tiistai 14. marraskuuta 2017

Jopa eutyyminen

Aloituskäynnin jälkeen psykiatri on soittanut neljästi ja joka kerralla on lääkitystä säädetty hieman. Tänään näimme toista kertaa kasvokkain. Koko loppupäiväni sujui hyvän tuulen vallitessa ja ajoittain leveän virnistyksenkin. Kerroin, että hän on mukavuusalueellani. Kerroin myös, että olin kehunut häntä työterveyspsykiatrille, joka vastasi kuulleensa samaa muiltakin potilailta. Psykiatri, sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu), ilahtui positiivisesta palautteesta. Yleensä kuulemma tulee vain negatiivista. Ihmettelin. Joo joo, sanoi Ville, hänet on haastettu oikeuteenkin. Wooot? No, minulle hän on edelleen paras lääkäri ikinä. Kehitän jo mittavaa ahdistusta siitä ajatuksesta että mitä jos lääkäri vaihtuu!

(Sain näet tänään kuulla että työterveyslääkäri on vaihtunut aivan yllättäen. Taivahan vallat, taas on vastassa uusi ihminen. Nyt kaikki sormet, varpaat ja muut soveltuvat ruumiinosat ristiin sen puolesta, että uusi katsoisi hyväksi pitäytyä entisen laatimassa hoitosuunnitelmassa. Menen parin päivän päästä vastaanotolle. Sairauslomaa on joulukuun alkuun, mutta työnantaja toivoo jatkokäyntiä jo tässä vaiheessa, jotta sijaisen työsopimusta saadaan jatkettua ajoissa.)

Omakanta on näpsä paikka. Sieltä on helppo käydä tsekkaamassa missä olenkaan käynyt ja millainen käsitys hoitavalle taholle on kulloinkin jupinoistani jäänyt. Ensikäynnin jälkeen Ville oli kirjannut paljon asioita täysin oikein, mikä on yllättävää ottaen huomioon vuodatukseni laajuuden ja lääkärin hieroglyfejä muistuttavat muistiinpanot paperin marginaalissa. Ja sen, ettei hänen äidinkielensä ole suomi. Tänään yritin selittää hänelle mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin himmeli ja havukranssi. Yritin taas selittää myös sen, miten mahdotonta minun on saada lapsia tekemään asioita. (Ymmärrän, että se kuulostaa älyttömältä, ellei näitä tilanteita ole nähnyt itse.) Ensikäynnillä olen näköjään ollut avoimessa kontaktissa, jopa eutyyminen. (Ja sivumennen sanoen tk:n mukaan jalkaani vaivaa metatarsalgia: aristusta mediaalimalleolin dorsaalipuolelle, metatarsaali I-II:n distaalipään alueelle sekä distaalisen jalkaholvin seutuun, lateraalipuolella lievempi arkuus metatarsaali V:n proks.pään kohdalla. Okei.)

Lääkitystä säädettiin taas. Viime viikot on mennyt Pregabalin 2x150 mg ja Voxra 300 mg. SSRI Escitalopram, jota kevättalvesta asti olen napsinut 20 mg, vähennettiin ensin 15:een ja nyt 10:een milligrammaan. Joskus olisi kuulemma hyvä olla vihainenkin. Pregabalin selkeästi toimii ja siinä on vielä nostamisen varaa. Se on kysytyimpiä aineita katukaupassa Suomessa, kertoi Ville. Arvelin, että syön omani kuitenkin itse.

Hermoilu on vähentynyt, kerroin. Olen vuosikausia järsinyt kynsiäni mutta nyt ne ovat päässeet vähän kasvamaan. Rapsuttelin siinä puhellessani kynsinauhoja taaksepäin. Ville löi sormille ja komensi ettei saa. Haastanko sen oikeuteen?

Viikon sisään olen saanut kaksi nuorinta tenavaa pari kertaa mukaani koiralenkille metsään. Ensimmäisellä kerralla emme osanneet varautua valtavaan suppilovahverolöytöön. Niinpä palasimme kotiin korvat punaisina, pipot täynnä sieniä. Toisella kerralla muistimme ottaa ämpärin mukaan. Kasvikuivuri pöhisee pöhisemistään, makoisat joululahjat siellä rapsakoituvat.

Hiljalleen keriytyvät auki käsittämättömyyden kiemurat. Yksi lapsista sai vastikään diagnoosin Aspergerin oireyhtymä. Osasin odottaa sitä ja diagnoosin saaminen oli pelkästään helpotus. Kun kerroin asiasta lapselle, hän otti tiedon vastaan mutkattomasti. Monet oireyhtymässä esiintyvistä piirteistä kuvaavat hyvin myös minua.

Myös Savu sai diagnoosin: maksashuntti. Sillä on nyt maksapotilaan erikoisruoka, joka on ilmeisen hyvää, sillä sitä haluaisi ahmia koko zoo. Nähtäväksi jää, miten pitkälle sillä pärjätään. Korjausleikkaus ei tietenkään ole meidän resursseilla mahdollinen. Koetan olla kantamatta murhetta tulevasta ja iloita siitä, että koira näyttää voivan hyvin nyt.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Surumielisesti hymyilee

Lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä hoputtaa ja saattaa runeberginomaisen kuopuksen kouluun kerran viikossa. Kolme perheohjaajaa edistää ja tukee muulla tavoin perheen hyvinvointia kerran viikossa. Myös syyslomalla. (Mies on tietenkin syyslomankin töissä ja minä mietin mistä hakisin turvapaikkaa.) Se hyvä, että henkilöt ovat nyt tovin pysyneet samoina ja ovat taitavia ammattilaisia ja mainioita persoonia. "Oman" ohjaajani kanssa alan seuraavaksi etsiä sopivaa terapeuttia Kelan pitkäkestoista terapiaa varten.

Työterveyden laaja B-lausunto tuli postissa. Sen mukaan olen ollut nykyisellä työnantajalla töissä vuoteen 2000 asti ja minulla on ollut virkasuhteen aikana neljä äitiyslomaa. Ynnä muuta pienempää hutaisua. Kai se seiskan taso sitten riittää lääkärinkin työssä. Pääasia, että hän osaa kohdata potilaan, kuunnella ja päätyy oikeisiin ratkaisuihin hoidon suhteen. Hämmentävin maininta lausunnossa oli "hieman surumielisesti hymyilee ilman selkeää syytä". Kuulostaa enemmän kioskikirjallisuudelta kuin lääkärinlausunnolta. Liitteenä oli työterveyspsykiatrin lausunto, jonka mukaan potilaan mieliala asettuu keskivaikean, toimintakyky vaikean masennuksen puolelle.

Ensi viikonlopuksi lapset menevät lomaperheeseen. Sosiaalityöntekijä muistutti taannoin ties monennenko kerran, että voin itsekin soitella perheeseen ja kysyä milloin voisi tulla. Hetken jo luulin että sossu on kärryillä tilanteestani, mutta ei. Jos pystyisin soittelemaan ympäriinsä ja järjestelemään asioita, voisin saman tien mennä töihin. (Lisäksi hän ei taida vieläkään ymmärtää että perheessä on myös kommunikointikykyinen isä.)


Nilkka ja jalkaterän sisäsyrjä ei vieläkään kestä kävelyä. Puolison ja perheohjaajien ohjastamana varasin ajan omalääkärille, vaikka tiedän ettei sille mitään voi tehdä. Pitkällinen lepo ja ystävän neuvoma tennispallohieronta on auttanut niin, että kotona pystyn kävelemään - mutta autapa armias kun välttämättömyyden pakossa tein lyhyen koiralenkin. Tänään onnutaan taas. Kaiken kukkuraksi yöllä heräsin käsittämättömän voimakkaaseen kipuun polvessa. Jalkaa oli täysin mahdoton vähänkään liikauttaa. Onneksi nukahdin ja aamulla herätessä ei polvessa ollut mitään vikaa. Näitä polviheräämisiä on tapahtunut vuosien mittaan harvakseltaan muutamia. Muistaisinko kysyä niistä samalla?

