keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Enkat

Hikihän siinä taas tuli kun yritin kirjautua Bloggeriin. Olenkohan kertaakaan onnistunut ilman tekstarikoodi- ja salasananvaihtorumbaa. Retrosumuaivolle ihan tuskaa tämä nykymeno, kohta ei kai pääse ruokakauppaankaan ellei ovella muista jotain koodia.

Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.

Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.

Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.

Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.

äkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.

Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.

Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu. 




lauantai 11. helmikuuta 2017

Yhdeksän ehjää varvasta



Lähes kolmen viikon unelias kotielämä päättyi vauhdikkaaseen paluuseen ihmisten ilmoille. Aamulla kyyditsin läheiseni kaupunkiin. Pois lähtiessä jonotin aikani 18 asteen pakkasessa automaatilla maksaakseni yhden (1) euron pysäköintimaksun. Maksun jälkeen on vartti aikaa suoriutua parkista ulos. Kävelin autolle ja totesin, että kuljettajan oven etäisyys naapuriautoon on noin 40 cm. Juuri silloin puhelin soi. Yleensä en vastaa kuin tutuille, mutta nyt hätäpäissäni vastasin outoon numeroon.

Psykiatri soitti. Se, jolle minusta tehtiin kiireellinen lähete. Hän kysyi, mahtoiko minulla olla varattuna aika hänelle tälle aamulle. Vastasin ettei minulla ole tietoa moisesta. Ujuttauduin samalla varovasti enkä ehkä kovinkaan sujuvasti kuskinpukille. Toinen jalka jumittui auton oven ja kynnyksen väliseen rakoon samalla kun hanskat putosivat maahan. Lääkäri kertoi mihin osoitteeseen vastaanottoaika oli lähetetty. Olen asunut siinä osoitteessa kyllä, 17 vuotta sitten. Niihin aikoihin en ollut mielenterveyspalvelujen asiakas. Sen jälkeen olen asunut kolmessa muussa osoitteessa, joista nykyisessä kymmenen vuotta. Osoitteeni on salainen.

Irrotin jalan yhdellä kädellä, kurkotin hanskat kapeasta ovenraosta ja ihmettelin, mistä lääkäri on saanut puhelinnumeroni, joka myös on salainen. Fonectasta kuulemma. Aha. Kiva. Minulle varattu aika on lähetetty myös tekstiviestinä, mutta epäselväksi jäi, kenelle.

Kerroin psykiatrille voimassa olevat yhteystiedot ja hän lupasi, että minulle lähetetään tuota pikaa uusi akuuttiaika. Puhelun jatkuessa peruutin ja pujottelin autoni yhdellä kädellä puomille ja ulos parkista ja lähdin ajamaan koululle. Kytkimen painaminen sattui, koska kytkinjalan varpaassa on mitä todennäköisimmin murtuma. Kaaduin alkuviikosta koiralenkillä. Koirilla ei ole osuutta asiaan, polanteen liukkaudella ja mieheltä lainatuilla viisi numeroa liian isoilla talvisaappailla kyllä. Oikea polvi mustana, vasen pottuvarvas murtunut. Diagnoosi on omani, koska terveyskeskus ei ottanut vastaan.

Kun puolitoista tuntia myöhemmin kurvasin koulun pihaan, opettaja, jonka tunneille olin menossa, ajoi vastaan ja vilkutti mennessään. Minulla oli kiire lounaalle, ennätin viime tipassa. Syötyäni hakeuduin lukujärjestykseen merkittyjä opetustiloja kohti. Liikuntarajoitteisena ajelin röyhkeästi autolla ympäri kampusta, kaikkien rakennusten ovien eteen. Luokan ovi oli lukossa eikä ketään näkynyt missään. Koetin muutamaan otteeseen soittaa opettajalle mutten saanut vastausta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän soitti ja kertoi missä ollaan. Siellä, missä piti olla vasta huomenna. Huomenna ollaan siellä missä piti olla tänään. 
Noissa kahdessa puolikkaassa koulupäivässä taisikin olla kylliksi, seuraavaksi on uudet kaksi viikkoa "lomaa".

Sain uuden ajan tekstiviestinä jo seuraavana päivänä. Pääsen lääkäriin ensi keskiviikkona. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Tämän päivän olen viettänyt lähes kokonaan sängyssä peiton alla. Ei vain jaksa. Eikä kiinnosta.


Kaupan talipallot ovat pahoja. Omatekemät maistuvat.