tiistai 8. elokuuta 2017

Sammakoita

Kesä lopuskelee ennen kuin kunnolla alkoikaan. Sateet kasvattivat perennoille ylipitkät varret ja ne lörtsähtivät pitkin pituuttaan maahan. Ehkä ensi vuonna on kesä?

Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä. 

Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.

Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.

Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.

Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.

Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.

Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.

Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.

Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti