maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kevät edistyy, entä minä?

Kesäaika, tuo paholaisen keksintö. Ja siihen päälle stressi kaupunkiin ja lääkärille suoriutumisesta. Lopputulos: en nukahda. En nukahda rentoutusharjoituksilla. En nukahda edes nukahtamislääkkeellä. Joskus puolenyön jälkeen lakkaan katsomasta kelloa ja kuudelta nousen ylös. En väitä että herään mutta nousen ylös. Siunattu naapuri tarjoaa kyydin kaupunkiin. Kävelen maisemareittiä lääkärin vastaanotolle.

Lääkärin mielestä olen edistynyt vaikken sitä vielä itse huomaa. Hän sanoo että on luonnollista että tulee halonhakkuupäiviä ja munankuoripäiviä. Halonhakkuupäivänä ei tarvitse toppuutella itseään eikä munankuoripäivänä moittia tai yrittää ryhdistäytyä. Sain kaksi viikkoa lisää sairauslomaa. Ensi viikon tiistaina menen psykiatrille. Jatkotoimet ja -tapaamiset sovitaan kunhan kuullaan mitä psykiatri sanoo. Lääkäri kehui perheemme ryhmädynamiikkaa (tai jotain) ja sanoi ettei monessa perheessä onnistuisi moiset klapitalkoot. Läksyistä huolehtimisen vastuuta voisi koettaa siirtää lasten harteille sopimalla yhdessä palkinnosta jonka he saavat jos tiettynä ajanjaksona Wilmaan ei tule yhtään merkintää tekemättömistä läksyistä. 

Vastaanotolla muistui mieleen omat läksyni: piti kokeilla huolipäiväkirjaa. Enpäs ole muistanut. Tuskailin ääneen älyttömän huonoa muistiani. Sain uuden läksyn: kokeile muistipäivää. Tee kaikki oikein hitaasti ja keskittyen. Kun otat hanskat kädestä, ajattele mitä mieltä olet niistä ja mistä olet ne hankkinut, mitä muistoja niihin ehkä liittyy. Kun laitat lehden hyllyyn, ajattele että nyt laitan tämän lehden tähän valkoiseen hyllyyn, kylläpä siinä onkin hauska kansikuva. Koko päivä näin. Et ehdi saada aikaiseksi paljonkaan mutta jos muistat ja löydät kaiken mihin olet päivän mittaan koskenut, voit olla huoleti: kyseessä ei ole muistisairaus. Muussa tapauksessa voidaan ruveta tutkimaan muistia tarkemmin.


Ostin kaupungin isolta, ihanalta kirpparilta metsävaatteita. Ehkä nyt raaskin heittää edes yhdet haaroista haljenneet ja lahkeista repaleiset ulkoiluhousut menemään. Lapsille ostin uusia alkkareita, sukkia ja pipot. Hain salaattibaarista lohisalaatin, kävin työpaikalla syömässä ja tapasin työkaverit ohimennen. Vein sairauslomatodistuksen ja hain kesälomaa. Samalla tavallahan se sujui kuin kaikki muukin on työpaikalla viime kuukausina sujunut: ei mitenkään. Ohjelma aukeni hieroglyfeinä eikä oikeaa välilehteä löytynyt itkemälläkään. Työkaveri onneksi auttoi parhaansa mukaan ja soitti henkilöstöhallintoon josta osattiin neuvoa.

Sain työkaverilta mukaani vielä kolmannen vaatekassillisen. Kotimatkalla bussissa nukahdin, tietenkin. Herätessä jäljellä oli enää kaksi kassia eikä käsilaukkuakaan näkynyt missään. Vihaan käsilaukkuja enkä käytä niitä koskaan, minulla ei edes ole kuin tuo yksi, mutta nyt oli pakko kun takissa ei ollut povaria. Tunsin itseni hölmöksi. Muut ihmiset saattavat olla mutta minä en ole tällainen hösä. Minulla on tavarat tallessa! Kolmas kassi löytyi käytävältä ja käsilaukku oli livahtanut seuraavan penkin jalkatilaan.

Kotona ensimmäinen homma oli ruokkia koira ja viedä se ulos. Ruokakuppi oli kadonnut! Epätodellista. Kiersin koko talon, etsin kuivauskaapistakin, ei kuppia missään. Manasin ääneen. Miksi kaiken täytyy olla koko ajan hukassa. Annoin koiralle ruuan satunnaiseen kulhoon. Lähdimme ulos. Kuppi oli kuistilla. Olin käytännöllisesti katsoen kävellyt sen yli tullessani kotiin. Koko iltana ei selvinnyt miten ja miksi kuppi oli päätynyt ulos. Päivälenkin jälkeen nukahdin syvään uneen ja heräsin vasta päivälliselle.



Iltalenkin jälkeen leikkasin puolison kanssa koiran kynnet hyvällä menestyksellä. Ensimmäinen kerta kuulosti kuin päätä olisi irrotettu, eläinparan huuto kuului varmaan kirkolle asti. Nyt vaikerointi kuului vaivoin pihalle asti ja teutarointikin oli huomattavasti vähäisempää. 

Lapsia sen sijaan en jaksanut edes ruveta kesyttämään. Pitivät iltaraveja ja kiipeilivät pitkin seiniä kun hampaita piti pestä. Lääkäri muistutti että voin jakaa vastuuta puolison kanssa, muistuttaa jos hän ei itse huomaa tulla jaolle. Lääkärin määräyksestä lässähdin tähän istumaan ja puoliso hoiti villi-ihmisten iltatoimet.

Kiitollisuuspäiväkirjaan iloiset merkinnät kahdelta ystävältä saaduista lasten vaatteista ja kengistä, kyydistä kaupunkiin, puolison työharjoittelupaikasta ja hiljalleen kesyyntyvästä manikyyriasiakkaasta.


lauantai 29. maaliskuuta 2014

Melkein onnellinen päivä

Voi mikä aamu. Ensinnäkin nukuin pommiin. Nousin vasta yhdeksältä ja silloinkin hyvin vaivalloisesti. Anoppi oli jo puuronkeitossa. Keskimmäinen hoiti lemmikkien ruokinnan. Otin kuopuksen mukaan metsälenkille. Paluumatkalla sekä lapsi että koira luistelivat ja laskivat mäkeä jäisellä tiellä. Metsässä lienee lähde, josta vesi valuu tielle ja jäätyy siihen. Mitään hermolepoa aamulenkki ei tällä porukalla ollut, mutta hyvä mieli on silti että tuli otettua pienokainen mukaan.

Pitkittyneen aamupalan jälkeen piti saada kaikki lapset pihalle. Puoliso meni edeltä ruuvaamaan klapipinolle kehyksiä. Vain esikoinen meni suosista perässä. Komensin kahta muuta aikani ja revin hermoni. Mietin menenkö itkemään vai leipomaan. Päädyin leipomaan ja kuuntelin samalla kun anoppi yritti vuorostaan saada lapsia pihalle ja kielsi isoja ihmisiä kiusaamasta äitiä. Onneksi naapuri ilmestyi colliensa kanssa pihaan. Sen huomattuaan lapset saivat vaatteet päälleen lähes valon nopeudella. Kello oli kaksitoista.

Talkoopäivä. Koko perhe ja viisivuotias lisävahvistus naapurista oli kärräämässä ja latomassa klapeja pinoon. Lapset houkuteltiin hommaan lupaamalla että kun klapihomma on hoidettu, kootaan trampoliini. Äiti motivoitui hommaan jotta kuorma-autolle vapautuu tie tuoda multakuorma pihaan. Ja isä.. no, happy wife, happy life. Suunniteltu urakka tuli valmiiksi. Hämmentävää, kun ajattelee koko hommaa alkaen rankojen tuonnista enon tontilta. Aamulla lasten ulos suoriutumista odotellessa leivoin talkooväelle banaani-tuorejuusto-kerma-karpalo-vadelmakääretortun. Se hupeni vielä rivakammin kuin klapikasa.

Tramppaurakka jätettiin huomiseen. Kääretortun jälkeen levitin pöydälle mullat ja kanankakat ja ruukutin pari vanhaa pelargoniaa. Tein pienen hermojenlepuutuslenkin metsässä. Lopuksi saunaan ja kelloja kääntämään. 

Päivä oli onnellinen jos ei oteta lukuun aamuisia arkunnauloja.



perjantai 28. maaliskuuta 2014

Raivausta ja ruuvausta

Pitää niin lämpimiä ja kuivia säitä että oli pakko ryhtyä etsimään lapsille kevyempiä ulkovaatteita ja jalkineita. Homma levisi, kuten niillä tapana on. Aamulenkin jälkeen räjäytin vaatehuoneen sisällön pitkin olkkaria ja aika hyvin se olohuoneen täyttikin. Siirsin kylmästi ison osan vaatteista kierrätyspinoon. Ei kukaan tarvitse vuoden jokaiselle päivälle eri paitaa. Kenkiäkin on jemmassa aikamoinen vuori. Kun sain esikoiseni, pidin selvänä etten koskaan hanki kenkiä käytettyinä enkä anna edes sisarusten käyttää toistensa vanhoja. Hah. En ehkä täysin hahmottanut, että lapsen kenkäpari maksaa 50-90 euroa ja on käytössä muutaman kuukauden ennen kuin jää pieneksi.

Tuhkimon aikalaisten tavoin jalkaan yritettiin survoa monta kokoa liian pieniä kenkiä ja väitettiin kirkkain silmin sopiviksi, koska ulkonäkö miellytti. Hellyin lupaamaan että koetetaan etsiä samanlaiset sopivan kokoiset kenkäkaupasta. Saanhan ensi viikolla melkein puolentoista kuun palkan. Iltapalan aikaan saimme tungettua viimeisetkin lajitellut vaate- ja kenkälaatikot takaisin vaatehuoneeseen. Kuomatkin on pesty, kuivattu ja varastoitu. Huomenna käydään yhteisvoimin eteisen kenkäkaapin kimppuun.

Kodinraivaushommiin sairauslomaa ei sitten pidä käyttää, varoittelivat kaikki. Kiireetön ulkoisen järjestyksen luominen on kuitenkin todella rauhoittavaa, varsinkin niin kauan kuin puoliso pitää pikku apulaiset kiireisinä toisaalla.

Piki sai tehoste- ja rabiesrokotteen. Se osaa jo nätisti matkustaa yksinään tila-auton takaosassa. Ihmeen nätisti se myös pysyy taluttajan vasemmalla puolella viisimetrisessä fleksissä. Mutta omassa pihassa pysyminen on horjuvampaa. Sisällä oli tosi kuuma ja koira selvästi halusi olla ulkona. Kiinnitin fleksin kuistin kaiteeseen ja talutushihnan fleksiin, jolloin Pikille jäi seitsemän metriä liikkumavaraa. Sen lempimakuupaikka etupihalla on kukkapenkki, johon turhaan, aivan turhaan odottelen lumikelloja nouseviksi.

Vesiboileri alkoi eilen soida kuin vaskipuhallin. Juiliva ääni kulkeutui lämmitysputkia pitkin ympäri taloa. Pelkäsin että boileri hajoaa ja pitää hankkia uusi hirveän kallis värkki. Puoliso tutki ja ruuvaili, soitti jonnekin ja kävi siellä, vaihtoi jonkun pikkuruisen osan ja sai boilerin tyytyväiseksi. Hinnaksi tuli kolme euroa + alv ja matkakulut. Ei se haitaksi ole että ihmisellä on monen alan koulutus.

Taas oli yksi lapsi hukassa kolme tuntia. Jonkinlainen fleksi tarvittaisiin jälkikasvullekin. Ne eivät ymmärrä tai eivät ainakaan tule ajatelleeksi kuinka paljon huolta aiheuttavat. Ihana lapsuuden vapaus ja huolettomuus. Illalla kun sisarukset viimein olivat jälleen koolla, meteli oli omaa luokkaansa. Huutelin sen yli puolisolle mitä hän haluaisi [iltapalaksi]. Jopa lehmänhermoinen mieheni vastasi haluavansa rauhaa ja hiljaisuutta. Pyysin odottamaan vähän, ehkä noin 20 vuotta.


torstai 27. maaliskuuta 2014

Vintin tiserrystä

Kävin yöllä bloggaamisen jälkeen tsekkaamassa lapset. Ihmettelin kun Piki ei nukkunutkaan makuuhuoneen oven takana. Se nukkuu aina oveen nojaten niin että kun oven avaa, puoli koiraa valahtaa makkarin puolelle. Nyt ei näkynyt, ei kuulunut. Hetken päästä huomasin nelivuotiaan nukkumassa olohuoneen sohvalla, oli tuonut tyynynsä ja peittonsakin ja tehnyt pesän siihen. Ja uskollinen koijanpentu vieressä huolehtimassa että lapsella on kaikki kunnossa. Liikuttavaa.

Tulin takaisin hämärään makkariin ja kiskaisin yöpuvun sängynpäädystä - paitsi että se olikin pahaa-aavistamaton kissa. Alkoi naurattaa tämä eläimellinen elämä.

Ihana aurinkoinen päivä. Saatoin lapsen koulun lähistölle, juttelin kahden koirallisen tuttavan kanssa, koetin vielä hakata halkoja vaikka kymmenen viimeistä pölliä ovat minulle aivan liian suuria. Leikkelin vähän perennanvarsia ja paistattelin päivää. Sisällä ruukutin murattimikanian pistokkaita ja laitoin uusia vesilasiin. Kun keskimmäinen koulun jälkeen lähti kavereineen koiran kanssa lenkille, minä heittäydyin selälleni pihakeinuun. Äkkiä ajatellen voisi luulla että rentoutumaan, ehkä jopa nokosille, kun aurinkokin niin mukavasti lämmitti ja oli aivan hiljaista, linnunlaulua vain kuului. 

Vaan ei. Katselin seinää pitkin ylös ja mietin että muutaman vuoden päästä pitää jo maalata talo uudestaan, onpa hirveä homma teipata tuo seinän ja räystäänalusen raja. Ja tämä keinu pitäisi ensi tilassa öljytä, terassista puhumattakaan. Ja kaide maalata ja tolpanhatut ovat kuudetta vuotta tekemättä. Muistelin kiitollisena naapureita jotka aikanaan panivat pystyyn talkoot niin että talo tuli maalattua yhdessä päivässä. Muistin yliäänikoneen järjestämän aimo pamauksen talomme yllä talkoopäivänä, ihme etteivät maalarit putoilleet seiniltä. Marjapensaille, nousuhumalalle ja viime syksynä siirretylle alppikärhölle pitäisi tehdä tuet. Ärsyttää kun tarvitsen puolison apua kaikkiin töihin, olen riippuvainen hänen ajastaan. En saa edes pinottua puita ennen kuin hän ehtii tehdä niille kehikon. Missähän lapset viipyvät, eihän vartin lenkillä voi näin kauan mennä. Ainakin tunti on jo kulunut. Kyllä niille on varmasti sattunut jotain. 

Lähdin etsimään. Kiersin koko lenkin, kyselin vastaantulijoilta, soittelin toisen lapsen äidille. Lapset tulivat sillä välin toista kautta kotiin. Olivat poikenneet yhden naapurin trampoliinilla ja tervehtimässä Pikin parasta koiraystävää. Millähän konstilla sitä oppisi yhtään rentoutumaan, ottamaan rauhallisesti, olemaan huolestumatta niin äkkiä. Antaisi muidenkin elää vähän vapaammin. Miksi koko ajan odotan huonoja uutisia, lakkaamatta on tunne että kohta saan kuulla että jotain hirveää on tapahtunut jollekin perheenjäsenistä. Kun Piki ensimmäisen kerran hotkaisi jotain metsälenkillä, olin varma että se oli myrkkyä ja aamuun mennessä koira on vainaa. On tämä aika hyvin itseään ylläpitävä sairaus.

Perheen koululaisia on yleensä vaikea saada ulos. Tänään oli vaikeuksia saada ekaluokkalainen sisään. Hätinä syömässä kävi, muuten oli kavereiden kanssa ulkona klo 13-20. Puolisolla oli iltamenoja maalikylillä joten hain pienimmän päiväkodista jalkaisin ja paimensin lauman yksin petiin asti. En huutanut mutta jossain vaiheessa laskin pääni keittiön pöydälle enkä meinannut jaksaa enää nostaa sitä. Erityisesti ekaluokkalainen tuntuu ottavan mittaa äidistä.



keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Asian vierestä: rasismia tuutin täydeltä

Suomen lippu! Aika monen muunkin maan lippu! Niissähän on risti, taevas tule appi. Pois pois vaan. Eikä lipuissa oikeastaan saisi olla mitään väriäkään, värithän symboloivat kaikenlaista, mitä kellekin, ja loukkaavat varmasti jotakuta. Harmittaa kun muslimit saavat nyt kansan paheksunnan niskaansa vaikkeivät tiettävästi ole sanoneet halaistua sanaa suvivirrestä ynnä muista kristinuskoon pohjautuvista kulttuurisista asioista. Eivät he vaadi minkään kieltämistä. Ehtasuomalaiset vapaa-ajattelijathan ne alituiseen äänessä ovat. Laittaisin mieluusti lainausmerkkeihin tuon "vapaan". Tunnen itseni taviskristittynä huomattavasti vapaammaksi uskomaan ja olemaan uskomatta kuin varmasti yksikään vapaa-ajattelija.

