lauantai 31. toukokuuta 2014

Sateen tuoksua, tuholaisten juoksua

Saattelin Pikin kanssa lapset koululle todistusten hakuun. Sovittiin että kierrän lenkin ja odottelen samassa paikassa ja mennään yhtä matkaa kotiin. Esikoinen tuli juosten, todistusta liehuttaen ja hihkuen. Matikka oli noussut ysiin ja muut pysyneet kiitettävinä ja hyvinä. Ihana nähdä ettei lapsi ole perinyt minun matikkapäätäni. Enkusta tuli taas kymppi vaikka läksyt olivat jatkuvasti tekemättä. Vaihdoin koiran todistukseen ja lapsi hyppeli Pikin kanssa kotia kohti kuin parresta päästetty nauta. 

Aronia

Ekaluokkalaista ei kuulunut. Odottelin hyvän aikaa kunnes näin hänen opettajansakin jo lähtevän. Soitin puolisolle olisiko lapsi jo kotona. Meni vastaajaan. Soitin anopille. Ei vastausta. Soitin esikoiselle. Ei juuri nyt saada yhteyttä. Ärsyynnyin, muutuin itkuiseksi ja laahustin yksin kotiin. Tapasin ekaluokkalaisen - nykyisen tokaluokkalaisen - syöttämästä lampaita. Todistus oli ihmeen kaupalla vielä siisti ja tallessa. Pienet koululaiset eivät nykyään saa numeroita vaan rukseja. Ihan kelpo ruksit tuli. Treffeistämme lapsi ei ollut kuullutkaan.

Kesän ensimmäiset särkyneet sydämet

Täytyy päästä jonnekin pois -olo iski vahvana. Hakeuduin vanhaan turvapaikkaani peiton alle ja nukuin koko aamupäivän. Puolenpäivän jälkeen taistelin lapset pihalle ja menin itsekin. Vähän väliä sateli mutta pari tuntia taisimme ulkoilla. Lapset kävivät koiran kanssa rannassa ja puoliso yritti työstää pergolaa. Minä kylvin loput kesäkukkien siemenet ympäri pihaa. Yhä jatkuva sade säästää paljolta työltä kun ei tarvitse kastella kylvöksiä.

 Lempikukkani lemmikki keijunkukkapedillä

Puoliso oli varma etteivät lapset tykkää hopeatoffeekakusta mutta mitä vielä. Pieninkin pyysi lisää. Kaalikeittokin meni anopin taikasanojen voimalla kaupaksi paremmin kuin eilen. Sateen ansiosta rauhoituttiin porukalla iltapäiväksi ja illaksi sisälle laiskottelemaan. Koirakin venyi lattialla tassut taivasta kohti. Minä laitoin sinne tänne pahoitteluviestejä etten jaksa tulla ja osallistua. Ainoa mitä en vielä ole pyyhkinyt kalenterista on ensi viikonlopun taimenvaihto. Sateiden välissä tehtiin tunnin iltalenkki. Pellolla juoksi kaksi nuorta peuraa, jänis ja Reino. Ojassa uiskenteli nuijapäitä.

Luonnossa ovat kukintavuorossa ne ihan oikeat metsätähdet, metsäkurjenpolvet, ojakellukat ja kielot. Ihanaa kävellä sateenraikkaassa ilmassa ja nuuhkia kielon ja koivun tuoksua. Tulee lapsuuden pihasauna ja koivuvihdat mieleen. Harmittaa kun omat lapset eivät saa kokea samaa. Sateessa kuusikin tuoksuu ja muistuttaa joulusta. Yliherkästä hajuaistista on joskus iloakin.

Hassunnäköinen uusi kukkija, ehkä meksikonakileija

Puolivuotissynttärit

Koululaiset eivät tehneet elettäkään noustakseen sängystä. Kellokaan ei ollut soimassa. Onneksi oma rytmini tai mikä lie äidinvaisto herätti minut kahdeksalta. Jouduin repimään hermojani moneen kertaan ennen kuin ipanat olivat koulutiellä. Vielä huomisaamunakin pitää suoriutua kouluun hakemaan todistus. Vuosittainen hölmöyden huipentuma. Koulutaksit kuskaavat tenavia koululle pitkin kyliä ihan vain hakemaan todistuksen ja syömään jäätelön. Koska koulupäiviä pitää olla tietty määrä vuodessa.

Puhelimeni soi. En ensin vastannut. En pidä puhelimeen vastaamisesta jos en tunne soittajan numeroa. Inhoan puhelinmarkkinointia yli kaiken ja siihen vielä päälle aivojeni tuottama ajatus että joku soittaa koska hänellä on jotain valittamista tai muuten vain haluaa olla minulle ilkeä. Toisella soitolla arvelin että jollain on nyt totista asiaa. Juu, sairaalasta päivää, anoppisi pääsisi kotiin, mutta puolisosi puhelimeen ei saada yhteyttä. Tuttu juttu, monesti minäkään en saa siihen yhteyttä. Toisinaan se taas soittaa minulle ilman että puoliso tietää siitä mitään. Ja joskus kun soitan puolison numeroon, puhelimeen vastaa joku ihan vieras mies. Tai onhan hän tässä vuosien varrella jo tutuksi tullut.

Siivosimme koko aamupäivän. Puoliso kuurasi jääkaapinkin ja haki sen jälkeen äitinsä sairaalasta. Hänelle pitää antaa ruiskeina lääkettä ainakin seuraavat viisi päivää. Työnjako on seuraavanlainen: puoliso pistää, anoppi ei ole moinaankaan, minä pyörryn. Anoppi on paljon terveemmän oloinen ja värinen. Kai, kun sydän jaksaa taas pumpata ja henki kulkea ja kammottava kipu on poissa. Potilas oli hämmästynyt kovasti kun kipu katosi, ei meinannut uskoa todeksikaan. Luuli että se on tullut jäädäkseen. Mutta ruokahalu on kadonnut.

Kuopuksella oli vapaapäivä päivähoidosta. Hän kitisi koko päivän. Yhtäkään asiaa ei saanut sanottua normaalilla äänellä, ainoastaan teatraalisesti vaikeroiden. Kaalikeiton syönti se vasta maailmanluokan show olikin. Mielisairaalaan joutumiseni alkoi muuttua uhkasta mahdollisuudeksi. Viimein illalla, kun otin kuopuksen ja esikoisen mukaan koiralenkille, kuului muitakin äänensävyjä. Voikukan hahtuvia oli niin hauska puhaltaa, tasapainoilla puunrungoilla ja kahlata heinikossa. Kaiken kukkuraksi tapasimme kahdeksanviikkoisen pentukoiran. Kylämme on kovasti koiriintunut tänä vuonna.

Piki täytti tänään puoli vuotta. Tilille kilahti korvaus Puskajustiinan aiheuttamista eläinlääkärikuluista. Aah, voin edes yhden harmin pyyhkiä yli mieltä painavien asioiden listalta. Kela muisti uudella kirjeellä jossa kehotetaan toimittamaan psykiatrian erikoislääkärin b-lausunto. Toivon mukaan saan sellaisen tiistaina. Aika hyvin luulen luetelleeni lääkärille kaiken paitsi sen, etten siedä pukeutua tai muutenkaan siistiytyä. Ei kai sitä tarvitsekaan sanoa, näkyyhän tuo ilmankin. Hammaspesu on ainoa mistä pidän kunnolla huolta.

Laskin että viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana olen käynyt noin 15 330 taistelua hammaspesuista ja yhtä monta sotaa yöpuvun ja päivävaatteiden pukemisesta. Ainakin viisituhatta taistelua syömisestä. Sovittelemiani sisarusriitoja ja estämiäni väkivallantekoja en pysty laskemaan. Monilapsisten perheiden kotiäitien ja -isien jälkikasvun täytyy olla jotenkin joustavampaa ja vähemmän jukuripäistä. Tai sitten vanhemmille on tehty aivolohkon lobotomia.

Kiitän itseäni siitä että sain kurpitsakakun leivottua. Siitä on nyt jäljellä muisto vain. Viikonloppuna kokeilen Yhteishyvän hopeatoffeemokkapalakakkua.

Puolivuotias päivänsankari rintakarvoineen



torstai 29. toukokuuta 2014

Alakulovaroitus

Tein aamulla reilun tunnin lenkin metsässä Pikin kanssa toivoen että muu perhe siivoaisi olohuoneen sillä välin, kuten oli sovittu. Sama kaaos oli vastassa kun palasin. Vaihdoin raksahaalarit päälleni ja pakenin takaisin ulos. Purkitin vesisateessa muutamia sovittuja taimia ensi viikonlopun vaihtajaisiin. Löysin vauvalasta taas yhden kasvin, jolta on pöllitty nimilappu. Koetan nettikuvien avulla arpoa voisiko se olla rohtovirmajuuri. Yhdestä kasvista en osaa edes sanoa onko se siemenkasvatus vai rikkaruoho. Leikkasin ohikukkineiden tulppaanien kukkavarret. Katkaisin vahingossa yhden aronianoksan ja päätin kokeilla juurruttaa sitä. Ilahduin huomatessani että heikoinkin kärhövauva on alkanut kasvaa. Harkitsin vuohenkellon kimppuun käymistä vaikka tiedän että siitä pääsee eroon vain muuttamalla. Juuret yltävät maapallon ytimeen asti.

Olohuone näytti jo siistimmältä kun palasin sisälle. Ei siistiltä mutta siistimmältä. Lounaan jälkeen kuopus kääriytyi päiväunille. Puoliso ja esikoinen kävivät sairaalassa vierailulla. Anopin jalkakipu on poissa ja sydämen sykekin tasaantunut. Pääsee ehkä huomenna kotiin.

