torstai 29. joulukuuta 2016

Joululomaa lusimassa

Yllätyksekseni huomaan, että tätä blogia lukee vieläkin joku. Vaikkei kukaan sitä oikeastaan edes kirjoita. Vaatisi rauhaa ja keskittymistä, joka on hukassa, kuten kaikki muukin omaisuuteni useimmiten. Kiitos kumminkin sinulle, urhoollinen lukijani.

Joululoma tuli tarpeeseen, vaikka oma uuvuttavuutensa siinäkin on. Juuri ennen lomaa sairastimme flunssan koko perhe, minä viimeisenä. Ja jo sitä ennen väsähdin jatkojalostustunneilla henkisesti niin, että jouduin poistumaan kesken päivän ja pitämään pari rokulipäivää. Väitän olleeni välillä paremmassakin kunnossa kuin nyt. 

Lääkitys on muuttunut sen verran, että tyroksiini jäi pois, koska julkisella puolella sitä ei minulle kirjoiteta eikä yksityiselle menoon ole resursseja. Katsotaan parin kuukauden kuluttua, miltä veriarvot näyttävät. Beetasalpaajat tuottivat paremmat verenpainelukemat kuin minulla on ollut vuosikymmeniin, joten niiden kanssa jatketaan ilomielin. Mielialalääkitys on ennallaan. Ystävän suosituksesta kalaöljy- ja d-vitamiinikapseleiden uutena kaverina on Ubikinoni koentsyymi Q10. Luettavana on kierrätettyjen terveyslehtien lisäksi Kaisa Jaakkolan kirjat. Kai siinä vointi kohenee, kun noita lueskelen makuuasennossa suklaakonvehteja popsien.

Jostain syystä magnesium unohtuu vielä useimmiten purkkiin, vaikka tämän videon nähtyäni olen vakuuttunut, että juuri siinä olisi avain kaikkeen.

Lapsesta on painava huoli ja omat konstit vähissä. Se todennäköisesti vetää mielialaani rotkon reunaa kohti. Kotielämä on entistäkin kuluttavampaa. Olemme hakeutuneet avun piiriin, mutta apu on ainakin tähän asti ollut lähinnä jonkinlaista hym-hym-hyminää. Viikkoa ennen joulua ja jouluna lapset olivat yhden yön muiden hoivissa. Helpotti hiukan, mutta kovin lyhyitä tuokioita nuo palautumista ajatellen ovat. Puoliso on töissä ja me koululaiset vielä pari viikkoa lomalla. Vielä olen jaksanut ajaa lapset edes hetkeksi pihalle ja ruokkia heidät. Muun ajan ovat hunningolla, toisin sanoen tietokoneella tai kännykällä ja/tai tappelevat keskenään.

Aurinko on paistanut kahtena päivänä. Välitön seuraus: muistin kastella huonekasvit merilevällä, ryntäsin selailemaan siemenkauppojen tarjontaa ja tein muistaakseni kolme tilausta, lähetin yhden omaperäisen siemenkirjeen kierrokselle, käyskentelin (ja pelasin jalkapalloa) puutarhassa ja keksin ilmiselvän ratkaisun pariin kohtaan, joita olen miettinyt vuosikaudet.

Muuten joulunaika on kulunut kuusen alla pyllistellen. Kun aatonaattona menimme joulukuusta ostamaan, kauppiaalla oli jäljellä neljä. Valitsimme kauniin mutta hyvin paksurunkoisen latvakuusen. Kuusenjalkaan ei rungon lisäksi paljon vettä mahdu. Niinpä lisään sitä lähes joka kerta ohi kulkiessani. Koreografiaani osallistuvat poikkeuksetta myös koirat. Kuusi on onneksi siimalla kiinni kattokoukussa.

Koirista muistui mieleeni vastikään kuulemani näppärä niksi. Kun koirasi on vapaana pihalla eikä halua tulla sisään vaikka kutsut sitä, soita ovikelloa. Koira ryntää heti keittiön ikkunaan katsomaan kuka tulee.

 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Loman näännyttämä

Syysloma. Uuvuttavaa. Loputonta. Hirveää. Teinille on tosiaan kasvanut järki päähän, hän tekee niin kuin minä sanon. Sen sijaan kahdella pienemmällä ei ole korvia ollenkaan, olen heille pelkkää ilmaa. Vasta kun lasken 1-2-3... yhdeksikön kohdalla kysytään mitä. Mitä muka pitää tehdä. Miksi. Miks aina mä. En mä osaa. En mä jaksa. Mun jalat/kädet ei toimi. Joka ikinen hammaspesu, pukeutuminen, ateria ja nukkumaanmeno - puhumattakaan ulkoilusta tai kotiaskareista. Kaikki voimani menevät perustoimintojen edes auttavaan pyörittämiseen.

Kymmeneen laskemista on jouduttu käyttämään niin paljon, että koirat alkavat nykyään haukkua jo kakkosen kohdalla.

Ulkoilumme on kävelyä metsässä, tasapainoilua puunrungoilla, hyppelyä rantakiveltä toiselle, kepin heittoa koirille, piilosta, vakoilua. Lapsilla on hauskaa. Mutta ei se auta. Seuraavana päivänä heidän ulos saamisensa on vähintään yhtä vaikeaa.

Takavarikoin kännykät ja piilotin tietokoneen hiiren. Lapset alkoivat lukea ja leikkiä. Eivät kuitenkaan totella. Vasta perjantai-iltana valittivat kun ei ole kännykkää. Lupasin puhelimen sille, joka pesee hampaansa ja pukee yöpuvun päälle. Ja kas, ihme tapahtui! Viidessä minuutissa oli hommat hoidettu ja rauha talossa. Isä ja äiti saivat katsoa Vain elämää.

Tänä viikonloppuna mies on kaveriensa kanssa, lapset viimeinkin lomaperheessä. Ihanaa olla yksin kotona, ihan rauhassa. Neljää Ruusua mukaillen
Nyt on väsyneen äidin vapaapäivä,
kukaan ei tarvitse minua tänään
Tahdon omistaa minulle vuorokauden,
unohtaa pyykit ja tiskivuoren
Olla yk-sis-tään!
Maanantaina kävin omalääkärillä. Ajatuksenani oli lääkkeiden vähentäminen, mutta sainkin entisten lisäksi beetasalpaajat. Pyritään hidastamaan sykettä ja sitä kautta alentamaan verenpainetta. Ensimmäinen lääkäri, joka reagoi älyttömään leposykkeeseeni (80-100) vaikka olen monelle sitä esitellyt. Kokeillaan beetasalpaajia kuukausi ja palataan asiaan. Ensi maanantaina menen verikokeisiin: maksa, munuaiset, suola, sokeri, rasva - niin olikohan tämä lähete vai ostoslista?

Aroniakattaus odottaa peuroja

lauantai 8. lokakuuta 2016

Terapiasta toiseen

Yksi viikko ihanaa, tehokasta työssäoppimisjaksoa jäljellä. Koko puutarhurikoulutus pitäisi olla tällaista. Oikeaa, monipuolista työntekoa osaavan ohjaajan tehdessä lähistöllä omia töitään, valmiina näyttämään mallia ja vastaamaan kysymyksiin. Koko syksy on ollut poutainen ja lämmin, olemme saaneet tehdä hommia ulkosalla. Toivottavasti pääsen tekemään tulevatkin top-jaksot tässä samassa paikassa, mieluiten myös tässä samassa porukassa.

