perjantai 31. lokakuuta 2014

Yllätysvauva

Tottahan siitä tuli. Saimme viime yönä perheenlisäystä. Nyt voin kertoa koko tarinan. Olin keskiviikkoiltana kuistilla sytyttelemässä kynttilöitä kun koiraystävä tuli kysymään haluatteko blue merle collien pennun - ei maksa mitään. Kahdeksan viikon ikäisellä urospennulla on todettu rodussa esiintyvä perinnöllinen silmäsairaus, ablaatio. Sairaus saattaa aiheuttaa verkkokalvon irtoamisen ja koiran sokeutumisen - useimmiten kuitenkin vain toisen silmän. Joillekin kasvattajille on ihan normaali käytäntö lopettaa tällaiset pennut, koska niitä ei voi myydä eikä tietenkään myöskään käyttää jalostukseen. Tuttavan tuttavan tuttavalle kasvattajalle se ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Hän halusi etsiä pennulle turvallisen, luotettavan kodin.


Kysyin perheenjäsenien mielipidettä, kerroin sairaudesta ja näytin netistä pennun kuvan. Kaikki halusivat pennun meille. Koiraystävä toimi puhemiehenä ja kun torstaina soitin kasvattajalle, hän kertoi tietävänsä meistä jo kaiken ja uskovansa että olemme juuri sellainen perhe jolle hän pennun haluaa antaa. Pentu asui neljän tunnin ajomatkan päässä meiltä ja mietin jaksaisinko viikonloppuna ajaa hakemaan sen. Kasvattaja sanoi että hänelle on juuri tulossa ulkomaalainen vieras joka pitää noutaa lentoasemalta keskellä yötä. Sinnehän on meiltä paljon lyhyempi matka! Teimme saman tien treffit asemalle. Koiraystävä lähti mukaan pitämään minua hereillä.


Meillä oli valtavan hauska matka. Juttua piisasi, liikennettä oli niin vähän että saatoin ajaa kaksi tuntia vakionopeudensäätimen avulla painamatta kaasua tai jarrua kertaakaan eikä ohjauspyörääkään paljon tarvinnut käännellä. Sää oli mitä mainioin. Eikä väsyttänyt yhtään. Ilman seuralaista yöllinen ajelu olisi totisesti ollut uuvuttavaa.

Lentoasemalla tapasimme lämminsydämisen miehen, josta näki että hän rakastaa koiriaan. Kävimme paperit läpi ja mies hyvästeli hellästi pikku mökkyläisen, käski olla reipas poika. Saimme mukaamme pehmoiseen huopaan käärityn koiravauvan papereineen, ruokintaohjeineen ja ruokineen. Pentu kuljetuslaatikkoon ja laatikko turvavöihin. Vinkuminen loppui heti kun pääsimme valtatielle. Kotona olimme puoli kolmen maissa yöllä eikä vieläkään väsyttänyt yhtään. Koirien tutustumistuokion jälkeen pentu jäi olohuoneeseen nukkumaan, minä vein Pikin toiseen huoneeseen kanssani ja nukuimme kaikki kuin tukit. Ainakaan en kuullut vinkumista enkä tassujen rapinaa ennen aamukahdeksaa.


Lapset heräsivät uuteen aamuun ja löysivät olohuoneesta pyöreän, pehmoisen, valloittavan töppöjalkaisen pennun. Ihanaa nähdä miten heidän silmänsä loistivat. Kutsumme koiraa tällä hetkellä Savuksi. Saattaa olla että siitä tulee pysyvä nimi. Piki oli aluksi yli-innokas, kulki pennun perässä jokaisen askeleen ja jyräsi pienokaisen mennen tullen kuin hyökkäysvaunu. Pennun syntymäkodissa on neljätoista aikuista collieta, niinpä se ei ollut moinaankaan. Nyt Piki on jo rauhoittunut. Yllätysvauva solahti perheemme jäseneksi ja Pikin pikkuveljeksi kuin olisi aina ollut.

Minä vartioin täällä.

torstai 30. lokakuuta 2014

Jännät paikat

Blogilla oli eilen yksivuotissynttärit. En juhlista sitä arvonnalla, mutta voin kyllä lähettää punahatun siemeniä jokaiselle lukijalle joka toimittaa minulle yhteystietonsa. Ahnehdin näet naapurin kukkamaalta joka ikisen hatunsiemenen peukalo ruvella. Millähän sitä oppisi hillitsemään itsensä.

Itsehillinnästä puheenollen juuri nyt näyttää siltä että meille on tulossa perheenlisäystä ensi yönä. Jännittää!

Miten kaunista voikaan olla lokakuun lopussa! Aurinko pilkahteli ja järvi hohti hopeaisena. Saattelin keskimmäisen kouluun ja jatkoin Pikin kanssa peltotielle ja metsäpoluille. Löysimme uuden näköalapaikan järvelle kallion laelta.

Iltapäivällä pidettiin tricolorien kokoontumisajot koiraystävän pihassa. Koiria ja emäntiä kumpiakin kolme. Päivällisen jälkeen olen yrittänyt huonolla menestyksellä nukkua jaksaakseni ajaa yöllä treffeille. Sanoinko jo että jännittää?

tiistai 28. lokakuuta 2014

Loppukevennys

Työterveyslääkäri soitti verenpainelääkityksen vuoksi otettujen verikokeiden tulokset. Verensokeri, hyvät, huonot ja kokonaiskolesterolit sekä munuaisarvot kaikki kunnossa. Triglyseridi vähän koholla, mihin auttaisi hiilihydraattien vähentäminen. Lääkäri puhui perunan, riisin ja vehnän vähentämisestä ja täysjyvätuotteiden suosimisesta päivittäisessä ruokavaliossa, mutta pelkäänpä että nuo asiat ovat kohdallani jo ihan mallillaan. Ongelma löytyy sieltä rusinapulla-sun-muu-omenapiirakka-osastolta ja makeisista. Suklaalakkoni on lähestulkoon pitänyt ja kekseistäkin olen melkein pysynyt erossa, mutta eilen illalla vetäisin pussillisen irtokarkkeja. Lakko rakoilee.

Lääkäri sanoi että sen kun vaan nielet kokonaisena sen essitalopraamin, vatsan kautta sen on tarkoitus imeytyä. Sen enempää maun parantamiseksi lisätyt apuaineet kuin lääkkeen vaikuttava aine itsessään eivät muodosta mitään erityisen ihanaa gastronomista elämystä.

Etätyö sujui aamupäivän ajan mukavasti ja pääsi vähän yllättämäänkin mielenkiintoisuudellaan. Aiheena oli kuolema. Ruokatunnilla menin Pikin kanssa vesisateeseen pelaamaan jalkapalloa. Pelaaminen oli vähän hankalaa puolison viisi numeroa liian isoissa saappaissa. Tuli huti ja totesin koiralle ääneen että äiti potkaisi tyhjää. Repesin ääneeni nauramaan ja tuumin että jos ei ennestään ollut hullun mainetta niin nyt ainakin on. Seisoo vesisateessa nauramassa itsekseen. Koirakin katseli hölmistyneenä vieressä.

Karvaisella ystävälläni on ihmeellinen terveyttä edistävä vaikutus. Tuskin olisin itsekseni tullut tuohon säähän lähteneeksi ruokatuntia viettämään ja tuskin myöskään suoriutuisin yksin iltaisin pussipimeään kurakeliin reippailemaan. Liikunta ja ulkoilma on kuitenkin juuri se mitä välttämättä tarvitsen työpäivän jälkeen ihan jo psyyken saati sitten sooman hyvinvoinnin kannalta.

Iltapäivällä lapset ja kaksi kaveria tulivat koulusta. Juuri kuten eilen olin neuvonut olemaan tekemättä. En halua tänne kavereita etäpäivänä. Omat alkoivat vieläpä tapella keskenään tavallistakin raivokkaammin. Piti raivata koko lauma pihalle vesisateeseen.

Illalla putosi suuri kivisäkki niskasta täysin yllättäen. Eikä edes varpaille. Isän perunkirjoitus, jonka olin jo kokonaan unohtanut (kirjoitin isoveljelle valtakirjan hoitaa kaiken) tuli valmiiksi ja tililleni ropsahti pikkiriikkinen perintö. En odottanut mitään, sillä isä luopui kaikesta omaisuudestaan meidän hyväksemme äidin perunkirjoituksen yhteydessä vuonna 2002. Sen verran kuitenkin jäi viivan alle että saan maksettua lapsille velkani ja muutaman laskunkin. Taivaasta satoi rahaa. Kiitos isä.