Eläinlääkäri halusi koiralta virtsanäytteen. Ulkoilutimme puolison kanssa Savua eilen kahdestaan puoli kuuden aikaan aamulla, toisella koira, toisella löylykauha. Koira suhtautui epäilevästi. 40 minuutissa saimme kokoon noin kymmenen millilitran kulta-aarteen. Näytteen jälkeen ell ilmoitti olevansa edelleen kuutamolla ja ohjaa meidät isommalle klinikalle ultraäänitutkimukseen. Koska klinikoilla on tapana vaatia käteismaksua eikä minulla ole rahaa, ell lupasi tälle klinikalle, että maksaa laskuni itse jos minä en maksa. Kohtuullista palvelua. (Konsultaation jälkeen haiman vajaatoiminta palasi epäiltyjen listalle. Se ei välttämättä näy verikokeissa sairauden alkuvaiheessa.) Laihtumisen lisäksi koira pissailee olohuoneen lattialle aivan kainostelematta. Ihanat Supershaggyni ovat mennyttä.

Teimme (käytännössä perheohjaaja aloitti ja puoliso jatkoi) syyskuulta toimeentulotukihakemuksen. Pieleen meni. Sain valmistujaisissa stipendin. Takautuvasti toimeentulotukea ei sitten muuten voi hakea, niin että kannattaa rustata hakemus visusti valmiiksi saman kalenterikuukauden puolella jonka ajalta tukea hakee. Tällä tavoin etukäteen hakiessa taas on hyvä olla kristallipallo, sillä hakemukseen pitäisi ilmoittaa kaikki tuen piiriin kuuluvat laskut.

 

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Selkenevää

Maailman paras työterveyshuolto, saanko mainostaa? Mainostan silti. Aava. Ainakin se toimipiste ja se työterveyslääkäri, joiden potilas minä olen.

Menin maanantaiaamuna vastaanotolle perheohjaaja-tukihenkilöni kanssa. Lääkäri oli saanut viikon aikana työterveyshoitajalta varsin ansiokkaan yhteenvedon tilanteestani ja ilmoitti oitis, että hänen mielestään minun ei kannata palata nykyiseen työpaikkaani edes kokeilumielessä. Hän esitteli suunnitelman, jonka mukaan jään pitkälle sairauslomalle, joka aloitetaan lyhyemmissä kahden kuukauden pätkissä "Kelan vuoksi". Sairausloman aikana hakeudun (perheohjaajan tukemana) hyvälle terapeutille pitkäkestoiseen terapiaan. Aikanaan, kun stressitekijät ovat vähentyneet ja vointini on jo hyvä, edetään työkokeiluun puutarha-alalle. Yritykseen, joka sitoutuu palkkaamaan minut töihin, mikäli kokeilu sujuu hyvin. 

Jääkauden aikainen siirtolohkare vierähti sydämeltäni.

Lääkäri muistutti vielä, että kun työsuhteeni alkaa lokakuun alussa, työterveyspalvelut ovat käytettävissäni muissakin asioissa aina siihen asti kun työnantajani päättää työsuhteen. Työnantajalla on siihen kuulemma oikeus, en sen tarkemmin käynyt selvittämään millä aikataululla ja millaisen lausunnon perusteella. Jo heti ensimmäiseen sairauslomatodistukseen tuli suostumuksellani lausunto työssäjatkamismahdollisuuksista: "Hoito ja kuntoutus kesken, ei palaa näillä näkymin nykyiseen työhönsä".

BDI-testin tulos livahti jälleen vaikean masennuksen puolelle. Sain lokakuun alkuun ajan työterveyspsykiatrille, joka voi sitten tarkentaa diagnoosia. Myös fibromyalgia merkittiin lääkärintodistukseen.

Vastaanottokäynnin jälkeen olo oli kuin keväisellä peipposella, mutta tämä oli vasta alkua. Torstai-iltana meille rantautui perheohjaajien kolmikko, joista uusin, pitkä ja kovaääninen mies, valloitti lapset saman tien. Jumppasi ja pelasi Unoa heidän kanssaan, ihaili trampoliinitemppuja, lupasi viedä retkille ja uimahalliin ja kokata lasten kanssa pizzaa meille kaikille. Toinen, jo pitkältä ajalta tuttu ohjaaja jatkaa keskusteluja vanhempien kanssa ja kolmas tulee kerran viikossa aamuisin auttamaan lasten kouluun lähettämisessä. Sosiaalitoimen päätöksellä tällä poppoolla jatketaan ainakin tammikuun puoliväliin asti. Kiitos, veronmaksajat.

Clematis 'Ville de Lyon' pilvikirsikan oksistossa
Jatkan terassilla nukkumista jääpussi nilkan ympärillä, kuorsaava kissa pinon päällimmäisenä. Viime yönä oli kahdeksan astetta lämmintä ja minun tuli kuuma, piti heittää peittoa välillä sivuun. Hankin terassille Clas Ohlsonin alesta aurinkokennolla toimivan kauniin valoketjun. Myös lahdenpoukaman joutsenet jatkavat yhä kesänviettoa huudellen ja loiskien. 

Pelargonit ovat vielä ulkona ja ahkeraliisan pistokkaat ottamatta. Neljäkymmentä perennan ja puun tainta odottaa istuttajaansa. Kaksi istutusaluetta pitäisi uusia, kolmas, keskeneräinen, saattaa valmiiksi. Paljon olisi poistettavaa perennaa mutten viitsi enää kylän väelle vastineetta jakaa eikä ostajia löydy. Postittamalla löytyisi, mutta siihen ei ole voimavaroja.

Mielialani on paljon paljon parempi. Mahdotonta kuitenkaan sanoa, mikä osuus on uudella lääkkeellä ja mikä tulevaisuuden selkenemisellä. Olen nyt nostanut Pregabalinin täyteen annokseen, 2 x 75 mg/vrk. Toimeliaisuuden aste on ennallaan. Päivät kuluvat samaisella terassin sohvalla enimmäkseen. Kun olen keittänyt puuron ja saanut lapset koulutielle, kääriydyn peittoihin ja vedän pienet kolmen-neljän tunnin tirsat. 

Jotta huolet eivät loppuisi, Savulla on jotain ongelmia. Se laihtuu laihtumistaan, on enää vain luuta ja nahkaa - ja karvaa. Ruokahalun kanssa ei ole ongelmaa. Koira on myös melko pirteä. Matokuurin on saanut. Huomenna eläinlääkärille verikokeisiin kolmen vuorokauden kakkanäytteet taskussa. 


 Luikku

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Mielenkiintoinen potilas

Uudet tuulet puhaltavat niin että sukat pyörivät jaloissa. Kävin perjantaina julkisella puolella psykiatrilla, siinä tyhjänpäiväisessä heittopussiputiikissa, jota muistaakseni täälläkin olen ankarasti arvostellut. Ja vastassa oli - rumpujen pärinää - paras lääkäri ikinä! Viidessä päivässä en ole löytänyt oikeita sanoja kuvaillakseni häntä. Yritän silti: Eloisa, valoisa, kiinnostunut, kiireetön, kokonaisvaltainen, samalla taajuudella ja samalla tasolla potilaan kanssa, vapaa kaikista ennakko-oletuksista. Tuntuu kuin olisin parantunut vähän pelkästä vastaanotolla käymisestä. No eikä se ollut mikään käyminen, viivyin puolitoista tuntia. En tiedä paljonko aikaa oli varattu mutta koko putiikki oli jo kiinni kun lähdin ja lääkärin piti tulla avaamaan minulle ulko-ovi.

Hän vain katsoi suoraan ja avoimin kasvoin ja odotti, ei kysellyt eikä johdatellut. Vasta kun runosuoneni jo pulppusi pitkin seiniä, hän esitti tarkentavia kysymyksiä. Hän innostui jostain sanomastani ja riensi tietokoneensa ääreen niin vauhdikkaasti että minua nauratti. Hän korjasi tohkeissaan poninhäntäänsä ja selitti, että olen niin mielenkiintoinen potilas. Hän on tavannut tuhansia mielenterveyspotilaita, joiden oireet ovat yleensä varsin samankaltaisia. Mutta minä olen mielenkiintoinen. Meriittihän se kai on tuokin. (Tulee mieleen Heikki Kinnusen sketsihahmo.) Muistiongelmani ovat kuulemma aivan poikkeuksellisia. Niin olen ajatellutkin. Joka kerta kun joku kuittaa että "kuule, samanlaista se minullakin on, aina on avaimet ja lompakko hukassa tai seison jääkaapin ovella miettimässä mitä oikein tulin hakemaan", mietin itsekseni, että ei taatusti ole samanlaista. Ei tällaista toljailua. Lääkärille mennessäkin ajoin muutaman kilometrin ohi risteyksen - ydinkeskustaan asti - ennen kuin aloin miettiä minne olinkaan menossa. En tiedä missä mieleni vaeltaa mutta läsnä se ei tunnu olevan koskaan.

