lauantai 13. tammikuuta 2018

Sairauslomalaisen kiireet

Maalainen kaupungissa. Pysäköin auton kauppakeskuksen parkkiin, jossa oli hyvin tilaa. Puhelin oli unohtunut kotiin mutta muutama kolikko onneksi löytyi. Onnuin maksuautomaatille, joka sanoi: näppäile autosi rekisterinumero. Mitä? Siis mi-tä? Oletko ihan tosissasi? Jaaha. En minä muista kuin puolet. Kävin auton luona opettelemassa toisen puolen. Ota lipuke, automaatti sanoi. Niin mistä? maalainen levittelee käsiään. Ei täällä ole mitään lipuketta! Lopulta aivoni rekisteröivät automaatin kaikkien aukkojen seasta pienen, tummanruskealla muovikannella peitetyn kolon, jota kaivelemalla lipuke löytyi. 

Olisin katsonut tässä vaiheessa tarkan osoitteen kännykästä, jos se olisi ollut mukana. Koska se ei ollut enkä muistanut työterveysaseman nimeäkään, kävelin sisään ensimmäiseen minkä näin. Ystävällinen henkilö infotiskillä osasi onneksi kertoa, missä tavoittelemani lääkäri (jonka nimen muistin!) on töissä ja neuvoi yksityiskohtaisesti (näytin varmaan siltä että se on tarpeen) mistä sinne pääsee. Kiittelin häntä neuvoista ja itseäni siitä, että olin lähtenyt reissuun ajoissa. Linkutin työterveyslääkärin ovelle juuri kun hän tuli huoneestaan etsimään lisää tuoleja.

Tämä uusin lääkäri, kiitos Luojan, pitäytyi kahden edellisen linjalla. Hän oli lukenut lähettämäni kootut teokset jo aiemmin. Haastateltuaan minua 20 minuuttia hän kutsui sisään esimieheni ja perheohjaajan, joka tuli tukihenkilökseni. Tai muistitikuksi, niin kuin hän itse sanoo. Tai olisi tullut, jos ei olisi eksynyt. Hän tietenkin soitti minulle tarkistaakseen osoitteen, mutta en vastannut, koska kännykkä... Viitisen minuuttia myöhemmin hän syöksyi paikalle. Lyhyen palaverin jälkeen lääkäri totesi: "Aika selvältähän tämä näyttää. Työkokeiluun ei voi lähteä kun toimintakykysi on vielä tällä tasolla. (Enkä pysty kuvittelemaankaan, että etsisin työpaikan edes tuettuna.) Kirjoitan sairauslomaa huhtikuun loppuun asti. Senhän voi keskeyttää, jos toimintakyky olennaisesti kohentuukin. Kela varmaan haluaa erikoislääkärin lausunnon, niin että varaa aika työterveyspsykiatrille mahdollisimman pian. Selvitä Kelasta, paljonko sairauspäivärahaoikeutta on jäljellä ja tule helmikuussa käymään minun vastaanotollani. Varaa tupla-aika."

Ennen palaveria kerroin pari valaisevaa käytännön esimerkkiä harvapäisyydestäni ja kyselin miksi en muista mitään. Lääkäri tuumi voisiko olla kyse käyttäytymismallista. Pakenenko jotakin muistamattomuuden huomaan? Hän jäi pohtimaan tekisikö lähetteen muistitutkimuksiin. Pään kuvaukseen ja verikokeisiin. 

Muutamaa tuntia myöhemmin minä pohdin ällistyneenä, onko minulla ADHD. Luin näet jalkafysioterapeutin odotushuoneessa artikkelin, jossa kuvatut oireet ovat aivan samoja kuin minulla lukuun ottamatta yliaktiivisuutta ja huonoa koulumenestystä. Tuumailin eespäin: Niin, jos yliaktiivisuus puuttuu, sehän on ... ADD! Ei muuta kuin diagnosointikriteereitä tavaamaan. Ruksi tuli lähes jokaiseen kohtaan. Seuraavaksi tein testin. 78 pistettä. 95 prosentin todennäköisyys.

On selvää, ettei ADD:tä lähdetä tutkimaan, koska minulla on masennus. Masennuksessa on hyvin samanlaiset oireet. Mietin vain, voiko tämän kääntää toisinpäin. Jos minulla ei olekaan koko aikana ollut masennus vaan ADD? No joo, ehkä se ei puhkea tuolla tavoin lyhyessä ajassa aikuisiällä. Nyt en vain saa tätä ajatusta pois. Kun mieleen itsepintaisesti soimaan jäävä laulu on korvamato, mikä aivomato minulla nyt mahtaa olla?

Jalkafysioterapeutti painoi sormensa syvälle säären etuosan lihakseen ja liu'utti sitä nilkkaa kohti. Siinä lähti niin madot kuin aivotkin. Luultavasti myös asiakkaat odotushuoneesta, sen verran tuskainen rääkäisy suustani pääsi. Nilkan ja jalkaterän vaeltava kipu on kuulemma heijastetta näistä ylemmistä jumahtaneista lihaksista. Kuulin sanat, joita en mitenkään olisi osannut fysioterapeutin suusta odottaa: "Kävele crocseilla."

Katselin ensi viikon kalenteria. Kaupunkiin neljänä päivänä. Psykoterapeutille. Psykiatrille. Lastenpsykiatrian osastolle. Psykologille. Töissä ollessa kalenterini ei ollut koskaan näin täynnä.

 

tiistai 9. tammikuuta 2018

Aurinkoinen uuden vuoden aloitus

Mikä ihana aamu! Sosiaalityöntekijä, kolme perheohjaajaa, puoliso ja minä pitämässä palaveria keittiön pöydän ääressä. Sosiaalityöntekijä kyseli kuulumisia. Perheohjaajat kehuivat meitä ja me perheohjaajia. Ammatillinen tukihenkilö kehui minua sanattomasta yhteistyöstä lapsen mittavassa, arvaamattomassa lukittumistilanteessa sekä arvostavasta suhtautumisesta lasta kohtaan samassa tilanteessa. Jokaista lasta kehuttiin erikseen. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että perheohjaajien työskentely on ollut mitä parhain apu perheellemme. Näin massiivisia tukitoimia ei sosiaalityön kautta tietenkään voi jatkaa loputtomiin. Suunnitelmissa on, että kunnan oma uusi perhetyöntekijä hivuttautuu nykyisten siivellä mukaan työskentelyyn, saa kaiken mahdollisen tiedon ohjaajilta ja näkee miten he toimivat. Ja mikä mieletön tuuri: kunnan oma on nykyisten entinen työkaveri! Naama ja toimintatavat ovat siis tuttuja puolin ja toisin! Nykyisten tuella uusi on luultavasti hyvinkin helppo ujuttaa lasten ja koko perheen elämään. Nykyisellä porukalla jatketaan huhtikuulle, joten saamamme massiivisen tuen jaksosta tulee yli vuoden mittainen. Arvostan kunnan panostusta. Ikävä näitä tyyppejä tulee.

Ammatillinen tukihenkilö esitti toivomuksen, jota me vanhemmat emme olisi ymmärtäneet esittää mutta joka toteutuessaan olisi parasta mitä kuvitella saattaa. Meille tuli näet aivan uutena asiana, mannana taivaasta, että ammatillisen tukihenkilön työn jatkamista on mahdollista hakea terveydenhuollon tukitoimena. Tieto nosti minut pinnalle murheen lämpäreestä, johon olin juuri uppoamassa. Tukihenkilöhän ei ole ollut mukana kuin reilut pari kuukautta, on päässyt vasta vähän alkuun työssään. Tukihenkilöä tarvitaan viemään lapset, varsinkin asperger-lapsi, ulos tästä talosta ja tietotekniikan maailmasta ja olisi kertakaikkinen helpotus, jos tämä työ ei vielä keväällä lopahtaisi. Perheohjaajat osaavat auttaa meitä keräämään kaikki mahdolliset lausunnot hakemuksen tueksi ja selvittämään kuka hakemuksen tekee. Todennäköisesti se on koululääkäri.

Sosiaalityöntekijä kyseli olemmeko ehtineet miettiä sopeutumisvalmennuskursseja. Juu, mietitty on, haettukin, ja myönteinen päätös saatu. Lapsille on haettu vapautusta koulunkäynnistä, mies on hakenut vapaata töistä, eläimille on hankittu hoitopaikka ja seuraavana listalla on eläinten rokotusten päivittäminen siihen kuntoon, että hoitola ottaa ne vastaan. Oho, sanoi sosiaalityöntekijä. Huomaan, että voimavaranne ovat lisääntyneet. Sen saattoi huomata myös siitä, että ensi kertaa pöydässä oli kahvit ja rivi pieniä saaristolaisjuustovoileipiä.

Torstaiaamuna on työterveysneuvottelu. Työterveys on vuodenvaihteessa siirtynyt uudelle palveluntuottajalle (#¤%&:n kilpailutus) mutta potilastiedot eivät ole! Niinpä minulle soitettiin voisinko tulla 20 minuuttia aiemmin kertomaan asiastani lääkärille kahden kesken. Ei lähe läbi, ajattelin ja kysyin, voisinko sen sijaan laittaa hänelle tiivistelmän sähköpostitse. Se sopi. Tuumasta toimeen. Löysin viimeisimmän b-todistuksen ja neuropsykologin tuoreen lausunnon. KAIKKI muut lääkärintodistukset olen laittanut varmaan talteen. Tosi varmaan. Mitä tärkeämpi paperi, sitä varmemmin kadotan sen. Koko ajan. Poikkeuksetta. Kuka tämmöistä jaksaa?