Olo oli koko päivän vaisu ja itkuinen. En itkenyt mutta suklaata meni paljon. Mielessä pyörivät osastolle joutuminen ja lasten huostaanotto. Puolison väsyminen ja masentuminen. Vararikko. Taistelu Kelan kanssa. Pohdin minne pakenen kun koululaisten kesäloma alkaa, en varmaankaan jaksa olla kotona heidän ja heidän aamusta iltaan ovikelloa soittelevien kaveriensa kanssa. Uuvun jo ajatuksestakin. Ruokakaupassa pitäisi käydä mutta rahaa ei ole enkä tiedä tuleeko edes. Saati että jaksaisin selvittää. Semmoisia valoisia ja piristäviä aatoksia kaikki tyynni.

Sekaan mahtui yksi hersyvä naurukin. Tulkoon juttu tännekin kevennykseksi: Eräs neiti Peräkorpi kertoi automaattisen tekstinsyötön tehneen hänelle tepposet. Puoliviralliseen tekstiviestiin tuli sukunimeksi ensin Peräkärry ja asiaa korjaavaan viestiin Peräkarva. Tekstinsyöttö on tuonut maailmaan paljon iloa ja hillitöntä hihitystä.

Alkuillasta nukahdin, ehkä pakenin unten maille. Herääminen oli tosi vaikeaa. Kai sadepäivä vaikutti omalta osaltaan, ja eilinen tyhjentävä psykiatrilla käynti. Puhelin soi, en jaksanut vastata. Keräsin kurpitsakakkuainekset valmiiksi mutten jaksanut leipoa. Puskajustiinan isännälle lähetettiin uusi muistutusviesti eläinlääkärilaskusta. Alkaa pikkuhiljaa v-käyrä taas nousta siinäkin asiassa. Häivyin pitkälle iltalenkille yhä jatkuvaan sateeseen ja yritin keskittyä hetkeen sillä välin kun puoliso hoiti iltaravit. Kukaties huomenna on parempi päivä.

Marjaomenapensas


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kotiseutumatkailua

Kymmenvuotias jäi vahtimaan nelivuotiasta ja seitsemänvuotias nähtävästi suoriutui kouluun ajoissa sillä välin kun minä vein puolison omaan kouluunsa ja ajelin kaupungille. Klinikka löytyi helposti. Lääkäri oli juuri kutsumassa minua sisään kun ryhmä pukumiehiä ryntäsi paikalle. Heillä oli kuulemma kymmenen sekunnin asia, halusivat katsoa vastaanottohuonetta. Kun kymmenen minuuttia oli kulunut, mieleni teki ärjäistä että tämä aika oli varattu minulle, kuka teistä maksaa jos saan parkkisakot. Lääkäri kävi kuitenkin pahoittelemassa viivästystä, mikä mukavasti liennytti ärtymystäni.

Pullautin kaikki oireeni, murheeni, huoleni ja niiden taustat yhtenä ryöppynä uuden psykiatrini silmille. Hän kirjoitti kynä sauhuten muistiinpanoja ja sanoi että B-lausunto täytyy tehdä huolellisesti, sillä on kamala tilanne potilaalle jos Kelasta tuleekin hylky. (Bueno, voinkin alkaa pelätä seuraavaksi sitä.) Mainitsin myös työpaikan sisäilmaongelmat. Ilmeni että lääkärini on ollut samassa korttelissa töissä ja saanut niistä toimitiloista astman, minkä vuoksi on siirtynyt nykyiseen työpaikkaansa.

Psykiatri kertoi että jos sairauslomani kesto on yli vuoden, sairauspäiväraha aletaan laskea kertyneen eläkkeen mukaan! Eihän siinä ole mitään järkeä, muutaman sentin saisin. Lääkäri kysyi miltä minusta tuntuu työhönpaluun suhteen, millaista sairauslomaa itse toivon. Puuskahdin että kunpa vain ei ikinä enää tarvitsisi palata siihen työpaikkaan, niihin tehtäviin, niihin tiloihin.

Allekirjoitin paperin jolla lääkäri saa työterveyshuollossa kertyneet lausunnot ja kertomukset käsiinsä. Vein sen itse työterveyteen jotta lääkäri ehtisi saada paperit ennen seuraavaa tapaamistamme ensi tiistaina. En pysty mitenkään ymmärtämään miksei siirtoa voitu tehdä työterveydessä samassa yhteydessä kun sain lähetteen klinikalle. Väitän että nykyinen yksityisyyden suoja ja tietojen liikkumattomuus vaarantaa potilasturvallisuuden. Ei minun tapauksessani mutta monessa muussa. Samoin sosiaalipuolella, vaikkapa lastensuojelussa. Uuh, en halua ajatella sitä.

Ajoin eläintarvikeliikkeen kautta kotiin. Ostin kahdentoista kilon koiranruokasäkin ja pysähdyin ulko-ovelle nauramaan kun näin kyltin Edullisia apinoita! Autoradiossa soi ilmeisesti hyvinkin suositun minulle tuntemattoman artistin ilmeisesti hyvinkin suosittu minulle tuntematon hetkeen sopiva laulu:
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa /kivipohjaan /hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät /hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa
Kyyditsin esikoisen kouluun ja palasin kuopuksen kanssa ulkoiluttamaan koiraa. Juuri kun koira oli saanut asiansa hoidettua, puoliso soitti että koulupäivä on päättynyt. Alkoi kymmeneltä, päättyi yhdeltätoista. 80 kilometriä ajoa yhden oppitunnin vuoksi. No, ei muuta kuin - usko tai älä - ankara auton vara-avaimen etsintä, kuopus autoon ja takaisin kaupunkiin. Uudella kotimatkalla poikettiin ostamaan luvatut pizzat.

Illalla koululaisten kevätjuhla, josta vapautin itseni. Jotain hyvää kylmästä säästä: auton avaimet löytyivät puolison toppatakin taskusta. Millähän logiikalla olen sujauttanut ne juuri toppatakin taskuun kevään kuumimpana päivänä?


tiistai 27. toukokuuta 2014

34

Puoliso herätti terassin sohvalta kyytimään ennen viittä aamulla. Palasin ennen kuutta, pissatin vastahakoisen koiran ja menin takaisin nukkumaan. Lämpömittari näytti seitsemää astetta. Hyvin maittoi uni flanellipyjamaan, puuvillapipoon ja täkkiin sonnustautuneena.

Koululaiset kieltäytyivät lähtemästä kouluun. He ovat myös kipeitä kun kerran kuopuskin on. Aika paljon piti otsasuonten ja äänijänteitten pullistua ennen kuin heillä oli koulukamppeet niskassa. Ei olisi enää ehtinyt kävellen, vein autolla. Onneksi en ole näkemässä keskimmäisen huomisaamuista kouluunlähtöä kun kaksi muuta saa jäädä kotiin. Olen vain koettanut lahjoa että jos suoriudut kouluun ihmisiksi ja ajoissa, tienaat pizzat koko porukalle.

Nelivuotiaan kanssa psykoterapeutille. Vastaanottohuoneesta löytyi onneksi sen verran ajanvietettä että tultiin toimeen. Unohdin tietysti ottaa omia mukaan. Jonkinlainen peruskysely käytiin läpi ja vastausteni perusteella on epätodennäköistä että kaksisuuntaista mielialahäiriötä olisi. Ne kohdat, joihin vastasin kyllä, sopivat hyvin myös masennukseen. Täytin taas kerran BDI:n ja tulokseksi tuli "parhaat" pisteet ikinä, 34, eli huonompaan suuntaan on menty. Psykiatri saa nämä tiedot ennen huomista tapaamistamme.

Kerroin miten lapset tuntuvat kivireeltä, panevat kaikin voimin hanttiin joka ikisessä arjen asiassa ja rutiinissa. Kerroin esikoisesta, siitä miten hänellä on koulussa tylsää ja sinne meneminen on vastenmielistä. Terapeutti sanoi että lapsi on valtavan älykäs ja koulun pitäisi ottaa se huomioon. Miten se älykkyys ja voimavarat saataisiin kanavoitua koko perheen hyväksi sen sijaan että sekin aiheuttaa minulle huolta niin kuin nyt. Sovimme uuden tapaamisen ensi viikolle.

Tuli tosi huono olo. Aivan sellainen horjuva ja huojuva. Henkisesti, ei fyysisesti. Kaikki tutut pahat ajatukset, mustat huolten pilvet purjehtivat pääni päällä. Kuin olisin juuri saanut tietää sairastavani jotain kauheaa ja parantumatonta. Valahdin voimattomaksi. Lapsia en kestänyt yhtään. Naapurin lapsen komensin äänekkäästi kotiinsa. Omille annoin välipalan ja videon ja menin sohvalle nukkumaan. Puoliso tuli puoli kahdeksan aikaan ja vetäydyin saman tien omiin oloihini. Ehkä hänkin olisi tarvinnut lepoa pitkän päivän jälkeen.

Ystävä muistutti että kunnassa on ihminen jota voi pyytää apuun kun tulee hätätilanne lastenhoidon kanssa. Tiedän hänet, hän on käynyt meillä muutaman kerran kuopuksen vauva-aikana. Jotenkin tuntui vain silloin niin nihkeältä se tuleminen, soitti vielä ennen tuloaan että tarviiko nyt tosiaan tulla. Ei tehnyt yhtään mieli kysyä häneltä mitään. Kun en muutenkaan saa asioita hoidettua enkä jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä ja kun on jo valmiiksi vahva negatiivinen ennakko-odotus. Lisäksi ajattelin ettei koko ihmistä enää ehkä ole kunnalla töissäkään kun kaikki muukin lakkautetaan. Eikö nyt tuollaisista lapsiperheiden auttajista säästetä ihan ensimmäiseksi. Pitäkää tunkkinne.