Lääkäri lehahti eteeni ja kysyi saako testata fibromyalgian kipupisteet. Viittoili, että tässä menee rajani, hän ei voi ylittää sitä ilman lupaa. Kyllä, sai testata ja kyllä, niihin sattui. Minulla on fibromyalgia. Se on yhteydessä ahdistukseen ja masennukseen. Se oireilee reumakivun tyyppisenä juilivana kipuna, joka minulla vaeltaa ranteista nilkkoihin ja takaisin. Tällaista kipua minulla on ollut lapsesta lähtien. Välillä se on uinunut vuosikausia (kun harrastin kilpaurheilua) mutta on vanhemmiten palannut takaisin. Reumakokeet on tehty kahdesti eikä reumaa ole löytynyt. Tästä riemastuneena lääkäri määräsi minulle pregabaliinilääkityksen kokeiluun. Ensin kolmen päivän ajan 25 mg, sitten kolmen päivän ajan 50 mg ja siitä edespäin 75 mg/vrk. Ensi maanantaina hän soittaa ja kysyy miten menee. Vasemmalla kädellä hän hommasi minulle erityiskorvattavuuden verenpainelääkkeisiin, joita olen popsinut jo kahdeksan vuotta peruskorvauksella. Määräsi kilpirauhaskokeet ja sydänfilmin. Pyysi toimittamaan potilaskertomuksen työterveydestä. Ja lupasi kirjoittaa b-lausunnon. Odotan sitä kuin Enni Mustosen uusinta teosta. Jännä nähdä miten tämä ihminen kuvailee tilanteeni. Pregabaliinin sivuoireluettelo on mittava mutta itsessäni olen huomannut ainoastaan huoletonta hyväntuulisuutta. En tosin ole varma onko lääkkeellä sen kanssa mitään tekemistä.

Kaksi suurta stressinaiheuttajaa on selätetty. Ensin kävin liiketoimintasuunnitelma-haastattelussa. Vastassa oli kolmihenkinen haastattelijaporukka. Toivoin korvat punaisina että työni menee läpi. Meni se. Sain kiitettävän. Sinisilmäistä sakkia.

Maanantaina kävin työterveyshoitajalla. Perheohjaaja oli mukanani tukemassa. Hoitajan kanta tuli selväksi: ei töihin vaan sairauslomalle ja intensiiviseen, pitkäkestoiseen terapiaan. Hoitaja kirjoittaa yhteenvedon tilanteestani työterveyslääkärille, jonka tapaan ensi maanantaina. Perheohjaaja tulee jälleen mukaan. Hoitaja oli niin vakuuttava, etten jaksa pelätä että lääkäri voisi olla toista mieltä. Vai pitäisikö?

Uusi perheohjaaja kävi meillä tänään tutustumiskäynnillä. Olin yksin kotona. Vuodatin suu vaahdossa perheen tippaleivänomaista tilannetta puolitoista tuntia ja kysyin lopuksi että no, vieläkö ajattelit tulla toiste. Kyllä tulee, ja tulee vielä kolmaskin: lapselle oma ammatillinen tukihenkilö. Tänään tapaamani ohjaaja tulee meille tästedes yhtenä aamuna viikossa tukemaan lasten aamutoimissa ja kouluun saamisessa. Kunta todella panostaa meihin. En voi edes kuvitella mitä tämä kaikki tulee veronmaksajille maksamaan. Ison kaupungin asukkaina emme osaisi edes uneksia kaikesta tästä tuesta.

Jos nyt jostain haluaa valittaa, niin pelargonikokoelmastani on löytynyt lyhyellä aikavälillä neljä bakteeriäkämän vaivaamaa kasvia, jotka täytyy heittää pois. Kolme näistä on niin uusia ja nuoria yksilöitä, etten ole leikellyt niitä koskaan, en puhtailla enkä likaisilla välineillä. Kaikilla on myös ollut oma alustansa. Mutta niinhän se on kaiken elollisen kanssa. Tauteja piisaa. Pitää keskittyä olemaan iloinen niistä noin 150 kasvista, jotka toistaiseksi vaikuttavat terveiltä. Ei sillä, etteikö taudin mahdollisuus ahdistaisi.