Selkä on kiukutellut edelleen. Kun ensimmäinen kiputila hellitti, tilalle tuli toinen, laajempi. Selkälihakset lapaluiden alapuolelta ristiselkään asti särkivät viikkokausia yhtälailla levossa ja työssä. Yötä päivää. Ibuprofeenia en enää uskaltanut ottaa korkeiden verenpainelukemien vuoksi. Itkua väänsin ja arvelin että loppuelämä menee näin. Lääkäri kirjoitti lähetteen fysioterapiaan ja määräsi lisäverenpainelääkkeen sekä tulehduskipulääkettä iholle levitettävänä geelinä. Geelillä ei ollut mainittavaa vaikutusta. Suolakääreellä särky hellitti hetkeksi.

Tuskanhikeä tiukkuen laahasin luuni fysioterapiaan. Terapeutti totesi, että luut, nikamat ja välilevyt ovat kohdillaan mutta selkälihakset ovat tulehtuneet. Sain uuden ajan viikon päähän. Siinä välissä ehdin pyrkiä uudelleen kovan kivun takia lääkäriin julkiselle puolelle - ajan olisi saanut kahden vuorokauden kuluttua illalla. Menin yksityiselle, ajan sai niin pian kuin vain kerkesin ajaa paikalle. Lääkäri kirjoitti Voltarenia sisäisesti viiden päivän kuurina. Ja ihme tapahtui: kuuri loppui tänään ja huomaan, ettei selkään satu enää. Tai vielä?

Kuurin aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa. Terapeutti veti ikään kuin päätä irti ja kipu tuntui ristiselässä. Lyhyen nikamien manipuloinnin jälkeen uusi pään irrotus eikä kipua enää tuntunut. Ihme homma. Lopuksi sain kymmenkunta akupunktioneulaa selkään ja käsiin. Elämäni ensimmäinen akupunktio. Seuraavana päivänä päätä särki, väsytti ja otsa oli painavan tuntuinen. Luokkakaveri sanoi että kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle. Päässäkö minun kaikki kuonani ovat? No, eipä yllätä. Ankaralla juomisella sain pään kuntoon.

Myös puolison kanssa on käyty muutaman kerran terapiassa puhumassa perheestä ja jaksamisesta. Terapeutteja on kaksi ja he ovat samalla taajuudella kanssamme. Olemme kuulemma mukavaa juttuseuraa, vaikka se ei liene terapian päällimmäinen tarkoitus. Heidän mielestään oma terapiani on jäänyt kesken. Itse olen ollut sitä mieltä koko ajan. Lupasin ottaa asian puheeksi jahka pääsen omalääkärin vastaanotolle.

Koen yhä syyllisyyttä, kannan liikaa vastuuta ja vaadin itseltäni liikaa. Puoliso tekee sen verran kuin jaksaa ja kun tuntee ettei jaksa, ei tee. Minä teen. Jos olen kotona aamulla lasten lähteissä kouluun, pidän itsestään selvänä että keitän heille puuron, huolehdin säänmukaisesta vaatetuksesta ja lähden koirien kanssa saattamaan. Puoliso sen sijaan nukkuu ja antaa lasten lähteä syömättä ja paitasillaan jos eivät itse osaa ottaa leipää ja takkia kaapista.

Puutarhatyöt ovat lykkääntyneet selkäkipujen takia. Tai ehkä enemmänkin selkäkivun aiheuttaman lamaantuneen mielialan takia. Nyt olen kuitenkin saanut valtaosan istutettavista maahan. Verenpisarat odottavat hallaharson alla sitä hetkeä kun puoliso jaksaa virittää niille ripustustangon varaston kattoon. Tomaatti kypsyttelee viimeisiään kasvihuoneessa. Loput porkkanat nostetaan huomenna. Omenapuut on tyhjennetty ja puoliso soseuttanut omput pakkaseen. Valkosipulin viljelystä päätin luopua kun satoa ei tullut tänä vuonna lainkaan, mutta top-paikasta sain tällä viikolla pussillisen pikkusipuleita. Ehkä sittenkin jaksan raivata niille penkin, jos maa ei ole jäässä syyslomaan mennessä.

Tamminen viini

lauantai 10. syyskuuta 2016

Jossain ihan muualla

Vaikka nykyinen olotilani on "normaali", enimmäkseen suorastaan hilpeä, henkisiä voimattomuuskohtauksia tulee yhä ja keskittymiskyky on käsittämättömän hapero. Ajatus on usein jossain ihan muualla kuin missä sitä tarvittaisiin. Onneksi työssä opitut asiat tuntuvat kuitenkin jäävän kohtalaisen hyvin mieleen.

Tehtävä: Aja valtatietä 12 Rauman suunnasta Tampereen suuntaan ja poikkea matkalla puutarhaystävän luona Sastamalassa. Unohdinko että piti poiketa? Ehei! En unohtanut! Sen sijaan en huomannut koko Sastamalaa. (Kyllä, olen käynyt siellä ennenkin.) Ajoin kahdeksan kilometriä ohi. Palasin, kävin vierailulla ja pois lähteissäni kurvasin tyylikkäästi takaisin tulosuuntaani. Kävin kääntymässä läheisen huoltsikan pihassa ja kun pyrin takaisin tielle, siellä kulki traktori ja sen perässä noin kuudenkymmenen kilometrin jono erilaisia moottoriajoneuvoja ja niiden turhautuneita kuljettajia. Ei ollut kiire minnekään. Enää.

Tämän päivän tehtävä on ajaa rautakaupan, kirpputorin ja kierrätyskeskuksen kautta hakemaan facekirppiksellä varaamiani ilmaisia lastenvaatteita. Viime keväisellä työssäoppimispaikallani ajattelin myös poiketa ostamassa muutaman paljon kehutun kukkasipulin. Lopuksi pitkän listan kanssa ruokakauppaan. Toivota minulle onnea. Kerron sitten mihin päädyin.

Puutarhavarasto-talvetustila pitäisi siivota tänä viikonloppuna. Pelargonien, verenpisaroiden ja sinisarjan on pian aika muuttaa sisätiloihin. Pelargoneja tuli eilisestä kyläpaikasta autokuormallinen lisää. Sain myös läjän perennoja ja niiden siemeniä sekä harjoittelupaikan pomolta eksoottisen näköisen makeakirsikkapuun ja mustaherukkapensaan. Väsyttää. Vettä sataa. Ehkä menenkin koko viikonlopuksi nukkumaan.


lauantai 20. elokuuta 2016

Puolen vuoden kuulumiset

Siitä on kauan kun viimeksi onnistuin kirjautumaan sisään bloggeriin. Kun tietokoneet ja niiden pehmot alkavat rissata, minun hermoni kestää noin kaksi sekuntia. Tänään panin esikoisen hommiin eikä mennyt kahta minuuttia, kun hän jo keksi mikä mättää. Minulla on kaksi Google-tiliä ja olen koko ajan yrittänyt päästä sisään sen väärän kautta. Tietenkään en edes muistanut että on toinenkin.

