Kutsua lääkärille ei ole kuulunut mutta olo on silti hiukan valoisampi. Kävin vuodattamassa huoleni koulutusohjaajalle, joka lupasi auttaa itse ja järjestää käytännön apua siltä osin kuin pystyy. Aloin arvostaa kyseistä ammattikuntaa ihan uudella tavalla kuultuani hänen kysyvän
Oletko mahdollisesti aika vaativa itseäsi kohtaan?
vaikka olin vasta pääsemässä valittamisen alkuun. Muutenkin hän tuntui olevan heti kartalla ja kyselevän oikeita kysymyksiä. Väitti ettei kirjallisia tehtäviä tarvitse ottaa niin vakavasti, vähempikin työ niiden eteen riittää.
Viljelysuunnitelma nytkähtikin olennaisesti eteenpäin, kun sain apua ihan oikealta kasvihuoneyrittäjältä. Helpotti kummasti. Liiketoimintasuunnitelmaa en ole vilkaissutkaan tämän etäviikon aikana. Olen laiskotellut. Nukkunut yötä päivää. Arvelin, että se saattaa auttaa olotilaan. Taisin olla oikeassa.
Asuntolainalle saatiin taas yksi vuosi lyhennysvapaata. Kannattavaa liiketoimintaahan se pankin kannalta on, mikäs ettei. Korot ovat kuitenkin koko ajan kopisseet ajallaan.
Väsymys, masennusoireet, painonnousu jne. eivät välttämättä johdu kilpirauhasen vajaatoiminnasta mutta niillä voi silti hyvinkin olla tekemistä kilpirauhashormonin kanssa: soluissani ei ehkä ole riittävästi reseptoreita hormonille. Ei vastaanottoa. Mitä todennäköisimmin olen ns. säästöliekkitilassa. En nyt ala sönkätä aiheesta enempää, kun asiat löytyvät oikein ja selkeästi esitettyinä jo mainostamastani Kaisa Jaakkolan kirjasta Hyvän olon hormonidieetti. Hyvin motivoiva kirja. Ensimmäiset asiat joihin ryhdyn on
*riittävä nukkuminen
*verensokerin heilahtelun hillintä ruokavaliolla
*päivittäin D3-vitamiini, Omega 3 -kalaöljykapselit, magnesiumtauraatti (iltaisin) ja sinkki
Jääkaappiin on ilmestynyt paljon vihreitä asioita ja rahkaa, kuivakaappiin pellavansiemeniä ja linssejä. Pakastimen marjavarasto hupenee niin että ropina käy. Suolistobakteerikanta pitää saada kuntoon, siksi ruokalusikallinen hapankaalia joka päivä. Maksaa pitää avittaa, siksi parsakaalia ja vihreää teetä. Ja niin edelleen. Kysyin puolisolta tuntuuko hänestä koskaan että menen äärestä laitaan. Kyllä, todellakin. Mutta näyttää siltä että hän on pikkuisen lähtemässä mukaan.
Tänään oli erikoinen päivä. Esikoinen kokkasi kotona ensi kertaa: laittoi päivälliseksi spagettia ja jauhelihakastiketta. Hänellä on seiskaluokalla kotitaloutta ja mikä yllätys, hän on innostunut siitä. Itse tehdyt ruuat ovat ihan sairaan hyviä. No juu, tämä ainakin oli. Teini aikoo ottaa kotitalouden myös kasiluokalle valinnaisena. Lukija ei ehkä osaa ihmetellä tätä riittävästi ennen kuin kerron, että kyseessä on entinen pullasorsa ja nirsoilun maailmanmestari.
Keskimmäinen muru, kieltäytymisen maailmanmestari, tyhjensi tiskikoneen iloisesti hyräillen - raivottuaan tietenkin ensin ettei tyhjennä ollenkaan, ei tyhjennä kuin yläkorin ja ettei edes tiedä mihin mikäkin astia kuuluu.
Puoliso laittoi iltapalaksi rahkapannarin takariviin unohtuneesta maitorahkasta, joka oli parasta ennen viime marraskuuta. Meillähän ei ruokaa heitetä pois ennen kuin se itse kävelee. Pannari oli taivaallisen hyvää.
Ja mitä minä tein sillä välin kun perhe uurasti? Hoivailin pari tuntia pelargonikokoelmaani talvetustilassa ja luin tuoreen puutarhalehden. Siinä on pitkä juttu pelargoneista.
Koululla. Asuntolassa. Netissä ekaa kertaa läppärin ja kännykkäliittymän avulla. Ja puolison ja yhden ystävän avulla. Viidenkympin läppäri tuli hankittua loppuvuodesta opinnäytetyön tekemistä varten. Mies vaihtoi siihen käyttöjärjestelmän ja tunki sen sisuksiin jotain roinaa lisää. Toistaiseksi työ ei ole edennyt sanallakaan. Löysin sentään viikonloppuna muistitikun, jossa tekeleeni on. Tämä viikko tehdään liiketoimintasuunnitelmaan olennaisesti liittyvää viljelysuunnitelmaa ja siihen olennaisesti liittyviä kasvikohtaisia viljelykaavioita. Kaaviot sain tänään valmiiksi. Luulisin. Päädyin perennapuolelta yksivuotisiin koristekasveihin, koska perennoista en löytänyt sitäkään vähää tietoa. Kävelevä perennatietokirjani on vuorotteluvapaalla.
Taivahan onneksi yksi päivä käytetään orvokin kylvöön.
Kirjallisten koulutöiden tekeminen takkuaa siis tavallistakin enemmän. Luultavasti siksi, että subjektiivisesti arvioiden masennus on pahentunut. Jaksaminen menee alamäkeä ja luisto on hyvä. Sain vastikään kiireellisen lähetteen psykiatrille, joka toivottavasti ainakin päivittää mielialalääkkeet. Tai jotain. En tiedä mitä. Terapia tulisi tarpeeseen mutta on käytännössä aika vaikea toteuttaa, kun asun siellä sun täällä. Sairauslomakaan ei oikein tule kysymykseen: kotona vointi on huonompi kuin koulussa.
Teoriaopintoja on jäljellä vajaat viisi viikkoa ja niistä kolme on etäopintoja. Hiihtoloman jälkeen alkaa työssäoppiminen. Kun se syyskuussa loppuu, koulukin loppuu. Jo vähän aiemmin pitäisi tietää mitä tekee. Sen miettiminen nostaa stressipisteitä ja kelkkakeli senkun paranee. Mitä vaihtoehtoja minulla on? Järkevin vaihtoehto on palata virkatyöhön vähintäänkin talvikuukausiksi, sillä puutarhurin töiden saaminen lokakuusta alkaen on hippasen epätodennäköistä. Houkuttelevin vaihtoehto on irtisanoutua virasta saman tien ja jäädä etsimään puutarhurin töitä. Valinta ei olisi vaikea, jos olisi perheelle elanto. Puolisolla on viimein vakituinen työ (viiden kuukauden koeajalla) mutta palkka ei varsinaisesti hivele taivaita. Valinta ei olisi vaikea myöskään jos pääni olisi kunnossa. Kävelisin toimistoon ja kuittaisin ihan kohtuullisen palkkani loppuvuoden osalta melkoisen pienellä veroprosentilla. Ajattele mitkä näkymät: perheen molemmat aikuiset ansiotyössä! Sellainen tilanne meillä on ollut viimeksi vuonna 2003.
Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä elämme kesän ja syksyn. Aikuisopintorahani loppuu toukokuuhun.
Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä maksamme asuntolainan, kun lyhennykset alkavat helmikuun alusta. Vieläkö saisimme lyhennysvapaata?
Kaiken tämän miettiminen tuntuu ylivoimaiselta, on kuin tumma, korkea pystysuora seinä edessäni. Ja sitten, yhtäkkiä, kun koko perhe on ruokapöydän ääressä, kaikki syövät tyytyväisinä, sama ruoka kelpaa jokaiselle eikä kukaan pelleile, provosoi eikä kilju, kaikki huolet ovat pois pyyhkäistyt ja pienen tuokion verran sieluuni paistaa aurinko.