Iloa päivääsi, sinä mahdollinen tai mahdoton lukija!



tiistai 22. elokuuta 2017

Viimeinen näyttö

Sain neljä näyttötehtävää ja kymmenen päivää aikaa niiden tekemiseen. Kaksi päivää on kulunut ja noin 70 prosenttia tehtävistä on tehty. Arveleminen ja ihmettely ovat jääneet ja hommat hoituvat napakasti mutta nautiskellen. Tämänpäiväisten istutusten jälkeen haalarin lahkeissa oli ainakin kilo savea. Onneksi asuntolassa on pesukoneet. Hiki ei enää valu silmiin eikä silmälaseihin: pujotin otsalleni juiceleskis-tyylisen hikinauhan.

Tuo ihmeellinen, idyllinen, monipuolinen taitavasti johdettu taimisto henkilökuntineen ja opiskelutovereineen on ollut minulle sekä terapia että lääke. Hirvittää millainen romahdus tulee kun kaikki loppuu. Mietin pääni puhki miten voisin päästä sinne töihin. Samaa on varmaan miettinyt moni opiskelija vuosien mittaan.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla on ainakin neljä tapaamista. Sosiaalitoimi ja perheohjaajat tulevat meille pitämään palaveria. Menen puolison kanssa sairaalaan tapaamaan kahta psykiatrista sairaanhoitajaa. Käyn koululla esittelemässä liiketoimintasuunnitelmani. Tapaan erikoistuvan lääkärin vaikken oikein tiedä miksi. Ai niin, Kelaa varten se kai oli. Pitäisi varmaan taas kerran yrittää saada ajatukset kasaan ja koota ongelmat paperille. Avustaja, itsenäinen ulkoinen muisti siihen hommaan olisi tarpeen. Millaista se minun elämäni olikaan:
- ajatus kulkee tahmeasti, katkeilee ja hajoaa
- en ymmärrä mistä puhutaan
- pitkäjänteisyys puuttuu, luovutan jos ei heti onnistu
- lähimuisti ei toimi
- kaikki on aina hukassa
- en näe kookkaitakaan etsimiäni tavaroita vaikka ne ovat esim. pöydällä edessäni
- keskittymiskyky hukassa, en jaksa esim. lukea
- en jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, oman perheenkään
- en useimmiten pysty vastaamaan puhelimeen jos en tiedä kuka soittaa
- aloitekyky kadoksissa, tuijottelen tyhjyyteen
Jatkuu ensi numerossa.

Perheterapiaan emme saaneet maksusitoumusta. En olisi varmaan jaksanut mennäkään.

Saimme pidettyä lasten kimppasynttärit sukulaisille. Oli hienoa tavata oma klaaninsa pitkästä aikaa. Kaikki he tulivat vaikken ole aikoihin jaksanut pitää yhteyttä tai osallistua heidän juhliinsa. Sää suosi ja väki turisi terassilla, kenelläkään ei ollut kiire pois. Koti esitti hetken aikaa siistiä.

Seulontamammografiasta sain terveen paperit. Seuraava kuvaus kahden vuoden kuluttua.

tiistai 8. elokuuta 2017

Sammakoita

Kesä lopuskelee ennen kuin kunnolla alkoikaan. Sateet kasvattivat perennoille ylipitkät varret ja ne lörtsähtivät pitkin pituuttaan maahan. Ehkä ensi vuonna on kesä?

Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä. 

Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.

Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.

Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.

Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.

Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.

Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.

Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.

Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Sinivaloissa

Lapsen kolme päivää työssäoppimassa ja kolme yötä opiskelija-asuntolassa sujuivat yllättävän hyvin. Saan lapset tekemään kanssani yhteistyötä, kun olen heidän kanssaan kahden. Jos paikalla on kaksi tai kolme ipanaa, peli on menetetty. Hänellä oli omia hommia taimistolla: kuljetti kasveja maitokärryllä ja kasteli hajottajalla, no, jotakuinkin kaiken. Kollegani järjesti hänelle bambukepeistä esteradan, saippuakuplia, ennätysaikojen juoksemista ja ties mitä viihdykettä. 

Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.

Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.

Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.

Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.

Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.

Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.