Joitakin asioita lienee tapahtunut maaliskuun jälkeen. Tietenkään en muista paljonkaan. Koetan kaivella sedimenteistä jotain olennaista. Taitaa tulla lyhyt postaus.

Keväällä olin kuuden viikon työssäoppimisjaksolla. Paiskin hommia sekä kasvihuoneessa että perenna-, pensas- ja puukentillä. Oli todella rankkaa ja hyvin hauskaa. Työpäivät sujahtivat huomaamatta, aina sai ihmetellä, että miten kello voi olla jo neljä, vastahan tulin töihin. Rankin urakka oli havukuorman purku. Ison tuijan pienen näköinen juuripaakku painaa melko paljon - viimeistään siinä vaiheessa kun niitä on siirtänyt sata.

Käsien oireilu alkoi samana päivänä kuin työssäoppimisjakso. Aamuisin puuduksissa ja turvoksissa, iltapäiväksi tokenevat. Kipuja ei toistaiseksi ole. Sain tk-fysioterapeutilta lainaksi rannetuet, joita pidän öisin. Ihmeen paljon ne auttavat. Luultavasti kyseessä on alkava rannekanavaoireyhtymä. Saan siis ammattitaudin ennen kuin ammatin.

Autooni tuli kallis vika. Juuri kun tuskailimme mistä saamme luotettavan, kohtuuhintaisen käytetyn tilalle, naapuri tuli kyselemään tietäisimmekö ketään joka haluaisi ostaa hänen autonsa. Oli saamassa työsuhdeauton. Kampesimme hinnan maksukykyämme vastaavaksi ja niin minulla on nyt hyväkuntoinen kymmenvuotias matkaseuralainen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Puolison työpesti loppuu elokuun lopussa mutta hänellä on jo kolme vaihtoehtoista työmaata odottamassa. Paremmalla palkalla kuin tähänastinen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Pidin kuuden viikon kesäloman. En muista mitä tein, mutta koko ajan hääräsin jotain pihalla. Kaksi viikkoa kävin päivittäin kuopuksen uimakoulussa. Loman päättyessä olin kuunnellut lasten kitinää ja tappelua siinä määrin, että hermoni olivat riekaleina ja masennus huuteli rotkon toisella puolen, että vedettäisiinkö köyttä.

Anoppi tuli kuudeksi päiväksi käymään! Tyttärentytär toi. Saimme kuulla edellisenä iltana. Ihana, ihmeellinen, viisas, kirkassilmäinen 88-vuotias anoppini, jonka täällä asuessa en uskaltanut tehdä haaveilemaani isoa perennapenkkiä keskelle nurmikkoa. Nyt penkki on kaksivuotias ja niin hieno, ettei anopin ylistyspuheesta meinannut tulla loppua. Kunto vaihtelee mutta yhtenä päivänä hän jaksoi kävellä kanssani puutarhaa ihmettelemässä.

Emme osallistuneet avoimiin puutarhoihin. (Ehkä vielä joskus.) Siitä huolimatta meille rantautui kolmen rouvan seurue heti kello 12 kun tapahtuma alkoi. Eipä siinä mitään, esittelin heille puutarhaa kolme varttia, minkä jälkeen ohjasin heidät edelleen siihen puutarhaan, joka oikeasti oli vieraille avoinna. En korjannut heidän käsitystään.

Lääkitykseni on ennallaan. Ja lääkkeet loppumassa. Tk-lääkäri uusi kaiken paitsi tyroksiinin. Kun ei näy olevan mitään vikaa veriarvoissa. Ai että keittää. Voin vain toivoa että yksityislääkärini uusii reseptin ilman että käyn vastaanotolla, sillä siihen minulla ei ole varaa. Olen saanut opintotukea viimeksi kesäkuussa ja seuraava tulee elokuun lopussa.

Olen jälleen nukkunut terassilla koko kesän ja yhä jatkuu. Köynnökset ja riippapelargonit tekevät "makuuhuoneestani" suojaisan ja tietenkin myös hyvin kauniin. Ulkona nukkuminen on ehkä ihaninta koko kesässä.

Sosiaalitoimen perhetyöntekijä kutsui itsensä kylään maanantaiaamuna. Haluaa päivittää kuulumisia. Kun sosiaalityöntekijä kuuli tästä, hän ilmoittautui mukaan. Sanoin että onko pakko. Perhetyöntekijä lupasi tulla yksin. Mielenkiintoista nähdä kysyykö hän syytä. (Lukija löytää syyn edellisestä kirjoituksestani.) Tämän tapaamisen jälkeen säntään sairaalaan lapsen asioissa. En voi toisen ihmisen asioista kirjoittaa enempää kuin että ne kuormittavat minua juuri nyt aika paljon. Sairaalakäynnin jälkeen alkaa uusi työssäoppimisjakso, joka jatkuu lokakuulle asti.


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Joutsenet tulivat kotiin

Hei, mahdollinen lukija. Miksei mahdotonkin. Olen olemassa edelleen. Ei vain oikein ole kirjoituttanut. Opiskelukämpässä olisi aikaa vaan ei ole konetta. Kotona on kone, vaan ei aikaa. 

Vietin pääsiäisen alla kymmenen päivää putkeen koululla. Ensin olin seitsemän päivää kasvihuonepäivystäjänä, sen jälkeen yhden päivän oppitunneilla, toisen kasvihuoneella työssäoppimassa ja kolmannen (ja sitä edeltävän yön) oksennustaudissa. Perhe kävi luonani viikonloppuna ja toi taudin tuliaisena. Silti olen sitä mieltä että hyvä kun kävivät. Näkivät kämppäni, oppimisympäristöni, kasvihuoneetkin. Nyt lapsetkin tietävät missä olen silloin kun en ole kotona.

Pääsiäisen jälkeen kävin ensi töikseni näytössä. Pääsin läpi, jopa traktorinäytöstä, vaikka tein tyhmän ja ainakin omasta mielestäni aika vakavan virheen: unohdin laittaa käsijarrun päälle kun lähdin kiinnittämään peräkärryä. Eivät näytön vastaanottajat minua sinne traktorin taakse tietenkään päästäneet vaan kiljuivat että karkaako. Seuraavaksi yritinkin sitten vastaavasti lähteä ajoon käsijarru päällä. Kyllä otti päähän. Auton kanssa en tee ikinä käsijarrumokia. Näyttöjännitystä se kai oli. Koetin ja koetan olla itselleni lempeä ja armollinen. Teimme näytössä myös kasvintunnistusta ja kylvöjä, koulimme taimia sekä keräsimme ja hoidimme leikkoruusut. Päivä oli kiva, tunnelma mukava. Hiki tuli. Kämpille päästyä jalat olivat painavat ja mieli keveä.

Keväältä tuoksuu, näyttää ja kuulostaa. Näyttöpäivänä näin ensimmäiset leskenlehdet ja ensimmäisen perhosen. Valtava määrä kurkiauroja lensi ylitseni pohjoista kohti. Parasta ovat kuitenkin joutsenet, jotka ovat saapuneet lahdellemme ja mekastavat siellä nyt yötä päivää. Valo on lisääntynyt valtavasti vaikka aurinko pysyttelee paksun pilviverhon takana. Herään varhain hyväntuulisena ja toimeliaana. Olo on kevyt, sielu vapaa ja huoleton kuin kaksikymppisellä. Hirvittää miten voimakkaasti sää- ja valo-olot vaikuttavat mieleeni ja fysiikkaani. Silti en vaihtaisi pohjoisia vuodenaikojamme mihinkään.

