksella että Piki painaa noin 20 kiloa. Se painaa 27! Huomenna uudestaan apteekkiin.


lauantai 15. marraskuuta 2014

Paha kierre

Kävin keskiviikkona psykoterapeutilla kesken työpäivän. Hänellä on vastaanotto sekä kaupungissa että maalla. Näppärää. Tällä kertaa tuntui että todella oivalsin jotain. Ei mullistavaa, mutta olennaista.

Ensin tapahtuu jotain. Tapahtumasta seuraa ajatus. Ajatuksesta seuraa tunne. Tunteesta toiminta. Hän otti käytännön esimerkiksi lauantaina polttamani pullat. Tapahtuma on siis se että pullat palavat. Unohdin ne uuniin vaikka kello oli soimassa. Ajatus: ei tästä tule mitään, en muista mitään, en pysty toimimaan töissä enkä kotonakaan ilman että koko ajan menee pieleen. Tunne: Olen huono. Masentaa. Toiminta: Kiukuttelen. Rähjään perheelle: olitte keittiössä ettekä voineet ottaa pullia uunista, mun pitää aina kaikki tehdä jne. Tästä käynnistyy kierre. Tulee uusi ajatus: Olinpa tyhmä kun huusin perheelle, mistä ne olisivat voineet arvata että pullat pitää ottaa uunista. Uusi tunne: Olen paitsi huono työntekijä ja huono kotitöissä, myös huono äiti. Masentaa. Uusi toiminta: Menen peiton alle itkemään. Ja niin edelleen. Paha kierre.


Avain on siinä mitä ajattelee tapahtuneesta. Voin tietoisesti päättää etten harmistu. Voin pakottaa itseni siihen. Naurahdan vain että olinpas hupsu kun painoin kellon sammuksiin ja unohdin pullat. No mitäs tuosta. Menetys ei ollut kovin suuri. Ensimmäinen pellillinenhän onnistui. Viskaan palaneet kompostiin ja tarjoilen onnistuneet perheelle. Lapset näkevät että okei, äiti mokasi muttei hajonnut sen takia, ei heittänyt hanskoja tiskiin. Minäkin voin siis mokata ja jatkaa silti pää pystyssä eteenpäin. 

Jotta voimme puuttua pahaan kierteeseen, meidän pitää saada selville ne tilanteet joista se lähtee liikkeelle. Vasta sitten voin opetella ajattelemaan tapahtumista toisin ja katkaisemaan kierteen. Kerroin että välillä tuntuu siltä kuin voisin oikein hyvin mutta sitten saatan äkkiarvaamatta pudota johonkin hyvinkin syvään alhoon. Mistä se johtuu ja miten pääsen sieltä ylös, on vielä hämärän peitossa. Lupasin tarkkailla ja kirjata muistiin mitä tapahtuu juuri ennen kuin saavun seuraavaan alhoon.

Psykoterapeutti muistutti ettei muistamattomuus ole pelkästään sitä että muistini on remontissa Se on osittain myös sitä etten vain ole läsnä hetkessä. Mieli vaeltaa jossain muualla eikä keskity siihen mitä kulloinkin olen tekemässä. Silloin ei ole mitään mahdollisuuksiakaan muistaa mihin laski avainnipun tai mitä oli hakemassa jääkaapista.Tietoisen läsnäolon harjoituksiin olisi varmaankin syytä palata.

Ystävän kanssa oli puhetta siitä ettei tämä ole vain minun ongelmani. Useimmat ihmiset tässä ajassa ylikuormittuvat. Aivoihin pyrkii enemmän tietoa kuin mitä ne jaksavat kerralla käsitellä. Evoluutio ei ole pysynyt teknologian kehityksen kelkassa. Minulle sopisi matkustaa paljon hitaammassa kelkassa. Ei ole enää kaukana se hetki kun luovutan lopullisesti. En halua opetella käyttämään uusia juttuja. Vaikkapa kauppoihin ilmestyneitä pikakassoja, joista seuraa taas uusia potkuja. En jaksa sietää että tekniikka, jota juuri olen töin tuskin oppinut käyttämään, on huomenna jo museotavaraa.