Ruuan jälkeen tuli fyysisestikin huono olo. Ehkä se johtuu vain varhaisesta aamuherätyksestä ja 200 grammasta salasuklaata jonka ahmaisin kotiin tultua. Tai ehkä tieto masennuksen pahenemisesta vaikuttaa näin. Rahahuolet myös painavat päivä päivältä enemmän. Puoliso irtisanoutui yötyöstään ja minun palkallinen sairauslomani on nautittu loppuun. Lapset tappelevat keskenään. Pitäisi päästä johonkin pois.

Kevätkaihonkukka

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kyläkoulun hautajaiset

Aika on varmaankin kullannut muistot. Aivan kuin ennen vanhaan olisi kesäisin ollut sellaista leppeää ja sopivan lämmintä säätä aika paljon. Nykyään tuntuu olevan joko järkyttävä helle tai sen vaihtoehtona jäätävä sää. Joskus molemmat mahtuvat samaan päivään. Katsotaan miten ulkona nukkuminen onnistuu kymmenessä asteessa. Luulisin että paremmin kuin sisällä. Täällä on näet edelleen 26 astetta. Kasvit saavat luvan pärjätä ilman sisään kanniskelua.

Vien huomenna puolison ennen viittä aamulla paikkaan josta hän pääsee koulukaverin kyydillä ekskursiolle. Pienokainen on kuumeessa eikä mene päiväkotiin, joten hankkiudun hänen seurassaan psykoterapeutille. Onneksi terapeutti sanoi heti ensi töikseen että voin ottaa vaikka koko perheen mukaan tapaamisiin jos haluan. Keskiviikkoaamuksi anoin esikoiselle koulusta vapaata jotta hän voi olla kuopuksen kanssa kotona sen aikaa kun käyn kaupungissa psykiatrilla. Vapaat päiväni loppuivat ennemmin kuin arvasinkaan.

Tänään tuntui siltä että on taas soitettava 112:een. Kymmenvuotias oli päässyt koulusta ennen kolmea eikä ollut vielä kuudelta tullut kotiin. Onneksi heräsin terassin sohvalta vasta puoli kuusi hermoilemaan. Puhelimeen tai kaverin puhelimeen ei vastattu. Stressipisteitä ropisi mutta viimein tenava suoriutui kotiin. Pidin sadannen luennon siitä miten pitää ilmoittautua kotona tai ainakin soittaa ennen kuin lähtee kavereille.

Anopin jalasta löytyi kysta, ihanan selkeä syy kivulle. Toivottavasti saavat myös hoidettua jalan kuntoon. Syke on edelleen korkea ja vuodepotilaana pidetään. Ettehän te minusta uutta saa vaikka kuinka hoitaisitte, sanoo anoppi aina. Kymmenen vuotta sitten jo arveli ettei hänelle kannata uusia hampaita hankkia. Kuulolaitteen kanssa on konstaillut myös mutta nyt se viimein on tulossa.

Lapset saivat jokunen vuosi sitten lahjaksi uima-altaan, jonka halkaisija on lähes viisi metriä. Se on avaamattomana pakkauksessaan ja toivottavasti yhä kunnossa. Sen täyttämiseen menisi järjetön määrä vettä ja tasaisen alustan löytäminen tontiltamme vaatisi paljon järjestelyä. Päätimme myydä altaan pois. Jotenkin tosi surullista. Toisaalta enpähän joudu kylän lasten vahdiksi altaan reunalle.

Kuntapoliitikot tekivät todella lyhytnäköisen päätöksen, joka pistää ihan vihaksi. Voi miksi miksi raha puhuu aina ja kaikessa. Ja miksi katsotaan aina vain tätä hetkeä, ei ajatella viiden eikä kymmenen vuoden päähän. Päätös ei tullut yllätyksenä mutta iso pettymys se on. Kyläkouluja lakkautetaan vaikka niiden oppilaille ei ole tilaa muissa kouluissa ilman lisärakentamista. Koulutakseja tarvitaan lisää ties kuinka monta, vai venytetäänkö alakoululaisten päivää entisestään. (Ha, olisiko siinä minulle uusi ura. Alan kuskata lapsia kouluun ja koulusta kotiin pitkin kyliä. Ei taida hermo venyä.) Tästä olisi niin paljon sanottavaa että pää meinaa räjähtää, mutta antaapa olla. Your business.

Kuunlilja halii akankaalia, talvio kurkkii sivummalta.


Ihan oikeita piipaa-autoja

Päivästä tuli toivottua vauhdikkaampi. Anoppi vaikeroi ääneen kipujaan, oli aivan harmaa ja sai hädin tuskin hengitettyä. Ei pystynyt syömään. Ei ei, en lähde lääkäriin, kyllä tämä tästä, jääpussi auttaa. Älkää nyt vain soittako mihinkään. Turvauduimme naapurissa asuvaan terveydenhuollon auktoriteettiin joka tuki ajatustamme lääkärin tarpeesta ja arveli ettei potilas varmaankaan jaksa matkustaa istuallaan. Puoliso soitti ambulanssin.

Tuskin mies oli laskenut kännykän kädestään kun hälytysajoneuvon ulvonta alkoi jo kuulua. Seisoimme pihalla niin sanotusti huuli pyöreänä. Kylän vpk-talolla ei päivystetä mutta ensivaste oli silti paikalla ällistyttävällä nopeudella kahden auton ja viiden hengen voimin. Ja huudattivat sitten sitä piipaataan ihan talon nurkalle asti, pois alta risut ja männynkävyt. Hieman myöhemmin ja hieman matalammalla profiililla tuli ambulanssi ja sen mukana kaksi 15-vuotiaan näköistä ensihoitajaa. Jättivät auton keskelle tietä vpk:n auton rinnalle ja valot vilkkumaan ja painelivat sisälle. Meno oli kuin eeärrässä. Ajattelin että tässä hulinassa viimeistään anoppi saa slaakin. Sydänkäyrää, verenpainetta ja en tiedä mitä kaikkea muuta mitattiin hyvän aikaa. Istuin jähmettyneenä pihalla, pitelin koiraa hihnassa ja kuuntelin naapuria joka parhaansa mukaan rauhoitteli minua toimitettuaan ensin pesueemme kotiinsa.

Anoppi olisi halunnut kävellä autoon omin jaloin. Liian kova syke, sanoivat 15-vuotiaat, nostivat anopin paareille, kärräsivät autoon ja veivät mennessään. Potilaan kädenpuristus oli vahva ja lämmin. Illalla soittelimme perään. Rytmihäiriö oli oikaistu ja vointi oli parempi. Huomenna tutkimuksiin. Toivottavasti mystisen, hirvittävän jalkakivun syy selviää eikä anoppi tällä kertaa karkaa sairaalasta ennen sitä.

Olin saanut aamulla terassin sohvalta herätessäni idean, jonka toteutimme. Kiinnitimme koiraverkon jämät köynnöstuiksi terassille. Toinen köynnösverkko estää aamuaurinkoa paistamasta nukkujan silmään kunhan köynnökset vähän kasvavat. Istutin liuskamiinanköynnöstä, kelloköynnöstä, koruköynnöstä sekä aitoelämänlankoja Grandpa Ott's ja Kiss me quick, kaikki omista kylvöksistä. Koskaan ennen en ole istuttanut kesäkukkia ulos ennen kesäkuun kymmenettä päivää. Hallaan on vain niin tavattoman vaikea uskoa kun nukkuu kolmatta yötä napasillaan terassilla.

Tänään kiitän itseäni siitä että usutin puolison sanomaan äidilleen vastaan. Ja siitä että keksin hakea ulkopuolisen auktoriteetin tueksemme.


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Keitettyä spagettia

Nukuin terassin sohvalla koko yön, koiran vartioimana. Ei ainuttakaan  hyttystä, aamusella yksi kärpänen. Aurinko myös alkoi kutitella silmiä sangen varhain. Mutta kylläpä oli ihana aamu: heräsin kesäkukkien, paprikoiden ja kukkivien omenapuiden ympäröimänä. Rauha, hiljaisuus ja aavistuksen omainen kukkien tuoksu.

Sää lämpeni nopeasti tolkuttoman kuumaksi. Kastelin eilisen alueen uudestaan ja kylvin siihen kesäkukkia. Sitten kiireen vilkkaa sadetin nurmikolle. Lapset viihtyivät sen seurassa varsin pitkään siihen nähden että vesi oli jääkylmää. Koira oli mukana. En ollut näkemässä miten se tuli siihen kuntoon missä sen tapasin: yltä päältä märän hiekan ja mullan peittämänä. Collien turkki on ihana. Kuivuttuaan se oli aivan puhdas.

Iltapäivällä nukahdin taas. Hereillä ollessakin olo oli napakka kuin keitetyllä spagetilla. Mitään muuta tällaisina päivinä ei voikaan tehdä kuin laiskotella. Leivoin kevään ensimmäisen raparperipiirakan. Se on jo miltei syöty vaikka olemme vajaamiehityksellä: esikoinen lähti partiolaisten kanssa yönyliretkelle metsään, puoliso meni illalla perässä. Minä jäin kahden villi-ihmisen kanssa kotiin. Onneksi lapsilisä oli ilmestynyt tilille - sain ostettua 400 grammaa suklaata tuekseni. 

Illansuussa suihkutin niitä vietävän ötököitä lumipalloheisistä. Ihme tahmatassuja. Toisella kädellä pidin pistoolia, toisella piti avittaa öttiäisiä poistumaan. Vesi oli vieläkin jääkylmää ja kuraannuin pahemmin kuin koira.