Naakat maaliskuisessa auringonlaskussa

Tänään leikkelin omenapuut, mustikka-, herukka- ja karviaispensaat, kanukat ja heisiangervot. Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, tosin en tiedä ovatko pensaat. Tai varsinkaan puut. Aika paljon näet lähti. Koulussa olen tullut rohkeammaksi kajoamaan kasveihin.

Erehdyin lukemaan sosiaalitoimesta allekirjoitettavaksi tulleen pöytäkirjan, tai mikä se on, palvelutarpeen kartoitus. Iloinen keväinen mieli kaikkosi. En mitenkään osaa lukea noita muistiinpanoja sillä mielellä että sosiaalitoimi yrittää auttaa meitä. Minusta näyttää pikemminkin siltä kuin he veetuilisivat. Muistiin on kirjattu kummallisia yksityiskohtia ja jätetty paljon olennaista kirjaamatta. Tekstistä syntyy varsin omalaatuinen kuva perheestämme. En aio allekirjoittaa paperia. Voin vain kuvitella miten oikeasti vihamieliset ja aggressiiviset tosiongelmaiset asiakkaat suhtautuvat sosiaalityöntekijöihin jos minäkin, hyväntahtoinen lauhkea liiankiltti lammas, tunnen tarvetta rähjätä ja heittäytyä hankalaksi.

Muutakin postia tänään tuli. Ystävä lähetti yllätyskukkia. Hyvin pakattuja, reippaita elinvoimaisia taimia jotka tulivat kirjeenä päivässä perille. Myös kaupallinen yritys lähetti tilaamani kukan. Se oli pakattu valtavaan pahvilaatikkoon, viipyi matkalla viikon ja saapui perille katkenneena ja murskaantuneena. 

Puoliso sai taas uuden työnpätkän, elokuun loppuun asti. Helpottavaa, mutta kuopusta käy sääliksi ihan suruksi asti. Minulla on kesäkuu koulua, puolisolla töitä, lapsi joutuu käymään hoidossa ja menemään sinne kuudelta aamulla. Onhan se tietysti kesällä helpompaa kuin talvella, mutta ei se mikään lapsen kesä ole. Oi olisipa mummola!

 

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Yhdeksäs kerta toden sanoo

Yhdeksän kertaa on käyty tämän tautiputken tiimoilta terveyskeskuksessa. Sain uuden antibioottikuurin, tällä kertaa poskiontelo- ja keuhkoputkitulehdukseen. Olen onnellinen siitä, että olen nyt julkisen terveydenhuollon varassa enkä työterveyden asiakas, sillä jälkimmäinen olisi passittanut onteloni punkteerattavaksi. Tunnetusti ne ovat niin ahtaat, ettei puudutusainetta saa perille asti. Piinallinen päänsärky on vähentynyt hiljalleen, viime päivinä en ole enää tarvinnut särkylääkkeitä. Ehkä elämä sittenkin voittaa.

Ilahduin ylitsevuotavasti siitä, että lääkäri kysyi käytänkö nenäkannua. Kannu ja sen tehokkuus on siis päässyt lääkärien tietoisuuteen ja suosioon! Ihan loistavaa!

Sairastamisen ohessa olen sivutoimisesti hissukseen siirtänyt pelargoneja viileästä talvetustilasta asuinhuoneisiin ja vaihtanut niihin multia. Valtaosa talvehti loisteputken alla todella hienosti, muutama näyttää ankealta mutta uskon että nekin piristyvät. Kahdesta en vielä tiedä ovatko kuolleita vai näyttelevätkö vain. Kun tämänkeväiset siementaimet ja Plantagenin pistokkaatkin lasketaan, kokoelmassani on 111 kasviyksilöä ja 70 eri lajiketta. Seitsemän lajiketta on tilauksessa. Vara- ja varavarataimille koetan kevään mittaan löytää uudet kodit. Oi jospa kesä olisi tänä vuonna viimevuotista lämpimämpi ja hoitaja taitavampi niin saataisiin kunnolla kukkiakin!

Verenpisarain talvetus onnistui kehnommin. Vainajia on enemmän kuin selviytyneitä. Parhaiten pärjäsivät Alwin, Blacky ja Linda Goulding. Riemukseni jopa ihanainen Cecile näyttää elon merkkejä. Sen sijaan esimerkiksi rakkaat Sir Matt Busbyni ja Blue Angelini ovat mennyttä.  Ystävä kävi puolestani ostamassa 13 juuri tullutta verenpisaran pistokasta Plantagenista ja lupasi hoivata niitä kunnes röörini ovat räättömämmät. Vähän kuin joulua odottaisi, en näet tiedä mitä lajikkeita tänä keväänä on myynnissä.

Valmistaudun palaamaan kouluun. Jos keuhkot eivät vielä muuta kestä, menen ainakin kuunteluoppilaaksi. Tänään muun perheen ulkoillessa perustin suurtalouskeittiön ja tein valtavan määrän sikanauta-punasipuli-kesäkurpitsa-paprika-lehtikaali-valkosipulilasagnea. Siitä riittää puolisolle työeväitä, ettei ainakaan niistä tarvitse huolehtia yh:na ollessaan.

 

maanantai 22. helmikuuta 2016

Harmaata

Sairastelu jatkuu. Pienimmät sentään palasivat tänään kouluun oltuaan puolitoista viikkoa poissa. Kolmasluokkalainen ei voinut ymmärtää miksi hänen pitää mennä kouluun vaikka isoveli saa jäädä kotiin. Samalla kun jonotin terveyskeskuksen ajanvaraukseen (28 ja puoli minuuttia), järjestelin toisella kädellä koululaista matkaan. Venytti ensin lähtemistään ja kiukutteli kun pitää sairaana mennä ja sen jälkeen kiukutteli että nyt kello on jo niin paljon että hän myöhästyy.

Heräsin yöllä kammottavaan korvakipuun, tai oikeastaan puolen pään kipuun. Ihmettelen lapsia, jotka korvatulehduksen iskiessä vain sanovat että korvaan sattuu. Itsellä teki mieli huutaa että voisiko joku repiä mun pään irti, pian. Grammalla parasetamolia ja 400 milligrammalla ibuprofeenia sain kipua sen verran pois että nukkuminen onnistui. Aamulla soitin siis itselleni ja esikoiselle lääkäriaikaa, itselleni sain lääkärin ja antibioottikuurin, lapselle labra-ajan ja sairaanhoitajan. Ja kehotuksen pitää hänet kotona ainakin keskiviikkoon asti.

Nenäkannu on taas näyttänyt tehonsa. Hengitän nenän kautta täysin vapaasti. Aloin ahkeran kannuttamisen heti kun ensimmäiset kurkkukiputuntemukset ilmestyivät. Pöpöt joutuivat viemäriin sitä mukaa kun lisääntyivät. Mitä nyt joku nokkela onnistui livahtamaan korvaan. Kurkkukivun olen jo selättänyt kokonaan ja nuhaa on tuskin nimeksikään. Sinkkiä ja d-vitamiinia olen popsinut kaksin käsin. Ja juonut mustaherukkamehua.

Luulin että kaksi kuukautta olisi taloudellisesti hieman helpompaa kun puolisolla on töitä. Mitä vielä, entistä tiukempaa! Molemmilla tilit tyhjinä, laskuja jonossa ja lapsilisän tuloon on vielä monta päivää. Asuntolainan lyhennysvapaalle onneksi saimme taas vuoden jatkoa. Toimeentulotuen saamiseen olemme yhä liian varakkaita. Viikonloppuna roikuin etuovi.comissa selaamassa omakotitaloja. Jos miehen työttömyys jatkuu ja minusta tulee joku kausityöläinen, voisimme hyvin muuttaa halvempaan taloon vielä enemmän maalle, isommalle tontille. Minne päin Suomea vain pohjoisinta kaamosaluetta lukuun ottamatta. Laitettaisiin kunnon kasvimaa ja kanala. Ehkei lehmää sentään - tai miksei. Onhan puoliso lypsytaitoinen. Paljon hyviä kohteita löytyi. Puolisokin suostui katselemaan suosikkikohteitani ja alkoi miettiä paljonko talostamme saisi. Tuskin mitään, ei tällaisina aikoina taida löytyä ostajia. Mutta haaveilla saa, se tuntuu tekevän hyvää.

Helmikuun harmaus hämmästyttää. Eikö helmikuussa ole aina paistanut aurinko täydeltä laidalta? Nyt on tuskin vilahtanutkaan. Lunta vain satelee tai on muuten vain harmaata. Mutta lumi on hyvä sekin, kiitos siitä. Lapset pääsevät hiihtämään, luonto on kaunis, koirat puhtaita ja kasvit saavat suojaa.




tiistai 16. helmikuuta 2016

Puuduksissa

Päättymätöntä sairastelua. Toissa viikolla kaksi lapsista oli sairaana. Kuume sahaili ylös ja alas. Viime viikolla samat kaksi - oltuaan välillä pari päivää koulussa. Tällä viikolla samat kaksi. Tänä aamuna sain terveyskeskukseen toiselle lääkäriajan ja molemmille labra-ajan. Crp molemmilla 14. Lääkäri totesi pienemmällä tulehduksen molemmissa korvissa. Isommalta mitattiin vain lämpö ja kehotettiin nauttimaan hunajaa, se helpottaa kurkkukipua ja yskää. Illalla isompikin alkoi valittaa korvaansa. Kipulääkettä oli onneksi kotona. Huomenna siis jälleen terveyskeskukseen. Ja jos et soita heti klo 8.00, lääkäriajat ovat jo menneet.

Pöllähtänyt olo. Toissa viikolla ehdin pikkuväen sairasteluiden välissä puoleksitoista päiväksi kouluun. Viime viikko oli etäviikko. Tällä viikolla en ehkä pääse kouluun lainkaan, sitten onkin hiihtoloma ja heti perään etäviikko. Joulun aikaan oli juuri kuukauden tauko opinnoissa, nyt näyttäisi tulevan toinen. Työssäoppimispaikasta ei ole tietoakaan. Henkilökohtaistamishaastattelut pitämättä. Traktoritukiopetus pitämättä. Tomaatinistutuksesta jäin kokonaan paitsi. Päivystysviikko siirtyi sairaanhoitotehtävien vuoksi. Vedän ison ruksin seinään jos joskus valmistun tuosta oppilaitoksesta.

Viikonloppuna kaksi isointa oli ensimmäisellä lomaperhevierailullaan. Pienin ei päässyt, koska oli silloinkin sairaana, mutta saipahan ainakin vanhempien jakamattoman huomion. Lomailijat menivät vierailulle lauantaina puoliltapäivin ja tulivat sunnuntaina iltapäivällä takaisin. Olivat kierrelleet lomavanhempien kanssa tutustumassa paikkakuntaan, käyneet kodalla paistamassa makkaraa, rakentaneet monta lumiukkoa, ahmineet mustikkapiirakkaa ja kotiin tulivat ihmeteltävän hyväntuulisina ja hymyileväisinä.

Omat voimat ovat vähissä. Kotityöt hoidan, lapset ruokin, koirat ulkoilutan, muun ajan päivästä nukun. Ja päälle täyspitkät yöunet. Enkä virkisty yhtään. Välillä on yleiskehno olo, mittasin kuumettakin kun tuntui niin heikolta, mutta lämpö oli normaali. Flunssaoireita ei ole, mikä on suoranainen ihme tässä pöpölässä. Välillä tulee kodin 19 asteen lämpötilassa niin kuuma että on pakko riisua alusvaatteisilleen. Hiki nousee pintaan. Syön mitä sattuu, en kuitenkaan mitään kunnollista, vaikka perheelle tarjoilen. Olisiko nämä nyt niitä vaihdevuosia sitten. En ole hyvän- enkä huonotuulinen. Olen puuduksissa. Pökkelö. Ehkä tilanne muuttuu jos aurinko rupeaa paistamaan. Viime aikoina on taas tuntunut kuin emme olisi aurinkoa kiertävällä radalla enää. Eihän helmikuussa kuulu olla pilvistä ja hämärää. Eikä varsinkaan kuulu sataa vettä.

Onneksi talvi tuli takaisin!
 

perjantai 5. helmikuuta 2016

Hajussa kasvaa

Siemenkirjeitä tulee ja menee, kylvöjä on tehty ja vähän jo koulittukin. Koululla tomaatteja ja yrttejä, kotona pelargoneja, heliotrooppia ja ahkeraliisaa. Välillä on pitänyt lähteä kesken koulupäivän hoitamaan pirttiviljelyksiä - sairastaminen alkoi samana päivänä kuin puolison työt - mutta nyt ovat taas kaikki terveinä. No, vähän nuhaisia kyllä.

Eskariopettajan huoli saatiin yksilöityä oppilashuoltoryhmän palaverissa: hänen mielestään lapsella oli syksyllä liian kevyt vaatetus. Ja mitä tekee opettaja? Soittaa sosiaalitoimistoon eikä edes mainitse sanaa vaatetus. Ainoastaan perushoito. No, sosiaalityöntekijä tuntee perheemme eikä nähtävästi katso tarpeelliseksi tulla tarkistamaan perushoidon niinjanäinyyttä - eikä edes ilmoita meille opettajan huolesta. Niinpä ei tullut lapsellekaan lisää vaatetta päälle. 

Jokin tässä haiskahtaa. Mikä esti esimerkiksi suoraan huoltajan kanssa keskustelemisen - tai voisihan vaikka laittaa koko ryhmän huoltajille wilma-viestin ja pyytää että lasten vaatetus tarkistettaisiin, huomaattehan että säät ovat viilenneet. Tekee mieli kaivaa esiin rasismikortti ja tasa-arvokortti. Häiritseekö opettajaa se, että meillä lapsia hoitaa isä, kun äiti huitelee maailmalla. Siis mies, ja vielä ulkomaalaistaustainen mies. Onko hänen mielestään jo lähtökohtaisesti oletettava, ettei lapsilla näissä olosuhteissa voi olla asiat kunnossa?