 

maanantai 27. lokakuuta 2014

Luuri kuumana

Sunnuntaina saimme vieraita jotka panivat päiväohjelmamme uusiksi. Heitä varten ei kuulemma saanut siivota eikä leipoa. Siivosimme silti. Keskimmäinen lapsi touhusi riepu kädessä silmät innosta loistaen. Pesi ikkunatkin. Voi miten kaunis koti meillä onkaan kun se on siisti. (Tai olisi kaunis, jos vielä tapetoisimme.) Normaaliaikaan siirtymisen vuoksi ennätimme leipoakin. Vierailijapariskunnan mies totesi että pitäähän tätä omenapiirakkaa nyt ottaa ettei emäntä pahastu. Vaimo totesi että niin, pitää se ottaa se viideskin pala, muuten varmasti pahastuu.

Illalla ennätin katsoa tanssiohjelman. Joudun taipumaan sen asian edessä että Janna ei ehkä voitakaan. Pete on ilmiömäinen. Naisten on sentään aika paljon helpompi tanssia hyvin ammattimaisen viejän käsivarsilla kuin miesten oppia uskottavasti viemään opettajaansa. Siinä mielessä pitäisi olla erikseen naisten ja miesten sarjat. Mutta Pete vaan vie. Hänelle mikään ei näy olevan vaikeaa. Ja mikä ryhti! Asenne! Kaaret! Linjat! Jalkatyö! Hämmästyttävän lahjakas kaveri jolla on loistava opettaja.

Tavanomaiset iltaravit: kuka nukkuu missäkin tai ei nuku ja miksi ei nuku. Ja miksi niitä ei iltaisin edes väsytä yhtään? Ei riitä että sisarukset nukkuvat samassa huoneessa. Pitää olla aikuinen. Mistä ihmeestä ne keksivät aina jotain pelättävää niin ettei uni tule omassa sängyssä. Millainen mahtaa olla se oman huoneen mörkö joka pelkää äitiä ja isää niin kovasti ettei uskalla tulla kanssamme samaan huoneeseen? Oliko perhepeti vauvana sittenkin virhe? Kaikki kolme lasta päätyivät puolison sänkyyn limittäin ja lomittain ja puoliso taas kerran evakkoon jonnekin muualle. 

Maanantaiaamu, kello kuusi. Erittäin katkonaiset yöunet takana. Muistettavia asioita pitkä lista. Vielä kun muistaisi ottaa mukaansa sen listan. Lompakko on, puhelimet on, eväät on.. Pääsin matkaan ilman perhettä. Kaupunkiin tullessa muistin työpaikan avaimet - niitä en ollut muistanut tsekata. Kerrankin ajoissa tulossa töihin ja lopputuloksena se, että pitää odotella kadulla kunnes joku muukin tulee. Vaan ei, ei tällä kertaa! Avaimet olivat viime viikolla unohtuneet takkini taskuun ja nyt oli sama takki päällä!

Kävin labrassa paastoverikokeessa. Hain essitalopraamia apteekista. Sain erilaiset praamit kuin tähän asti on ollut. Käyttöohjeessa sanotaan että tabletti on otettava ilman ruokaa. Se hajoaa suussa herkästi. En ymmärrä. Nielen yleensä myös ruokani, jos se on suuhun asti päätynyt. Ja lääkkeen kuuluukin hajota jo suussa. Tarvitsen taskussa kannettavan omalääkärin lisäksi ehkä myös farmaseutin jolta voin kysellä.

Kertailin niitä asioita joita sijaiseni on opettanut, mutten päässyt puusta pitkään ennen kuin pyysin hänet apuun. Osassa hommista en pääse puusta pitkään ennen kuin saan apua hallinnosta. Ja sitä saankin odotella, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Paniikki nosteli päätään. Loppupäivästä olin jo aivan pyörryksissä. En tule selviämään tästä. Romahdan ennen kuin asiat on saatu kuntoon.

Puhelin soi enemmän kuin viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana yhteensä. Kaksi eri puhelinta. Hammashoitolasta soitettiin kahdesti ja siirrettiin kuopuksen tarkastusaikaa. Oman putiikkini henkilöstöpäällikkö soitti. Kelasta oli otettu yhteyttä ja kysytty katkaistaanko osasairauspäivärahakausi umpilisäkesairauslomani ajaksi. Tällöin saisin Kelalta sairauspäivärahan täydestä palkastani laskettuna. Hetken päästä Kelasta soitettiin minullekin samasta asiasta. Kahdesti. Katkaistaan sopimus ja tehdään uusi, joka tulee minulle pikana allekirjoitettavaksi. Rahat tulevat silti vasta ties milloin. Päivän päätteeksi soitti vielä lapsen koulukaverin äiti ja kyseli lastaan. Meiltähän tuo löytyi ja hoitui kotiin, vaikka olin 40 kilometrin päässä.

Ikäviä ja täysin ennakoimattomia uutisia lähipiiristä. Yritän ajatella että your business mutta olo on yhtä halju kuin silloin kun vastaava tilanne oli päällä omassa elämässäni. Tunnelma on ollut päällimmäisenä koko päivän. 

Koska ei tarvinnut ehtiä päiväkotiin viideksi, tein myös loppupäästä vähän pitemmän työpäivän ja hoidin kaksi roikkunutta asiaa kotimatkan varrella. Kolmannen unohdin. Muuta ei sitten illalla enää ehtinytkään kuin kunnon lenkin koiran kanssa.

Näkymä lokakuisena aamuna terassilta

lauantai 25. lokakuuta 2014

Ovenkahvat ja täysikuu

Makasin äsken sohvalla antibioottitipat korvassa ja kuopuksen kantapäät kylkiluiden välissä. Aikani kuluksi bloggasin Erkillä. Tällaista tekstiä siitä syntyi:

Eräällä uudella kyläksenipä kasvaa upea edellisen asukkaan istuttama punahattukasvusto pihallaan. Eilen kysyin voinko käydä kaunistelemassa hauskemmat taskuuni. Rouva vastasi: Ilman muuta, en tiedä mitä ne ovat! Jälkeenpäin hän katsoi netistä millaisesta kukasta on kysymys ja laittoi viestin ettei hänen puutarha-alan sellaisia kasva. Toisella upeat kukat eikä ole edes huomannut niitä! Tasan ei käy ovenkahvat. Nyt minulla on iso kirjekuorellinen siemeniä ja parin vuoden päästä ehkä yhtä upea hupeniko!

Kirjoitin puhelimella taannoin myös puolisolle ostoslistan: omenia, banaaneja, maitoa, täysikuu. Elinvuosia on tullut puhelimelle nauraessa lisää niin että elän näillä näkymin 160-vuotiaaksi. Hupi tosin vähenee sitä mukaa kun tallennan käyttämiäni sanoja puhelimen sanastoon.

Päivän sää oli jäätävä. Pikkanen pakkanen ja hyytävä viima. Kävelimme puolison ja Pikin kanssa apteekkiin, kauppaan ja hatunsiemeniä keräämään. Muutamaa tuntia myöhemmin puoliso ja esikoinen (jupisten) kävelivät hakemaan kuopuksen päiväkodista samalla kun minä lähdin Pikin kanssa jäljittämään keskimmäistä. Tokaluokkalainen oli vielä pari vuotta sitten mahdoton arkajalka eikä suostunut lähtemään kotoa mihinkään ilman isää tai äitiä. Nykyään häntä saa etsiskellä pitkin kyliä jatkuvasti. Kyläluuta oli tänäänkin neljä tuntia kaverien kanssa potkulautailemassa ja vesilätäköissä luistelemassa ja kun kehotin tulemaan kotiin, hän kysyi miksi.

Eilen kävelin Pikin kanssa metsässä kaksi tuntia. Ennen kotiin lähtöä keräsin pipollisen jäisiä suppilovahveroita. Koira sai tavanomaisen päässilimääsyyskohtauksensa, juoksi päätä pahkaa ees taas ja sivuutti minut mahdollisimman läheltä. Paitsi että tällä kertaa osui. Reilut parikymmentä kiloa hurttaa törmäsi maksiminopeudella sivulta päin päähäni. Tuntui että pää irtoaa. Itku pääsi silkasta pelästyksestä. Ei sentään tullut aivotärähdykseen viittaavia oireita, vaikka pidin sitäkin ihan mahdollisena.

Iltapäivän käytin lempipuuhaani kuvankäsittelyyn. Otin makrokuvia puolison lapsuuskuvista ja väsäsin niistä erilaisia kollaaseja syntymäpäiväkutsukortteja varten.

