lauantai 10. helmikuuta 2018

Kela, Keva ja kumppanit

Pitkän lannistumiskauden jälkeen otin digijärjestelmäkameran esille ja päätin opetella käyttämään sitä ja sen ei-niin-loisteliasta objektiivia. Oli kaunis, aurinkoinen helmikuun päivä ja paksut lumikerrokset hohtivat puiden oksilla. Kuvasin parisataa ruutua maisemia, koiria ja monenmoisia makrokuvia. Tyytyväisenä iskin piuhat kiinni tietokoneeseen ja käynnistin kuvankäsittelyohjelman. Zero files. Ei yhden yhtäkään kuvaa. Tsekkasin: joo, on muistikortti. Pyysin puolisoa ottamaan kuvia ja tallentamaan ne koneelle. Mies teki työtä käskettyä, ei mitään ongelmaa. Minä yritin uudelleen. Zero files. Kirottu kamera! Niin kuin kaikki muutkin tekniset asiat maailmassa! Miksi ne piinaavat ja vainoavat minua? Hetken perkelöinnin jälkeen selvisi, että mies otti kuvat pientä etsintä tiiraillen, minä isoa lcd-näyttöä apuna käyttäen. Tästä päättelimme että vain etsin-kuvat tallentuvat muistikortille. Ei-voi-olla-totta. Kamerassa on joku vika. Valahdin vuoteelleni ja vedin peiton korville. Mukana oli kuitenkin vielä pieni ripaus sisua ja kameran käyttöohje. Mies selaili sillä välin nettiä. Ratkaisu löytyi. Kameran valikosta valittiin elävä tila ja vot, lcd-kuvaus alkoi sujua. Elävässä tilassa automaattitarkennus vie kuitenkin aikansa, joten jos haluan kuvata juoksevaa koiraa, on valittava nopea tila ja tiirailtava etsimeen, minkä koen tummenevien silmälasien kanssa varsin hankalaksi. Maailma ei ole valmis.

Kävin työterveyslääkärillä. Hän puhui täysin ymmärrettävästi, mutta jälkikäteen ihmettelen itsekseni mitä hän oikein mahtoi sanoa. Käytävällä vastaanotolle pääsyä odotellessani muistin yhtäkkiä, että viime tapaamisella sain tehtäväkseni selvittää Kelasta jäljellä olevien sairauspäivärahapäivieni määrän. Kuluneiden viikkojen aikana tehtävä ei ollut vilahtanut (myöskään vastaanotolla mukana olleen perheohjaajan) mielessä kertaakaan. Ei silloinkaan, kun Kelasta soitettiin ja kyseltiin olenko tehnyt Kevaan ammatillisen kuntoutuksen hakemuksen. Olen hakenut ennakkopäätöstä, vastasin. Jo kuukausia sitten. Ei näy meillä, Kelasta kerrottiin. Näkyisi, jos olisi vireillä. Jälkeenpäin muistin, että hakemuksen lähettämisessä oli ongelmia. Kevan sivuilla selvisi, että olen jopa laittanut heille viestiä asiasta. Ja kas, näemmä saanut vastauksen, että koettaisin printata ja lähettää postitse. Nääh, kokeilin toisella selaimella ja pienen renkkaamisen jälkeen sain hakemuksen lähtemään. Tosin liitteeksi skannaamani lääkärinlausunto on nyt jo varmaan liian vanha. Ja kas, tänään sain lähetettyä Kelan päivärahakysymyksenkin netin kautta. Puhelimessa asioiminen vältetty, phuu.

Työterveyslääkärin käsityksen mukaan toimintakykyäni syö enemmän erittäin raskas perhetilanne kuin masennus. Minustahan ei saa lamaantuneen masennuspotilaan mielikuvaa. Peiton alle vetäytyminen ja kotona pysytteleminen ei kuulemma ole oikein hyväksi. Kynnys ihmisten ilmoille palaamiseen kasvaa koko ajan. Pitäisi suoriutua sinne työkokeiluun. Lääkäri kehotti varaamaan tunnin vastaanottoajan kolmen viikon päähän ja muistutti, että hänelle kyllä sopii, jos haluan ottaa tukihenkilön mukaan vastaanotolle. Kaiketi vaikutin niin hatarapäiseltä, että hän pitäisi sitä suorastaan tarpeellisena. Huomaan olevani samaa mieltä. Varsinkin sen jälkeen, kun sekä terapeutti että perheohjaaja pyörittelivät silmiään ja ihmettelivät että mikä kiire tässä on, ymmärtääköhän se lääkäri nyt ollenkaan tätä kokonaisuutta.

Minä uskon että ymmärtää. Ei kai minulle silti voi kirjoittaa loputtomiin sairauslomaa sillä perusteella, että perhetilanne on raskas. Kun en edes näytä masentuneelta. Kela vääntää varmaan jo kovaa vauhtia hanoja kiinni. Sairauspäivärahahakemukseni meni kuulemma Kelan lääkärin käsittelyyn, mikä on käsittääkseni erittäin huono merkki. Nehän nostavat kuolleetkin haudasta reippaina takaisin työelämään.

Eilisen päivän vietin kumminkin peiton alla. Aamulla kierittelin palloksi käpertyneen asperger-lapsen koulutaksiin. Adhd-lapsen kanssa kipaisin sairaalassa (80 km), toimitin hänet kouluun, ulkoilutin koirat, söin salaatin ja painuin petiin. Lapset tulivat koulusta, en noussut. Puhelin hälytti ottamaan lääkettä, en noussut. Päivällisaika meni, en noussut. Puoli kahdeksan aikaan illalla nousin kysymään onko kukaan syönyt mitään. Onko läksyt tehty. Kokeisiin luettu. Koirat ruokittu. Ei ollut. Pienin ei ollut syönyt mitään aamupäivällä sairaalareissulla autossa natustamiensa voileipien jälkeen. Joskus tuntuu raskaalta tajuta, että maailma pysähtyy silloin kun äiti pysähtyy.

Hain korotettua vammaistukea as-lapsesta. Kela ilmoitti ettei tipu, saamme edelleen perusvammaistukea. Tänään täytin hakemuksen aakkoslapsesta. Vertaistukiryhmän mukaan tukea myönnetään lähinnä arpomalla, välttämättä sitä ei saa ollenkaan vaikka joku toinen samanlaisessa tilanteessa saa. No, ainakin kertaalleen meillä on ollut arpaonnea.

Maanantaina on sairaalassa verkostopalaveri lapsen asioista. Samalla lapsi siirtyy saman lääkärin ja yksikön potilaaksi kuin toinenkin on. Puoliso ei pääse palaveriin, mutta kaksi perheohjaajaa on tulossa, samoin lapsen opettaja, psykiatrinen sairaanhoitaja ja psykologi. Jaa niin, tietysti sosiaalitoimikin. Hm, olisikohan minun pitänyt kutsua se? Tulostin uudelle lääkärille vietäväksi HOJKSin, pari sivua Wilman tuntimerkintöjä ja verenpaine-syke-pituus-painotaulukon. Samaksi aamuksi, kun kerran kaupunkiin on mentävä, varasin ajan poliisille antaakseni sormenjäljen ja nimikirjoituksen passia varten. Nyt haluaisin perua ajan (tuntuu että voimat ja keskittymiskyky riittävät pelkkään sairaalakäyntiin) mutten ole merkinnyt varauskoodia muistiin vaikka teen aina niin.