Ärsyttää minua kyllä sekin että maahanmuuttajien oikeuksia valvotaan aggressiivisesti, nimenomaan tietty osa kantasuomalaisista pitää niistä ääntä, ja jos joku rohkenee olla kriittinen, hän saa tuota pikaa rasistin leiman. Niin kuin minä nyt, kun sanon, että maassa maan tavalla on oikeasti hyvä neuvo. Jos haluat asua Suomessa, sopii minulle, kunhan noudatat Suomen lainsäädäntöä. Et ympärileikkauta etkä pakkonaita lapsiasi tai tapa heitä "kunniasi" vuoksi.

Tiesitkö, että EU-lain hyväksymässä islamilaisessa halal-teurastuksessa viilletään eläimeltä kurkku auki ilman tainnutusta? Islamin uskonnollisten johtajien mukaan eläin ei tunne kipua kunhan ei näe veistä. Halal-lihaa saa nykyään vapaasti tuoda Suomeen. Suvaitsevaiset suomalaiset pitivät sitä monikulttuurisuuden edistämisen kannalta välttämättömänä. Vastustajat leimattiin rasisteiksi. Tiedotusvälineet ovat nähdäkseni olleet asiasta hyvin hiljaa. Kohta lienee poliisi minunkin oveni takana uskonrauhaa loukkaavan blogikirjoittelun vuoksi.


Niillekin ihmisille, jotka eivät usko mihinkään korkeampaan voimaan, maallistunut suomalainen evankelisluterilainen usko on todennäköisesti huomaamattomuudessaan mieluisampi vaihtoehto kuin muut uskonnot. Vaikuttaa näet siltä, että enemmistö Maan asukkaista on niin alkeellista väkeä että uskoo yhä johonkin. Uskonnottomuus on häviävän pieni ilmiö. Vaikka kuinka keuhkoaisi, on vaikea elää elämänsä tällä planeetalla törmäämättä jonkin uskonnon näkyviin vaikutuksiin elinympäristössään.

Muuten olen hakannut halkoja.


Oikeutta enemmistölle

Johan oli reipas päivä. Saa nähdä nouseeko huomenna sen enempää jalka kuin käsikään. Päätin että samoilla vanteilla se menee, että jään kotiin hoputtamaan koululaisia ja saatan ekaluokkalaisen Pikin kanssa koululle asti. Hoputtaa todella pitikin muttei niin paljon että olisin hajonnut. Matkaan meni reippaasti kävellen 20 minuuttia. Perillä Pikin ympäröi hetkessä ainakin 30 oppilaan innostunut parvi. Pennulla on ilmeisen hyvät hermot, sillä se vain heilutti onnellisena häntäänsä suman keskellä ja otti vastaan ihasteluja ja rapsutuksia. Pari opettajaakin tuli kurkkimaan mitä väkijoukon keskeltä löytyy ja toinen heistä ihmetteli kun koira ei hypi ihmisiä päin. Hih. Osaan minäkin jotain kasvattaa vaikken lapsiani. 

Kiersin kylän keskustan, metsän ja naapurin takapihan kautta kotiin. Piki jaksoi vielä temmeltää naapurin koirakaksikon kanssa. Lenkin jälkeen painelin kahdeksi tunniksi halonhakkuuseen. Iltapäivällä vaihdoin kuivan paidan, tarjoilin koululaiselle, itselleni ja koiralle välipalan ja lähdimme kahdeksi tunniksi metsään. Näytin lapselle ne valtavat kivet joiden luona eilen kävin koiran kanssa. Lapsi kiipesi korkeimmalle kivelle ja pyysi minua menemään kauemmas. Siellä hän nautti olostaan ja omasta rauhasta varmaan vartin ennen kuin matka jatkui ja pyysi että tultaisiin toistekin. 

Paluumatkalla keskusteltiin muun muassa siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kerroin mitä Raamatussa sanotaan. Seitsenvuotias tokaisi että sehän on pelkkää huijausta koko Jumala ja Raamattu. Kysyn taas kuka tätä "totuutta" oikein ajaa lasteni päähän? Ja se suvivirsijupakkakin kaivettiin taas esiin entistä hölmömpänä. Voi hyvä Luoja. Luulin että se olisi jo loppuunkäsitelty. Se nyt vaan on niin että länsimainen kulttuuri - kuvataide, kirjallisuus, musiikki, kieli ja niin edelleen - pohjautuu aika pitkälti kristinuskoon. Ei sitä voi noin vain pyyhkiä pois. Ei koulustakaan. Jos joku ei halua suvivirttä kuulla ja laulaa niin voihan hän poistua ennen kuin se lauletaan. Tässäpä teksti naulan kantaan.


Kotona anopin laittama herkkupäivällinen, McLeodin tyttäret ja takaisin pihalle. Sillä välin kun muu perhe meni koiran kanssa metsään, hakkasin vielä tunnin verran halkoja. Tällaiset rykäykset tuntuvat älyttömiltä kun ottaa huomioon että joskus menee koko päivä ennen kuin saan siirrettyä munankuoret pöydältä kompostiämpäriin tai kaksi viikkoa ennen kuin jaksan laittaa puhtaat pyykit kaappeihin. Myös sellaiset asiat kuin hiusten pesu ja vaatteiden vaihto vaativat usein suunnatonta ponnistelua. Ja sitten koittaa päivä jolloin *pim* kolme tuntia halonhakkuuta on pikkujuttu.

Illalla lapsi kysyi saattaisinko huomennakin kouluun.



maanantai 24. maaliskuuta 2014

Jo Frost, muuta meille!

Ilonaiheita tänään: aurinkoinen ja lempeä sää, hyvä fyysinen vointi, pitkä rauhaisa oleskelu metsässä ja puutarhassa koiran kanssa, makeat päiväunet, anopin kaipaaman kirjeen saapuminen. Murheen aiheita: tottelemattomat lapset. Anoppi kertoi että siinä vaiheessa kun oli pitänyt olla jo koulumatkalla, tehtiin vasta läksyjä kotona ja kouluun lähdettiin viittä vaille. Sietämätöntä. Ajoissa lähtemisestä on sentään tässä talossa saarnattu jo viisi vuotta. Ja läksyt tehdään tietenkin iltapäivällä eikä aamulla.

 Lumikkotie

Viiden aikaan lapset pelasivat muistipeliä ruokapöydällä. Kehotin seuraavan erän jälkeen siivoamaan kortit pois, ruoka on tulossa. Kehotin useamman kerran ihan kuuluvallakin äänellä. Peli ja kihinä jatkui vain. Tössähdin että ei sitten ja painelin peiton alle itkemään. Muutaman minuutin päästä päätin että ei tämä nyt tällaistakaan voi olla. Palasin keittiöön kitarisat edellä, viskelin kortit menemään ja paiskoin ruuat pöytään. Kellään ei ollut kivaa.

Palokärjen työtä?

Vanne alkoi puristaa päätä eikä ole hellittänyt koko iltana, ei edes iltalenkillä, jonne pääseminen tuntui kyllä helpotukselta. Hampaita pestessä tuntui lievää huimausta, liekö sekin psyykkinen oire. Tämä on niitä päiviä jolloin olen varma että kaikkien muiden lapset ovat kilttejä ja kuuliaisia, noudattavat sovittuja sääntöjä, hoitavat kouluasiansa, ulkoilevat ja harrastavat vapaaehtoisesti ja omasta halustaan ja minulle on osunut ne maailman ainoat tottelemattomat, epäluotettavat, kovakorvaiset ja -ääniset perässävedettävät tenavat. Todellisuudessa kai kaikki lapset ovat toisinaan kaikkea tuota mutta kaikki äidit eivät ole tässä jamassa.

