tiistai 28. maaliskuuta 2017

Puistojumppaa ja terapiaa

Viimeksi vaikeaa, tänään täysin toivotonta. Mikään ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin Bloggeriin kirjautuminen. Edes minä en usko että kyse voi olla pelkästään käyttäjän tyhmyydestä. Itku pääsi, mutta lopulta pääsin minäkin. Ja muistanko vielä miten se - jotenkin vahingossa - tapahtui? En tietenkään.

Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin. 

Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.

Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.

Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.

Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.

Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.

Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Enkat

Hikihän siinä taas tuli kun yritin kirjautua Bloggeriin. Olenkohan kertaakaan onnistunut ilman tekstarikoodi- ja salasananvaihtorumbaa. Retrosumuaivolle ihan tuskaa tämä nykymeno, kohta ei kai pääse ruokakauppaankaan ellei ovella muista jotain koodia.

Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.

Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.

Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.

Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.

äkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.

Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.

Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu. 




lauantai 11. helmikuuta 2017

Yhdeksän ehjää varvasta



Lähes kolmen viikon unelias kotielämä päättyi vauhdikkaaseen paluuseen ihmisten ilmoille. Aamulla kyyditsin läheiseni kaupunkiin. Pois lähtiessä jonotin aikani 18 asteen pakkasessa automaatilla maksaakseni yhden (1) euron pysäköintimaksun. Maksun jälkeen on vartti aikaa suoriutua parkista ulos. Kävelin autolle ja totesin, että kuljettajan oven etäisyys naapuriautoon on noin 40 cm. Juuri silloin puhelin soi. Yleensä en vastaa kuin tutuille, mutta nyt hätäpäissäni vastasin outoon numeroon.

Psykiatri soitti. Se, jolle minusta tehtiin kiireellinen lähete. Hän kysyi, mahtoiko minulla olla varattuna aika hänelle tälle aamulle. Vastasin ettei minulla ole tietoa moisesta. Ujuttauduin samalla varovasti enkä ehkä kovinkaan sujuvasti kuskinpukille. Toinen jalka jumittui auton oven ja kynnyksen väliseen rakoon samalla kun hanskat putosivat maahan. Lääkäri kertoi mihin osoitteeseen vastaanottoaika oli lähetetty. Olen asunut siinä osoitteessa kyllä, 17 vuotta sitten. Niihin aikoihin en ollut mielenterveyspalvelujen asiakas. Sen jälkeen olen asunut kolmessa muussa osoitteessa, joista nykyisessä kymmenen vuotta. Osoitteeni on salainen.

Irrotin jalan yhdellä kädellä, kurkotin hanskat kapeasta ovenraosta ja ihmettelin, mistä lääkäri on saanut puhelinnumeroni, joka myös on salainen. Fonectasta kuulemma. Aha. Kiva. Minulle varattu aika on lähetetty myös tekstiviestinä, mutta epäselväksi jäi, kenelle.

Kerroin psykiatrille voimassa olevat yhteystiedot ja hän lupasi, että minulle lähetetään tuota pikaa uusi akuuttiaika. Puhelun jatkuessa peruutin ja pujottelin autoni yhdellä kädellä puomille ja ulos parkista ja lähdin ajamaan koululle. Kytkimen painaminen sattui, koska kytkinjalan varpaassa on mitä todennäköisimmin murtuma. Kaaduin alkuviikosta koiralenkillä. Koirilla ei ole osuutta asiaan, polanteen liukkaudella ja mieheltä lainatuilla viisi numeroa liian isoilla talvisaappailla kyllä. Oikea polvi mustana, vasen pottuvarvas murtunut. Diagnoosi on omani, koska terveyskeskus ei ottanut vastaan.

Kun puolitoista tuntia myöhemmin kurvasin koulun pihaan, opettaja, jonka tunneille olin menossa, ajoi vastaan ja vilkutti mennessään. Minulla oli kiire lounaalle, ennätin viime tipassa. Syötyäni hakeuduin lukujärjestykseen merkittyjä opetustiloja kohti. Liikuntarajoitteisena ajelin röyhkeästi autolla ympäri kampusta, kaikkien rakennusten ovien eteen. Luokan ovi oli lukossa eikä ketään näkynyt missään. Koetin muutamaan otteeseen soittaa opettajalle mutten saanut vastausta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän soitti ja kertoi missä ollaan. Siellä, missä piti olla vasta huomenna. Huomenna ollaan siellä missä piti olla tänään. 
Noissa kahdessa puolikkaassa koulupäivässä taisikin olla kylliksi, seuraavaksi on uudet kaksi viikkoa "lomaa".