Etsin lääkärintodistuksia koko päivän. En löytänyt. Sen sijaan löysin kauan etsimäni keijunkukan siemenet ja kylvin ne saman tien. Tänään ajattelin käydä tätä blogia läpi ja poimia tiivistelmään muutaman lausunnonpätkän. Muistelen että täällä niitä olisi. 

Eilen kävin hammastarkastuksessa ensimmäisen kerran ehkä sataan vuoteen. Lähtiessä revin auton ovia ja kirosin kun olivat jäätyneet kiinni eikä sisätilanlämmitinkään ole auttanut asiaa. Meni hyvän aikaa ennen kuin tajusin, että ovet ovat lukossa. Järki on jäässä, mutta hampaiden tilanne on parempi kuin pelkäsin. Selattuaan kaluston läpi ja lueteltuaan hoitajalle pitkät pätkät minulle ennestään tuntematonta sanastoa, lääkäri neuvoi varaamaan kaksi paikkausaikaa. Vuosien ajan olen kuullut hoettavan, ettei viisaudenhampaita paikata, mutta kas, tämä lääkäri sanoi, että pienet pintareiät voidaan paikata. Poistetaan hampaat sitten, kun niihin tulee isompia reikiä tai muuta vaivaa. Ällistyksen helpotus.

Kahdesta uunituoreesta lohkeamastani hammaslääkäri totesi, että niitä tuppaa tulemaan, jos puree hampaita kovasti yhteen, esimerkiksi unissaan stressin takia. Jotkut purevat valveillakin. Kehotti tarkkailemaan puremisiani. Tarvittaessa voidaan tehdä kisko, joka estää puremisen. Luulen että puren ja aika lujaakin, koska ohimossa tuntuu toisinaan siltä kuin olisi kovakin lihaskuntotreeni takana.


 P.S. Keksin, että kanta.fi:stä varmaan löytyy lääkärinlausunnot. Sinne kirjaudutaan pankkitunnuksilla. Avainlukulista on lompakossa. Lompakko hukassa. Kaikki piilopaikat kaiveltuani keksin etsiä autosta - paitsi että auton ovet ovat jäätyneet kiinni. Revin niitä pää punaisena hyvän aikaa ennen kuin keksin, että ai niin, nehän ovat lukossa... No lompakko löytyi, lääkärinlausunnot löytyivät ja valmis tiivistelmä lähti uudelle lääkärille.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Neuropsykologinen tutkimus

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä ja työnantajan piikkiin neuropsykologisessa tutkimuksessa. Minkä työnantajan, ihmettelee lukija. No sen, jonka palveluksesta jäin opintovapaalle vuonna 2015 enkä ole sen koommin kustannuspaikalla näyttäytynyt.

Tutkimus kesti kolme tuntia. Alkuhaastattelun jälkeen sain monenlaisia tehtäviä. Tutkimuksen tekijä, neuropsykologian dosentti, jatkossa dos., antoi minun katsoa kuvioita muutaman sekunnin ajan (aika oli tietysti tarkoin määritelty, en vain enää muista montako sekuntia se oli), minkä jälkeen minun piti piirtää ne tyhjälle paperille. Kaikkein monimutkaisimman kuvion sain piirtää niin, että malli oli koko ajan näkyvillä. Seuraavassa tehtävässä sivun vasemmassa laidassa oli kuvio ja sen vieressä koko rivin täydeltä kuvioita, joiden joukosta piti mahdollisimman nopeasti merkata se laitakuvio (tai merkata ettei sitä ole rivillä ollenkaan). 

Dos. luetteli joukon sanoja ja minun piti toistaa niin monta kuin muistin. Muutaman toiston jälkeen vaihdettiin uuteen sanajoukkoon. Sen toistojen jälkeen testattiin, mitä muistin ensimmäisestä sanajoukosta. Dos. luetteli sarjan numeroita ja minun piti toistaa. Ja sitten toistaa lopusta alkuun päin. Ja sitten laittaa numerot järjestykseen pienimmästä suurimpaan. Seuraavaksi dos. luki ääneen rauhallisesti ja huolellisesti artikuloiden kertomuksen, minkä jälkeen minun piti kertoa mitä siitä muistin. Tätä toistettiin myös muutama kerta, kunnes vaihdettiin kertomusta. Sen toistojen jälkeen dos. kysyi: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain käsiini punavalkoisia kuutioita, ensin neljä, sitten kuusitoista, ja minun piti niiden avulla mahdollisimman nopeasti toistaa edessäni näkemäni yhä monimutkaisemmat kuviot. Tässä tehtävässä olin monta kertaa aivan hilkulla menettää hermoni - todennäköisesti ajanoton vuoksi.