Huomasin psykoterapeutin työhuoneen seinällä tämän julisteen. Printtasin sen omallekin seinälleni. Terapeutin seinällä oli myös tunteiden tuulimylly. Sitä kannattaisi varmaan pyöritellä lastenkin kanssa. 

Torstaina uusi diginatiivi työkaveri opetti minulle selkokielisesti sen massiivisen tietokoneohjelman käyttöä johon viime syksynä kaaduin ja lähdin saikulle. Nyt tuntui ihan hyvältä ja selkeältä. Silti, vaikka aamupäivällä olin hikeentynyt kun en muista mitä toinen työkaveri juuri opetti minulle toisesta tietokoneohjelmasta. Ei ahdistanut, ei herännyt toivottomuuden tunteita. Käyttelin ohjelmaa torstain ja jatkoin perjantaina kotona. Ohjelma rissasi (kuten ne kai aina tekevät) mutta sain työkaverilta etäohjausta niin että pystyin jatkamaan. Tällaiset pienet työssä onnistumisen kokemukset ja järkevät tehtävät tulevat todella tarpeeseen.


Savu oli torstaipäivän kummitädillään hoidossa. Olisi se varmaan pärjännyt jo Pikin kanssa kotonakin mutta ajattelin että koiraystävä, jonka ansiosta Savu meillä on, ilahtuisi ainutlaatuisesta mahdollisuudesta hoitaa sitä pikkupentuna. Sehän kasvaa niin että kohina kuuluu eikä ole enää ollenkaan niin pikkuinen kuin pari viikkoa sitten meille muuttaessaan. Voi kyllä, ystävä ilahtui todella. Tiukkui hunajaa kun hain pentua hoidosta. Sanoi että jos vaan vähänkään tarvitsette hoitajaa niin tuokaa tänne. Milloin vain. Muistakaakin. Onneksi Savu sentään suostui vielä lähtemään kotiin.

Valmistelen puolison syntymäpäiväjuhlia. Onneksi hän täyttää pyöreitä vasta nyt eikä viime syksynä. Suolaisen ja makean kakun tilasin tuttavalta jonka kakut ovat aivan omaa luokkaansa. Vannotin häntä että täytekakku ei saa olla ällömakea. Päädyimme kakkuun, jossa puolet jauhoista on ruisjauhoja ja täytteenä on muun muassa puolukkaa. Olen vakuuttunut että siitä tulee ihana!


tiistai 11. marraskuuta 2014

Positiivisuusharjoitus

Pirullinen yskä vaivasi yöllä. Päivisin sitä ei ole. Aamulla tuntui kuin olisi pallo jalassa. Matka makuuhuoneesta kylppäriin oli tavattoman raskas. Puolimatkassa huomasin että minulla todella on pallo jalassa. Savunharmaa touhukas karvapallo oli kiinnittynyt neulanterävillä maitohampaillaan yöpaitani helmaan. Otus ohjasi minua määrätietoisesti ihan eri suuntaan kuin minne itse pyrin. Toimelias ja sinnikäs paimenkoijanpoikanen. 


Pimeällä sateisella tiellä on raskasta ajaa. Aika-ajoin ei näy edes piennarviiva ja kun tulee auto vastaan, ei näe yhtään mitään. Tähän asti hyvä säkä, kaistallani ei ole ollut mitään eikä ketään. Olen myös hidastanut huomattavasti peuravaara-alueella vastaantulijaa kohdatessa. Vielä huominen pitäisi jaksaa ajaa eestaas yksin, sen jälkeen saan jakaa ajourakan puolison kanssa.