Tikkametsä aamuauringossa

Muistui mieleen tunnelmat ensimmäisen avioliittoni ajoilta. Olin vastavalmistunut työtön, kokonaan puolison tulojen varassa. Oli suuri ponnistus päästä edes sängystä ylös siihen mennessä kun hän tuli töistä. Muutama vuosi kului ja suhde alkoi ahdistaa. Halusin eron mutta tunsin etten voi tehdä niin inhottavaa temppua kiltille, kunnolliselle, moitteettomalle miehelleni. Makasin hiljaa sängyssäni ja toivoin että jompikumpi meistä kuolisi, se olisi ainoa tapa päästä tilanteesta eteenpäin. Nyt oivallan että ehkä jo kaikki tuokin on ollut masennusta, yli 20 vuotta sitten.

No, mikset sä tule?

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Yllätys kivikossa

Aloita metsäretket vieraassa metsässä kirkkaalla päivänvalolla. Saatat nimittäin törmätä yllättäviin hahmoihin, kuten

mammutteihin tai
lentoliskoihin.
Kunhan olet ensin tutustunut niihin valoisassa, ne pelästyttävät sinut iltahämärissä enää vain kohtuullisesti.

Lasten kelloradio aloitti puoli kahdeksalta armottoman konsertin. Nousin ja lähdin Pikin kanssa tunniksi metsään. Aamupalan jälkeen ruukutin keijunmekkoja amppeleihin niin kauan kuin sulaa multaa riitti. Toin kanankakatkin keittiöön kun perhe ei ollut näkemässä. Puoliltapäivin lähdimme peltotien kautta puoleksitoista tunniksi uudelle metsäretkelle. Peltotien vieressä on oja johon on raivattu pellolta isoja, nyt jo sammaloituneita kiviä. Kivien lomassa kasvaa komea lepikko ja jossain syvällä näkymättömissä solisee kevätpuro. Ajattelin kiitollisuudella maanomistajaa joka on jättänyt kivet ja lepät paikoilleen. Samalla hetkellä näin jotain ihmeellistä, sydämen sulattavaa: vitivalkoinen, nappisilmäinen pikku lumikko nosti päänsä kivenkolosta aivan kohdallani ja katsoi minua hämmästyneenä. Minä näytin varmasti vielä hämmästyneemmältä. Otin otuksen vilahduksen arvokkaana yllätyslahjana.

Jatkoimme metsää kohti ja mietiskelin miten kauhean paljon turhuutta ihminen on ympärilleen luonut. Ja siinä samalla tuhonnut mittaamattomat määrät luontoa, sitä ainoaa jota todella tarvitsemme. Muodostanut ylisuuria yhdyskuntia, joissa häiriintynyt käytös lisääntyy. Ihmisiä on liikaa, sanoo pieni linkola minussa. Vaan enpä kävisi omistani harventamaankaan, tuskin kukaan muukaan. Raamatussakin sanotaan että lisääntykää ja täyttäkää maa. Mutta muistaakseni myös viljelkää ja varjelkaa. Se puoli ei ole mennyt kaikilta osin ihan putkeen.


Iltapäivällä nukuimme pitkään ja makeasti, minä sohvalla, Piki sohvan vieressä. Naapurin nuori neiti vei Pikin iltalenkille. Koira on sulaa vahaa hänen edessään. Minä leivoin perheelle pizzaa. Illalla kävimme vielä hakemassa vallikiviostokseni kotiin. Auto jaksoi kantaa ne juuri ja juuri kun ajoimme 30-40 kilometriä tunnissa. Joukossa oli kansikiviäkin, niin että ostokseni arvo on vielä enemmän kuin olin arvioinut.

Tänään olen erityisen kiitollinen lumikosta, rauhasta, lempeästä kevätsateesta ja kärsivällisestä puolisosta joka arvostaa bisneksiäni ja heti pitkältä reissulta tultuaan suostui lähtemään kivireen vetoon.

Selkänikama kantaa uutta elämää


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kevätkevätkevät! lauloi punarinta

Ihan oikea kevätpäivä! Aamupäivä oli varauksettoman lämmin, poissa kaikki katala viima. Varmana kevään merkkinä huomasin kylän asukkaiden kaivautuneen esiin talvipesistään. 

Olen kuukauden päivät vaeltanut metsässä koiran kanssa ja varmasti toistakymmentä kertaa tämänaamuistakin reittiä. Silti vasta nyt huomasin matalan, sammaloituneen, noin 30-metrisen pohjoisrannan suuntaisen kiviaidan. Tämä seutu on ollut asuttua jo muinaisina aikoina. Arkeologit ovat kaivelleet täältä vaikka mitä. Olisipa hienoa nähdä miltä täällä on näyttänyt silloin kun tuota aitaa on rakennettu. Mitä on ollut siinä missä nyt on metsä. Ja minkä näköistä väkeä.

Jättipoimulehti

Hämähäkit pärjäilevät ja ovat aktiivisia nähtävästi aika viileässä. Ainakin saan uudet seitit naamalleni joka aamu vaikka kuljen samaa polkua. Aamuauringossa näinkin seittien sakean verkoston ja olin tyytyväinen etten ole pahaa aavistamaton metsän pikku ötökkä.

 Komeamaksaruoho

Metsälenkin ja riisipuuron jälkeen saattelin perheen matkalle tätilään ja jäin pihalle nauttimaan auringosta Pikin kanssa. Elvytin nurmikkoa haravoimalla, tai yritin, isohko koiranpentu lisäpainona haravanvarressa. Nurmikon haravointi on ainoa puutarhatyö jota inhoan. Tänä keväänä näyttäisi olevan varaa jakaa homma vaikka kolmelle kuukaudelle, mutta puolet hommasta tuli taas ahnehdittua heti kerralla. 

Välillä kävin näyttämässä Pikille lampaita, välillä netissä lämmittelemässä. Oho hups, ostin nettikirpparilta kahdeksankympin vallikivet kahdellakympillä. Iltalenkin jälkeen reuhdoin pitkin pihaa lojuneet purkupuut vähän siistimmäksi pinoksi vähän sivummalle. Tuleeko tähän pihaan koskaan pinoton ja pressuton aika? Touhusin ja uurastin, heitin keppiä ja palloa, huilasin terassin portailla koira kainalossa eikä päähän pujahtanut koko päivänä yhtäkään tummaa ajatusta.

Ja nyt - mikä ihana illan rauha. Kukaan ei huuda eikä tappele, ei revi ovenkahvaa kun olen vessassa, ei pompi sängystään kuin käkikellon käki. Pesen vain yhdet hampaat. Huolehdin ateriat vain itselleni. Ja kolmelle muulle. Ymmärrän nyt entistä paremmin isääni, joka jäi aina kotiin kun muu perhe matkasi viikoksi mummolaan. Minun retriittini jatkuu vain huomiseen.

Krookus

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Lehtikatsaus

Ennen sairastumista tein arkisin 11-tuntisia työpäiviä matkat mukaan lukien ja nousin viikonloppuisin ilman herätystä niin että seitsemältä olin jo lenkillä. Tunnin tai kaksi tallasin asvalttia ja sorateitä. Silloin säällä oli merkitystä. Metsässä ei ole. Tänään satoi räntää, tuuli hyytävästi ja tie oli paikoin hyvin liukas. Metsässä oli mukavaa. Olkoon millainen koiranilma hyvänsä, metsässä se on aina vähemmän kurja. Samoin mieli. Jos et uskalla mennä yksin, ota kaveri mukaan. Ja valitse sopivan kokoinen metsä. Ei tarvitse aloittaa Nuuksiosta eikä Kainuun korpimailta. Kolmisenkymmentä puuta ja helppokulkuinen polku riittää aluksi hyvin. On paikkoja joissa lastenvaunuilla ja pyörätuolillakin pääsee metsään. Toivon, että minut viedään metsään vielä silloinkin kun en itse osaa pyytää. Ja kun ei enää voida viedä, toivon, että ikkunasta näkyisi edes yhden puun latvus jos näen tai kuuluisi metsän humina jos kuulen.

  Vaahtera-aulio

Muutama vuosi sitten tilasin puoli-ilmaisen houkutusjakson Kodin kuvalehteä. Yllätyin ja jäin koukkuun. Onhan siinäkin sivutolkulla kaunistautumista (huh), muotia (huh) ja ruuanlaittoa (huhhuh) mutta myös ihmeen ihania, kauheita, koskettavia oikeiden ihmisten elämäntarinoita. Uusimmassa numerossa on ihmisiä, joiden läheinen on tehnyt itsemurhan. Se on kauhistuttavan itsekäs ratkaisu. Ihmisen täytyy olla hyvin sairas jotta hän ei enää välitä tekonsa vaikutuksista jäljelle jäävien loppuelämään. Joka kymmenes suomalainen harkitsee itsemurhaa. Puistattava lukema. Miten ihminen voi päästä niin sairaaksi ilman että lähipiiri huomaa? On myös tapauksia joissa ihminen itse ja läheiset ovat huomanneet tilanteen ja hakeneet apua mutta eivät ole saaneet. Se on ehkä kaikkein kauheinta.