Ja sitten - aaaargh - matemaattisia tehtäviä. Sanallisia, juuri niitä, mitä aina olen matikassa eniten inhonnut. Kallella on seitsemän omenaa ja Hilkalla kahdeksan. Montako omenaa Erkillä on kun hänellä on kuusi kertaa niin paljon omenia kuin Kallella ja Hilkalla yhteensä ja lisäksi hän saa Leenalta viisi omenaa ja niin edelleen ja ketä kiinnostaa.

Paperiarkki oli täynnä eri värisiä rinkuloita, neljää eri väriä. Minun piti mahdollisimman nopeasti luetella niiden värejä ääneen. Seuraava paperi se vasta vekkuli oli: siinä oli samat värit mutta sanoina. Värien niminä. Sana punainen oli kirjoitettu sinisellä, sana sininen keltaisella, sana keltainen vihreällä ja niin edelleen. Minun piti jälleen luetella sanojen värit - ei sanoja - mahdollisimman nopeasti.

Ja jälleen: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain myös lukea muutaman kappaleen tekstiä ääneen. Kai siinä katsottiin kuinka paljon sekoilen sanoissani.

Ja kauniiksi lopuksi: piirräpä ne alun kuviot paperille!

Täytin jälleen myös BDI-kyselyn. Tulos viittaa kohtalaiseen depressioon. Oli tutkimuksessa paljon muutakin. Tuon verran muistan. Ja sen, että pois lähtiessä olin kuin kuivaksi puristettu tiskirätti.

Lausunto tuli pari päivää myöhemmin, pituutta kaksi aanelosta. Tiiviste: "Asiakkaan kognitiivinen suorituskyky vastaa kokonaisuudessaan keskitasoa, mikä vastannee hänen primaarikapasiteettiaan. Muistitoiminnot vastaavat ikäryhmässä selvästi yli keskitasoa eikä tältä osin ole todettavissa heikentymistä. Attentionaalisissa funktioissa tulee esille lievää fluktuointia. Asiakas väsyy huomattavasti tutkimuksen loppua kohden."

Pari päivää myöhemmin alkoi kuntoutuspsykoterapia. Minulla oli aika videovastaanotolle. En - tietenkään! - saanut yhteyttä toimimaan. Näin terapeutin mutta hän ei nähnyt minua. Ääni ei kulkenut suuntaan eikä toiseen. Keskustelimme puhelimitse. Kesken kaiken ovikello soi: naapuri kylän toiselta laidalta tuli kertomaan että hänellä on meidän koirat autonsa perässä. Nappasin hihnat naulakosta ja tokaisin terapeutille puhelimeen: "tervetuloa mun elämään".





maanantai 11. joulukuuta 2017

Merkillisiä muutoksia

Perheohjaajat leipoivat lasten kanssa piparkakkutalon. Tuosta noin vain, vähän kaulittiin valmistaikinaa, vapaalla kädellä hahmoteltiin seinät, katto, ikkunat, ovi, paistettiin, juotiin glögiä ja laulettiin joululauluja. Lapset saivat koristella osat oman maun mukaan. Pienin laittoi katolle vihreää sokerikuorrutetta ja ranskanpastilleja kolmeen kerrokseen. Minä purin hammasta ja olin hiljaa, ei ole minun projektini. Osat jätettiin hyllyn päälle odottamaan seuraavaa tapaamista, jolloin taideteos kootaan. Minun versioni - jota olen ymmärtänyt olla kokeilematta käytännössä - menisi suunnilleen näin: tehdään edellispäivänä taikina äidiltä perityn ohjeen mukaan. Käydään kesken taikinanteon ostamassa jokin unohtunut ainesosa. Seuraavana päivänä hakataan kirveellä pala taikinasta, lämmitetään kärsivällisesti käsissä, syödään puolet ja loput kaulitaan. Minä olen hommannut tarkat kaavat ja niiden mukaan yritetään muotoilla osat. Tai minä yritän. Lapset haluavat olla luovia, minä kiellän, selitän ja neuvon, lapset saavat raivarin ja heittävät kaulimen menemään. Yritän koristella osat niin hiljaa etteivät lapset vain huomaa ja tule osallistumaan. Osat syödään ennen kuin talo ehditään koota.