Sateesta, pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta lähdin melko hyvällä mielellä töihin: ihan oikeita tolkun työtehtäviä oli odottamassa. Ajattelin että niitä riittää koko päiväksi. Ei se sitten ihan niin mennyt. Kun pääsin sähköpostin ääreen, yhteistyötaholta tuli jo toinen hoputusviesti. Laitoin koko homman pakettiin ennen aamukahvia. Saattaa olla ettei kaikki mennyt täysin putkeen, mutta hei, seiskan taso riittää. Pian nähdään ovatko asiakkaat samaa mieltä.


Maanantain palaverissa esimiehen piti ottaa puheeksi työtilanteeni. Kumpikaan meistä ei muistanut. Tänään iltapäiväkahvilla keskustelu kulki polkua joka muistutti asian mieleeni. Nyt kaikilla on tiedossa ja tuoreessa muistissa että olen käytettävissä. 

Terapeutti neuvoi etsimään pieniä positiivisuuden jyväsiä työelämästä. Onhan niitä. Ihmiset ovat sivistyneitä, pääosin ystävällisiä, jotkut jopa huomaavaisia. Keskustelut ovat toisinaan mielenkiintoisia ja varsin usein tolkuttoman hauskoja. Kukaan ei tiettävästi kiusaa ketään. Tänään minulle mainittiin että on mukava taas tehdä töitä kanssani. Työyhteisö on siis aika jees. Työterveyshuolto on rautaa. Työajat joustavat. Saan pysäköidä maksutta firman tallipaikalla. Firman merenrantahuvila on maksutta perheeni, jopa koirien, käytettävissä.



Pohdiskelin taas kerran, että todellisten työkiireiden lisäksi luon työkiireitä myös itse. Kun saan työtehtävän, ahnehdin sen valmiiksi saman tien vaikka dead line olisi kaukana horisontissa. En lepää ennen kuin maailma on valmis. Sitten onkin taas aikaa peukaloiden pyörittelyyn. Tässä minulla olisi parantamisen varaa. Vai pitäisikö sanoa huonontamisen. Muistan saman toimintatavan koko työuraltani, kaikista tehtävistä. Ja kotoakin. En halua tulla aamulla sotkuiseen keittiöön, mistä seuraa se, että raivaan keittiötä vielä silloin kun pitäisi olla jo nukkumassa.
Kotimatkalla poikkesin ostamaan säkillisen koiranruokaa, säkillisen kissanruokaa ja ämpärillisen talipalloja. Jos olisin jaksanut, olisin hinannut autonperään myös 20 kiloa auringonkukansiemeniä. Zoo. Kaupunkiin päin menevällä kaistalla oli joukko heijastimettomia ihmisiä lakaisemassa lasinsiruja sivummalle. Pientareelle oli pysäköity muutama auto ja yksi peuravainaa. Onhan sinulla autossasi heijastinliivi ja tasku- tai otsalamppu?





maanantai 10. marraskuuta 2014

Epävakaista

Viikonloppu hujahti ohi. Mielialat vaihtelivat rajusti vaikka kotielämä oli tyyntä. Juuri mitään ei saatu aikaiseksi. Jouluvalot yhteen kuuseen ja terassille ja isänpäiväksi täytekakku. Koepolton jälkeen valot ankarasti sammuksiin odottamaan ensimmäistä adventtia. Sunnuntaiaamuna oltiin lähdössä koko perheen voimin metsään. Menin koirien kanssa ulos odottamaan - perheellä kun kestää aina loputtomiin suoriutua päivä- saati ulkovaatteisiin. Koirat juoksentelivat nurmikolla. Piki villiintyi ohi kävelleestä naapurista ja vouhotti täyttä vauhtia päin Savua. Savu alkoi ontua pahasti ja minä itkeä hillittömästi.