Tämän päivän olen käyttänyt punahatunsiementen puhdistamiseen. Mukillinen siemeniä, rekka-autollinen roskaa ja yksi kammottavan näköinen hämähäkki. Illalla laitettiin takkaan tuli, katsottiin Samulin päivä ja syötiin lettuja mansikkahillon kera.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Ärsykeohjautuva

Sunnuntaina pidettiin pyjamapäivä. Vettä satoi kaiken päivää ja kävimme ulkona vain pikaisesti Pikin kanssa. Muuten vietimme päivän vuoteessa täkkien alla katsellen netistä kaksi jaksoa Putousta, viime perjantain Vain elämää -jakson sekä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman suoran lähetyksen. Tuota viimeistä katseli tosin vain kuopus ja minä, muut olivat saunassa. Kuulostaako idylliseltä? Älä luule. Kaksi pienintä tappeli ja parkui koko ajan, kiipeili isänsä selässä, tyrkki toinen toistaan sieltä pois ja romahteli sääriluitteni päälle. Ohjelmista kuuli vain pätkän sieltä täältä. Pinna kiristyi niin isällä kuin äidilläkin mutta kovempikaan ärjyminen ei saanut lapsia hiljenemään tai siirtymään toiseen huoneeseen. Nukkumaanmenoaikaan alkoi taas uuvuttava taistelu siitä kuka missäkin nukkuu ja miksi siellä ei voi nukkua ilman aikuista. En tiedä mihin ja miten puoliso lopulta sai tenavat tainnutettua mutta pitkään se kesti.

Maanantaiaamuna avasin töissä henkilöstöpäällikön viestin. Kyllä, aivan kuten pelkäsin, syyskuun sairauslomani ovat palkattomat. Puolet kuukaudesta! Romahdin, synkkenin ja epätoivoonnuin aika lailla, itkussa oli pitelemistä. Juuri kun ehdin ajatella että alituinen penninvenytys edes hiukan helpottaa kun alan saada täyttä palkkaa. Kaikki mahdolliset sairauslomani ovat palkattomia vuoden loppuun asti. Rustasin äkkiä sairauspäivärahahakemuksen Kelaan.

Kävin työterveyslääkärillä. Tai olin. Ainakin tunnin. Hän puhui otsalohkosta ja piirteli kuvia. Nappasin piirrellyt tarralaput reppuuni ja yritän niiden avulla hahmottaa mitä kaikkea hän sanoikaan. Yhdessä kuvassa on puu jossa on vain runko ja kolme oksaa. Se on tilanteeni nyt. Kun otsalohko on remontissa, en pysty erottelemaan pieniä huolia isoista, sellaisista joihin oikeasti tarvitsee reagoida. Kaikki huolet mätkähtävät samalla voimalla suoraan runkoon ja vievät yhtä paljon voimia. Kun otsalohkoni toipuu - lääkäri piirsi puun jossa on paljon oksia ja lehtiä - pienet huolet tuntuvat enää värähdyksenä uloimman oksan kärjessä. 

Valitin että töitä on liian vähän. Lääkäri piirsi käyrän jonka huipulla työn kuormitus on maksimissaan. Parhaiten ihminen voi hiukan siinä huipun alapuolella. Alhaalla laaksossa, missä työtehtäviä on hyvin vähän, henkinen kuormitus on huomattavan iso. Toisaalta minun tilanteessani on ihan hyvä että ärsykkeitä on vähän. Otsalohkoni saa aikaa toipua. Muistelen että hän olisi kuvannut tilaani sanalla ärsykeohjautuva, mutta ehkä sana oli joku muu, sillä tuolla sanalla ei löydy nettihaulla mitään. Otsalohkoni pitäisi toimia kapellimestarina. Nyt kun se on remontissa, ärsykkeet esittävät kaikki omia soolonpätkiään sekaisin ja päällekkäin. Eihän sellaista ole kiva kuunnella. Lääkäri kehotti neuvottelemaan esimiehen kanssa hiljaiseen työpäivään palauttavia hetkiä jolloin saan luvan kanssa ja keskittyneesti tehdä jotain ihan omiani, esimerkiksi opiskella rhododendronin kasvatusta netistä. Olen tainnut tulla aika tutuksi lääkärille. 

Esimiehen kanssa voin myös neuvotella haluammeko että työterveysneuvottelu pidetään. Lääkäri ei pidä sitä välttämättömänä. Paljon muutakin hän sanoi, mutta ärsykkeiden määrä ylitti otsalohkoni kapasiteetin. Sain tunnin ajan työterveyshoitajalle, jonka kanssa voin miettiä mitä muuta palauttavat hetkeni voisivat olla hortonomian lisäksi.




sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Ensin työ, sitten.. työ

Partiolaiset saatiin matkaan yhdeksältä aamulla. Outoa kyllä, ajoissa. Kassillinen jalkineita näkyi unohtuneen eteiseen mutta sää on ollut loistelias joten vaihtokengille ei liene ollut tarvettakaan. Esikoinen, joka vielä eilen kiukkusi leirille lähtöä, kävi aamulla ihan erikseen kertomassa minulle että nyt tuntuukin kivalta lähteä.

Me kotijoukot vaelsimme metsässä. Piki ryntäsi menojaan heti kun päästin sen irti. Pian kuului raivoisa haukku rannasta toiselta puolen metsää. Koira oli niin levoton ja nenä pitkällä koko ajan etten arvannut päästää sitä toista kertaa irti. Peurat ja hännänheilutuksesta päätellen jokunen koirakin olivat jättäneet hajujälkiä. Fleksin kanssa on aika tuskaisaa yrittää edetä metsässä kun koira kietoo sen alituiseen jonkun näreen ympärille. Ketään emme nähneet vaikka odotin että sienestäjiä olisi lauantaipäivänä liikkeellä.

Ajattelin että on hyvinkin rento päivä. Ruokaa on eiliseltä valmiina sen kuin lämmittää. Kun lapset on ruokittu, vedän vain lonkkaa, lueskelen lehtiä tai otan nokoset. Mutta kas kummaa, yhtäkkiä huomasin että on kello viiden teen aika enkä ollut edes istahtanut siinä välissä. Ripustelin pyykkejä, vaihdoin sieniä kuivuriin, leivoin pari omenapiirakkaa, hoidin huonekasveja, raivasin keittiötä. Maailma piti taas kerran saada valmiiksi ennen kuin voi loikoa. Laiskottelematta jäi ja palkaksi sain kipeän selän. Se suuttuu aina kun olen pitkään jalkeilla ilman jalkineita.

Kun menin pyykin ripustukseen Pikin kanssa, naapurin Miiru oli meidän pihassa. Ajojahtihan siitä syntyi ja naapurinkin kukkapenkit pöllysivät. Koiralta oli jäänyt korvat narikkaan eikä komennoilla ja vislauksilla ollut mitään vaikutusta. V-käyräni osoitti kohti koillista. Se hyvä, että tähän asti Piki on aina palannut hakematta takaisin kotiin sitten kun hänelle sopii.

Sytyttelin muutaman kynttilän puutarhaan, nostin keijunmekon sisälle talvehtimaan (tai kuolemaan), keräsin kaksi korillista puhdasta pyykkiä turvaan huomiselta sateelta ja kiersin lasten ja koiran kanssa pienen iltalenkin. Lapset juoksivat edellä ja löysivät syksyn ensimmäisen pinnalta jäätyneen lätäkön. Kun ehdin kohdalle, pienin roikotti peukalon ja etusormen välissä kintaitaan ja ilmoitti että ne ovat jostain syystä mutaiset.

Omenapiirakkaa syötiin niin että napa oli ratketa. Lapsille tuskin tulee mitään ongelmaa mutta minulle voi tulla aamuyöstä sappikohtaus. Katseltiin putous. Uskon tietäväni kuka putoaa ensimmäisenä ja ketkä ovat finaalissa. Neiti Vähä-Hiilari on huikea ilmestys eikä notkea Rontgoteus Hittavainen jää paljonkaan jälkeen. Loiroa esittänyt Ville Tiihonen on ilmiömäinen imitaattori.

Lapset valvoivat melkein puoleenyöhön. Miten ihmeessä sitä virtaa riittää. Otin suosista heidät tähän huoneeseen nukkumaan. Tuossa he nyt viimeinkin tuhisevat, saman peiton alla jalkapohjat vastakkain.

Olen parina viime päivänä tuntenut pitkästä aikaa huomattavaa ärtyneisyyttä, menettänyt malttini ja tiuskinut lapsille. Alkaako essitalopraamin taika laimentua? Vai työelämään paluuko on syynä? En millään jaksaisi palata sellaiseksi kuin olin vuosi sitten. Jäkättäjäksi, nalkuttajaksi, huutajaksi, rageejaksi.

Sädepäivänhattu 'Goldsturm'

lauantai 18. lokakuuta 2014

Ensimmäinen pakkasaamu

Ajattelin etten bloggaa tänään, mutta päivä oli niin kiva että onhan se merkattava muistiin. Tänne ulkoiseen muistiin.

Lapset parkuivat kaiken päivää. Pienin ja suurin. Pienellä oli aamulla nähtävästi nälkä ja kohta sen jälkeen hukassa jokin elämää suurempi duplo-palikka. Suurin kiukutteli kun piti lähteä äidin kanssa kävelylle. Itkua piisasi myös siitä että äidillä on niin hieno phonepad vaikka hän on käyttäytynyt hyvin jo monta kuukautta kun isä harkitsee uuden puhelimen hankkimista hänelle. Ja aina vain se harkitsee ja nyt ostikin äidille enkä mä kumminkaan ikinä saa sitä puhelinta ja pitäkää tunkkinne. Lapsi myös loukkasi sekä nilkkansa että kämmenensä metsässä. Lounasaikaan raivottiin siitä kun ruuaksi oli makkarasoppaa. Ja sen jälkeen siitä kun huomenna pitää lähteä partioleirille. En muista mistä kaikesta muusta ne raivosivat, mutta ääntä tosiaan piisasi koko päiväksi.

Vaihdoin uudet suppilovahverot kuivuriin. Sienet olivat jäätyneet kuistilla yhdeksi suureksi klimpiksi mistä niitä piti veistellä irti. Talvi yllätti sienestäjän.

Puoliltapäivin siis lähdin metsään lasten ja koiran kanssa. Tällä kertaa pidin varani eivätkä he päässeet livahtamaan kotiin. Kävelimme koko metsäpolun päästä päähän ja vielä toisenkin polun ja vasta lumikkotietä takaisin kotiin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja luonto oli yön pakkasen jäljiltä ihanasti kuurassa. Olin tyytyväinen itseeni: tarmoni riitti porukan äkseeraamiseen liikkeelle ja he näkivät kaiken sen kauneuden. Monet vihaavat lunta ja pakkasta, minä rakastan! Pitkää pimeyttä minäkin inhoan. Lumi lievittää sitä.

Sopan jälkeen vein pyykit ulos ja kiertelin puutarhassa keräämässä viimeisiä siemeniä. Pelasin Pikin kanssa jalka/hammaspalloa ainakin tunnin. Se jaksaisi ilmeisesti koko päivän yhteen menoon. Kyllä siinä ihan oikeita pelitaitoja tarvittaisiinkin jotta saisi koiran jallitettua pois pallon edestä. Paha on potkaista kun pallo tössähtää heti päin koiraa, yritinpä mihin suuntaan vain. Ja koko ajan pitää myös varoa ettei potkaise koiran kinttuja tai kuonoa.

Illalla puoliso komensi joukkueen uudestaan liikekannalle. Oli jo pimeää ja varustauduimme heijastinliivein ja otsalampuin. Lapset halusivat metsään ja sinne myös menimme. Pienintä pelotti alkumatkasta mutta jossain vaiheessa pelko unohtui. Koirakin oli ihmeissään: tällaista ei ole ennen tehty. Mikä ihana retki! Pimeä, hiljainen metsä. Hetkeen kukaan ei valittanut mistään. Kuljimme taas saman polun päästä päähän ja poikkesimme luonnonleikkipuistossa. Loppumatka kuljettiin tietä pitkin ja tavattiin Reino isäntäväkensä kanssa. Ihmettelivät miten suuri ja komea Pikistä on kasvanut. Ja toden totta, Reinoon ei ole enää paljonkaan kokoeroa vaikka se vielä muutama kuukausi sitten näytti suurelta kuin karhu.

Joka välissä näpelöin Erkkiä. Lähetin ensimmäiset tekstiviestitkin. Koetin olla tarkkana automaattisen tekstinsyötön kanssa mutta silti viesteistäni tuli niin hupaisia että ystäväni oli pudota tuolilta niille nauraessaan. Tähän tapaan. No, jatkossa tilanne ehkä paranee, sillä Erkkiä voi opettaa puhumaan minun kieltäni.

Partiorinkkojen pakkauksen tohinassa unohdin kokonaan Vain elämää -ohjelman. Onneksi sen näkee netistä. Minähän voin katsella sen vaikka sängyssä Erkin kanssa!

Nukkapähkämö, Stachys byzantina

torstai 16. lokakuuta 2014

Erkki

Tuossa ne nyt odottaa, "uudet" runkopatjat parisänkyyn upotettuna, puhtaat lakanat ja uudet peitot. Ja päällimmäisenä kaksi kissaa uusine kaulapantoineen. Huomisaamuna nähdään missä kunnossa nukkujain selät ovat. Vanhat joustinpatjat pääsivät vaahtomuovipatjojen tilalle parvisänkyyn.

Puoliltapäivin saapastelin lasten ja Pikin kanssa metsään. Keräsin ohimennen ämpärillisen suppiksia sillä välin kun nuoriso leikki parkouria kivien ja puunrunkojen päällä. Sieniä oli muutaman neliön alalla aivan järjettömän tolkuttomasti. Kotipihassa harjasin Pikin, karvaa irtosi kassillinen. Taitaa olla turkinvaihtoviikot meneillään. Pelasin palloa koiran kanssa. Kun se palasi hakureissulta ilman palloa, sanoin tuo pallo äidille ja toden totta, otus teki työtä käskettyä! Innostuin. Onpa se älykäs. Lapsetkin pysyivät lounaaseen asti pihalla kun olin muistanut lukita kaikki ovet. Aurinko paistoi taivaallisesti.

Iltapäivällä matkapuhelinliittymäni, operaattorini ja sim-korttini vaihtui ja pystyin ottamaan käyttöön uuden tablettipuhelimeni vai mikä ikinä hänen nimensä onkaan. Ajattelin kutsua Erkiksi. Ensitapaaminen oli huomattavasti luontevampi ja sujuvampi kuin Lumian kanssa aikoinaan. Yhtään puhelua en ole massiivisella masiinalla vielä puhunut, toivottavasti sekin sujuu. Suurin ongelma on se miten saan pidettyä lapset erossa puhelimestani. Onhan se nyt ihan epäreilua että äidillä on noin hieno. Katoaako iso puhelin harvemmin kuin pieni, pian se nähdään. Laturi ja käyttöohjeet ovat jo hukassa.

Vessan kaapin alla on jotain pelottavaa, ilmoitti pikkuinen. Konttasin katsomaan ja pyyhkäisin etusormella Pikin järsimän klapinkappaleen esiin. Huomasin että kaapin alla on vielä muutakin ja pyyhkäisin uudestaan - kaapin jalan alle jumittuneeseen lasinsiruun. Niin mojovasti että tarvitsin kaksi laastaria ja gramman parasetamolia. Ihan hyvä että lapsi pelkäsi niin ei mennyt itse käsineen kaapin alustaa tutkimaan. Siru on peräisin monta kuukautta sitten pudonneesta hammasharjalasista. Miten lie jäänyt huomaamatta vaikka on parisenttinen.

Kuopus heitteli olohuoneessa leluaan niin että iso rahapuu putosi ja saviruukku särkyi. Mullat tietysti karvalankamatolla. Olen tyytyväinen että pudotti huonekasvin eikä niitä miljoonaa siementä jotka ovat kuivumassa pikku purkeissaan kirjahyllyn päällä.

Muistutin puolisoa lähestyvästä 50-vuotispäivästä. On ollut mielessä, sanoi mies ja alkoi saman tien tehdä listaa kutsuttavista. Väkisin kertyi kolmekymmentä nimeä vaikka kuinka yritti pitää porukan pienenä. Päädyimme siihen että hän pitää kaveriporukalleen bileet erikseen. Sitten saadaan juhlaväki mahtumaan meille. En innostunut yhtään ajatuksesta että juhlittaisiin jossain muualla kuin kotona.

Oksalla ylimmällä

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Sänkypuuhia

Etätyöpäivä. Koetin ohjailla väärälle henkilölle (siis minulle) tulleita kyselyjä oikeisiin suuntiin. Kävin läpi yhteistyökumppanin lähettämän tekstin ja säädin sitä vähän. Sain henkilöstöpäälliköltä päätöksen palkattomasta sairauslomasta mutten saa liitettä auki kotikoneelta jotta näkisin mikä hiivatti nyt on palkatonta. Niinpä olen kohtalaisen kauhuissani. Ai soitanko sinne ja kysyn? En tietenkään. Olen mieluummin kauhuissani maanantaihin asti, jolloin menen seuraavan kerran työkoneelle. Sosiaalitoimistoon onkin sitten kiireellä lähdettävä jos olen sairastanut umpilisäkettä kaksi viikkoa palkatta.