Viikko sitten, kun tulehtuneet korvakäytävät turposivat kokonaan tukkoon, ajattelin kipaista terveyskeskuksessa hakemassa korvatipat. Terveyskeskuslääkäri olikin sitä mieltä, että minut pitää laittaa antibioottitippaan vuodeosastolle! Hän pisti sairaanhoitajan soittelemaan lähikuntien vuodeosastot läpi. Sinne passitetaan mistä löytyy paikka. Taivaan kiitos, paikkoja ei löytynyt, joten sain lähetteen yliopistolliseen sairaalaan. Erikoislääkäri tutki, huuhteli, imuroi, penslasi metyleenisinellä, ihmetteli korkeaa kipukynnystäni, määritteli vaivan krooniseksi, ilmoitti että korviin ei saa päästä yhtään vettä - ja kirjoitti ne korvatipat. Niiden jälkeen aloitan pysyvän lääkityksen kerran viikossa. Tämän vaivan takia tehdään leikkauksiakin, mutta minä en kuulemma ole niin vaikea tapaus. Kiva.

Työnantajalta tuli kuin tulikin maksusitoumus. Menen jouluviikolla neuropsykologiseen tutkimukseen. Ehkä siinä saadaan ainakin suljettua joitain muistiongelmien syitä pois.

Hukkasin paperin, johon olin merkinnyt fysioterapia-ajan. Kun soitin ja tarkistin, terapeutti samalla kyseli millaisia oireita jalassani on ja uskalsi veikata että vaiva saattaa olla helpostikin hoidettavissa. Kiertävä, paikasta toiseen hyppelehtivä kipu oli hänelle ihan tuttu juttu. Minä olin tietysti jo mielessäni nähnyt kuinka selitän vaivaa vastaanotolla ja fysioterapeutti katsoo kuin Iltalypsyn karjakko. Ilmeni, että terapia on samana päivänä kuin neuropsykologinen tutkimus. Onneksi kuitenkin eri aikaan.

Psykiatri soitti ja kyseli kuulumisia. Hänen mielestään olemme saaneet kolmessa kuukaudessa aikaan merkillisiä muutoksia. Nojaudun siihen tietoon, että hänen äidinkielensä ei ole suomi ja toivon, että hän tarkoitti merkittäviä. Hoitosuhde joka tapauksessa jatkuu, koska hän haluaa nähdä että asiani tulevat kuntoon. Sen minäkin haluaisin nähdä. Toivomuksestani lääkkeisiin ei nyt kajottu, vaikka Escitalopram onkin vähennys- ja lopetusuhan alla. Ville soittaa jälleen tammikuun alussa. 

Keijunmekon kylvöaika lähestyy. Siemenet ovat hukassa. Joulu lähestyy. Kaksi valosarjaa on hukassa. Merkillinen muutos on kuitenkin nähtävissä: tilasin himmeliemmeet kaksi vuotta sitten eikä tähän asti ole tullut mieleenikään edes avata pakettia vaikka olen muistanut sen olemassaolon. Sunnuntaina avasin ja tein ykskaks himmelin. Mallin otin omasta päästä. Tänään vielä jatkan vähän. Keskeneräisiä töitä ei saa näyttää hulluille eikä herroille. Arvoisat lukijat, koska kumpikaan teistä ei kuulu näihin ryhmiin, vualaa, himmelihommeli:


torstai 23. marraskuuta 2017

Tietokone vs. tukihenkilö 6-0

Kävin työterveyslääkärillä, uudella. Rukouksiini on vastattu: hän noudattaa aiemman lääkärin hoitosuunnitelmaa ja jatkoi sairauslomaani helmikuun alkuun asti. Hän pyysi pitkään jatkuneiden muistiongelmieni vuoksi kysymään hoitotaholta, järjestyisikö siellä neuropsykologinen tutkimus osana työkykykartoitusta. Ei onnistu, eikä hoitavan lääkärin, alias Villen mukaan ole tarpeenkaan, koska muistiongelmat johtuvat selkeästi masennuksesta. Työterveyslääkäri ei anna periksi. Seuraavaksi kysytään työnantajalta maksusitoumusta. Tutkimuksen hinta on tonnin pintaan, joten rohkenen epäillä työnantajan halukkuutta.

Samalla reissulla kävin toisen lapsen asioissa sairaalassa tapaamassa lääkäriä, psykologia ynnä muita häntä tutkineita ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijää ja perheohjaajaa. Taas yksi sotkuinen kerä kierähti auki ja sain kuulla diagnoosin: ADHD. Tämäkään ei tullut yllätyksenä, onhan minulla lähes toimivat silmät ja korvat ja tunnen potilaan kohtuullisen pitkältä ajalta. Kuun vaihteessa käymme sairaalassa lääkityksen aloituksen merkeissä. Tämän jälkeen lapsi siirretään samaan yksikköön ja saman lääkärin potilaaksi kuin asperger-lapsemme on. Tolkun väkeä lastenpsykiatrialla.