Anopinkieli

Lehdessä kertoi tarinansa myös nainen, jolla on aivokasvain. Hän oli saanut väsymysoireisiinsa masennuslääkkeet. Lääkäri ei kuunnellut vaikka potilas toistuvasti kielsi olevansa masentunut. Vasta psykiatri ohjasi hänet aivokuvauksiin. Lääkärit ovat paljon vartijana. Hirveä ammatti. Onneksi on heitä, jotka pystyvät ja uskaltavat.
 
Kokkasin pakastimen antimista makaronilaatikon ja puolukka-punaherukka-mustaherukkapiirakan. Vetäydyin ruuan jälkeen sohvalle "hetkeksi" ennen lenkille lähtöä. Puolitoista tuntia taisi mennä. Myös lapsi uinahti kesken päivän ja nukkuu yhtä soittoa vieläkin. Otsa ei tunnu kuumalta. Hereillä olleet siistittiin ja saunotettiin huomista kyläreissua varten.

Risiini

torstai 20. maaliskuuta 2014

Yhtäkkiä hyvä päivä

Valitsin aamulenkillä eri reitin jotta välttyisimme törmäämästä siihen koheltavaan XXL-koiranpenikkaan joka eilen tuli kirjaimellisesti puskista ja alkoi jahdata Pikiä isäntänsä voimatta mitään. Menimme päinvastaiseen suuntaan, rantapöpelikköön jossa ei ole kunnon polkuakaan. Eipä aikaakaan kun sama kaksikko ilmestyi jälleen tyhjästä eteemme, vaikka metsää, rantoja ja polkuja täällä sentään on ihan jonkin verrankin. Penikanroikale oli yhtä kuuro isäntänsä käskyille kuin eilenkin. Isäntä nosti lopulta Pikin syliinsä kuin vauvan jottei se tullut aivan maahan tallatuksi.

Aurinko paistoi vielä aamulenkillä ja kuusiaidan kadun puolta leikatessa, mutta loppupäivän kävi hyytävä tuuli ja pyrytti lunta ihan tosissaan. Oli ihanaa sytyttää tuli takkaan ja kääriytyä lämpimään vilttiin. Tällaisina päivinä takkaa varten otettu laina ei harmita yhtään. Jos olisimme jääneet odottamaan että saamme takkarahat kokoon, odotuksesta olisi tullut pitkä ja viluinen.


Laitoin tukikeppejä muutamille jalapenoille ja paprikoille. Daturoihin en uskalla koskea ilman hanskoja, mutta kepittää nekin luikerot pitää. Kaivoin autotallista amppeleita ja pesin ne odottamaan keijunmekkojen koulintaa. Tein koululaisille kunnon välipalan. He tulivat hyväntuulisina ja ajallaan eikä kukaan ollut kadoksissa. Tekivät läksynsäkin parilla muistuttamisella. Pienin tuli päiväkodista ja ilmoitti kysymättä että päivä meni hyvin. En muista että lapset olisivat tapelleet koko päivänä. Onko muistini entisestään huonontunut?

Kaksi asiaa teki päivän erityisen hyväksi: Puoliso hakeutui toimeliaana takaisin autotallityömaalle ensimmäistä kertaa sirkkelionnettomuuden jälkeen. Ja ystävä muistutti minua siitä että jos jostain syystä välittäjäaineiden tuotanto aivoissa on heikentynyt niin eihän se ole mikään oma valinta. Olen ihan oikeasti sairas, vaikka ei ole jalka poikki, kuumetta ja yskää tai muuta selkeää päälle päin näkyvää oiretta. Tuntuu että olin tosiaan unohtanut sen. Muistutus tuli todella tarpeeseen, kiitos siitä.


Viimeiset kaksi viikkoa olen surkutellut miksi minulle maksettiin maaliskuulta niin vähän palkkaa vaikka osittainen virkavapaus loppui jo helmikuun puolella. En jaksanut ottaa yhteyttä henkilöstöyksikköön, odotin kai vain että asia korjaantuu itsekseen. Vai ajattelinko että miksikäs ne minulle palkkaa maksaisivatkaan kun en töissäkään käy? Nyt jääkaappi on tyhjä, samoin minun ja puolison tilit. Se kummasti antoi puhtia tutkia palkkalaskelmaa, tosin puolison tukemana, ja löytää sieltä selkeä merkintä 60 prosentin työajasta. Henkilöstöhallinnossa pahoiteltiin kovasti virhettä. Maksamatta jäänyt osuus tulee vasta huhtikuun palkan mukana. Samaan saumaan loppui puolison 500 päivän työttömyyspäivärahakausi. Onneksi pakastin ei ole tyhjä.

Iltalenkillä tuntui kuin naparetkellä olisi oltu. Puoliso oli kokouksessa, mutta sain lapset omin voimin yllättävän helposti pihalle kertomalla että lenkin jälkeen saadaan lettuja. Ja saatiinkin. 

Tänään yhtäkkiä tuntui kuin asiat järjestyisivät. Elämä tuntui olevan mallillaan, osittain hallinnassakin.



keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Lapsi ulkoili riittävästi

Tavallista pitempi aamulenkki, ei ehkä matkan mutta ajan puolesta. Tapasimme naapurin isännän koiranpentunsa kanssa ja hän kertoi nähneensä suuria käpälänjälkiä, aivan kuin ilveksen. Tukka pystyssä jatkoin matkaa ja ohitin sen tontin joka sitten ostetaan kun loton päävoitto tulee. Rakennetaan vanhanajan hirsitalo ja ulkorakennukset kanaloineen päivineen. Laitetaan maalämpö ja peura-aita. Tontin edustalta ostetaan myös loivasti etelään viettävä kesantopelto, johon on hyvä perustaa perennapuutarha. Ei, en ole tsekannut mitä siihen on kaavoitettu. Lottovoiton todennäköisyys on kuitenkin aika pieni, kun en edes lottoa.


Tein kolme noin tunnin lenkkiä koiran kanssa ja pari pientä pihapaistattelua, muuten vietin päiväni peiton alla. Aamupäivällä väsymyksen takia, iltapäivällä epätoivon, kun en tiennyt mitä muutakaan voisin tehdä, minne paeta omaa elämääni. Itkin suureen ääneen. Lapsi ei ollut tullut kotiin vielä viiden tunnin päästä koulun loppumisesta. Metsässä viihtyvää lasta on etsitty ennenkin, mutta viisi tuntia kateissa on minun hermoilleni jo jotakuinkin sama kuin yön yli. Ja kun ei ollut edes käynyt kotona, oli siis syömättäkin. Kaverin luota löytyi reppu ja ulkohousut. Puolisoa ei taaskaan hermostuttanut, mikä sai minut entistä enemmän pois tolaltani. Oletko varma ettei konkelo ole pudonnut niiden päälle? Jalka murtunut kivenkoloon astuessa? Viimein illan jo hämärtyessä ystävykset löytyivät ja lapsi saatiin kotiin elävänä ja tajuissaan, iso kuhmu otsassa, sisähoususillaan neljän asteen pakkasesta. Et saa huolehtia, sanoo lääkäri.


Tuossa se nyt nukkuu, minun vauvani, peiton ja kahden kissan alla. Pitää yöllä herätellä, katsoa tuleeko tolkkuihinsa.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Nimipäivä

Aamulenkki rohkeasti tikkametsässä. Emme nähneet sen enempää tikkoja kuin suurpetojakaan. Pihapiiriin sen sijaan on ilmestynyt mustarastaita, jotka kiinnostavat Pikiä vähän liikaakin.


Lenkin jälkeen takaisin peiton alle. Puolilta päivin heräsin puhelinsoittoon: Pikin collieystävättären emäntä ilmoittautui oma-aloitteisesti hoitoavuksi jos joskus tarvitsemme. Koiralla on jo kaksi hoitajaehdokasta jonossa, vaikkei meillä ole tietoakaan että joskus menisimme johonkin kaikki kerralla.