Kannoin pennun sisään, istuin sohvalle itkemään. Näytin ihmettelevälle perheelle miten pahasti pikkukoira ontuu ja manasin ettei olisi pitänyt uskoa kun kaikki sanoivat että anna telmiä vaan, ei siinä mitään käy. Julistin dramaattisesti kuinka minuun luotettiin niin paljon että annettiin tämä pentu ja kannattiko luottaa, nyt se pieni parka on vammautunut. Eikä sille ole ehditty ottaa edes vakuutusta. Mies meni etsimään päivystävän eläinlääkärin tietoja. Istuin vääntelehtivä pentu sylissäni eteisen lattialla. Jonkin ajan päästä päästin sen uudestaan kävelemään. Ja voi ihmettä: ontuminen oli vähentynyt!

Niin siinä kävi että alle puolen tunnin Savu lakkasi ontumasta. Vein sen pihalle ja siellä se jo juoksenteli yhtä reippaasti kuin ennenkin. Nostin sen aitaukseen, joka keväällä alun perin tehtiin jotta koira ei sotkisi ja sotkeentuisi istutuksiin. Siellä Savu sai olla turvassa ison koiran jyräävältä telminnältä. Tosin se teki täysin selväksi että olisi paljon mieluummin ollut jyrättävänä kuin leikkikehässä.



Lauantai-iltana katselin Vain elämää -sarjan neljä ensimmäisen kauden jaksoa yhteen menoon. Ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin juuri päättynyt kolmas kausi. Kelpasi silti katsoa, uusintanakin. Sunnuntai-iltana tapitin tietysti tanssikisan. Cristal Snow vei minulta jalat alta, yllätti täydellisesti. Aivan käsittämättömän hieno, tumma, jäntevä ja latautunut tango. Semifinaaliin pääsivät silti ne parit jotka sinne kuuluvat.


Jo lauantai-iltana ja vielä enemmän sunnuntaina ahdistuin lähestyvästä työviikosta. Vaivuin syvään alhoon. Tuntui kertakaikkisen ylivoimaiselta. Hermostuin lapsille. Tavarat olivat hukassa. Samoin ajatukset. Minun ja elämän välillä oli tuttu sumuverho. Olin vähällä lähteä Pikin kanssa lenkille jalassani vain purppuranväriset pitkät kalsarit, vasemmassa jalassa vaaleanvihreä ja oikeassa sininen villasukka. Leivoin kaksi pellillistä pullia ja unohdin jälkimmäisen uuniin vaikka kello oli soimassa. Yllättäen nukuin maanantain vastaisen yön kuitenkin melko hyvin ja suoriuduin työpaikalle. Työpäivään oli mahdutettu kaksi palaveria. En ehtinyt ahdistua töistä enkä töiden puutteesta. Työkavereita oli mukava nähdä. 

Työpaikalla vaatekaappini ovessa on lehdestä leikattu Fingerpori joka naurattaa aina vaan, joka kerta. Tuntuu että olen juuri nyt yhtä epävakaa.


torstai 6. marraskuuta 2014

Ahkera kirjekaveri

Puoliso oli onneksi kotona aamulla tokaluokkalaisen kouluunlähtöaikaan. Minä en ehkä olisi saanut lähtemään. Oli muka yhtäkkiä taas kipeä vaikka koko eilisen päivän oli täysin terve. Kuopus nukahti aamupuuron jälkeen vuoteeseeni ja veteli sikeitä hyvän tovin. Näyttää olevan paranemaan päin. Aika vähällä luultavasti päästään tästäkin flunssasta. Ei kai kannattaisi kehua, mutta lapsilla ei ole vuosiin ollut korva- eikä silmätulehduksia tai muita flunssan jälkitauteja. Eilen tunsin itseni kipeäksi. Söin muutaman valkosipulinkynnen ja huuhtelin sarvikuonolla kaksi kertaa. Olen terve.

Lapsen nukkuessa olin pihalla ensin pienen, sitten ison koiran kanssa. Siistin lopunkin etupihan talvikuntoon. Pelasin Pikin kanssa jalkapalloa ja heittelin sille palloa myös jokaisen perennanvarren napsaisun välissä. Liian nopea noutaja.  Puolison kanssa pystytimme lintulaudan ja muut ruokintahässäkät. Ja sitten tulikin talvi.