Tänään istuin metsäretken jäljiltä hikiseen urheilualusasuun sonnustautuneena keittiön pöydän ääressä puhdistamassa jäisiä suppilovahveroita kuivuriin ja keräämässä voimia suihkuun menoon, kun lapsen ammatillinen tukihenkilö pamahti ovesta sisään. Kalenteristani puuttui merkintä. Olin vastikään luvannut lapselle tietokoneelle pääsyn eikä mikään mahti maailmassa voinut sitä asiaa muuttaa, ei edes monessa liemessä keitetty ammattilainen. Niinpä varta vasten häntä tapaamaan tullut tukihenkilö käytti ajan minun ja muiden lasten kanssa keskusteluun. Aika ei mennyt hukkaan millään muotoa mutta harmitti silti vähän. Toisaalta hyvä, että tukihenkilö näki, miten älylaitteiden hallitsema hänen asiakkaansa on. 

Puoli tuntia tukihenkilön poistumisen jälkeen ovesta lehahti kaksi perheohjaajaa. Toinen jutteli vanhempien kanssa perheen arki-iltojen helpottamisesta samalla kun toinen heitteli palloa kuopuksen kanssa. Kuopus oli onnellinen jakamattomasta huomiosta ja tuli ohjaajalle kertoneeksi tapauksesta, josta ei ollut viitsinyt vanhemmille mainita: lapsi oli ystävänsä kanssa näyttänyt kavereille judoheiton. Pienokaisemme oli heitettävä osapuoli ja alustana toimi paljas maa. Päähän oli kuulemma sattunut vain vähän aikaa. Yhdessä kuopus ja ohjaaja kertoivat asian vanhemmille.



Arki-iltojen aikatauluksi kaavailimme seuraavaa: kahdella nuorimmalla laitteet poistuvat käytöstä klo 19. Illan pakolliseen riehumiseen ja iltatoimiin on aikaa noin puolitoista tuntia.  Klo 21 loppuu iltalukeminen ja alkaa nukkuminen. Teinin laitteet poistuvat käytöstä viimeistään klo 22 minkä jälkeen hän pissattaa koirat ja käy nukkumaan. Puhelin ei yövy samassa huoneessa lapsen kanssa. Tarvittaessa pelisalin oveen asennetaan lukko, jota ei saa auki voiveitsellä. Lisäksi puoliso tutkii laitteiden lukitussovelluksien käyttömahdollisuuksia. Ongelma piilee siinä, että teini tarvitsee admin-oikeudet pystyäkseen toimimaan. Tälle adminille pitäisi pystyä asettamaan yliadmin. Vinkkejä vastaanotetaan.

Hoitava lääkäri soitti sovitusti tasan viikko tapaamisemme jälkeen. Kerroin etten ole ollut vihainen, varsin surumielinen kyllä. Painonhallinnasta puhuttaessa Ville kysyi olenko aiemmin harrastanut liikuntaa. Joo, sanoin. Tanssin kymmenen vuotta kilpaa, treenasin neljä iltaa viikossa plus valmennukset päälle, päälajin tueksi kävin kuntosalilla ja maastolenkeillä sekä ohjasin tanssiryhmiä. Ei ollut painonhallintaongelmia. Ai niinkö! Mutta tällainen harrastushan olisi hyvä elvyttää, tuumi Ville. Niin kai. Hän sääti jälleen tapansa mukaan lääkitystä: Escitalopram-annos säilyi onneksi ennallaan 10 milligrammassa mutta Pregabalinia lisättiin 300:sta 450 milligrammaan (3x150 mg). Kun olemme löytäneet naulan, pitää käyttää vasaraa, hän sanoi. Vai liekö ollut toisinpäin. Hän mainitsi jossain yhteydessä, ettei voi tietää kun hänellä ei ole lapsia, mihin oitis lupasin että voin lainata. Luurista kuului epämääräistä köhinää.



tiistai 14. marraskuuta 2017

Jopa eutyyminen

Aloituskäynnin jälkeen psykiatri on soittanut neljästi ja joka kerralla on lääkitystä säädetty hieman. Tänään näimme toista kertaa kasvokkain. Koko loppupäiväni sujui hyvän tuulen vallitessa ja ajoittain leveän virnistyksenkin. Kerroin, että hän on mukavuusalueellani. Kerroin myös, että olin kehunut häntä työterveyspsykiatrille, joka vastasi kuulleensa samaa muiltakin potilailta. Psykiatri, sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu), ilahtui positiivisesta palautteesta. Yleensä kuulemma tulee vain negatiivista. Ihmettelin. Joo joo, sanoi Ville, hänet on haastettu oikeuteenkin. Wooot? No, minulle hän on edelleen paras lääkäri ikinä. Kehitän jo mittavaa ahdistusta siitä ajatuksesta että mitä jos lääkäri vaihtuu!