Minullakin on monen mielestä liian kevyt vaatetus. Kun seison teepaitasillani puutarhaluokan avoimen ikkunan edessä viilentämässä oloani, takapenkin nuori poika vetää hupparia tiukemmin päällensä ja tärisee. Monilla luokkakavereilla on samassa luokkahuoneessa villapaita päällä, parilla untuvatakki.

Joku haiskahtaa myös meidän olohuoneessa. Viikko sitten haisi vielä niin että silmiä kirveli. Puoliso osti joulun alla koirille saksalaistaustaisen päivittäistavarakaupan myymää kuivamuonaa. Koirat alkoivat pian haista eltaantuneelta. Samoin olkkarin uusi, ihana, suuri Super Shaggy -matto, jonka päällä koirilla on tapana makoilla. Joulupäivänä kämppä haisi jo niin järkyttävästi että heitin koko kolmikon pihalle. Vaihdoin koirien ruuan ja aloin antaa niille helokkiöljyä. Haju hävisi niiden turkeista saman tien. Matto sen sijaan toi sisään päästessään julmetun löyhkän mukanaan, vaikka oli viettänyt pihalla kuukauden. Olen ripotellut matolle kolme purkillista ruokasoodaa viikon sisään ja ihme kyllä, haju on hiukan heikentynyt. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että voin asua samassa huoneessa maton kanssa.

Etäviikko edessä, ryhmäkasveja ja kylvökukkia opeteltavana. Sitten viikko koulua ja kaksi viikkoa vapaata. Päivä pitenee, aurinko paistelee, siemenpussit rapisevat. Mieli ja askel olisivat kevyet, ellei painaisi huoli työssäoppimispaikan saannista. Ei kai kenenkään valmistuminen ole TOPista kiinni jäänyt, mutta tietäähän sen, että stressaan silti. 


lauantai 23. tammikuuta 2016

Niin ja näin

Vatsatautia odotellessa. Tässä taudissa on kyllä jotain vikaa: se ei alkanut yöllä vaan aamulla juuri kun muutenkin heräiltiin. Eikä kuopuksen ensimmäinen satsi tullut sänkyyn vaan paljaalle lattialle. Muita uhreja ei toistaiseksi ole, mutta turha kuvitella ettei tulisi.

Tunnelma on syvällä maan alla. Paljon syvemmässä kuopassa kuin itse jaksaisin kaivaa. Ei ole haluja edes avautua kenellekään. Tietenkään asiat eivät - onneksi - ole niin pyllyllään kuin minusta tuntuu, mutta juuri nyt on vaikea ajatella asiaa siltä kannalta.

Ensi alkuun kyselin - sosiaalitoimiston toimeksiannosta - Pelastakaa Lapset ry:ltä mitä tukiperhehakemuksellemme kuuluu. Se on jäissä, koska meillä on lomaperhe. Kysyin, sulkevatko nämä kaksi toisensa pois. Eivät kuulemma sulje, mutta tukiperhettä ei kuitenkaan nyt meille haeta kun meillä on lomaperhe. Se ei olisi lasten edun mukaista. Ilmoitin Pelan rouvalle ja myöhemmin myös sosiaalityöntekijälle, ettei minun roolini ole toimia tulkkina ja sanansaattajana heidän instanssiensa välillä. Kehotin heitä puhumaan keskenään, kunhan sosiaalitoimi edes pääsee ensin selville siitä, onko se tässä mukana vai ei. Tuntuu olevan kovin vaikeasti selvitettävä asia. Lue: raha.

Puoliso tapasi kuopuksen eskariopettajan koulun pihalla. Opettaja kertoi, että kuopuksen itsetunto on kovin matalalla ja hän väittää ettei osaa mitään. Täsmälleen siis kuten keskimmäinenkin. Puoliso kertoi että keskimmäinen odottaa psykologin testeihin pääsyä ja piti päästä jo joulukuussa, mutta mitään ei ole kuulunut. Opettaja kysyi että mitä jos hän tekisi koulun puolelta lastensuojeluilmoituksen, se yleensä vauhdittaa avun saantia. Puolison mielestä ajatus oli hyvä. Kun perjantai-iltana kuulin tästä, minustakin ajatus oli hyvä.

Maanantaina sain kesken oppitunnin sosiaalitoimesta viestin: pitää tavata, koululta on tullut lastensuojeluilmoitus. Minä, joka en tietenkään muistanut perjantaina käytyä keskustelua lainkaan, menin aivan kuralle, paniikkiin, totaalisen kauhun valtaan, mitä nyt on tapahtunut. Mitä nyt taas? Sain perhetyöntekijän puhelimitse kiinni ja hän luki ilmoituksen minulle. Vasta silloin käsitin että niin joo, juurihan tästä oli perjantaina puhe. 

Ja toden totta - auttoipa ilmoitus tai ei - keskimmäinen sai kolme psykologiaikaa tälle ja ensi viikolle. Eilen samalla kun lapsi meni psykologille, menimme puolison kanssa sosiaalitoimeen keskustelemaan opettajan tekemästä ilmoituksesta. Mutta kas, se ei ollutkaan ainoa! Opettaja on soittanut sossuun jo lokakuussa  huolestuneena, koska kuopuksen perushoito on vähän niin ja näin. Lisäksi lasta ei ollut yhtenä päivänä haettu iltapäivähoidosta sovittuun aikaan. Äiti haki vasta kolme varttia myöhemmin eikä ollut yhtään huolestunut. Tämä puhelu siis lokakuussa ja meille kerrottiin vasta nyt. Sosiaalityöntekijä on odottanut opettajalta kirjallista ilmoitusta, muttei ole saanut.

Tuona myöhästymispäivänä puoliso muisti työvuoronsa väärin ja meni vahingossa aamuvuoroon. Teki sitten luonnollisesti sen iltavuoronsakin siihen perään, muttei muistanut ilmoittaa minulle. Sellaista sattuu. Joitakin kertoja hän on mennyt vahingossa töihin myös vapaapäivänään. Minulla oli etäviikko, olin kotona ja huomasin kyllä, ettei isää ja lasta kuulunut kotiin tavanomaiseen aikaan. Osapuolet tuntien arvelin että he ovat jääneet koulun pihan leikkivälineisiin tai poikenneet lähikauppaan. Vasta julmetut puoli tuntia myöhemmin soitin puolisolle: missä te olette? Silloin puoliso tajusi ettei ole ilmoittanut minulle, että minun pitäisi hakea lapsi hoidosta. Ryntäsin tietysti hakemaan ja selitin iltapäivähoitajalle mitä oli sattunut. Mutten ymmärtänyt että minun olisi pitänyt olla myös huolissani. Olen käynyt pari vuotta terapiassa ja syönyt kolme vuotta kaksin käsin lääkkeitä, jotta en olisi koko ajan niin huolestunut kaikesta. Ei ei ei, kyllä pitäisi ymmärtää olla huolestunut.

Ja tuo perushoito. Niin ja näin. Siis mitä? Opettaja tarkoittanee sitä, että lapsi kaipaa aikuista seuraa, hänellä on aikuisen nälkä. Tietenkin. Äiti on 2/3 viikoista poissa, isällä on työpäivän jälkeen kaksi muutakin yhtä paljon - ja pahoina päivinä enemmän - huomiota vaativaa lasta käsissään. Kuitenkin epämääräisestä ilmaisusta perushoito niin ja näin minulle syntyy lähinnä kuva että lapsi käy eskarissa likaisena, unisena ja nälissään, silloin kun nyt sattuu käymään. 