Koiraystävä oli soitellut sillä välin kun olin pihalla. Totesin ettei hänen puheluihinsa autakaan vastata ettei tule perheenlisäystä. Tällä kertaa sain terveisiä Savun isän kasvattajalta. Hän kehui pennun kauneutta ja reippautta (valokuvien perusteella) ja neuvoi miten koirat saa sopeutumaan toisiinsa. Yllättäen hän ehdotti myös että Pikiä kannattaisi käyttää näyttelyissä, edes yhdessä. Kuvauttaa lonkat ja jos ne on hyvät, käyttää koiraa siitokseen. Sillä tienaisikin. Jokaisesta pentueesta joko yksi pentu tai yhden pennun hinta kuuluu pentueen isän omistajalle. Koiraystävä oli saanut kasvattajan uskomaan että Pikillä on uskomattoman ihana luonne.

Kelasta tuli eilen viisi kirjettä ja tänään yksi. Valtio säästää ja järkeistää. Kaikki kirjeet liittyivät sairaus- ja osasairauspäivärahaani. Ajattelin ensin etten avaa niitä ollenkaan, mutta avasin sentään tänään. Ei niistä mitään tajunnut. Pääasia että jotain tippuu tilille. Eikö niitä mitenkään voisi lähettää sähköpostina? Jos se on liian vaarallista, kai voisi lähettää edes ilmoituksen että sinulle on viesti, käy lukemassa Kelan Omilta sivuilta. Asiakas saisi itse valita paperisen tai sähköisen kirjeen.

Maito meinasi mennä vanhaksi. Tein kaksi pannaria. Tulivat syötyä saman tien. Triglyseridit taputtavat pieniä rasvaisia käsiään.


Pallo hukassa

Keskiviikkoaamuna kuopus osoittautuu kuumeiseksi. Räkäinen hän oli jo eilen. Puolisolla päiväohjelmassa näyttökoe ja haastattelu mahdollisessa työharjoittelupaikassa, joten minä jään kotiin. Sillä hetkellä kun tajuan ettei tarvitse mennä töihin, tuntuu välittömästi etten olisi jaksanutkaan. Valahdan voimattoetsimään psykiatrin puhelinnumeroa ja perumaan vastaanottoaikaa. Haaveilen että pääsen takaisin nukkumaan.

Mitä vielä. Kaikki kolme lasta tappelevat keskenään ja kun yksi lähtee kouluun, kaksi jatkaa tappelua ja huutoa ja toinen toisistaan kantelemista. Pienempi koululainen valittaa aamiaisella pahaa oloa mutta epäilen "sairauden" syyksi sen että kuopus saa jäädä kotiin. Passitan lapsen koulutielle. Hän lähteekin, mutta palaa muutaman minuutin kuluttua takaisin ja sanoo että on niin huono olo ettei voi mennä. Enhän minä pakottaakaan voi, kun on olemassa sekin mahdollisuus että on ihan oikeasti kipeä. Samaa tappelua siis luvassa koko päiväksi. Hermo jo aamusta niin kireällä että paukkuu. Ja samalla on se fiilis että ihan sama, ei jaksa kiinnostaa. 

Lapset jäivät keskenään leikkimään kun vein koirat ulos. Sairaudesta ei ollut tietoakaan, kummallakaan. Pikkukoijan kanssa pelasin palloa. Kovin paljon pentu ei näe. Sillä oli kirjaimellisesti pallo hukassa aika usein. Isomman kanssa kiersin lenkin, minkä jälkeen raivasin mustuneet käsivarren paksuiset auringonkukan varret ja kosmoskukan jäännökset keittiön ikkunanäkymästä pois.

Lähetin puolisolle kauppalistan: täysistuntoa ja fossiiliset.