(Sain näet tänään kuulla että työterveyslääkäri on vaihtunut aivan yllättäen. Taivahan vallat, taas on vastassa uusi ihminen. Nyt kaikki sormet, varpaat ja muut soveltuvat ruumiinosat ristiin sen puolesta, että uusi katsoisi hyväksi pitäytyä entisen laatimassa hoitosuunnitelmassa. Menen parin päivän päästä vastaanotolle. Sairauslomaa on joulukuun alkuun, mutta työnantaja toivoo jatkokäyntiä jo tässä vaiheessa, jotta sijaisen työsopimusta saadaan jatkettua ajoissa.)

Omakanta on näpsä paikka. Sieltä on helppo käydä tsekkaamassa missä olenkaan käynyt ja millainen käsitys hoitavalle taholle on kulloinkin jupinoistani jäänyt. Ensikäynnin jälkeen Ville oli kirjannut paljon asioita täysin oikein, mikä on yllättävää ottaen huomioon vuodatukseni laajuuden ja lääkärin hieroglyfejä muistuttavat muistiinpanot paperin marginaalissa. Ja sen, ettei hänen äidinkielensä ole suomi. Tänään yritin selittää hänelle mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin himmeli ja havukranssi. Yritin taas selittää myös sen, miten mahdotonta minun on saada lapsia tekemään asioita. (Ymmärrän, että se kuulostaa älyttömältä, ellei näitä tilanteita ole nähnyt itse.) Ensikäynnillä olen näköjään ollut avoimessa kontaktissa, jopa eutyyminen. (Ja sivumennen sanoen tk:n mukaan jalkaani vaivaa metatarsalgia: aristusta mediaalimalleolin dorsaalipuolelle, metatarsaali I-II:n distaalipään alueelle sekä distaalisen jalkaholvin seutuun, lateraalipuolella lievempi arkuus metatarsaali V:n proks.pään kohdalla. Okei.)

Lääkitystä säädettiin taas. Viime viikot on mennyt Pregabalin 2x150 mg ja Voxra 300 mg. SSRI Escitalopram, jota kevättalvesta asti olen napsinut 20 mg, vähennettiin ensin 15:een ja nyt 10:een milligrammaan. Joskus olisi kuulemma hyvä olla vihainenkin. Pregabalin selkeästi toimii ja siinä on vielä nostamisen varaa. Se on kysytyimpiä aineita katukaupassa Suomessa, kertoi Ville. Arvelin, että syön omani kuitenkin itse.

Hermoilu on vähentynyt, kerroin. Olen vuosikausia järsinyt kynsiäni mutta nyt ne ovat päässeet vähän kasvamaan. Rapsuttelin siinä puhellessani kynsinauhoja taaksepäin. Ville löi sormille ja komensi ettei saa. Haastanko sen oikeuteen?

Viikon sisään olen saanut kaksi nuorinta tenavaa pari kertaa mukaani koiralenkille metsään. Ensimmäisellä kerralla emme osanneet varautua valtavaan suppilovahverolöytöön. Niinpä palasimme kotiin korvat punaisina, pipot täynnä sieniä. Toisella kerralla muistimme ottaa ämpärin mukaan. Kasvikuivuri pöhisee pöhisemistään, makoisat joululahjat siellä rapsakoituvat.

Hiljalleen keriytyvät auki käsittämättömyyden kiemurat. Yksi lapsista sai vastikään diagnoosin Aspergerin oireyhtymä. Osasin odottaa sitä ja diagnoosin saaminen oli pelkästään helpotus. Kun kerroin asiasta lapselle, hän otti tiedon vastaan mutkattomasti. Monet oireyhtymässä esiintyvistä piirteistä kuvaavat hyvin myös minua.

Myös Savu sai diagnoosin: maksashuntti. Sillä on nyt maksapotilaan erikoisruoka, joka on ilmeisen hyvää, sillä sitä haluaisi ahmia koko zoo. Nähtäväksi jää, miten pitkälle sillä pärjätään. Korjausleikkaus ei tietenkään ole meidän resursseilla mahdollinen. Koetan olla kantamatta murhetta tulevasta ja iloita siitä, että koira näyttää voivan hyvin nyt.