Naapuri kävi partioleirissä vierailulla ja kertoi että sudenpentumme oli suorastaan kiemurrellut onnesta kun isä tuli niin kuin lupasi. Tekee hyvää saada välillä isän huomio kokonaan itselleen ja lomaa pikkusisaruksista. 

Nyt natiaiset viimein nukkuvat koko parisängyn vallaten. Terassille olisin mennyt kyllä muutenkin.

Sammalleimu Marianne, taimivaihdon aarteita

perjantai 23. toukokuuta 2014

Inventaario

Yhtä julman kuumaa. Sama aamulenkki kuin eilen. Piki vinkui ja haukahteli koululaisten perään, olisi halunnut mukaan kouluun. Söin pitkän, rauhallisen aamiaisen ja luin monta huonoa uutista lehdestä. Onneksi sen tulo meille päättyy pian. Anoppi näytti ja kuulosti tuskaiselta, sanoi että kipu tappaa hänet. Lääkäriin on kuitenkin menossa vasta ensi viikolla. Minkäs teet.

Aamiaisen jälkeen oleskelin varjoisalla kuistin portaalla koiran kanssa. Koetin keskittyä itseeni mutta enemmän taisin kuunnella linnunlaulua. Ajatukset eivät kuitenkaan vaeltaneet muiden tai Jumalan bisneksissä, menneisyyden harmeissa eivätkä tulevaisuuden huolissa.

Omenankukka on saanut kavereita

Olin miltei koko päivän pihalla mutta puuhailin tavallista vähemmän. Himmailin kai enemmän kuumuuden kuin terapeutin vuoksi. Paloittelin ja ruukutin urhean loistotädykkeen joka vietti talven maasta ylös kaivettuna. Kiertelin katselemassa mitkä kasvit osoittavat elonmerkkejä. Iloisia yllätyksiähän ne minulle ovat kaikki - enkä huomaa menetyksiäkään murehtia, koska en muista mitä olen istuttanut. Jotkut aiemmin istutetut kukkivat ensimmäistä kertaa ja sulattavat sydämen. Jotkut ennen kerrotut kukkivat yksinkertaisina. Yksi viime kesänä kokonaan kateissa ollut variegataperenna on hyvässä kasvussa. Ainoat rekisteröimäni harmit olivat kuolleet oksat marjaomenapensaassa ja ötökät lumipallossa. Huomenna ne saavat kylmää vettä niskaansa.

Laskin montako kärhöä meillä on. Kaksikymmentäyksi. Niistä kolme etsii vielä paikkaansa. Tai pikemminkin odottaa että paikka valmistuu. Taidan laittaa ne täksi kesäksi ruukkuun. Lukumäärä yllätti. Teippasin puutarhavihkooni kaikkien uusien kärhövauvojen nimilaput ja liitin vanhempiinkin kärhöihin tarkat sijainnit. Huonomuistisen täytyy olla järjestelmällinen. Auton avain on muuten edelleen hukassa. Samoin yksi kirjaston kirja ja iso laatikollinen Kiviä.

Patjarikko

Iltapäivällä nukahdin ja vaikka välillä heräilin, en jaksanut liikauttaa sormeakaan ennen viittä. Suuta liikutin sen verran että pyysin lasta viemään koiran pissalle. Päivällisen ja tv-hetken jälkeen verkotettiin ja sadetettiin etupihalla. Kun häivyin kastelukannun kanssa takapihalle, sadetin siirtyi salamannopeasti suihkuttamaan vettä trampoliinille. Kylläpä siellä riemua riitti. Koirakin sai osansa. Iltalenkillä se kahlaili järvessäkin.

Kaksi partiolaista pakkaili retkivarusteitaan kotaretkeä varten. Lapsia oli mahdoton saada rauhoittumaan ja nukkumaan. Nyt ne viimein nukkuvat - meidän sängyssämme pitkin ja poikin. Kissakaan ei ole mahtunut sekaan. Se nukkuu jalkaterieni päällä.

Ilahtuneena huomaan että Markun blogissa on taas toimintaa.


Kurjenmiekka ja kuunlilja muistuttavat ystävistä

torstai 22. toukokuuta 2014

Äidin silmät, osa 2

Lääkärit osaavat joskus hämmentää. He ottavat potilaan vastaan sanoen Terve! Tekisi mieli pyörähtää ovella ympäri ja sanoa että sehän äkkiä kävi, hei sitten. Hammaslääkärini kysyi onko minulla suulakihalkio, kun selvittelin nenääni ja pidin kuulemma hassua ääntä. Vastasin että ei, minulla on nuha. Kuulemma suulakihalkiopotilas pitää samanlaista ääntä. Silmälääkärini kysyi onko minulla pisamia selässäkin. Sanoin ettei ole, mutta äidillä on. Lääkäri kysyi voisiko äiti tulla vastaanotolle. Ja näin tehtiin. Pisamien vuoksi silmälääkärille. Pyyntö liittyi väitöskirjatutkimukseen silmäsairaudesta jota ilmenee nähtävästi riittävän pisamaisilla ihmisillä. Äidin silmät olivat kunnossa.

Psykiatrille meno ei jostain syystä jännitä nyt yhtään. Ehtiihän tässä toki vielä, viikko aikaa. Vai auttaisiko se kun olen kerran jo käynyt. Eri putiikista ja lääkäristä on kuitenkin tällä kertaa kyse.

Iän myötä tuntuu tulevan yhä kiireempi saada kaikki valmiiksi. Parhaita ovat projektit jotka voi aloittaa aamulla ja saattaa valmiiksi iltaan mennessä. Monesti hoputan lapsia tekemään sitä ja tätä jotta päästään elämässä eteenpäin. Töissäkin ahnehdin hommia, halusin tehdä aina priimaa ja nopeammin kuin odotettiin. Kun työtehtävä saapui, muutuin levottomaksi, loin itselleni paineen kunnes olin tehnyt työn valmiiksi. Todellista kiirettä töissä on hyvin harvoin. Mihin minulla on niin kiire? Tulee mieleen se kellon kanssa kulkeva kani sadusta Liisa Ihmemaassa. Liittyvätkö hätäinen luonne, korkea verenpaine, korkea silmänpaine ja korkea leposyke jotenkin yhteen? Syke on ollut aika korkea silloinkin kun olin hyväkuntoinen.

Kiersin aamusta kunnon pelto-metsälenkin Pikin kanssa kun näytti siltä että päivemmällä ei ole lenkille asiaa kuumuuden takia. Koko metsäosuus piti kävellä käsi natsitervehdyksessä, muuten sai sankat seitit naamalleen. Loikoilu onnistui tänään huonommin kuin eilen. Terassin sohvalla oli jo aamusta niin kuuma etten jaksanut siinä kauan venyä. Tuli sitten lähdettyä puutarhaan. Kitkin sieltä täältä, ruukutin ja nimikoin vaihtotaimia ja istutin Villen. Kävelin ja ihastelin, hieman myös ihmettelin kuka hölmö on mennyt viime syksynä istuttamaan oranssi-punaisia ja vaaleanpunaisia tulppaaneja sekaisin. Hedelmäpuiden kukkahurma ei kestä kauan, kriikunat varistelevat jo terälehtiään. Onneksi kaikki omenapuut eivät ole vielä aloittaneetkaan.

Iltapäivällä kun perhe oli kotona ja tilanne vaikutti rauhalliselta, vetäydyin terassin sohvalle loikoilemaan. Ei onnistunut vieläkään. Nukahdin ja nukuin syvää unta kaksi tuntia. Tarpeeseen sekin kai tuli. Lohikiusauksen ja suosikki-tv-sarjan jälkeen takaisin ulos. Lapset juoksivat ja kiljuivat naapurin laittaman sadettimen ympärillä. Vähän sulkapalloakin pelattiin. Lapsilla on ihan oma pistelaskujärjestelmänsä, jonka mukaan äiti jää tappiolle tilanteessa kuin tilanteessa. Puoliso sahaili pergolapuita. On alkanut taas se kausi jolloin häneen ei saa mitään kontaktia: kuulosuojaimet päässä kaiken aikaa. Piki juoksi pallon perässä ja sai hepuleita. Vasta myöhään illalla jaksoimme lähteä lenkille.

Toisilta loikoilu sujuu luonnostaan.



keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Kolme vauvaa

Anoppi muistelee usein meidän pienimmän 32-viikkoisena syntyneen hippiäisen kotiintuloa. Käärö tuotiin isoäidin viereen sängylle ja hän alkoi hiljalleen kuoria kerroksia pois. Onnesta kyynelehtien hän ihmetteli miten kaksikiloisella olennolla on kaikki osat paikallaan - ja hänen äitinsä katse. Anopin oman äidin silmät katselivat vastaan käärön sisältä. Nyt lapsi on jo neljän, syksyllä viiden, mutta eilen anoppi yhtäkkiä huokaisi että kyllä on ihan äidin silmät. Nuorimmaksi jäänyt lapsenlapsi on syntymästään asti ollut isoäidin mielestä erityisen ihmeellinen, viisas, alati hämmästyttävä ja ihana. Anoppi on hoitanut häntä paljon. Minä palasin töihin heti vanhempainvapaan loputtua. Nyt parina päivänä pienokainen on kysellyt: äiti muistatko kun me tavattiin? Kyllähän minä sen muistan, vaikka lapsi tarkoittaakin sitä kun tapasin hänet päiväkotiryhmän kanssa. Kuopus on kovin saman näköinen kummankin sisaruksensa kanssa. Hän muistuttaa myös minua. Isoäidin vauva.