Lapset pärjäilivät työpäivän ajan mukavasti keskenään, eivät rampanneet parkumassa ja kantelemassa toisistaan eikä tappelun ääniä kantautunut ainakaan työhuoneeseen asti. Olivat jopa hetken ulkona. Kahden jälkeen iltapäivällä kuulin koulusta palanneen puolison äänen ja havahduin siihen etten ole pitänyt lounas- enkä kahvitaukoa.

Keskimmäinen on syönyt koko syysloman hernekeittoa. Ostimme seitsemän purkkia tarjoushernekeittoa ja hän kysyy joka päivä saako ja keitteleekin sopan itse. Ruoka jota ehkä eniten inhoan uppoaa ipanaan kuin kuuma veitsi voihin.

Siellä täällä satelee lunta. Meillä on autossa kesärenkaat kuten arvatenkin melkein kaikilla. Puolison piti lainata naapurin peräkärryä ja hakea meille tori.fi:stä saalistamani "uudet" runkopatjat. Peräkärryn valot eivät toimineetkaan automme perässä, joten puoliso sai lainaksi naapurin diesel-katumaasturi-BMW:n. Mies palasi reissulta silmät loistaen ja posket hehkuen, suitsutti ajo-ominaisuuksia ja kertoi että istuinta pystyi säätämään sähköisesti kahdeksasta eri kohtaa ja useamman kuljettajan säädöille oli muistipaikat ja ja ja. Kun eivät vain tulisi kalliiksi nämä sängyt.

Neljältä metsään Pikin ja kameran kanssa. Vielä sai ruskakuvia mutta pian niiden aika on ohi.

Laitoin toiveikkaana kissoille taas kerran uudet heijastavat kaulapannat. Melkein saa sekuntikellolla ottaa aikaa kuinka kauan panta pysyy Ramseksen kaulassa. Ressillä saattaa pysyä jopa kuukausia. Kadonneiden pantojen määrän perusteella olettaisi että koko kylä jo kahlaisi niissä. 


Lehtikuva


Peiliä

Vastuuntuntoinen keskimmäinen oli ulkoiluttanut koiraa kahdesti vaikka on ihan liian pieni siihen hommaan. Olivat nähneet peurankin, mutta Piki oli osannut käyttäytyä eikä kyntänyt lapsella maata. Heti kun ilmaannuin kotiin, koululaiset alkoivat kannella toinen toisistaan ja huutaa niin paljon kuin keuhkoista irtosi. Loppumattomiin. Menin maate peiton alle. Alettiin vinkua ruokaa. Ilmoitin että niin kauan kuin rähjäätte siinä keskenänne, en jaksa tehdä mitään.

Illalla väsytti. Lapset eivät reagoineet komentoon. Puoliso kiskoo selkäkivun takia jo toista päivää kipulääke- ja relaksanttiunta eli on täysin poissa pelistä. Vanha tuttu mäenjaksaenää-fiilis alkoi palailla. Silmät puolitangossa huhuilen porukkaa hammaspesulle mutta leikit ja mekkala vain yltyvät olohuoneen puolella. Ihanaa että leikkivät yhdessä perinneleikkejä, mutta voisiko sitä mitenkään tehdä päiväsaikaan? Kun leikissä on erätauko, aletaan kiljua lisää ruokaa. On vielä nälkä, iltapalaksi syödyn kukkuraisen lasagneannoksen jälkeen. Ei ole, päättää tyly äiti. Lisää huutoa. Leikitään lisää peiliä. Törmätään pöydänkulmaan ja vaaditaan parkuen laastaria mustelmaan. Kieltäydytään nukkumasta sängyssä, ainakaan omassa, ainakaan yksin.

Meillä on neljä makuuhuonetta. Ihan suotta. Kaksio riittäisi meille hyvin. Tälläkin hetkellä yksi lapsi nukkuu olohuoneen sohvalla ja kaksi keittiön pöydän alle rakentamassaan majassa. Jokailtainen nukkumapaikkojen arpominen on todella väsyttävää. Pienimmän sängyssä on konepestävä ohut petari ja sen alla muovifrotee. Ihan huippu järjestely, paitsi että lapsi nukkuu milloin  missäkin sängyssä jossa ei ole suojauksia ja petarit ovat paksuja. Viimeksi tänä aamuna havaittiin yksi tällainen sänky märäksi.

Työpaikalla sain vertaistukea. Tavattoman helpottavaa saada muistutus ja todistus siitä että emme ole ainoa lapsiperhe jossa on monta vuotta joka päivä jankattu samoja ohjeita ilman että ne menevät perille. Että likapyykit ikinä kulkeutuisivat likapyykkiin ja ulkovaatteet naulakkoon. Että läksyjen tekoon löytyisi kyniä ja kumeja. Ruokapöydässä luetaan ja leikitään. Olo- ja makuuhuoneissa syödään ja juodaan. Hampaat jätetään pesemättä ja koira päästetään sänkyyn.

Maanantaina tapaan työterveyslääkärin. Myös esimies haluaa ensi viikolla kuulla miten työhönpaluuni on sujunut ja millaiset ovat tunnelmat. Paluuhan ei ole ollut matalan kynnyksen vaan suorastaan kynnyksetön. Kiireetön ja leppoisa. Olen saanut lähiopetusta ja positiivisia kokemuksia uusien tietokoneohjelmien käytöstä. Pitäisi siis mennä ihan hyvin. Mutta voi miten minua hirvittää. Kaksi päivää viikossa toimistolla tukihenkilön ohjaamana on aikalailla eri kuin viisi päivää viikossa ja täysi vastuu omista työtehtävistä. Mutta enhän minä ensi viikolla voi tietää miten ensi kuussa jaksan.

Katselin puutarhaoppilaitoksen tutkintojen sisältöjä ja hintoja, opintojen aloitus- ja hakuaikoja. Jos vaikka ihmeen kaupalla kävisi niin että puoliso saisi työpaikan ja minä jotain koulutustukea. Kun on vain tämä yksi elämä. En kai minä koko ainoaa elämääni voi olla vangittuna tähän lypsylehmän parteen? Siihen, minkä miettimisestä kaikki alkoi: Minun on pakko jaksaa jotta pärjätään, saadaan lyhennykset ja laskut maksettua ja perhe ruokittua. Ja on pakko jaksaa nimenomaan tätä työtä, tätä olemassa olevaa virkaa koska työpaikkoja ei ole eikä tule. Epäreilua. Elämä ei voi mennä näin!

Ja samaan aikaan tiedostan että olen pumpuliin pakattuna silkki- ja samettiverhoiltujen prinsessavaunujen kyydissä. Minullahan on asiat ihan ällöttävän hyvin. Terveet lapset, turvallinen puoliso, ystäviä, vakituinen työ, joustava työnantaja, talo, auto, harrastus ja omakin fyysinen terveys on yllättävän hyvä siihen nähden miten olen itseäni laiminlyönyt. Ei pitäisi olla mitään narisemista. Ei niin mitään.

Ethän sä oikeesti meinaa lähteä ilman mua?

maanantai 13. lokakuuta 2014

Lomalaiset ottavat rennosti

Lämmin, kesäinen viikonloppu. Kuulemma viimeinen tälle vuodelle. Ruska upeimmillaan. Konttasin mullassa suurimman osan ajasta. Piti vain siirtää kaksi kallionauhusta ryhdistämään mieltä vaivannutta hajanaista näkymää, mutta istutusalue oli niin maahumalan ja voikukan vallassa että päädyin nostamaan kaikki kasvit pois, siivoamaan juurakot ja istuttamaan takaisin parempaan järjestykseen. Pelkästään maahumalaa kiskoin penkistä kukkuraisen kottikärryllisen ja silti olen varma että keväällä kasvun alkaessa penkki täyttyy siitä parissa viikossa.

Hyvää tarkoittava tuttava saatteli minut unelmieni talon äärelle. Talo on upea, puutarha on loistelias ja hinta on kohtuullinen. Sijainti on vielä parikymmentä kilometriä enemmän metsässä kuin nykyinen. Palveluja ei ole, ei kouluakaan, ja tie on mutkaista hiekkatietä. Lisää lainaa emme saa koska puoliso on työtön emmekä omaamme myytyä: kylällä on puolentusinaa taloa ollut myynnissä yli vuoden ajan. Sen verran unelmainen talo kuitenkin on että mieli tuli levottomaksi. Rintalastan kohdalla oleilee sellainen tietty jännitystila.