Niin työlästä ja ajoittain liki mahdotonta kuin se onkin, lapsemme ruokitaan ja laitetaan ajoissa nukkumaan. Hampaat pestään aamuin illoin tai vahditaan että pesevät itse. Kännykät isä panee talteen yöksi. Puhtailla lapsilla on puhtaat, ehjät vaatteet. Isä painii ja tekee jättikutihirviöhyökkäyksiä. Pienintä pidetään sylissä ja isompia halataan, jos se heille sopii. Joka päivä kysytään jokaiselta, mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus myös. Joka päivä syödään päivällinen yhdessä ja yritetään myös huolehtia läksyistä. Lapsille luetaan iltasatu ja lauletaan iltalaulu joka ilta. Eilen illalla laitoin kurkunviipaleet jokaisen silmille.

Ensi keskiviikkona puoliso tapaa koululla oppilashuoltoryhmän: opettajan, kuraattorin, rehtorin, erityisopettajan ja sosiaalityöntekijät. Minä en onneksi pääse paikalle. Toivon että puoliso muistaa pyytää tarkennusta niin ja näihin ja kysyä mistä minun olisi pitänyt olla huolestunut.

Kilpirauhasarvot ovat P-T4-V 13.5 ja P-TSH 0.30 ja samalla lääkityksellä jatketaan. Huhtikuussa seuraava kontrolli. Sen sijaan v*tutuslääkkeen annostusta olisi kai syytä nostaa.



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Mummo

Vuosikurssimme on jaettu erikoistumisryhmiin. Minä valitsin puutarhatuotannon. Ensi töiksemme me tuotannon opiskelijat koulimme pikkuruisia tomaatintaimia sekä kylvimme paprikaa ja yrttejä. Kotona pelargoneista puolet on jo itänyt, myös se ainokainen siemen, jonka viime syksynä sain itse kasvattamastani pelakuusta. Minusta on siis tullut mummo!

Opintojen henkilökohtaistamishaastatteluja varten kaivelin tänään esille koulu- ja työtodistukseni. Voi hyvän tähen sitä kiitettävien arvosanojen määrää. Saksan kielestäkin monena vuonna ysiä ja parina viimeisenä kymppi. Jonkun erityisen atk-koulutuksenkin olen käynyt kauppiksessa ja saanut kiitettäviä arvosanoja. Arvaa osaanko saksaa tai ymmärränkö jotain atk:sta. Juu, en. Saati että kauppiksen käyneenä osaisin tehdä liiketoimintasuunnitelman, mikä myös kuuluu puutarhuriopintoihin. Mutta onhan se hienoa paperista lukea että joskus on ollut taitava ja osaava.

Erityisherkkyyteen tutustuminen on selittänyt paljon: Miksi en halua osallistua juhliin ja väenkokouksiin, miksen nuorenakaan käynyt baarissa tai kartsalla, miksi en käytä koruja, jakkuja tai paitapuseroita, miksi olin lapsena "nirso" syömään, miksi en halua katsoa kauhu- tai väkivaltaelokuvia, miksi mokat ja epäoikeudenmukainen kohtelu jää vuosikausiksi mieleeni pyörimään, miksi olen itseltäni kohtuuttomia vaativa perfektionisti, miksi noudatan pilkuntarkasti sääntöjä, miksi lapseni ei suostu yöpymään kesäleirillä, käyttämään alusvaatteita (eikä paljon päällysvaatteitakaan), opettelemaan uusia asioita, osallistumaan ryhmätöihin, syömään ruokaa joka on sekoittunut toiseen ruokaan ja niin edelleen.

Etäviikko alkamassa. Erikoistumisopintojen kasviluetteloja voisin hieman vilkaista. On mielettömän ihanaa saada olla kotona yksin! Kunpa lasten koulupäivät olisivat pitempiä! Lomaperheen äiti laittoi viestiä että heille sopii helmikuussa mikä viikonloppu vain. Kunpa viikonloput olisivat pitempiä!




keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Auringosta virtapiikki

Loppiaisaatto, pakkasta 20 astetta. Lunta ja havuja aivan liian vähän. Keväällä on kukkapenkeissä hiljaista. Hiljaista on myös sosiaalitoimistossa. Ja koululla: tämän vuoden etäviikoista ei ole tullut tietoa vieläkään. Lukujärjestyksenkin olemme saaneet vain ensi viikoksi. Jospa ihmiset tulisivat työpaikoilleen loppiaisen jälkeen.

Ryntäsin hammasharja suussa terassille kuvaamaan auringonnousua. Ruokin kissat ja piipahdin koirien kanssa metsässä. Sulatin pakastimen. Poistin keittiön ikkunoista joulukoristeet, pesin sisäpinnat ja vaihdoin esikoisen avulla verhot. Pyykkäsin korin tyhjäksi. Kävin varastossa tarkistamassa lämpötilan (+5) ja seurustelemassa pelargonieni kanssa. Täytin lintulaudan auringonkukan ja kauran siemenillä ja pähkinärouheella. Luin kuopukselle kirjan päivästä ja yöstä, auringosta, maasta ja kuusta. Näytin taivaalta haloilmiön. Ilahduin, kun posti toi vuoden 2015 valokuva-albumimme. Laitoin kolmannen joulukinkun likoamaan. (Ostin kun halvalla sain. Paistamme ja paloittelemme pakastimeen.) Kuskasin lasi-, metalli-, pahvi- ja paperijätteet auton perään ja kylvömullan sisälle lämpiämään. Valokuvasin "pieneksi" jääneitä lastentarvikkeita nettiin myyntiin. Laitoin takkaan tulen.

Leivoin elämäni (muistaakseni) ensimmäisen lihapiirakan, josta tuli hyvä mutta hiukan kuivakka verrattuna siihen mitä ex-anoppini tarjoili lauantaisin saunan jälkeen. 4/5 perheestä tykkäsi, viidennen mielestä oli roskaa, kuten miltei kaikki muukin ruoka nykyään. Nyt kun viimein olen päässyt lihapiirakkahomman alkuun, jatkan etsintöjä. Ensi kerralla teen sellaisen, johon tulee rahkaa. Koetan vähin äänin vaihtaa pullaperinteen lihisperinteeseen. 


Vetäydyin hetkeksi lepuuttamaan jalkojani ja lukemaan kirjastosta lainaamaani Elaine N. Aronin Erityisherkkää lasta. Kirjan perusteella perheessämme on kolme erityisherkkää. Minä olen yksi heistä. Pieni papupata tuli viekkuun ja teki lukemisen mahdottomaksi. Nukahdin kahdeksi tunniksi ja näin erityisen herkkää unta 20 vuoden takaa.

Hartaasti odottamani lasten lomaperhevierailu siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Esikoinen oli liian räkäinen lähetettäväksi kylään eivätkä pienet suostuneet lähtemään ilman häntä. Höyryhengityksellä on onneksi ollut tehoa ja lapsi on nyt paljon paremmassa kunnossa. Samoilla höyryillä saatiin mustapäät murkun nenänpäästä pois. 

Puoliso vei tenavat tänäänkin luistelemaan. Mistä lie siperiasta geenit heillä, ei ollut kuulemma yhtään kylmä. Hyvin oli kentällä tilaa.