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Surumielisesti hymyilee

Lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä hoputtaa ja saattaa runeberginomaisen kuopuksen kouluun kerran viikossa. Kolme perheohjaajaa edistää ja tukee muulla tavoin perheen hyvinvointia kerran viikossa. Myös syyslomalla. (Mies on tietenkin syyslomankin töissä ja minä mietin mistä hakisin turvapaikkaa.) Se hyvä, että henkilöt ovat nyt tovin pysyneet samoina ja ovat taitavia ammattilaisia ja mainioita persoonia. "Oman" ohjaajani kanssa alan seuraavaksi etsiä sopivaa terapeuttia Kelan pitkäkestoista terapiaa varten.

Työterveyden laaja B-lausunto tuli postissa. Sen mukaan olen ollut nykyisellä työnantajalla töissä vuoteen 2000 asti ja minulla on ollut virkasuhteen aikana neljä äitiyslomaa. Ynnä muuta pienempää hutaisua. Kai se seiskan taso sitten riittää lääkärinkin työssä. Pääasia, että hän osaa kohdata potilaan, kuunnella ja päätyy oikeisiin ratkaisuihin hoidon suhteen. Hämmentävin maininta lausunnossa oli "hieman surumielisesti hymyilee ilman selkeää syytä". Kuulostaa enemmän kioskikirjallisuudelta kuin lääkärinlausunnolta. Liitteenä oli työterveyspsykiatrin lausunto, jonka mukaan potilaan mieliala asettuu keskivaikean, toimintakyky vaikean masennuksen puolelle.

Ensi viikonlopuksi lapset menevät lomaperheeseen. Sosiaalityöntekijä muistutti taannoin ties monennenko kerran, että voin itsekin soitella perheeseen ja kysyä milloin voisi tulla. Hetken jo luulin että sossu on kärryillä tilanteestani, mutta ei. Jos pystyisin soittelemaan ympäriinsä ja järjestelemään asioita, voisin saman tien mennä töihin. (Lisäksi hän ei taida vieläkään ymmärtää että perheessä on myös kommunikointikykyinen isä.)


Nilkka ja jalkaterän sisäsyrjä ei vieläkään kestä kävelyä. Puolison ja perheohjaajien ohjastamana varasin ajan omalääkärille, vaikka tiedän ettei sille mitään voi tehdä. Pitkällinen lepo ja ystävän neuvoma tennispallohieronta on auttanut niin, että kotona pystyn kävelemään - mutta autapa armias kun välttämättömyyden pakossa tein lyhyen koiralenkin. Tänään onnutaan taas. Kaiken kukkuraksi yöllä heräsin käsittämättömän voimakkaaseen kipuun polvessa. Jalkaa oli täysin mahdoton vähänkään liikauttaa. Onneksi nukahdin ja aamulla herätessä ei polvessa ollut mitään vikaa. Näitä polviheräämisiä on tapahtunut vuosien mittaan harvakseltaan muutamia. Muistaisinko kysyä niistä samalla?

Eläinlääkäri halusi koiralta virtsanäytteen. Ulkoilutimme puolison kanssa Savua eilen kahdestaan puoli kuuden aikaan aamulla, toisella koira, toisella löylykauha. Koira suhtautui epäilevästi. 40 minuutissa saimme kokoon noin kymmenen millilitran kulta-aarteen. Näytteen jälkeen ell ilmoitti olevansa edelleen kuutamolla ja ohjaa meidät isommalle klinikalle ultraäänitutkimukseen. Koska klinikoilla on tapana vaatia käteismaksua eikä minulla ole rahaa, ell lupasi tälle klinikalle, että maksaa laskuni itse jos minä en maksa. Kohtuullista palvelua. (Konsultaation jälkeen haiman vajaatoiminta palasi epäiltyjen listalle. Se ei välttämättä näy verikokeissa sairauden alkuvaiheessa.) Laihtumisen lisäksi koira pissailee olohuoneen lattialle aivan kainostelematta. Ihanat Supershaggyni ovat mennyttä.

Teimme (käytännössä perheohjaaja aloitti ja puoliso jatkoi) syyskuulta toimeentulotukihakemuksen. Pieleen meni. Sain valmistujaisissa stipendin. Takautuvasti toimeentulotukea ei sitten muuten voi hakea, niin että kannattaa rustata hakemus visusti valmiiksi saman kalenterikuukauden puolella jonka ajalta tukea hakee. Tällä tavoin etukäteen hakiessa taas on hyvä olla kristallipallo, sillä hakemukseen pitäisi ilmoittaa kaikki tuen piiriin kuuluvat laskut.