Lomailevat koululaiset ovat alkuviikon keskenään kotona eivätkä toivottavasti keksi mitään älyttömyyksiä. Puoliso oli kuvitellut että pieninkin pärjäisi porukassa ja ilmoittanut päiväkotiin että lapsi ei tule hoitoon. Tämä selvisi minulle perjantaina ja kauhistuneena ilmoitin ettei missään tapauksessa voida jättää viisivuotiasta kahdeksan- ja yksitoistavuotiaiden hoidettavaksi. Ankaralla neuvottelulla päiväkodin kanssa saimme maanantain ja tiistain takaisin hoitopäiviksi.

Töissä on hiljaista. Niin hiljaista että tekee mieli kiljaista. Puoliso koettaa tyynnytellä että on esimiehen tehtävä antaa minulle työtehtäviä. Asia ei ole vähimmässäkään määrin minun huoleni. Voin ihan rauhassa olla tekemättä mitään. En pääse tuohon tyyneyden olotilaan vaan kannan huolta ja epämääräistä huonoa omaatuntoa palkallisesta tyhjäntoimittamisesta. Tällaista se on aina ollut: joko ei ole mitään tekemistä tai sitten on tukku äkillisiä überkiireellisiä hommia jotka olisi tarvittu valmiiksi viimeistään eilen. En ole neljässätoista vuodessa sopeutunut.

Tapasin tänään psykoterapeutin. Hän oli innoissaan. Olen kuulemma kovasti edistynyt ja kerron paljon hyviä asioita: En ole enää vetämässä itseäni hirteen lasten takia vaan puhun heistä lempeästi ja rakastavasti. Lasten käytös tuskin on kovin paljon muuttunut joten ilmeisesti minun pinnani on kasvanut. Jaksan jopa laittaa lapset tekemään kotitöitä vaikka paljon helpompaa (ja äänettömämpää) olisi tehdä itse. Kotiarki on sujuvampaa. Olen alkanut välittää itsestäni, ostanut kirpparilta vaatteita itsellenikin. Olen alkanut haaveilla. (Harmi vain että haaveeni ovat kaikki luokkaa mahdoton.) Olen luopunut suklaasta.

Koululaiset löytyivät kotisohvalta lukemasta yöpuvut päällä, hampaat pesemättä enkä tiedä olivatko mitään syöneetkään koko päivänä. Huomenna lähtee kännykkä äidin mukaan töihin ja tietokoneelle ei ole hetkeen kummallakaan asiaa. Koiran ulkoilutuksesta muistutin eilen illalla, laitoin ison lapun pöydälle aamulla ja aamupäivällä vielä puhelimitse varmistin että muistavat. Eivät olleet ulkoiluttaneet. Pitääköhän ottaa koirakin huomenna mukaan töihin? Lomalaiset kruunasivat illan vielä lähtemällä pyöräilemään ilman valoja ja heijastimia. Vein heidät pimeään metsään taskulampun kanssa katsomaan kuinka kaukaa näkyy ilman heijastinta ja kuinka kaukaa sen kanssa. Kerroin miten autokoulun pimeällä ajon kurssilla ajoin mustiin puetun "jalankulkijan" yli, tumps vain.

Hänkään ei käytä heijastinta.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Retkiä

Viikon toinen sairauslomapäivä. Puolisolla etäpäivä. Olin vasta aamupalalla kun hän ilmaantui työnsä tehneenä ja sanoi että nyt voidaan mennä. Mentiin sieniretkelle, puoliso, Piki ja minä. Tunnissa kerättiin sangollinen suppiksia. Iltapäivällä tehtiin retki myös isolle kirpputorille.

Olen alkanut hankkia itselleni kenkiä. Vuosikymmeniin ei ole ollut muita kuin lenkkarit, gore-texit, crocsit ja tanssikengät. Epänaisellinen tyylini on siis pitänyt tälläkin saralla. Panostan enemmän kurakelpoisuuteen ja mukavuuteen kuin kauneuteen. Kengät maksavat uutena käsittämättömän paljon. Vasta tänä vuonna olen tajunnut että kirpparilta saa siistejä ja käyttökelpoisia naisten kenkiä kohtuuhintaan. Tähän asti olen keskittynyt näkemään vain vaatteita, enimmäkseen lasten. Tämän päiväiseltä reissulta mukaan lähti suloiset nauhalliset nupukkiset korkokengät seitsemän euron ja Timberlandin turvakengät 25 euron hintaan. Kummatkin uudenveroisia ja hyvälestisiä. Turvakengillä on parempi painaa lapiota saveen kuin ohutpohjaisilla crocseilla tai kumisaappailla.

Vain elämää -ohjelmakin katsottiin yhdessä puolison kanssa. Oli Jenni Vartiaisen päivä. Jenni on suurin suosikkini nykypäivän tähdistä. Eipä tuosta oikein muuta osaa sanoa kuin että ihana.


perjantai 10. lokakuuta 2014

Riipostaa

Kännykässä oli herätys maanantaille ja tiistaille kello kuusi. Keskiviikkoiltana totesin että pitäähän se olla myös huomiseksi ja lisäsin hälytyksen keskiviikkoaamuun. Torstaiaamuna herätessä huomasin että hälytys ei toiminut ja närkästyneenä puhisin itsekseni että tuommoisia nuo älypuhelimet sitten ovat, yhtään ei voi luottaa. Niinpä. Eivät edes ymmärrä että jos ruksaan keskiviikon, tarkoitan torstaita.

Jäin toipilaan kanssa kotiin. Silmäilin silti läpi yhden työjutun. Pienokaisen huomiontarve osoittautui pohjattomaksi. Normaalisti hän leikkii pitkiä aikoja juonellisia leikkejä itsekseen mutta ei tänään. Tänään hän oli pelkkää katoäitiä. Puoliso ilmaantui puoliltapäivin kantamaan osansa potilaan huomiontarpeesta. Hänellä oli etäpäivä. Se selvisi hänelle vasta koululla. Onneksi oli muutakin asiaa kaupungille ettei tullut ihan hukkareissu.

Opin radiosta uuden suomen kielen sanan: riipostata. Englanniksi re-post. Mahtaako suomen repostella juontaa myös juurensa tuosta? Semmoista se on, nyky-suomi. Alle kouluikäiset käyttävät sujuvasti puheessaan sellaisia ilmaisuja kuin OMG, LOL ja random. Puhumattakaan niistä mukuloista jotka hääräävät tietokonepelien parissa. Nehän eivät suomea enää puhukaan.

Esikoinen on kovaa vauhtia siirtymässä teini-ikää ja kaveripiiriä kohti. Menin Pikin kanssa häntä vastaan kun partio loppui. Lapsi on kertonut että pelottaa kävellä yksin pimeässä kotiin. Mutta ei hän lähtenyt mukaani; oli kavereittensa kanssa, sanoi tulevansa myöhemmin. Ja tuli myös, ei ilmeisesti kehdannut soittaa hakemaan kun oli juuri antanut pakit. Haikeaa mutta ymmärrettävää. Kunpa vain säästyisi teinivuosinaan isoilta tyhmyyksiltä.

Kadonnut paitani löytyi sohvan selkänojalta. Juuri siitä, mistä sitä eilen aamulla ensimmäiseksi etsin. Usein tuntuu siltä kuin olisin piilokamerassa. 

Illan käytin kosmoskukkien siementen siivoamiseen. Se ei onnistu siivilöimällä vaan pitää tehdä hirveä urakka käsityönä. Nyppiminen toimii samalla jonkinlaisena meditaationa. Hyvin rauhoittavaa. 

Ressi-kissa nojaa hankalasti oikeaan käteeni. Se on ollut kovasti äidin kissaa viime päivät. Puutarhassakin tuli kukkapenkin reunukselle kun keräsin kosmoksen siemeniä. Nousi kahdelle jalalle ja venyi minua pitkin niin ylös kuin suinkin. Useampaan kertaan. Äsken sanoin sille että kuules nyt koira, väistäpäs vähän.


keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Lampaita laskemassa

Tiistaiaamuna tapasin psykoterapeutin. Hän purskahti kehumaan ulkoasuani. Sen sijaan että tulisin siitä hyvälle mielelle, murjotan itsekseni. En ole viimeisen vuoden aikana näyttänyt kovin viehättävältä tukka suorana ja pieruverkkareihin sonnustautuneena. Siihen verrattuna näyttää tyylikkäältä aika vähällä vaivalla. Vaikkapa vaihtamalla miesten vaatteet naisten kamppeisiin. 

Sain terapeutilta kaksi kotitehtävää. Ensinnäkin sovittiin että ehdotan työpaikalla ulkopuolisen työnohjauksen järjestämistä. Edellisestä kerrasta taitaa olla yli 10 vuotta eikä silloisesta väestä ole enää kuin kaksi firman leivissä. 