Lounaan jälkeen päästin lapset tietokoneelle ja vetäydyin peiton alle. Väsytti ihan järjettömästi. Nukuin useamman tunnin. Kurkku oli herätessä kipeä ja pää painava, flunssa yrittää siis minullekin.

Piti katsoa työehtosopimuksesta sairaan lapsen hoidosta mutten jaksa. Antaa olla. Tuli mitä tuli, olemme huomennakin kotona.  Puolisolla on taas näyttökoe. Työharjoittelupaikka järjestyi.

Sanoin puolisolle että olen jo keksinyt kolmannelle koirallemme nimen: Tauno. Ei kestänyt montakaan sekuntia kun mies tajusi ja alkoi nauraa, vaikkei edes ole alkujaan suomalainen.

Nettiyhteys lagaa pahanpäiväisesti. Eniten kuvien lataaminen. Ongelma tuntuu olevan pitkäkestoinen. Vaikken ehkä lähiaikoina julkaise, en välttämättä ole kuollut. 




tiistai 4. marraskuuta 2014

Harmaakarvainen toimistoapulainen

Sain sunnuntai-iltana mittavan raivokohtauksen puhuttuani seinille hieman liian pitkään. Ihan yhtä mittavan kuin ennen vanhaan. Päätä särki. Heräilin aamuyöllä monta kertaa.

Maanantaiaamuna jouduimme jättämään koirat kaksin kotiin. Toinen jäi vinkumaan kodinhoitohuoneeseen ja toinen keittiöön hyppimään kodinhoitohuoneen ovea vasten. Samaan tilaan emme kuitenkaan arvanneet jättää, koska pikkukoijan täytyy saada nukkua rauhassa. Harkitsin hetken että otan sen töihin mukaan mutten kuitenkaan arvannut ottaa.

Kävin työterveyshoitajan vastaanotolla. Puhuimme työnohjauksesta, palauttavista hetkistä, työtehtävien puutteesta, triglyseridistä, painonhallinnasta, läheisten kuolemista ja koirista. Varsinkin koirista. Hoitaja esitteli uudet ravintosuositukset. Sain tehtäväksi pienentää annoskokoja ja vähentää herkkujen syömistä vähitellen. Ja koettaa kestää työtilannetta. Ja tulla työterveyshoitajalle purkamaan sitten kun oikein ahdistaa. No koko ajanhan tässä ahdistaa!

Iltapäivällä soittelin kotiin kysyäkseni miten koirat pärjäävät. Ei vastausta. Lopulta esikoinen vastasi ja sanoi ettei keskimmäinen ole tullut kotiin. Kysyin näkyykö koiria, onko siellä kaksi elävää koiraa? Lapsi vastasi joo. Hetken hiljaisuus. Tai siis emmä tiedä missä se pieni on. Keskimmäinen oli unohtanut koirat kokonaan ja painellut kaverille suoraan koulusta. Kotiin hän ilmaantui varttia ennen kun piti lähteä kaverin synttäreille.

Iltatoimiin jouduin hakemaan puolison apuun kun tuntui että pää räjähtää. Aivan kuin ennen vanhaan. Turhautuminen töissä aiheuttaa voimattomuutta kotona. Sietämätön tilanne. 

Tiistaiaamuna otin Savun mukaan töihin. Autossa matkustamisesta se ei tykännyt ja työpaikalle se piti kantaa (niinkuin melkein minutkin) mutta tuleepahan herkkyyskausi käytettyä hyväksi. On paras aika totuttaa pentua uusiin asioihin: kaupunkiin, asvalttiin, liikenteeseen, ääniin, porraskäytäviin, hissiin, uusiin ihmisiin. Rapsutukset työporukalta kerättyään ja aamiaisen syötyään se kävi jalkoihini nukkumaan. Missä ruokani, siellä kotini. 

