Vilkas viikko takana. Piti olla etäopintoja ja pysyin kyllä hyvinkin etäällä opinnoista. Maanantaina kävimme maalikylillä hakemassa uudet passit ja (lasten rahoilla) ruokakaupassa. Iltapäivällä soitti Pelastakaa Lapset ry:n työntekijä ihan puskasta. Hän kysyi kiinnostaisiko lomakotitoiminta. En tiennyt sellaisen olemassaolosta. Kiinnostaisi tietysti. Se on epäsäännöllisempää (enintään 21 päivää vuodessa) ja vapaamuotoisempaa kuin tukiperhetoiminta. Tukiperhettä voi joutua jonottamaan vuoden kun taas lomaperheen voi saada heti. Tai siis me kuulemma voimme saada.
Tiistaina kävin labrassa. Kilpirauhasarvot P-T4-V 10.9 ja P-TSH 0.99. Odottelen lääkärin vastausta miten jatketaan.
Keskiviikkoaamuna pidettiin puolison ja kahden psykologin kanssa palaveri lapsen asioista. Olen iloinen että puhumme ammatti-ihmisten kanssa samaa kieltä ja asiat etenevät. Iltapäivällä Pelastakaa-henkilö pyrähti tutustumiskäynnille. Rivakkaa toimintaa. Hän kertoi 40 kilometrin päässä asuvasta perheestä, joka on valmis tutustumaan lapsiimme ja ottamaan heidät lomalapsikseen. Jälkikasvu suhtautui yllättävän tyynesti tähän uuteen vauhdikkaaseen käänteeseen.
Torstaiaamuna piti tulla henkilö sosiaalitoimesta, mutta tulikin kaksi. Oli mukava kertoa asioiden etenemisestä näin monella rintamalla. Kävimme läpi kuulumiset ja saimme ohjeet miten hakea toimeentulotukea. Minua viehättää erityisesti se missä muodossa asia meille esitettiin: kannattaa selvittää onko meillä edellytykset tukeen, jota veronmaksajina itsekin rahoitamme.
Perjantaina jalka toimi jo sen verran että virittelimme puolison kanssa jouluvalot kuistille, terassille ja okakuuseen. Kuusi on kasvanut salaa. Tarvittiin harjanvarsia ylimpien valojen asetteluun. Ensi vuonna tarvitaan ongenvapaa. "Ostin" nettikirppikseltä kahvipaketilla pitkän, kapean pöydän keväiseksi esikasvatuspöydäksi. Jalat on helppo irrottaa, joten kaluste vie varastossa hyvin vähän tilaa.
Löysin juuri jotain aivan ihmeellisen ihanaa. Daniela Andrade. Hänen laulunsa ja kitaransa soivat taustalla koko ajan kun häärään tietokoneella.
Alla kuva sinisenpunaisenkeltavihreänkirjavasta turvonneesta nilkastani kaksi viikkoa pohjelihaksen revähtämisen jälkeen. Ymmärrän, että veri valuu alaspäin, mutta silti kummastelen tätä näkyä. Jos saan kuhmun otsaan, mustelma ei ilmesty leukaan. Saati niskaan. Nämä mustelmat ovat paitsi ihan eri korkeudella, myös eri puolella jalkaa kuin vamma.
Selviteltiin koulutusohjaajan avulla ryhmän sisäisiä ristiriitoja. Tuntuu että se auttoikin. Kerroin samalla koko ryhmälle, että minulla on todettu sellainen vika, että etuaivolohkoni ylikuormittuu sosiaalisissa tilanteissa. Ei siis pidä ymmärtää väärin, jos hakeudun ruokalassa eri pöytään tai muutoin viihdyn omissa oloissani. Lepuutan lohkoani jotta jaksan taas opiskella. En käyttänyt sanaa masennus, koska ihmiset luulevat tietävänsä mitä se on.
Lääkärireissuun meni viisi tuntia koska sain ajan vain lähiopetusviikolle. Menomatkalla harmitti ylimääräinen ajelu,
mutta lääkäri oli taas niin yliveto ettei vastaanoton jälkeen
harmittanut enää yhtään. Perusverenkuva on hyvä. Turvotusten ja juilimismerkintöjä sisältävän kipupäiväkirjan
perusteella lääkäri arveli, että minulla saattaa olla myös fibromyalgia.
Paneudumme asiaan jahka tyroksiinilääkitys on säädetty kohdilleen. Paneutumisella ei ole kiire, olenhan elänyt juilimisteni kanssa sujuvasti
tähänkin asti.
Lääkäri uusi kaikki
reseptini ja kirjoitti jatkuvan lähetteen kilpirauhasarvojen tsekkaamista varten. Hän myös lupasi soittaa reseptin sen paikkakunnan apteekkiin missä kulloinkin huomaan unohtaneeni reseptin kotiin. Lähdin vastaanotolta melko myöhään ja yllätyin, kun seuraava potilas oli odottamassa. Kysyin
lääkäriltä kuinka myöhään hän oikein on töissä. Viimeinen potilas tulee kello yhdeltä, vastasi lääkäri. Paluumatkalla kuuntelin Maaret Kallion haastattelua ja matka sujui viihtyisästi. Ylihuomenna käyn tyroksiinikokeessa.
Koulussa opiskeltiin kasvutekijöitä ja leikkokukkia, tentittiin ruukkukasveja, korjattiin ruususatoa, leikattiin syysvadelmia, pestiin porkkanoita, tutustuttiin maalajeihin, sidottiin spiraalikimppuja ruusuista, ajettiin traktoria, peruuteltiin peräkärryn kanssa. Lämmittelin ajovuoroa odotellessa palelevia luokkakavereita opettamalla heille jenkkitanssien perusaskelia. Pohjelihakseni sanoi poks. Niin paljon kuin olen vuosien mittaan jauhanut kaikille kuinka tärkeää alkuverryttely on, lähdin nyt itse potkimaan ihan kylmiltään.
Ehdin juuri ja juuri vääntäytyä konehalliin istumaan, kun luokkakaveri oli jo inventoinut ensiapukaapin ja sitonut pohkeeseen kylmäpussin ynnä mennyt kertomaan opettajalle. Kun opettaja tuli, sanoin älä naura. Nauroi se peijooni ja ihmetteli mitä kirjoitetaan tapaturmailmoitukseen. Jos ruusukimppupäivänä olisi tehty ilmoitus, siinä olisi lukenut että opiskelija veti käteen. Kahdesti. Ja seuraavana päivänä opiskelija revähdytti pohjelihaksen tanssiessa. Traktoritunnilla. Tämä on nähkääs sitä monimuoto-opiskelua.
Viikkoa myöhemmin pohje on yhä julmetun kipeä ja koko jalka polvesta alaspäin vihertävän keltainen. Meni pahemmin kuin aluksi luulinkaan. Vertyy kyllä kun päivän mittaan liikun mutta pienenkin paikallaan olon jälkeen on taas aivan juntturassa. Puhumattakaan aamuista. Tasapainon vuoksi otin jäykkäkouristusrokotuksen saman puolen käsivarteen.
Puoliso sai isänpäivälahjaksi kauko-ohjattavan ampiaisen. Aiemmin hän on saanut lentävän lehmän ja nauravan koiran.
Ainoa seuraamani tv-sarja Vain elämää päättyi. Tuota porukkaa olisi seurannut mielellään pitempäänkin. Minun elämääni sieltä tarttuivat Anssi Kelan Facebook-livelähetykset ja Elämän nälkä jonka olen tänäkin iltana kuunnellut arviolta kolmeenkymmeneen kertaan.