Keskimmäinen, sunnuntailapsi, halusi syntyä uimarannalle. Anoppi oli silloinkin luonamme ja huolehti esikoisesta kun kiireen vilkkaa syöksyimme sairaalaan. Ehdimme juuri ja juuri synnytyssaliin kun lapsi oli jo maailmassa. Kätilön raportti oli lyhyt: hän tuli ja synnytti. Sunnuntaina syntynyt, keskiviikkona kotiin. Lapsi on aina ollut ihmeellisen hyväntuulinen, terve, tyytyväinen ja innostuva. Hänen elämänsä on ollut sujuvaa ja tyyntä. Jos joskus harvoin illalla sairastuukin flunssaan, on usein aamuksi lähes terve. Hän on perinyt isänsä rauhallisen luonteen. Tuntuu tulevan toimeen kaikkien ja kaiken kanssa mutta tutustuu uusiin asioihin vain omaan tahtiinsa ja vain niihin joihin haluaa. Minkäänlainen maanittelu ei muuta sitä asiaa. Kukaan ei osaa nimetä yhtään sukulaista jota lapsi muistuttaisi. Hän on aivan oma, kaunis itsensä ja äärimmäisen tarkka. Hän on vuosia antanut huomion virrata niille jotka sitä äänekkäimmin vaativat ja tullut tyytyväisenä ja rauhallisena perässä. Valvoi pienenä usein iltaisin ja sai sillä tavoin oman osansa äidistä ja isästä. Tämä lapsi on ansarikukkani. Ennen häntä ja hänen jälkeensä olen menettänyt lapsen. On ollut vaikea uskoa että tämän saan pitää, nähdä aikuisenakin. Monta vuotta mieleen iski pelko että lapselle tapahtuu jotain pahaa ja huoli keskittyi aina tähän vähiten rämäpäiseen muruseen. Minun vauvani.

Esikoisen synnytys oli kuin oppikirjasta. Kymmenisen tuntia kärsimystä ja palkinto kainaloon. Mustatukkainen lapsi huusi syntyessään pää punaisena eikä ole sen koommin lakannut. Hän on perinyt kärsimättömän, äkkipikaisen, jääräpäisen ja vaativan luonteeni. Kodin ulkopuolella on rauhallinen ja hiljainen kuten minäkin, mutta kotona antaa tulla tuutin täydeltä. Ja eniten tietysti minulle. Vauvavuosi oli vaikea. Puoliso asui työn takia muualla. Äitini oli kuollut, anoppi asui ulkomailla. Olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle mistä en tuntenut ketään. Alkuun oli keltaisuutta, jota säikyin ja jota hoidettiin viikko sinivalon alla. (Entisajan kylähullut olivat kuulemma keltaisia vauvoja ajalta ennen sinivalon keksimistä.) Vauva oli allerginen kaikelle ruualle ja huusi aamuneljään joka yö. Päiväunia hän veteli tuntitolkulla terassilla, minä istuin ikkunan takana ja toivoin että nukkuisi vielä, kunpa ei vielä heräisi, en jaksa jos nyt jo herää. Ilman pienokaisen kummitätiä en olisi selvinnyt. Kun natiainen sai jalat alleen, hän oli hyvin energinen, nopea ja kekseliäs. Lastenkirjoja lukemalla hänet sai hetkeksi pysähtymään, niinpä luimme hänelle todella paljon. Hän on lapsistamme se joka on sytyttänyt nuotion lastenhuoneeseen, karannut ikkunasta, pudonnut puusta, ollut kipsissä ja ampunut naulapyssyllä läpi sormestaan. Onneksi en muista mitä kaikkea muuta. Isän vauva. Ihan isänsä näköinenkin.

Saatoin lapset koululle. Pikin onnenpäivä. Alkumatka käveltiin yhdessä koiraystävän kanssa, koululla kymmenet lapset tulivat rapsuttelemaan ja ihmettelemään kuinka se on kasvanut ja onpa se kaunis. Paluumatkalla tavattiin toinen koiraystävä, pikkuinen mutta sitäkin äänekkäämpi kääpiöpinserivauva. Terapeutti kehotti saattamaan lapsia koululle asti, se on heille valtavan tärkeää. He samaistuvat koiran saamaan suosioon ja huomioon.

Loikoilin sohvalla kuten terapeutti määräsi. Kuitenkin sillä sohvalla, joka on terassilla. Koetin keskittyä omaan olotilaan. Varpaaseen vähän sattuu, reisilihakset ovat jäykähköt, muuten on kaikin puolin hyvä ja mukava olla. Hengitys kulkee vapaasti. Voi miten ihanaa on kun hengitys kulkee. Juuri nyt en ole vastuussa kenestäkään, ei tarvitse huolehtia mistään eikä tehdä mitään, saan vain olla. Ajatukset karkailivat sinne tänne kuin varpusparvi. Maltoin kuitenkin tunnin verran loikoilla. Pysyin hereillä ja kuvittelen että kierrokset vähän laskivat. 

Ruukutin siemenestä kasvattamani pelargoniat ja muutaman kesäköynnöksen. Istutin kaksi kärhöä ja kastelin aiempia istutuksia. Ripustin pyykkiä ja rupattelin rajalla. Pelasin lasten kanssa sulkapalloa. Ihastelin kevään kauneutta kameran etsimen läpi. Tein parhaani iltapalasodassa. Menen ajoissa nukkumaan ja huomenna loikoilen taas.






My business, your business, God's business

Rankka päivä. Stressasin jo etukäteen ja nukuin yön tosi huonosti. Niinpä aamulla julmettu väsy. Aamulenkki jäi niin lyhyeksi ettei Piki ehtinyt hoitaa kaikkia asioitaan. Keksin kysyä koiraystävältä ottaisiko hän Pikin muutamaksi tunniksi hoitoon. Otti toki, kun on jo muutamaan kertaan sitä kysellytkin. Niinpä lähdettiin: koira hoitoon, anoppi poikansa käsipuolessa keskikaupungin korvaklinikalle, minä auton kanssa rantapuistoon reiluksi tunniksi odottelemaan. Sujuva paluu ruokakaupan kautta. Koira oli viihtynyt hoidossa hyvin ja ollut ihana. Tervetullut uudestaan milloin vain. Sitä vartenhan me täällä ollaan.

Ehdin käydä kotona syömässä pari voileipää ja pakkaamassa ystävälle menevät taimet autoon. Sitten tukka suorana psykoterapeutille. Ehdin tuskin istahtaa ja pyyhkiä hien otsaltani kun kolme varttia oli jo mennyt. Päästin suustani jotain, jonka vuoksi hän varasi minulle ajan ensi tiistaiksi täyttelemään jotain lomakkeita ennen psykiatrin tapaamista. Saatoin antaa ymmärtää että minulla voisi olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Joka tapauksessa käyn ylikierroksilla ja pitäisi rauhoittua. 

Jos ei ensin kohtaa itseään, ei pysty kohtaamaan muitakaan ihmisiä. Jos ei ole läsnä hetkessä, ei voikaan muistaa mitään. Jos jalka olisi poikki, olisi sekä itseni että muiden kannalta ymmärrettävämpää että vain olen ja huilaan. Nyt kun pipi on ihan muualla eikä näy päälle, ihmisten, itsenikin, on vaikea ymmärtää, hyväksyä ja uskoa sairauden olemassaoloon. Siksi saatan tuntea tarvetta selitellä ja saan siitäkin lisää stressin aihetta.

Masennuksesta ei parane nukkumalla. Pitää olla hereillä, levollinen ja läsnä. Lääkkeillä myös ei parane. Ne auttavat kyllä, mutta niiden lisäksi tarvitaan asioiden käsittelyä. Yksin se on vaikeaa, terapeutin kanssa onnistuu paremmin. Olen kyllä aivan hirveän kyllästynyt tähän vatvomiseen, kun tuntuu että kaikki vain pyörii paikallaan.

Ahkera puutarhassa puurtamiseni on pakopaikka, pakenen hälinää mutta myös omaa sekaista sisäistä maailmaani. Taimet ja rikkaruohot on helpompi panna järjestykseen kuin oma pää. Sain kotitehtäväksi maata sohvalla kuulostelemassa miltä tuntuu. Nyt kun talo aamulla tyhjenee, en riennäkään puutarhaan vaan sohvalle. Ja huilaan siinä vaikka muistuisikin mieleen että tiskikone jäi tyhjentämättä tai pyykit ripustamatta. Hehe, saapa nähdä. Kumma fiilis kun tuntuu että koko ajan pitää tehdä jotain ja vaikka tekee, ei silti saa valmiiksi ja tekemistä ilmestyy yhä enemmän ja päivät ovat yhä lyhyempiä ja on yhä kiireempi ja ja. Aika on saanut siivet. Juoksen oravanpyörässä vaikken edes ole töissä!

My business, your business, God's business. Huolet jakaantuvat näihin kolmeen ryhmään. Pitäisi oppia uusia tapoja ajatella jotta pystyisin keskittymään tuohon ensimmäiseen ryhmään ja jättämään muut huolet niille kenelle ne kuuluvat. Uusia uria joille ohjata ajatukset vanhojen paljon tallattujen polkujen sijaan. Tuntuu ylivoimaiselta. Toivottavasti terapeutti pystyy auttamaan.

Kolmas masennuksen syy, jota viimeksi en muistanut, on epäonnistuminen. Epäonnistumisen tunne, uskomus ja kokemus. Ne muut kaksi olivat surematon suru ja purkamaton viha.