Ja sitten: mikä ihana puhelu! Puolison viime syksyisestä työpaikasta soitettiin tulisiko hän töihin, tarvittaisiin leveitä hartioita. Pariksi kuukaudeksi vain, mutta se on paljon enemmän kuin ei mitään. Pian selvinnee loppuvuodesta haetun työpaikan kohtalo. Jos sinne ei pääse, pääsee kuitenkin tuonne. Huojentavaa; asuntolainan lyhennysvapaan päättymisen aiheuttama katastrofi siirtyy näin ainakin parilla kuukaudella. Juuri nyt masentaa aika vähän.


lauantai 2. tammikuuta 2016

Eläimellistä menoa

Hyvää alkanutta vuotta, mahdollinen (ja mahdoton) lukijani! 

Meillä sairastelu jatkuu. Minä aloitin flunssaputken joulukuun alussa. Välillä melkein paranin, mutta joulunpyhät kiskoin taas jo antibioottia ja yskin niin että kylkiluut olivat murtua. En siis tehnyt mitään niistä asioista joita olin "vapaaviikolleni" kaavaillut. Vasta tänään olin ensimmäisellä kunnon lenkillä, tunti 20 minuuttia ja sen verran vauhtia että lihaksissa edes vähän tuntuu. Kaksi pienintä tenavaa on jo saanut silmätippoja ja antibioottikuurin, teini on sairastanut 11. joulukuuta alkaen ja jatkaa yhä, viimeksi tänään lääkäri katsoi korvat. Puoliso kävi lasten kanssa luistelemassa ja makasi sen jälkeen loppuillan sohvalla untuvatakki päällään ja paleli. Myös hän saa silmät pullistavia yskänkohtauksia. Toivottavasti mummolareissulta ei tullut tuliaisina uutta virusta.

Viikolla tulin yhtäkkiä ajatelleeksi että emme varmaan ole käyneet kuopuksen kanssa kuusivuotisneuvolassa. Samoin muistin että Savu pitää viedä yksivuotisrokotukseen. Yllättäen molemmat onnistuivat saman tien, neuvolakäynti siksi, että pari äitiysneuvolan asiakasta oli lähtenyt synnyttämään ja saimme peruutusajan. Muistin ottaa kummallekin reissulle "neuvolakortin" mukaan. Lapsi sai  MPR-rokotteen (tuhkarokko, sikotauti, vihurirokko) ja päästi juuri ja juuri kuultavan ähkäisyn. Muistin myös lähettää perhetyöntekijälle tiedon, ettei hänen lupaamansa lahjakortti ole tullut meille asti. Liekö hukka syönyt matkalla. Sen sijaan vasta nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleeni, että koiralle olisi pitänyt antaa matokuuri ennen rokotusta. O-ou. Se on jäänyt antamatta, kun olen odotellut että maa jäätyy.


Olen ihmetellyt koirista tulevaa inhottavaa hajua. Haju tuntuu erityisesti olohuoneen matossa, jonka päällä koirat makoilevat. Jouluna jouduin raahaamaan maton pihalle, en kestänyt enää. Päättelin, ettei haju voi johtua hengityksestä eikä peräpäästä. Sen täytyy tulla ihosta tai turkista, koska se tarttuu mattoon niin hyvin. Juolahti mieleen, että koirien ruokamerkkiä vaihdettiin muutama viikko sitten ja haju ilmestyi sen jälkeen. Eläinlääkäri nuuhki Savua ja sanoi ettei tämä ainakaan sairauden haju ole (kyllä, hän tunnistaa sairaan koiran sen hajusta!). Hän päätyi kanssani samaan lopputulokseen. Ruuassa ovat rasvahapot epätasapainossa, siitä tulee turkkiin eltaantunut haju. Vaihdoin oitis ruuan. Lisäksi lääkäri neuvoi lisäämään ruokaan helokkiöljyä. Tavallinen rypsiöljy ajaa saman asian, mutta sitä pitää lutata runsain määrin.

Piki on ihana koira. Olen pitkään yrittänyt opettaa sille, että heittämäni keppi pitää tuoda minulle käteen eikä pudottaa jalkoihini. Eikä antaa sitä käteeni mutta pitää hampaat irvessä kiinni toisesta päästä. Nyt se oppi! Se haki kepin kerta toisensa jälkeen (taitavasti löysi mättäiköstä), toi minulle ja kun sanoin irti, irrotti otteensa. Joka kerta. Tuntuu suhteettoman hienolta, kun saa yhteistyön koiran kanssa toimimaan. 


Yksikään lemmikeistämme ei piitannut tuon taivaallista uudenvuodentulituksista. Mutta muunlaisesta sirkuksesta saamme toki nauttia ympäri vuoden. Esimerkki tältä aamulta: Ramses-kissa raapi makuuhuoneen ovea herättääkseen minut ja päästäkseen ulos. Kun avasin ulko-oven, kissa pakeni sängyn alle. Huokaisin, suljin oven ja kaivauduin takaisin vällyihin. Kului kaksi minuuttia. Raaps raaps. Haluan ulos. Raaps raaps RAAPS! Nousin taas, avasin oven taas ja kissa sujahti pihalle. Kävelin saman tien avaamaan ulko-oven myös olohuoneesta, jotta koiratkin pääsevät ulos. Koirat luikahtivat ulos ja Ramses samalla oven avauksella takaisin sisään. Huokaisin, annoin kissoille aamupalan (sitä annostellessani nostin kissan kolme kertaa pöydältä lattialle) ja kaivauduin takaisin peiton alle. Kului ehkä viisi minuuttia. Raaps raaps, olen syönyt ja haluan ulos.

 Kiisut ruokintapöydällä

Otimme viimein puoli vuotta sitten hankitun jäätelökoneen käyttöön. Eilen teimme ranskalaista vaniljajäätelöä, tänään banaanijäätelöä. Paremmalta maistuvat kuin kaupan jätskit. Ties mihin kokeiluihin tässä vielä intoonnutaankaan. Tänään leivottiin lasten kanssa pipareita, edelliset ovat kadonneet johonkin.. Tänä jouluna käytimme ensimmäistä kertaa valmistaikinaa äidiltä perityn reseptin sijaan. Kyllä kannatti, ihan jo tämän paketin kyljestä bongaamani ohjeen vuoksi: 


Jos taikina tarttuu pöytään, ripottele vähän jauhoja alle. 

Aloitin uudenvuodenpäivästä taas kerran uuden elämän, sokerilakon ja ainakin kymmeneksi päiväksi NeoLifen, jota minulla onneksi on varastossa monta laatikollista. Sen käyttöhän tyssäsi syksyllä koulun tarjoamiin ilmaisiin aterioihin. Uskon että valon lisääntyessä ja kylvöjen ja pistokashommien alkaessa on helppo innostua myös lenkkeilystä ja pitää pintansa suklaan viettelystä vastaan. Aika näyttää.

Lomaperheessä odotetaan jo tenaviamme kylään. Olen enemmän kuin valmis toimittamaan heidät sinne vaikka koko loppulomaksi, mutta realistisempaa lienee toivoa että pysyvät siellä edes yhden yön yli.


Paras joululahjani, puolison korjaama olohuoneen valaisin.