Lapset pitivät omaa hälinäänsä tänään ehkä tavallistakin enemmän ja heillähän on siihen täysi oikeus. Tuskastuin vähän, ihan vain itsekseni. Välillä naurattikin. Pienin koputteli taas päätään ja sanoi että se on tyhjä ja keskimmäinen vastasi että hänen päänsä on täysi.

Viihdytin itseäni pitkin päivää lähettelemällä ystävälle ehdotuksia poikalapsen nimeksi. Ensin ihan kelpo nimiä ja illemmalla sitten jo vähän villimpiä. Viimeisin ehdotukseni oli Ukko-Mies.

Ja tosiaankin vain laiskottelin koko päivän. En tehnyt muita tolkun hommia kuin pesin ja ripustin ulos koneellisen pyykkiä. Lehden lukematta jättäminen ei onnistunut. On niin syvään juurtunut tapa selailla sanomalehteä luksus-omarauha-aamiaisella. Ei olisi pitänyt.


 

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Ponnista, ponnista!

Univaikeuksia. Fasettilukko. Jumppaa. Vatsavaivoja. Ehkä viiden tunnin yöunet.

Vein pienen päiväkotiin, ehkä toinen kerta ikinä, ja ajelin aurinkoisessa pakkassäässä kaupunkiin. Vain kerran unohdin mihin olen menossa ja jouduin tekemään u-käännöksen aamuruuhkassa. Yllättävän sujuvasti ja täsmälleen sopivaan aikaan pääsin perille. Lääkärillä oli ovi auki ja hän poimi minut vastaanotolle saman tien. Kyseli miten tietokone- ja kännykkäasioissa ollaan edetty ja ilahtui edistyksestämme. Minulle tulee vaivautunut olo kun lastenkasvatusasioita käsitellään TYÖterveyslääkärin vastaanotolla, vaikka ymmärrän että ihminen on kokonaisuus jota ei voi jakaa työ- ja kotiminään. 

Lääkäri kyseli tunnelmia ja kävi läpi bdi-kyselyn. Sanoi edelleen uskovansa että olen edistynyt vaikkei minusta siltä vieläkään tunnu. Edistyminen on tässä kohtaa edellyttänyt tilapäistä lisäkuormaa joka kuuluu puheistani, näkyy lomakkeessa, aiheuttaa takapakin tunteen ja lisääntyneen levon tarpeen joksikin aikaa. Erityisesti tietokoneasioiden puiminen on todella iso kuormitus, koska se on päivittäistä ja liittyy kaikkein läheisimpiin ihmisiin. Ihmisiin, jotka tuntevat heikot kohtani ja hetkeni ja osaavat käydä kimppuuni juuri silloin. 

Töihin paluu ei ole ajankohtaista. Lääkäri kirjoitti toiset kaksi viikkoa sairauslomaa ja lähetteen psykiatrille. Koska psykiatrin ajan sai vasta 8. huhtikuuta, varasin ohjeiden mukaisesti uuden ajan lääkärille sairausloman loppuessa. Ymmärsin että hän jatkaa saikkua psykiatrille pääsyyn asti.

Sovittiin että välttelen uutisia sikäli kuin ne ahdistavat. Tuskin voin esimerkiksi Ukrainan tilanteeseen vaikuttaa vaikka kuinka paljon lukisin ja murehtisin. Kaikesta ajan tasalla pysyminen ei ole tarpeen eikä hyväksi omassa tilanteessani. Ihminen on rakennettu käsittelemään oman kylän asioita ja niistäkin vain niitä jotka hän näkee, sanoi lääkäri. Nyt silmillemme tulee koko maailman asiat ja se on liikaa meille kaikille. Anopille en kuitenkaan aio sanoa etten kuuntele kun hän puhkeaa puhumaan lapsuuden pakkosiirroista, yö yöltä kaukana loimottavista, kotia lähestyvistä tulipaloista ja täpäristä henkiin jäämisistä. Yhä haaveilen siitä että joku piirtäisi kaiken tuon kartalle ja ikuistaisi kansien väliin. Varsinkin ne kauniit muistot joita kaikesta huolimatta pääsi syntymään.

Pitäisi kai olla surullinen siitä että kuukaudet kuluvat enkä ole vieläkään työkunnossa. Toimeentulon huoli koettaa kolkutella takaraivoa mutta vaimennan sen. Kieltäydyn myös vaikeroimasta yhteiskuntakelvottomuuttani. Iloitsen vastuuttomasti siitä että sain kaksi viikkoa lisää vapautta ja rauhaa. Mättähältä mättähälle käyn, suljen silmät ja käännän pisamaisen kuononi aurinkoa kohti.


Kotoa lähetin viestin uudelle esimiehelleni ja henkilöstöhallintoon. Lapsi tuli koulusta, liimaantui iilimatona kylkeeni vaatimaan koneelle pääsyä ja ajoi ajatukseni hajalleen kuin puluparven. Suljin koneen ja kaaduin raatona sohvalle. Nukuin kolme tuntia. Anoppi laittoi ruuan, puoliso hoiti lasten ulkoilutuksen, minä sujahdin koiran kanssa metsään. Sinne pääsy tuntui vielä paremmalta kuin yleensä. Kuin olisi kulkenut ulos vankilan portista. Istuin koiran kanssa kannolla ja katselin järvelle. 


Lasten iltatoimet jäivät minulle. Puoliso luki koko päivän ja illan huomiseen näyttökokeeseen. Tarjoilin iltapalan ja jätin lapset hetkeksi keskenään viedäkseni biojätteet kompostoriin ja koiran pissalle. Minuutin kuluttua oli pihalle asti kuultavissa että sisällä on järjestetty iltaravit. Mukillinen maitoa lensi lattialle. Kolmen pienen ihmisen ruokkiminen ja yöpuulle saattaminen voi olla arvaamattoman suuri urakka - varsinkin jos on itse jo valmiiksi naatti.

Tämä päivä oli iso ponnistus. Huomenna laiskottelen




sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Rankka pyhäpäivä

Kertaalleen päivän aikana vetäydyin peiton alle itkemään, mitä ei ole hetkeen tapahtunut. 

Laitoin puuron tulemaan ja lähdin metsään. Puoliso lupasi hakea lapsen yökylästä ja ottaa muut lapset mukaan, jotta saan rauhassa täyttää bdi-kyselyn huomista lääkärikäyntiä varten. Hän teki kuitenkin lähtöä niin monta tuntia että isäntäväki ehti palauttaa lapsen itse. Oli jo iltapäivä. Hävettää ja nolottaa. 

Puoliso paimensi porukan pihalle joten sain sentään lomakkeen täytettyä. Vaikka itse kai tiedän tilanteeni parhaiten, silti yllätyin kuinka moneen kohtaan tuli synkempi vastaus kuin viime kerralla. Muistaakseni.

Tänäänkin oli kännykkä- ja tietokonepäivä ja sen huomasi. Lounaspöydässä riideltiin johonkin peliin liittyvistä asioista ja koululainen heitti toista haarukalla. Järkytyin aikalailla. Tällaista ei ole ennen sattunut. Lapsi poistettiin pöydästä välittömästi ja pelikielto langetettiin molemmille. Ansioituivat kuitenkin sen verran myöhemmin päivällä että saivat peliaikansa takaisin. Etsivät ja löysivät kaikki eilen kadottamani tavarat (koiran hihna, omat silmälasit, kirjaston kirja...). Lounaan ja kello viiden teen välissä yritin lukea sitä löytynyttä kirjaa mutta nukahdin sohvalle saman tien.

Sen enempää aamuinen ohrapuuro kuin lounaaksi tarjoiltu risottokaan eivät oikein kelvanneet kenellekään lapsista. Peliajan päättyessä keskimmäinen aloitti hirveän huudon. Teellä kiukuteltiin jälleen peliasioista ja -ajoista. Koko teelle ei edes meinattu tulla. Ilmoitin olevani edelleen sitä mieltä että tietokoneet ja kännykät eivät määrää tässä perheessä ja ne ovat ei-toivottuja keskustelunaiheita yhteisissä ruokailuhetkissä. 

Myös nuorimmainen jaksoi pitää meteliä koko päivän ja oli muutenkin toimelias. Löysin lisää neonoransseja tussipiirroksia eteisen kaapinovista ja lattiasta, luultavasti sentään eilisiä. Keittiön pöytäliinan reunasta oli leikattu paloja. Puoli tuubillista hammastahnaa oli pursotettu lavuaariin.