Voi kun tulisi joku ja vapauttaisi minut tästä kaikesta. Sanoisi ettei tarvitse enää mennä töihin, ei tarvitse taistella lasten kanssa kännyköistä, peliajoista eikä nukkumaanmenosta, ei tarvitse enää koskaan pukeutua siististi, laittaa tukkaa eikä meikata. Perheesi on turvassa, ei tarvitse huolehtia. Taloutenne pysyy pystyssä, ette joudu myymään taloa ja muuttamaan betonielementtiviidakkoon. Eikä enää koskaan tule syksy ja pimeä. Toukokuu jatkuu ikuisesti. Ole rauhassa ja nauti elämästä.

Illalla vielä päiväkodin kevätjuhlaan kahden lapsen kanssa. Päätä särki jo menomatkalla, mutta ihmeesti selviydyin. Parikymmentä lasta juoksi taukoamatta ympäri pihaa juhlakamppeissaan. Kaatuili, törmäili ja kiljui. Kuvittelin hetken itseäni töihin päiväkotiin. Kauhu.

On valkoisten kukkien aika. Hedelmäpuut, angervot, tuomet, tuomipihlajat, vuokot, leimut.. aivan huikaiseva näky. Kun siniset lemmikit siementävät, levitän siementä joka paikkaan, joka ikisen valkoisena kukkivan puun ja tulppaanin alle. Ensi keväänä, jos Jumala suo, näky on entistä pökerryttävämpi.




maanantai 19. toukokuuta 2014

Lisää kadotusta

Aamulla valkeni karmea totuus: olen hukannut auton avaimen. Samassa nipussa on myös kotiavain. Tulin eilen peräkonttikirppikseltä ja laitoin avaimet johonkin. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat on käyty läpi. Onneksi puolisolla oli töistä vapaapäivä ja koulusta etäpäivä. Hartaan etsinnän jälkeen hän löysi vara-avaimen. Kiittele tässä nyt sitten itseäsi taas.

Päivä oli tolkuttoman kuuma ja ukkosvanne kiristi pään ympärillä. Istutin silti pari kärhövauvaa ja joitakin taimivaihdon tuomisia. Kärhöjen ympärille laitoin hallaharson varjostukseksi ja 120 senttiä korkean verkkoaidan pätkän kissa- ja koiraesteeksi. Piki hyppäsi terassin "lapsiportin" yli kuin tyhjää vain kun näki minut takapihalla. Se siitä terassilla kuumina öinä nukkumisesta sitten. Vaikka on epätodennäköistä että se mihinkään lähtisi kun oma lauma on kotona, en halua ottaa riskiä.


Karvajustiinan isäntää piti muistuttaa eläinlääkärilaskusta. Oli unohtanut maksaa. Luulimme että asia on jo aikoja sitten kunnossa, mutta kun tilillä on kaksikymppiä ja lapsilisään viikko niin tulee tällaisetkin asiat tarkistettua. 

Ukkosen jälkeen tuli vähän raikkaampi sää. Hiki virtasi silti vielä illallakin. Jätän kaikki taimet jo toiseksi yöksi peräkkäin ulos. Vaikea uskoa että yöllä kovin kylmä tulee. 

Ukkosen jälkeen

Kevään ensimmäinen liljakukko listitty. Sen sijaan en saa hengiltä Hirveää Korvamatoa joka on vainonnut minua jo kolme päivää: Soittajapoika. Ei siinä mitään, kiva iloinen laulu, mutta silti olisi mukava jos se ei soisi päässä taukoamatta enää kovin pitkään. Kaiken lisäksi se on humppa. Humppa ei ole tahti- eikä tanssilaji. Se on ihmisoikeusrikkomus. Sen olemassaolon täytyy olla jonkinlainen väärinkäsitys.

Pitäisi jo olla nukkumassa, huomisaamuna on kaupunkireissu. Tajusimme että anopin kuulokäyräreissulle tarvitaan meidät molemmat. Yksi saattaa kipeäjalkaisen anopin autosta ydinkeskustan korvaklinikalle, toinen huolehtii auton jonnekin parkkiin. Iltapäivällä on oma psykoterapiani. Illalla kaksi päällekkäistä menoa. Taidan jättää väliin molemmat tasapuolisesti.





sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Ihmisten parissa

Kuuma heti aamusta alkaen. Koira kompastuu kieleensä. Kävin suihkussa, veistelin kilon säärikarvoja pois ja tein lähtöä peräkonttikirppikselle. Tai lähinnä sen yhteydessä järjestettyyn perennanvaihtoon. Lainasin puolison shortseja kun en omiani yllättäen löytänyt. Laitoin lompakon hanskalokeroon ja nostin taimet kyytiin. Aloin etsiä lompakkoa. Ei voi olla totta, otinhan minä sen mukaan. Palasin omia jälkiäni sisälle ja tutkin jo uusi hiki päässä kaikki mahdolliset paikat mihin olisin voinut sen käsistäni laskea ja unohtaa. Epäilin että kuopus, joka kävi autossa, on ottanut sen. Lähdin lopulta ilman lompakkoa toivoen että juuri tänään ei poliisi pysäyttäisi ja kysyisi ensimmäisen kerran 28 vuoteen ajokorttiani.


Vein vaihtoon  kolme laatikollista taimia, toin kotiin kaksi. Muutaman minulle ennestään tuntemattomankin perennan. Upea, tummanpunainen, samettisena hohtava esikko tuotiin minulle henkilökohtaisesti.

Suklaakirsikka

Viimevuotiseen tapaan vietin lähes koko parituntisen naapurini kanssa kasvien luona. Ihmiset kyselivät meiltä kaikista paikalle tuoduista kasveista aivan kuin ne olisivat meidän. Ja kyllä me aika paljon niistä osasimmekin kertoa. Kotipihaan kurvatessa tuli mieleen että lompakko saattaisi olla hanskalokerossa. 

Loppupäivä meni lapiota, istutuskauhaa, kastelukannua ja sopivia istutuspaikkoja etsiskellen. Puoliso rakensi pergolaa. Naapurin lapset ulkoiluttivat niin lapsia kuin koiraakin. Anoppi nukkuu yötä päivää hirmuisen kipulääkkeensä vuoksi. Kuljin pihalla haltioituneena: suklaakirsikka ja kriikunapuut ovat puhjenneet kukkaan. Koskaan niissä ei ole ollut näin paljon kukkia. Joka kerta tuntuu kuin tämän ihmeen näkisi ensimmäistä kertaa.

Kriikuna

Kymmenen aikaan illalla seisoin tontin rajalla juttelemassa naapurin kanssa eilisiltaisesta kissaepisodista, kun naapuri yhtäkkiä huusi lastani nimeltä: älä juokse sen veitsen kanssa! Kuopus juoksi edellä, keskimmäinen perässä suuri keittiöveitsi kädessä. Totesin rauhallisesti naapurille että tällaista tämä meidän arki on ja lähdin selvittelemään tilannetta. Kuopuksen olin laittanut jo tuntia aiemmin nukkumaan.


Lapset olivat paistaneet pienen valmispizzan ja jakaneet sen kolmeen osaan. Minulle ei selvinnyt miksi veitsen kanssa piti jakotilanteessa juosta talon ympäri. Eikä sekään, miksei oltu jo kauan sitten nukkumassa. Iltapalahan oli syöty jo ajat sitten, yhdet hampaatkin pesty. Puoliso oli keskittynyt johonkin muuhun. Illan päätteeksi vielä koirakin sai hepulin ja lähti lällätellen sata lasissa karkuun kun kutsuin sitä luokseni. Rymysi tietenkin myös istutusalueiden läpi.

Kiittäminen on unohtunut. Tänään kiitän itseäni peräkonttikirppikselle suoriutumisesta, yhdestä halauksesta ja teeleipien leipomisesta iltapalapöytään.

Piki näkee kimalaisen.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Ensimmäinen kesäpäivä

En oikein tiedä mihin tämä päivä meni. Aamukahdeksalta olin jo Pikin kanssa rannalla ja koko päivän olin ulkona ja liikkeellä. En kärrännyt enkä kitkenyt. Koetin oikein muistella tekemisiäni mutta eipä tule muuta mieleen kuin että ruukutin muutaman taimen huomiseen perennanvaihtotapahtumaan (jonne toivottavasti myös muistan mennä) ja kävin kuopuksen ja koiran kanssa nuuskimassa naapurin puutarhan. Ai niin ja koiraystävä kävi juttusilla.

Kirkkaan auringonpaisteen vuoksi ei tullut kuviakaan otettua, vaikka tulppaanit alkavat olla parhaimmillaan. Lapsia meillä oli kuusi. Isoimmat hakivat pyörillä koko porukalle jätskit kyläkaupasta. Eriskummallisen sopuisasti ja organisoidusti homma sujui. Ihanaa kun ne kasvavat.

Iltalenkiltä tullessa huomasin että meidän Ramses kiipeää naapurin puuhun. Komensin sitä alas mutta yhä ylös yrittää, katolle hän kiipeää. Nimittäin linnunpöntön katolle! Hain pitkiä ja vielä pitempiä keppejä joilla sain sorkittua kissan alas kiukkuisen jupinan kera. Sama hyväkäs syöksyi pää edellä kärhölle kaivamaani istutuskuoppaan, jossa se kärhö oli jo. Menihän se poikki, tietenkin. Mikä niissä kuopissa mahtoi niin kovasti kiinnostaa. Nyt niissä on rautalankaverkot päällä kunnes kärhöt kasvavat niistä läpi.

Herttaisia ne ovat. Silloin kun nukkuvat.