Iltapäivällä Savu pääsi ystäväni pojalle hoitoon siksi aikaa kun kävin puolison kanssa psykoterapeutilla. Lapsista puhuttiin taas ja minun motivaation puutteestani. Terapeutti koetti kannustaa etsimään motivaation jyväsiä, vaikka kuinka pieniä, ja kasvattamaan niitä. Saan palkkaa siitä että ilmaannun työpaikalle oleskelemaan. Sillä palkalla pystyn elättämään perheeni, lemmikkini, hankkimaan kasveja puutarhaan.. Ja kun käyn työssä ja lähden sinne iloisena, näytän esimerkkiä lapsilleni. Kun työtehtäviä ei ole, voisin käyttää ajan opiskeluun, kehittyä ammatissani. Varmaan ihan hyviä neuvoja mutta minua ärsyttää oikein tosi paljon. En osaa muuta sanoa. Tai osaan. EVVK.

Olimme kotona pian kolmen jälkeen, mikä on arkena luksusta: oli vielä sen verran valoisaa että pääsin Pikin kanssa metsään. Jos kepinnoutokisoja järjestettäisiin, Piki olisi varmasti finaalissa. 

Läksyt tuli tehtyä ihmeen vähällä vahtimisella mutta iltapalan syömisestä ei näy tulevan loppua. Tuolilla on mahdoton pysyä. Leipä jätetään pöydälle ja sujahdetaan väliloikalle heti kun en vahdi vieressä. Kun kutsun hammaspesulle, sanotaan silmät suurina mutta mä en oo syöny vielä. Olkoot. Menen nukkumaan.

Syysasteri kukkii vielä.



lauantai 1. marraskuuta 2014

Pyhäinpäivä

Sain aamulla kaksi vanhinta lasta ja koirat mukaani metsään. Pienempi karvakorva ei tykännyt talutushihnassa kulkemisesta ollenkaan, mutta kun isompi meni edellä, suostui pienikin etenemään. Metsässä päästimme molemmat irti. Piki jyräsi pientä töppöjalkaa kuin hyökkäysvaunu mennen tullen. Melkein en kestänyt katsoa. Koetin kuitenkin pitää mielessä kasvattajan ohjeen ja lupauksen ettei siinä mitään satu. Vähitellen Savu alkoi pitää puoliaan, naksutella hampaitaan ja käydä kiinni Pikin kauluskarvoihin. Välillä sai syljeskellä isoja karvatukkoja. Sanoin lapsille että koirathan ovat ihan kuin sisarukset. Aina pitää ärsyttää toista kunnes se hermostuu. Kun vauva väsähti, se kävi lenkkitossuni päälle maate.


Kotimatkalla tavattiin kymmenen naapuria ja neljä naapurin koiraa. Savu valloitti kaikki eikä arkaillut yhtään. Kotipihassa oli liikuttavaa katsoa miten Savu leikki Pikin pallolla ja Piki vain katseli vuoroin pentua ja vuoroin minua eikä ottanut palloa pois. Hämärän tultua kävin karvakaksikon kanssa sytyttämässä muistokynttilät lyhtyihin.


Puoliso vei lapset konserttiin. Sieltä yksi palasi kotiin, toinen lähti yönyli-partioretkelle isänsä kanssa ja kolmas kaverilleen ex tempore yökylään. Yökylään olisi tultu meille mutta tein vastaehdotuksen joka meni läpi. Kerrankin luvassa rauhallinen ilta ilman huutoa ja tappelua, en tosiaan halua vieraita lapsia tänne juuri nyt.

Hauvavauvalle ei illalla ruoka maittanut. Kuopus keksi syöttää sitä kädestä ja jo vain kelpasi. Vietin rauhallisen tv-illan pienokainen sylissä ja kaksi koiraa ketarat oikosenaan jaloissa. Pienempi näki unta ja oli haukkuvinaan niin että hytkyi. Isompi havahtui ja nousi katsomaan mikä on hätänä.