Sain tänään myytyä pari pyöräilykypärää ja osan kirjoista. Vanhalle kirjahyllyllekin on jo ottaja tiedossa. Illalla ulkoiltiin yhdessä ja lähes sovinnossa. Herttainen pikkutyttö, jota en tuntenut, juoksi tiellä ja vilkutti koiralle: "Heippa Piki!" ja tuli kysymään saako silittää. Ihmettelin mistä tyttö tietää koiran nimen ja reipas neiti vastasi olevansa lapseni luokkakaveri. Tapasimme naapurin koirineen ja näin miten Piki on kasvanut. Viimeksi tavatessa se oli saman kokoinen kuin naapurin koirat, nyt varmaan 10 senttiä korkeampi ja pitempi. Parissa viikossa!

Aamulla pitäisi suorittaa lapsi päiväkotiin ja suoriutua itse lääkärille kahdeksaksi. Ponnistus tuntuu jättiläismäiseltä. Olisin mieluusti valinnut myöhemmän ajan jos puolison etäpäivä olisi ollut tiedossa, mutta ne yleensä eivät ole ennen kuin edellisenä päivänä. Puoliso lupasi sentään viedä koiran aamulla ulos. Yön vietän varmaan miettien mihin saan kaupungilla pysäköityä.

Kirjoittamisesta, siis ajattelemisesta, ei tule mitään. Pienin livahti tähän huoneeseen ja supisee vieressä.

Risiini itää

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Lattia rikkoi kissan

Lähdin eilen tapani mukaan koiran kanssa metsään noin 20 minuuttia ennen kuin lasten oli määrä lähteä kouluun. Hermo ei kuitenkaan pitänyt ja käännyin takaisin vahtimaan että lapset pukeutuvat kunnolla. Edellispäivänä oli lämmintä ja keikuttiin hupparilla pihalla, nyt oli kertakaikkisen jäätävä sää ja huoleton esikoinen oli lähdössä luokkansa kanssa luontoretkelle. Pakko huolehtia. Tuskin lääkärikään tässä kohtaa määräisi toisin. 

Eilen oli taloudellisen huolestumisen päivä ja mitä väliä on millään -päivä, hiukan myös haluan oman elämäni takaisin -päivä ja varsinkin miten kasvatan noista ihmisiä -päivä. Lapsilla oli tietokone- ja kännykkäpäivä. Peliajan alkaessa vetäydyin lepäämään, samoin puoliso. Ovikello soi. Uudestaan ja uudestaan. Oveen koputettiin. Kukaan ei tehnyt elettäkään. Nousin komentamaan lapsen ovelle, tiesin että häntä siellä kysytään. Lapsi meni ja tiuskaisi ovenraosta ettei tule. Vähäisetkin ihmismäiset tavat katoavat heti kun masiina on käsissä. 

Samaan syssyyn lapsi jäi kiinni samoista rikkeistä mistä niin monta kertaa aiemmin. Onneksi minulla on lääkitys joka laskee puolestani kymmeneen. En huutanut enkä itkenyt, en edes mennyt peiton alle pakoon, mutta vähän entistä syvemmälle tänne jonnekin taisin kuitenkin vajota. Puoliso ja anoppi hoitivat saarnanpidon. Minä en näe mitään syytä edes yrittää enää.

Nyt alkavat perennakylvökset olla valmiit. Sunnuntaina on täysikuu ja kylvöt maaliskuun osalta ohi. Aika menee, minä en pysy perässä. Tai kylvönäpit pysyvät mutta mieli ei. Ei ole pysynyt enää vuosiin. Kesäkukkapuolella yksi risiini on itänyt, kylvöstä on varmaan kuukausi. Onneksi olen ollut niin vetämätön etten ole saanut viskattua purkkia pihalle. Mustasilmäsusannat eivät taida itää lainkaan enkä pane paljon toivoa ahkeraliisoihinkaan. Hopeaputoukset itivät kaikki ja samettikukkapurkissa alkoi vihertää vuorokausi kylvön jälkeen.

Olohuone on viimein raivattu kirjahyllyn vaihdon jäljiltä. Osa vanhaa hyllyä ja pari kirjapinoa odottaa keskellä huonetta ottajaansa, mutta muilta osin huone muistuttaa nyt ihmisasumusta. Tiedän kyllä, että tilanne on ohimenevä.

Muillakin on ollut toimelias päivä. Yksi lapsi kyydittiin 20 kilometrin päähän yökylään. Toinen piirsi sillävälin seiniin ja kaapinoviin neonoranssilla yliviivaustussilla laajat taideteokset. Yksi kissapatsaistani  ja ainoa aurinkoenergialamppumme paiskattiin sirpaleiksi. Ei kun anteeksi, "lattia rikkoi ne". Koiraa ulkoilutettiin aamulla koiraystävän ja päivällä kuuden lapsen avustuksella. Illalla käytiin saunassa paitsi en minä. Mitäpä minä sielläkään tekisin.

En ole jaksanut tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia enkä täyttää bdi-kyselyä. En jaksa enkä osaa tehdä mitään oman toipumiseni edistämiseksi. No tuo Pikin aikaansaama ulkoilu varmaankin on toipumista edistävää mutta muuten tämä on samaa jauhamista, paikallaan pyörimistä. Millaista jauhoa mahtaa lopulta tulla.



torstai 13. maaliskuuta 2014

Torvisoittokunta ja konekivääri

Sama aamulenkki kuin eilen. Samat fiiliksetkin. Luonnon kauneus on häikäisevää. Seurasimme joutsenpariskuntaa joka lensi itään ja töötötti, asettui järven jäälle ja töötötti, lensi länteen ja töötötti. Ihana ääni. Kuvasinkin, mutta zoomi ei riittänyt. Kuuntelimme kun tikka tikkasi tik tik tik ja toinen vastasi ratatatatata. Taisin myös oppia tunnistamaan käpytikan lauluäänen. Haluaisin tuntea lintuja paremmin. Muutama vuosi sitten en tunnistanut edes mustarastasta kunnes ystäväni yhtenä keväänä uhkasi heittää minua sellaisella. Haluaisin tuntea nimeltä myös luonnonkasvit ja puutarhakasvit. 


Lenkin jälkeen kylvin kaksi tarjottimellista siemenkirjeestä saamiani siemeniä. Huomenna kylvökset pitäisi viedä ulos lumen alle. Saattaa tuottaa vaikeuksia. Aiemmat kylvökset peittelin tänään hallaharsoilla. Leikkasin kuusia ja vadelmanvarsia, puoliso sahasi omenapuita. Kasvimaan laidalla paistattelivat ensimmäiset leskenlehdet.


Tänään väsytti taas aivan hirveästi, nyt pelkästään henkisesti. Omiani puuhastelen kyllä mutta kanssakäyminen lasten kanssa tuntuu ylivoimaiselta. Pitäisi järjestää aikaa jokaisen kanssa kahdestaan, ne ovat lähes aina seesteisiä hetkiä. Kuitenkin haluan että kokoonnumme yhdessä aterioille. Nuo ruokahetket menevät kilpalaulannaksi, raivoksi ja itkuksi, kun jokaisella on valtavasti asiaa eikä kenelläkään malttia odottaa että toinen saa omansa sanottua. Äiti on nyt hirveän vähissä, enemmän tarvittaisiin. Työpaikalle on palkattu sijainen, kukahan järjestäisi sellaisen tänne kotiinkin.


Velvollisuuksista ja tavallisista arjen rutiineista joutuu muistuttamaan kohtuuttoman monta kertaa. Vasta uhkaukset tehoavat. Tänä iltana jokainen halusi äidin viereen nukkumaan. En jaksanut. Itkevän lapsen sulkeminen oven taakse ei tuntunut hyvältä. Viimeistään neljältä kun puoliso lähtee töihin, yksi tai kaksi lasta havahtuu ja valtaa hänen sänkynsä.

Tänään tuli mieleen että luostari voisi olla minun paikkani. Tai voisikohan lääkäri määrätä minut vaikkapa puoleksi vuodeksi hiljaisen rukouslaulun retriittiin?



keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Saanksmä silittää?

Aurinkoinen kevätaamu pohjoisrannalla, linnunlaulu korvissani, kaukana kavala maailma. Paitsi että murehdin sairausloman lopun lähenemistä, koiranpennun mahdollista onnettomuuteen joutumista ja muuta yhtä älykästä. Voisinpa olla vaikka tuo vanamonlehti tuossa, saisin olla metsässä aina. Olla vaan.