Puska hukassa

Huomasin lumikkotien varressa kukkivan kevätlinnunsilmän ja monta tupasta akileijaa. Enpä ole ennen huomannut. Kai se on tämä hidastaminen, vai pitäisikö nyt jo sanoa pysäköinti, joka avaa silmät huomaamaan kaikenlaista. Piki hinaa metsälenkeiltä mukanaan toinen toistaan suurempia luita. Kohta voimme alkaa koota palapeliä ja katsoa mikä dinosaurus niistä muodostuu. Eläviäkin peuroja nähtiin lenkillä kolme. Niitä ei enää tarvitse pillastuneena haukkua, tuijottaminen ja lipposmainen urahtelu riittää. Pikin pentuhepuleita on ihana katsoa nyt kun viimein uskallan taas antaa sen vouhkata kunnolla.

Aamupäivällä satoi vettä. Nukahdin viltin alle sohvalle, karvakorva veteli sikeitä sohvan vieressä. Yhden aikaan iltapäivällä tokenimme ja huomasimme sään poutaantuneen. 

Kärräämään, kärräämään joka aamu sännätään  
ja kun päivä on ohi niin lisää kärrätään. 

Istutin aronian aitataimet. Olin ostanut kymmenen mutta nipusta löytyi vain kahdeksan. Arvelin että olen vahingossa istuttanut useamman taimen yhtenä. Puoliso nosteli kaikki taimet uudestaan ylös ja kävi juurakot tarkoin läpi, minä tulin perässä ja istuttelin takaisin. Yksi taimi löytyi lisää ja yksi jäi puuttumaan. Jonon jatkoksi istutin suloisen valkoisenaan kukkivan pohjantuomipihlajavauvan.

Lapset kantavat pinoittain ysejä ja kymppejä koulusta vaikken ole nähnyt niiden lukevan kokeisiin. Sellainen ei kai ole nykyään muotia. Tuleeko niistäkin itseltään täydellisyyttä vaativia hikareita? Kun matikankokeesta tuli vain kasi, se oli rankka tappio. Kuiskuttelin lapselle salaisuuden jonka lääkäri on minulle kertonut: työelämässä ja elämässä yleensäkin seiskan taso riittää. Kasi on siis oikein hyvä numero. Ekaluokkalaisilla on ensi viikolla kielisuihku, saavat tuntumaa ruotsin, venäjän, saksan ja ranskan kieleen. Hirvittää jo etukäteen kun olen tullut opettaneeksi lapsille muutaman melko epädiplomaattisen sanan venäjää. Olisiko pientäkään mahdollisuutta ettei ekaluokkalainen muistaisi? Ei.

En ole tänään täysin onnistunut pitämään kurissa itseni väheksymistä ja moittimista. Täällä minä vaan vedän lonkkaa ja teen mitä miellyttää sillä välin kun kunnon ihmiset paiskivat töitä. Palkka juoksee, akka makaa vaikka on ihan terve. Paljon sairaammat käyvät töissä eivätkä valita. Ja sen sellaista. Mikrotuki muuten yllätti lähettämällä uuden salasanan. En ole kuitenkaan toimeentunut hoitamaan sitäkään asiaa. Enkä monta muuta. Mutta olenpahan kärrännyt.

Anoppi on muistellut paljon sitä miten ja mihin kukin edesmennyt sukulainen ja tuttava on kuollut. Tuttuun tapaansa hän muistaa kuolin- ja hautajaispäivämäärät, säätilat, tarjoilut.. no, kaiken. Hän laskee olleensa kahdeksassa sairaalassa, tämä viimeisin on niistä paras. Ruokakin oli lähes kelvollista. Hoitajista hän kertoo puolikielisillä hellittelynimillä. Niin uutta, kaunista, puhdasta ja siistiä, niin hyvää hoitoa - ja yksikköä ollaan lakkauttamassa, hän puhisee. Ja pohtii milloin mahtaa tulla se viimeinen sairaalamatka.


torstai 15. toukokuuta 2014

Kaiva kuoppa, täytä kuoppa

Heräsin viideltä aamulla siihen että koira söi seinää. Ei siinä mitään, johan lapset ovat tehneet seinien tuhoamisessa oman osuutensa aiemmin, mutta se ääni. Kaksi kertaa kävin kieltämässä, kolmannella otukselle tuli lähtö kodinhoitohuoneeseen. 

Lintujen talvinen talipalloteline, sittemmin koirankarvateline oli taas nokittu tyhjäksi, joten piti harjata koira. Ilmeisesti karvat ovat ihan käypäistä pesäntekoainetta. Harjaaminen on mukavaa puuhaa nyt kun Piki on lakannut puremasta sukaa ja loikoo tyytyväisenä paikoillaan. Pihanurmikolla auringonpaisteessa homma sujui  mukavasti. Monilla on se käsitys että collien turkkia on työläs hoitaa. Ei ollenkaan. Harjaan silloin kun huvittaa, kertaakaan en ole vielä pessyt paitsi käpälät ja mahanalusen kurakelillä eikä kotoa löydy koirankarvoja muualta kuin koirasta. Ja meillä siivotaan tooosi harvoin.

Sain kaupasta ilmaista parasta ennen -täysmaitoa. Jakoivat mieluummin ilmaiseksi kuin heittivät menemään. Tein pullataikinan ja lettutaikinan.


Monta päivää olen kaivanut istutusojaa pää punaisena ja nyt kun oja on viimein valmis, rupesin saman tien täyttämään sitä. Sellaista se puutarhurin homma on, ei päätä eikä häntää. Ohikulkijoista juontui epämiellyttäviä muistoja mieleen, sadat kerrat ajateltuja ajatuksia joista pitäisi jo päästä eroon. Toivottavasti psykoterapia auttaa siihen. Lapiointi ei tällä kertaa auttanut.


En yhtään muista mitä tein iltapäivällä. Illalla tein pitkän metsälenkin Pikin kanssa. Tultiin sisään ja hurtta väänsi ensi töikseen muhkean tortun olohuoneen lattialle anopin oven eteen. Koiranomistajan tähtihetkiä. 

Iltatoimien jälkeen tulin koneelle kirjoittamaan blogia. Hetken luulin että koko blogi on kadonnut. Hakukone löysi tekstit netistä mutta kun kirjauduin bloggeriin, en löytänyt tietä niiden luo kuin vasta kolmannella selaimella. Itku ehti päästä.

Työpaikan mikrotuki pitää tutun linjansa. Laitoin heille viestin en muista salasanaani, joten en pääse laittamaan sähköpostiin poissaoloilmoitusta. Tuki vastasi että sähköpostiin kirjaudutaan samalla salasanalla kuin työasemaan ja kertoi yksityiskohtaiset ohjeet miten poissaoloviesti tehdään. Voi hyvät hyssykät. Osaan kyllä tehdä kaiken. Mutta kun en muista salasanaani. It-planeetan asukkaiden kanssa asiointi on aina yhtä absurdia.

Anoppi pääsi tänään sairaalasta kotiin. Tai ehkei olisi päästetty mutta hän ilmoitti että lähtee nyt. Illansuussa kokkaili jo pataa huomiseksi. Vähän hirvittää mitä on edessä kun näitä päivystyskeikkoja on ollut kaksi peräjälkeen. Hupsis, katastrofiajattelua. Yritän kääntää kelkkani.

Illan päätteeksi, juuri äsken, havahduin siihen että koira on vielä ulkona vaikka on miltei puoliyö, pitää kiirehtiä hakemaan se sisälle. Onneksi jouduin astumaan sen yli matkallani ulko-ovelle. Jos olisin päässyt ulos asti, olisin saattanut pelästyä tyhjää juoksulankaa.





keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Soittolista

Kiersin Pikin kanssa aamulla leppoisan puolentoista tunnin lenkin ja napsin samalla kuvia. Koetin ottaa kaikki ne kuvat jotka ovat jääneet ottamatta kun kamera ei ole ollut mukana. Kuvista näkee että harjoittelemisen varaa on, mahdollisesti kalustossakin parantamisen varaa. Ensimmäisenä näkemykseni naapurin pikkukaritsoista.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella

Sen jälkeen olohuoneen ikkunoistakin näkyvä rantakoivikko, kotimaisemani. Tätä ihmeen ihanaa järven kimallusta koivunrunkojen välistä (joka kuvassa ei näy) olen katsellut pitkään monena aamuna ja halunnut purkittaa sen. Kimallus on eri mieltä.


Halusin myös ottaa Pikistä Lassie-tyylisen kuvan, jossa uljas koira seisoo jylhänä kukkulan laella ja katsoo kaukaisuuteen. Ei mennyt kerrasta purkkiin sekään.


Melkein koko matkan lauloin. Pikkulintu oksallaan, Konstan parempi valssi, Laulu kuolleesta rakastetusta, Laivat puuta, miehet rautaa (laulu jolla aina olen saanut lapset syömään ellei millään muulla), Kalastaja-Eemelin valssiYö saaristossa, Punatukkaiselle tytölleni (ka, Olavilta puuttuu loppukahdennus), Pariisin taivaan alla, On suuri sun rantas autius, Laula, tyttö! Pitkälti omin sanoituksin, sattuneesta syystä. Siitä onkin aikaa kun on viimeksi laulattanut.

Tarkoitus oli kaivaa savea mutta väsähdin alkuunsa. Nukahdin pihakeinuun ja kun siinä tuli kylmä, siirryin terassin sohvalle. Nukuin koko päivän. Viiden aikaan heräsin kun puoliso kutsui syömään. Illemmalla sain kaivettuakin. Puoliso hitsaili pergolatyömaalla.