Tehtäväksi tuli myös haaveilu. Lapsen motivaatioon ei välttämättä vaikuta jos komennan häntä tekemään läksyt jotta hän saisi hyvän työpaikan. Sen sijaan voin kysellä häneltä millaista elämää hän haluaisi aikuisena viettää, millaisessa paikassa asua, mitä harrastaa, onko perhettä, lemmikkieläimiä, millaista työtä hän haluaisi tehdä. Sen jälkeen mietitään yhdessä millaisia taitoja siinä työssä tarvitaan ja millaisella koulutuksella ne taidot saavuttaa. Tällä tavoin asiat jäävät hautumaan pienen ihmisen takaraivoon.

Minun takaraivossani hautuu rantamökkiloma. Monta vuotta, oikeastaan vuodesta 2002, olen haaveillut että jonain päivänä pystyn viemään perheeni viikoksi vuokramökille. Sellaiselle, jolla on oma, loivasti syvenevä hiekkaranta sinilevättömällä järvellä. En tiedä onnistuuko se vielä ensi kesänä mutta esikoisen murkkuiän lähestyessä tulee mieleen että jossain vaiheessa tuollaiselle reissulle pääseminen muuttuu joutumiseksi. Selailin vuokramökkitarjontaa ja huokailin. Ensi kesäksi on kaavailtu anopin luo menoa ellei hän tule Suomeen. Molemmat reissut eivät mahdu saman kesän budjettiin.

Kesällä 2002 olin viikon äidin kanssa ihanalla vuokramökillä. Pari viikkoa sen jälkeen hän kuoli sydänkohtaukseen. Mietin yhä, saiko pitkä automatka jonkin tukoksen liikkeelle. Olen kuitenkin iloinen ettei kohtaus tullut vielä mökillä. Lomasta jäi ihana muisto. Saman vuoden jouluna olin taas vuokramökillä, nyt puolison kanssa. Sallassa. Pakkasta oli koko ajan 40 astetta, minulla oli raskauspahoinvointia ja flunssa. Sitäkään reissua en vähällä unohda.

Puoliso oli tiistainkin kotona pientä potilasta hoitamassa. Kun kurvasin terapiakäynnin jälkeen kotipihaan, tuttu koirantaluttaja kävi kertomassa että kaksi naapurin lammasta on karkumatkalla. Kävimme puolison kanssa ajamassa ne takaisin aitaukseen. Tosin pässit uuhien aitaukseen, niin että jälkikasvua saattaa olla luvassa. Naapuri kiitteli vain ja totesi että pojilla on ollut kiva päivä muttei uhkaillut elatusvelvollisuudella.


Kävelin pitkään metsässä koiran ja kameran kanssa. Otin urheiluasetuksella monta sataa tärähtänyttä ja muutaman onnistuneen kuvan. Loppupäivän keräsin perennansiemeniä. Tilaamani kolme canvas-taulua, valokuvasuurennosta ottamistani luontokuvista, tuotiin pihaan asti. Mittasimme niille paikat ja laitoimme ne vielä samana iltana seinälle. Kylläpä ne näyttävätkin hyvältä, varsinkin kuva pähkinäpensaan keltaisista lehdistä.

Illalla mietittiin kumpi jää kotiin lapsen kanssa. Puoliso päätti edelleen jäädä kun minulla noita poissaoloja on jo aikalailla. (Syyskuussa olin kaikkiaan kuutena päivänä töissä.) Laitoin illalla kaiken valmiiksi: puhelimet, lompakon, kaksi avainnippua, partajugurttiaamiaisen ja lääkkeet. Mitä enää voisi unohtua tai olla hukassa? No paita. Etsin varmaan vartin sitä paitaa jolla olin ajatellut lähteä töihin muttei ole vieläkään löytynyt. Yhtä raivostuttavaa kuin aina ennenkin. Samalla paidalla menin aamulla terapeutille enkä muistaakseni palannut ilman.

Työpäivä sujui mukavasti kollegan oppilaana. Opettelemani asiat vaikuttivat selkeiltä ja ohjelmat kohtuullisen käyttäjäystävällisiltä. Muistin ehdottaa työyhteisön työnohjausta.

Ruokatunnilla ostin 30 prosentin alennuksella viisi tyynyä ja täkin. Saman verran toistakymmentä vuotta vanhoja (ja osin koiran pureskelemia) lähti roskiin. Oli erikoisella tavalla onnellinen olo kun petasin kaikille uudet jämäkänpehmoiset tyynyt. Pystyn taas huolehtimaan perheestäni. Vielä kun saisi lapset nukkumaan makuuhuoneissa. Sängyissä. Omissaan.



maanantai 6. lokakuuta 2014

Kortiton

Sunnuntaina yhtä ihana sää kuin muinakin viime päivinä mutta selvästi viileämpi. Kaksi heisiangervonnoutajaa kävi, minä hain sangollisen suppilovahveroita metsästä Pikin kanssa, lapsetkin ulkoilivat pitkään ja pakottamatta, koululainen teki tuskaisesti läksyjään ja moitti itseään, kynää, kumia jne. varmaan neljä tuntia putkeen. Istutimme talvivalkosipulit, lapset istuttivat omansa. Käytiin saunassa ja päästiin liian myöhään nukkumaan.

Ennen vanhaan tuli halkaistua kaikki suppikset ja katsottua ettei varren sisällä tai suppilossa asu ketään. Nykyään seiskan taso riittää ja mätän saaliin kuivuriin niine hyvineen. Mukana menevät neulaset, sammalet ja pienemmät oravat. Hyvää joulua vaan kaikille jotka saavat meiltä suppiksia lahjaksi. Hiekkaa niissä ei kuitenkaan ole toisin kuin lapsen poimimissa piirakkamustikoissa. Voin kertoa että hiekkaan pudonneista mustikoista ei kannata leipoa piirakkaa useammankaan huuhtelun jälkeen. Tulee turhan rapsakkaa.

Katsoin TTK:n. Pete Parkkonen löi minut ällikällä. Miehen asenne ja olemus ovat timanttiset, tanssiasento kuin ammattilaisella enkä löydä tekniikastakaan huomauttamista. Se nyt ei ole ihmekään, mutta se jo on, jos Jukka Haapalainenkaan ei löydä.

Maanantaiaamuna puoliso laittoi itsensä valmiiksi ja meni herättelemään kuopusta päiväkotiin. Peiton alta mönki räkäinen ja kuumeinen pienokainen. Puoliso jäi kotiin, minä ajoin suoraan töihin, niin suoraan, että kaupungissa autotallin ovikin oli valmiiksi auki. Töissä huomasin että lompakko (ja siten myös ajokortti) on jäänyt kotiin. Muistan miten aamulla kertasin kotona avaimet, eväimet, puhelimet ja bussikortti, paitsi etten tarvitse bussikorttia kun menen autolla. Kyllä siihen loruun ennen vanhaan kuului lompakkokin.

Hampaita pestessä mietiskelin että juuri ja juuri jaksan näin kun työpäiviä on kolme viikossa, aamuisia lähtöjä kaksi, töissä ei ole mitään hankalaa eikä ole mitään erityishuomiota vaativaa itsellä eikä perheenjäsenillä. Miten jaksavat ne joilla tai joiden lapsilla on vaikkapa sairauksia ja allergioita? Tuntuu että pieninkin vastoinkäyminen katkaisisi tukirankani. Joustovara ja sietokynnys ovat nollassa. Työtehtäviä muistellessa tulee rumia sanoja mieleen. Vieläkin olen sitä mieltä että pois pitäisi päästä, ihan muihin hommiin. Paljonko kaltaisiani nykymaailman työtilanne poikii? Pakko pitää kynsin hampain kiinni työpaikastaan niin kauan kuin se on olemassa. Työpaikan vaihdosta on turha edes uneksia.

Sunnuntain läksyjenteon täydellinen vastakohta nähtiin maanantaina. Lapsi teki itsenäisesti ja reippaasti läksyt ja sillä siisti. Ei tarvinnut istua vieressä komentamassa eikä rauhoitella pöydän alla parkuvaa koululaista. Puoliso teki taas kerran järkyttävän hyvää lihakastiketta. Hänen pitäisi perustaa ravintola. Minä luin pienelle potilaalle monta Miinaa ja Manua.



 


lauantai 4. lokakuuta 2014

Ranskalainen vesi

Vielä yksi uskomattoman aurinkoinen, lämmin, ruskanpalava syyspäivä. Piti kuitata jotain eilisestäkin mutten muista mitään. Paitsi sen että puhelimeni oli hukassa (yllätys) ja siitä oli virta lopussa, joten ei löytynyt soittelemallakaan. Puoliso löysi sen illalla klementiinien alta hedelmäkorista. Illalla katsottiin Vain elämää. Puoliso paineli kyynärpäillään yläselkääni samaan aikaan kun tokaluokkalainen seisoi hänen hartioillaan. Sirkus mikä sirkus.