Kotiin tultua vein peitot ja tyynyt pihalle ja lakaisin ja pinosin sen verran että lattia tuli näkyviin. Pikin suosikkijärsittäviä ovat pahvihylsyt, takkapuut ja oma patja. Lapset eivät enää järsi mutta hyvin tehokkaasti muuten levittävät omaisuuttaan pitkin lattioita ja sohvia. Pienempänä he nakersivat keittiötuolien selkänojia. Nykyään he teurastavat samoja tuoleja keikkumalla niillä. Lapsen on ilmeisesti mahdotonta istua tuolilla siten että kaikki tuolin jalat ovat kosketuksessa lattiaan.

Puoliso opiskeli kotona. Otin anopin kyytiin ja ajelin naapurikuntaan kirpparille. Teimme hyviä löytöjä ja hoidimme samalla reissulla posti-, kierrätys- ja kauppa-asiat. Anoppi on kärsinyt langanpuutoksesta mutta nyt lähti sukkatehdas taas käyntiin. Vaatehuoneessa on sanomalehteen käärittynä villasukat ja lapaset vähintään kolmen seuraavan sukupolven tarpeisiin, mutta vanha rouva kutookin enemmän omaan tarpeeseensa. Kun unet aamuyöllä loppuvat kesken, on mukava kun on jotain tekemistä. Minä kuljen villasukissa kesät talvet mutta omissa käsissäni eivät puikot pysy.

Leikattiin vielä vähän lisää omenapuita, puoliso sahasi ne oksat joita en voimasaksilla saanut. Latvatkin pitäisi suurimmista jo katkaista. En ollut läheskään niin väsynyt kuin eilen (jaksoinhan jopa käydä suihkussa!) mutta kuusiaita ei kutsunut tänäänkään. Ehkä huomenna?

Partiokuljetuksia ja tilausten nouto lähiruokatorilta. Menimme autolla koska kotiintuomisina oli itujen ja  salaattien lisäksi seitsemän litraa jugurttia. Samalla Piki sai treenata autossa matkustamista, mikä sujuukin jo paljon tyynemmin kuin alkuun. Torilla, partiossa ja kotiin kävellessä kaikki halusivat paijata pentua. Mietin olisiko pitänyt hankkia vähemmän söpö ja vähemmän ihmisrakas koira. Vieressä vetämättä kulkeminen sujui tänään yllättävän hyvin. Kotiportilla tapasin ilokseni ystävän jota en ole nähnyt pitkään aikaan.

Kaksi litraa jugurttia on syöty jo. Iltapalan jälkeen puoliso sai valita viekö koiran ulos vai peseekö kaikki hampaat. Hän valitsi hampaat. Valtaosa niistä halusi kuitenkin mukaan koiraa ulkoiluttamaan muttei toisaalta uskaltanut lähteä pimeälle pihalle ilman äitiä. Siellä me sitten porukalla ihailimme kirkasta kuutamoa ja tähtitaivasta ja tietenkin pientä terävähampaista hanskansyöjäpehkoa.

Rumpu on sulanut ja tulvaoja tyhjentynyt. Malja sille.


Ja jos saisin mitä vaan..

..mä menisin nyt nukkumaan. Väsytti ihan tajuttomasti koko päivän. Olisin mennyt jo iltapäivällä yöunille jos olisin voinut. Aamulenkki metsässä, vähän siivoilua, makeat päiväunet sohvalla, siemenkirjeen tyhjennys ja täyttö, oleskelua ja aidan yli jutustelua pihamaalla auringonpaisteessa, vaativa esiteini kimpussa kuin takiainen, koko ajan vähintään kaksi lasta yhtaikaa äänessä kertomassa tärkeää asiaansa ja raivostumassa kun äiti ei kuuntele, puoliso koko illan työttömyyspäivärahahakemusta täyttämässä ja liitteitä haalimassa, lapset keskenään pihalla ja minä Pikin kanssa koiraystävän pihalla reuhaamassa. Kun kotonaolostani kysyttiin, kerroin niin kuin asia on. Sain ilahduttavaa ymmärrystä osakseni.


Mielentilaani kuvaa aika hyvin se, etten jaksanut innostua edes siemenkirjeestä. Valitsin ensin joukosta ne pussit joista halusin ottaa siemeniä mutta en sitten lopulta jaksanutkaan avata kaikkia. Puolison mielentilaa kuvaa hyvin se, ettei hän huomannut käydä syömässä ennen kuin kahdeksan aikaan illalla kävin ehdottamassa.

Koiranpennun kanssa on syytä olla nopea. Se on vietävä pihalle HETI kun se on syönyt tai juonut tai herännyt. Ottaa jossain määrin päähän kun rymyän puolipukeissa kamppeet kainalossa ovesta pihalle ja kutsun koiraa, ja se näyttää vastaavan joo joo mä tuun, käyn vaan ensin pissalla tässä sanomalehdellä. 

 
Päivällisellä nelivuotias koputteli päätään ja ilmoitti että se on ihan tyhjä. Nauratti. Myös perennakirjasta bongattu puutarhakasvin 0,3-0,5 cm:n kasvukorkeus nauratti. Ja aamulenkiltä oli messevä fiilis kävellä muovipussitonta polkua kotiin.

Tänään olen erityisen kiitollinen auringonpaisteesta ja päiväunista.





maanantai 10. maaliskuuta 2014

Ulos kaapista

Säätiedotus lupasi lämmintä ja aurinkoista. Vettä sataa, mutta keväistähän sekin on. Sipulikukat pilkistävät mullasta ja monen perennan juurella vihertää. Maa tuoksuu ja linnut laulavat. Jätin klapihommat odottamaan sitä luvattua auringonpaistetta.

Pikin kanssa osuimme aamulenkillä vahingossa upealle näköalapaikalle. Kamera ei ollut mukana. Näin yhden peurankin, Piki ei huomannut sitä. Olo oli vaisu ja ajatukset lähtivät ikävään suuntaan: Miten minusta ei ole mihinkään, ei edes siihen mihin ennen pystyin. Muut ihmiset hoitavat reippaina ja iloisina työnsä, perheensä, kotinsa, pitävät itsensä kuosissa ja kunnossa, harrastavat, matkustavat ja blaa blaa. Saavat kaiken irti elämästä. Minä kävelen sammalilla ja katselen järvelle.

Kuljemme usein kotiin päin polkua jonka ylle kurkottavassa kuusenoksassa on roikkunut iljettävä keltainen verinen muovipussi jo ainakin seitsemän vuotta. Olen aina halunnut siivota sen pois mutten ole pystynyt koskemaan siihen. Tänään suostuttelin itseni katsomaan kohdetta tarkemmin ja tajusin että se on solmittu kuolleeseen oksaan. Nappasin koko oksan mukaan. Ylitin itseni, taidanpa loppuviikon paukutella henkseleitäni. Viime viikolla kiskoin metsästä sateenvarjon raadon. Pahoittelen jos vein jonkun lapsen aarteen.

Päiväni meni kirjahyllyjä tyhjennellessä ja siirrellessä, ilta käydessä läpi kaikkea sitä käsittämätöntä tavaramäärää mikä vanhan hyllyn uumenista laavan lailla levittäytyi olohuoneen vaakasuorille pinnoille. Kirjat lajittelin säästettäviin ja myytäviin, muu perhe saa käydä myytävät huomenna läpi ja poimia omat suosikkinsa talteen. Mokasin kirjahyllyn ostossa: en ottanut syvyyttä huomioon. Jättimäiset silkkivälilehtialbumini eivät mahdu hyllyyn! Kaunis se silti on. Nostin vuosien panttaamisen jälkeen äidiltä perityt lasiesineet esille. Ei haittaa jos hajoavat, pääasia että viimeinkin ovat näkyvillä. Lääkitys on kohdillaan.

Illansuussa kävin Pikin kanssa rannassa. Siellä oli auto. Joku kaistapää on vieläkin lähtenyt pilkille tai verkkoja kokemaan. Puistattavaa. Iltapalaksi paistelin litran lettutaikinan ja sytytin takkaan tulen, molemmat vastapainoksi kevätillan koleudelle. Ja molemmat haihtuivat kuin savuna ilmaan.

Sairauslomapäivät ovat kuin kallisarvoiset, hohtavat helmet nauhassa tai vesipisarat heinänkorrella. Niiden arvo on minulle mittaamaton. Alkoi ahdistaa kun tajusin että puoliväli on ylitetty ja saikun loppu siintää horisontissa. Viikon päästä on uusi lääkärikäynti ja ainakin teoriassa paluu työelämään. Piiloutuisinko sängyn alle niin kuin lapsena kun piti mennä hammaslääkärille?