Rikollinen palaa aina rikospaikalle, tässä tapauksessa suloisten valkoisten metsätähtien luokse toteamaan että ne ovatkin ketunleivän kukkia. Samalla reissulla tapasimme ehkä maailman suloisimman minikokoisen pystykorvan, jonka perheellä on kesämökki täällä. Kylän väkimäärä alkaa kesää kohti kasvaa kun mökkiläiset palaavat. Piki pelästyi pienoismallikoiraa, pujahti taakseni turvaan ja räksytti sieltä. Pystis vain hymyili ja kaapi ilmaa tasatahtiin etutassuillaan. Tilanne oli hullunkurinen.

Psykoterapia alkaa

Tänään olin ensimmäisen kerran mielenterveystoimiston asiakkaana. Tapasin psykiatrisen sairaanhoitajan, psykoterapeutin ja mikähän hänen kolmas tittelinsä olikaan. Ehkä ryhmäterapeutti? Nuori nainen vaikutti hyvin lupaavalta yhteistyökumppanilta. Hän piirsi elämääni fläppitaululle sitä mukaa kun siitä kerroin ja sanoi että masennuksen taustalla on yleensä nämä kolme asiaa tai joku näistä kolmesta:
- surematon suru
- purkamaton viha jotakuta toista tai itseä kohtaan
- arvaas muistanko sen kolmannen.

Tunti tuntui viideltä minuutilta tämän ihmisen seurassa. Pääsimme vain vähän alkuun, mutta käynnistä jäi hyvä ja toiveikas fiilis. Tapaamme uudestaan ensi viikolla. Minä olen aina se joka määrää mitä asioita käsitellään. Terapeutti varasi minulle oitis ajan myös psykiatrin vastaanotolle, koska Kela vaatii nyt sairausloman yhä jatkuessa psykiatrian erikoislääkärin kirjoittamaa B-lausuntoa.

Terapeutti ihmetteli miksi minulle on määrätty toinen mielialalääke serotoniinilääkkeen rinnalle, eikö mieluummin olisi kannattanut määrätä isompi annos serotoniinilääkettä. Kerroin hänelle että lääkkeet auttavat eri asioihin. Serotoniinilääkitys tasaa äärimmäisiä tunnetiloja ja laskee puolestani kymmeneen. Dopaniinilääkkeen pitäisi parantaa toimeliaisuutta. Tuntui hämmentävältä joutua kertomaan tämä ihmiselle jonka olettaisi tietävän näistä asioista minua enemmän.

Poikkesin katsomaan anoppia, joka on samassa talossa vuodeosastolla. Sain ansiotonta arvonnousua, sillä hänelle jäi se käsitys että tulin varta vasten häntä katsomaan. En viitsinyt siinä potilashuoneessa huudella huonokuuloiselle anopille että tulen kallonkutistajalta ja odottelen bussia jolla pääsen kotiin. Tapasin fysioterapeutin, jonka mielestä lonkka- ja jalkakipu on lähtöisin selästä, vaikka selkä ei olekaan kipeä. Kipu on yhä kovaa eivätkä tähänastiset kipulääkkeet ole auttaneet kuin hetkeksi. Lääkäri toivon mukaan määrää jotain tujumpaa. Häntä vasta odoteltiin kun lähdin bussille.

Koira ei kakannut tavallista varhaisemmalla aamulenkillä, joten osasin odottaa haiskahdusta kun palaan kotiin. Haju olikin tajunnan räjäyttävä mutta koiraa ei näkynyt missään. Vinkumista kuului lastenhuoneen oven takaa. Koululaiset olivat jättäneet oven raolleen, koira sujahtanut huoneeseen ja ovi mennyt kiinni. Koira löytyi sängystä ja läjä lattialta. Viimemainittu oli suunnilleen saman kokoinen kuin koira itse meille tullessaan.

Loppupäivän kaivoin savea ja kannoin lankkuja puutarhassa. Pystytimme puolison kanssa myös pätkän koira-aitaa tontin rajalle. Aidantolpat ovat harjaterästä. Kokonaisuus maastoutuu yllättävän hyvin. Puutarhapuuhien välissä kunnostauduin laittamalla perheelle ruokaa. Valitsin varman suosikin, juustoisen lihamakaronilaatikon. Maittoi kaikille. Yksi ruokailija tosin putosi tuolilta kesken aterian ja annos lenteli pitkin lattioita. Onneksi meillä on nelijalkainen rikkaimuri.



maanantai 12. toukokuuta 2014

Tiivistelmä

Huilailin, söin pitkän aamupalan, venyttelin, loikoilin ja vähän raivasinkin. Keittiö oli sen näköinen kuin viikonloppuna olisi käyty sisällä vain syömässä ja leipomassa. Pyykkivuortakin alensin vähän. Muutaman köynnöksentaimen kannoin terassille ulkoilemaan ja vankistumaan. Sopivan pilvinen, tyyni sää. Koiran kanssa metsässä, pääosassa kevätpiipot ja metsätähdet. Ja sitten päiväunille.

Huomenna on ensimmäinen käynti mielenterveystoimistossa. Tai ihan tavallisessa terveyskeskuksessa vaan, mutta vastaanottava ihminen on sieltä mtt:sta. (Heh, minulle mtt tarkoittaa maatalouden tutkimuskeskusta.) Aamuyöllä klo 8.15. Mietin pitäisikö jotenkin valmistautua. Mielenterveystoimisto on saanut sairauskertomukseni, ainakin pitäisi olla, mutta se on vähän hassu. Pitää kyllä jotakuinkin paikkansa mutta antaa aika yksipuolisen, vinoutuneen kuvan tilanteestani. Siihen on tarkkaan kirjattu ne asiat jotka juuri silloin, psykiatrin vastaanotolla, pääsivät suustani. On kuitenkin paljon muutakin. Enkä tasan muista niitä huomenna ellen tee niistä listaa etukäteen.

- toimimaton muisti, kokopäiväinen tavaroiden etsiminen ja asioiden unohtelu, pelottavat black outit
- katastrofiajattelu ja yliyleistys
- en halua tavata ihmisiä kuin yksitellen
- en jaksa omia lapsiani, heidän kovakorvaisuuttaan, huutoaan ja riitelyään. Suoritan lasten kanssa olemisen, en ole henkisesti läsnä. Ensin huolehdin heistä liikaa, nyt en ollenkaan, fiilis on että ihan sama
- raivostun yhä lapsille silmittömästi vaikka lääkitys on paljon vähentänyt sitä
- en jaksa huolehtia itsestäni. Pakon edessä peseydyn mutta tukkaa en laita saati että meikkaisin. Hampaat kyllä pesen aamuin illoin
- en siedä pukeutumista. Pakon edessä yritän etsiä edes puhtaat collegehousut jalkaani mutta farkut, suorat housut, rintsikat, paitapuserot, jakut... ei missään tapauksessa. En pysty. Ahdistaa.
- asioiden hoitaminen, alkuun pääseminen on ison ponnistuksen takana, monesti menee monta päivää ennen kuin saan aloitettua, vaikkapa vain laitettua roskan roskikseen
- työhönpaluun ajatus kauhistuttaa. Nimenomaan omaan työhöni. Työtä sinänsä en vieroksu; savea, multaa, lantaa ja pään kokoisia kiviä paiskin menemään olan takaa kelloa katsomatta. Tiedostan että alanvaihto on nykyisessä työllisyystilanteessa mahdotonta. Tunnen olevani umpikujassa. Kyseenalaistan työni merkityksen, tunnen olevani kyvytön vastaamaan asiantuntijaorganisaatiossa puhelimeen, koska en muista mitään. Kysymyksiä tulee ovista ja ikkunoista enkä pysty vastaamaan. Pelkään viran lakkauttamista tai siirtämistä pääkaupunkiin. Pelkään huonosta sisäilmasta tulevia oireita. En usko omaksuvani uusia työtehtäviä ja ohjelmia
- huonot uutiset, ei tunnu näkyvän mitään iloista ja valoisaa kansakunnan tai koko planeetan tulevaisuudessa
- maapallon tilasta, taivaankappaleiden liikkeistä, kärsimystä ja vääryyttä kohtaavien lasten elämästä ynnä muusta isohkosta murehtiminen
- entistä suurempi huoli perheen toimeentulosta, tietenkin
- asiointi Kelan kanssa rassaa, on rassannut terveenäkin, mutta nyt ärsytys on aivan omaa luokkaansa
- pakkoajatukset, jotka toistuvasti tunkeutuvat päähäni vaikka kuinka pyrin niistä eroon
- toisinaan määrittelemätön paha olo joka pakottaa lähtemään jonnekin pois, karkuun, vaikken tiedä minne voisin mennä

Työnjohtaja testaa onko rakennusmateriaali kelvollista

Loppupäivä meni pihalla, iltapalalle vasta tultiin sisälle. Puskajustiina tuli isäntäväkensä kanssa vastaan metsässä, tällä kertaa hihnassa tempoen. Isäntä ihmetteli että onko tuo tosiaan Piki, miten se on noin valtavan iso. Emäntä ihmetteli miksi Piki niin kauheasti haukkuu justiinaa. Sain sanottua että Piki varmaan muistaa että koiranne on kolme kertaa käynyt sen päälle. Asia tuli emännälle uutena eikä isäntäkään muistanut ennen kuin annoin tapahtumapaikkojen koordinaatit.

Tänään kiitän itseäni juuri tuosta sanotuksi saamisesta. Siitä että uskalsin sanoa ja onnistuin sanomaan täysin asiallisesti, toteavasti. Kiitän ja olen tyytyväinen itseeni vaikka sanomisesta tulikin paha olo, luultavasti pitkäksi aikaa.

Puoliso irtisanoutui viimein yötyöstään tänään. Sinne meni sekin tulonlähde mutta eloonjäämisen todennäköisyys kasvoi huomattavasti. Nukkuminen on ihmiselle hyväksi.