Vaihtoehdot: Joko lorvin enkä viitsi sormea liikauttaa tai sitten teen kolmea asiaa yhtaikaa ja jonossa on yhdeksän seuraavaa. Saman päivän aikana. Tänään oli tuo jälkimmäinen vaihtoehto käytössä. Riisipuuroa keitellessä puhuin enon ja hänen vaimonsa kanssa puhelimessa. Hellanlevyn jälkilämmöllä lämmitin maidon pullataikinaa varten. Samalla keräsin suppikset kuivurista tölkkiin. Pesin yhden koneellisen astioita ja kolme koneellista pyykkiä. Ruokin lapset makaronilaatikolla ja samalla tein broilerikiusausta päivälliseksi. Kun se tuli uunista, pullat olivat valmiina sinne laitettavaksi. Väliaikoina keräsin perennansiemeniä, kuivatin timjamia, purkitin piparminttua, laitoin ruukkuja talviteloille, pelasin jalkapalloa koiran kanssa ja kävin kaksi kertaa lenkillä. Kaivelin ja annoin heisiangervon taimia parille noutajalle ja laitoin viestiä jonossa seuraaville. Leikkasin nurmikon kolmeen kertaan. Vähemmällä ei tullut siistiksi kun oli päässyt niin pitkäksi. Leikkuujätteen kasasin odottamaan huomista valkosipulin istutusta. Käyp katteeks.

Puoliso jatkoi lapsityövoiman avustamana aronianmarjojen keruuta ja keitteli pari maijallista mehua. Yllättävän hyvää siitä tuli, en ole koskaan ennen maistanut. On tiemmä myös terveellistä, alentaa verenpainettakin.

Iltapalapöydässä kahdeksanvuotias luki maitopurkin kyljestä mainostekstin:

Paha veden vihollinen.
Jalassasi on xx:n nollaprosenttisesti ranskalainen vesi. Tämän likaisen ja pahan veden ovat tuottaneet noin nolla vesitilaamme, joista se toimitetaan meijeriin huonoimmillaan vain tosi monen miljoonan mailin päähän.
Emme tiedä mistä vetemme on kotoisin ja siksi emme myöskään tiedä miksi se on niin pahaa.

Osui nauruhermoon niin ettei meinaa lakatakaan. Sama ipana saattaa koulusta tullessaan kulmat kurtussa ilmoittaa että koulupäivä meni huonosti: opettaja ei antanut yhtään miinusta. Tuossa se sama sunnuntailapsi nyt nukkuu isänsä sängyssä kasvot kasvilamppua kohti, kissa jalkopäässään ja alahuuli hampaitten välissä.

Monta päivää yhteen menoon on sujunut ilman otsasuonten pullistumista. Niin puuhakas, myötäkarvainen ja iloinen päivä kuin tänäänkin oli, ehdin silti myös jauhaa päässäni asioita joille en haluaisi uhrata ajatustakaan. Kunpa voisin vapauttaa itseni niistä. Kokonaan.


torstai 2. lokakuuta 2014

Lisävalot päälle

Suloinen aurinkoinen syyspäivä. Ruska alkaa olla kauneimmillaan. Taas uusi sangollinen vappilosuhveroita tarttui mukaan metsästä. Näin se on mennyt joka syksy: kun puutarhassa vouhkaaminen vähän hellittää, sammalikon skannailu alkaa ja jatkuu pahimmassa tapauksessa pitkälle marraskuulle. Koiran kanssa on paljon mukavampi kömpiä mättäikössä kuin tallustaa tien reunaa pitkin. Piki saa metsässä mahtavia juoksuhepuleita. Se syöksyy yhtäkkiä sata lasissa jotakuinkin suoraan ylitseni sinne ja takaisin, sinne ja takaisin ilman mitään syytä. Lapsi leikkii.

Kotipihan ruskaa

"Postin kadottama" huuto.net-ostokseni tuli tänään. Hyvä sekin, ei ainakaan rikosilmoitusta tarvitse ruveta väsäämään. Täytyy vain painaa nimimerkki korvan taakse etten toiste erehdy tekemään kauppoja hänen kanssaan. Myös uusi sim-korttini tuli tänään. Mitä isompi puhelin, sen pienempi kortti.

Oli puolison vuoro olla etana. Auto oli siis käytettävissä. Kävin shoppailemassa, ostin yhden loisteputkivalaisimen lisää keittiön työtason ylle. Tarvitsen paljon enemmän valoa kuin muut perheenjäsenet. Vaihdoin myös koko poppoon hammasharjat. Kolmen kuukauden välein on helppo muistaa vaihtaa kun aloittaa tammikuun alussa uudella harjalla.

Aronia

Isot tytöt ovat kertoneet että verenpisaran pistokkaat selviytyvät vesilasissa talven yli. Omani eivät kyllä siltä näytä. Emokasvit ovat vielä elämänsyrjässä kiinni mutta pikkuisen epäilen niidenkin jaksamista, puhumattakaan keijunmekosta. Pelargoneistakin kannoin osan sisälle, ne ovat toistaiseksi ihan hyvässä hapessa. Kaikenlaista hoivattavaa sitä ihminen itselleen kerääkin, vaan eipä noista raatsi luopuakaan. Saahan tätä talvetushommaa kerran kokeilla, kävi miten kävi. Sain hiljattain vaihtarina myös kaksi brugmansian kapulaa. Ne näyttävät vähän liiankin elinvoimaisilta, kasvavat niin että suhina kuuluu. Lokakuun kunniaksi sytytin illalla ensimmäisen kasvivalon.

Lapset taisivat tehdä tänään uuden mahdottomuusmaailmanennätyksen. Ei siitä sen enempää, mutta nyt kyllä väsyttää. 

Pilvikirsikka, Prunus pensylvanica

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Etana

Niin kiirettä on pitänyt että tänään sain ystävältä tekstarin: Oonko loukannut jotenkin kun ei susta kuulu mitään, ei oo ollut tarkoitus. Onneksi täsmälleen samalla hetkellä olin lähettänyt vastausviestin hänen edelliseen tekstariinsa. Minulla on edelleen käytössä puolison vanha puhelin joka ei tunne skandinaavisia aakkosia. Niinpä kerroin ystävälle että olen kaksi paivaa viikosta toimistolla ja yhden etana. Tänään oli se etanapäivä.

Etätyö sopii minulle hyvin. Saan rauhassa näyttää huuhkajalta ja kulkea villasukissa. Voin tehdä tunnin pari töitä jo ennen aamiaista. Kahvitunnin aikaan syön aamupalan. Lounasaikaan ehdin sekä syödä että ulkoilla. Tietysti ehtisin kaupungissakin, mutta se on aivan eri asia. Iltapäivän kahvitunnilla kävin hakemassa omenan puun alta. Siinä missä toimistolla tulee katseltua kelloa että noin kauan pitää vielä jaksaa, kotona ihmettelen että joko nyt pitää lopettaa. Tänään lopetin kello 16.45.

Minua haastateltiin eilen aiheena masennus. Tänään sain tekstin luettavakseni. Aika kuvaavaa että vielä korjauskierroksellakin unohdin kokonaan mainita oireista tärkeimmän eli sen etten muista mitään. Sen vuoksihan alun perin menin lääkärille.

Työpäivän jälkeen kävin Pikin kanssa keräämässä taas yhden ämpärillisen lisää suppilovahveroita. Kuivuri pöhisee nyt joka päivä. Tuntui siltä että pakkasta tulee, joten istutin aletaimeni kiireen vilkkaa väliaikaisille paikoilleen. Keväällä etsin niille paremmat paikat. Callunat istutin parvekelaatikoihin ja väleihin pistelin tilapäishavuiksi hopeamarunaa. Väliaikaista kaikki on vaan. 

Tuli hyvä mieli kun sain puutarhaystävän mukaan tuupattua murattimikanian, joka olisi muuten joutunut kompostiin. Kaikkia ei mahdu talvettamaan. En ehtinyt kauan murehtia sitäkään että aronianmarjat ovat vieläkin pensaissa, sillä Kotipuutarha-lehti kertoi tänään nettisivuillaan marjojen maun paranevan kun ne kerää vasta ensimmäisten pakkasten jälkeen. Tekemättömien puutarhahommien listalla on aroniain lisäksi enää talvivalkosipulien istutus.

Pakkasen tulon arvaa siitäkin että sängyssäni nukkuu kaksi kissaa. Kun silmä vältti, eskimolapseni pyöräili partioon ja takaisin teepaitasillaan. Jokohan olisi aika nostaa terassin sohva sisälle?

Rudbeckia fulgida var. sullivantii 'Goldsturm'