Sain uuden ajan tekstiviestinä jo seuraavana päivänä. Pääsen lääkäriin ensi keskiviikkona. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Tämän päivän olen viettänyt lähes kokonaan sängyssä peiton alla. Ei vain jaksa. Eikä kiinnosta.


Kaupan talipallot ovat pahoja. Omatekemät maistuvat.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Erikoinen päivä

Kutsua lääkärille ei ole kuulunut mutta olo on silti hiukan valoisampi. Kävin vuodattamassa huoleni koulutusohjaajalle, joka lupasi auttaa itse ja järjestää käytännön apua siltä osin kuin pystyy. Aloin arvostaa kyseistä ammattikuntaa ihan uudella tavalla kuultuani hänen kysyvän
Oletko mahdollisesti aika vaativa itseäsi kohtaan?
vaikka olin vasta pääsemässä valittamisen alkuun. Muutenkin hän tuntui olevan heti kartalla ja kyselevän oikeita kysymyksiä. Väitti ettei kirjallisia tehtäviä tarvitse ottaa niin vakavasti, vähempikin työ niiden eteen riittää.

Viljelysuunnitelma nytkähtikin olennaisesti eteenpäin, kun sain apua ihan oikealta kasvihuoneyrittäjältä. Helpotti kummasti. Liiketoimintasuunnitelmaa en ole vilkaissutkaan tämän etäviikon aikana. Olen laiskotellut. Nukkunut yötä päivää. Arvelin, että se saattaa auttaa olotilaan. Taisin olla oikeassa.

Asuntolainalle saatiin taas yksi vuosi lyhennysvapaata. Kannattavaa liiketoimintaahan se pankin kannalta on, mikäs ettei. Korot ovat kuitenkin koko ajan kopisseet ajallaan.

Väsymys, masennusoireet, painonnousu jne. eivät välttämättä johdu kilpirauhasen vajaatoiminnasta mutta niillä voi silti hyvinkin olla tekemistä kilpirauhashormonin kanssa: soluissani ei ehkä ole riittävästi reseptoreita hormonille. Ei vastaanottoa. Mitä todennäköisimmin olen ns. säästöliekkitilassa. En nyt ala sönkätä aiheesta enempää, kun asiat löytyvät oikein ja selkeästi esitettyinä jo mainostamastani Kaisa Jaakkolan kirjasta Hyvän olon hormonidieetti. Hyvin motivoiva kirja. Ensimmäiset asiat joihin ryhdyn on 

*riittävä nukkuminen
*verensokerin heilahtelun hillintä ruokavaliolla
*päivittäin D3-vitamiini, Omega 3 -kalaöljykapselit, magnesiumtauraatti (iltaisin) ja sinkki

Jääkaappiin on ilmestynyt paljon vihreitä asioita ja rahkaa, kuivakaappiin pellavansiemeniä ja linssejä. Pakastimen marjavarasto hupenee niin että ropina käy. Suolistobakteerikanta pitää saada kuntoon, siksi ruokalusikallinen hapankaalia joka päivä. Maksaa pitää avittaa, siksi parsakaalia ja vihreää teetä. Ja niin edelleen. Kysyin puolisolta tuntuuko hänestä koskaan että menen äärestä laitaan. Kyllä, todellakin. Mutta näyttää siltä että hän on pikkuisen lähtemässä mukaan.

Tänään oli erikoinen päivä. Esikoinen kokkasi kotona ensi kertaa: laittoi päivälliseksi spagettia ja jauhelihakastiketta. Hänellä on seiskaluokalla kotitaloutta ja mikä yllätys, hän on innostunut siitä. Itse tehdyt ruuat ovat ihan sairaan hyviä. No juu, tämä ainakin oli. Teini aikoo ottaa kotitalouden myös kasiluokalle valinnaisena. Lukija ei ehkä osaa ihmetellä tätä riittävästi ennen kuin kerron, että kyseessä on entinen pullasorsa ja nirsoilun maailmanmestari. 

Keskimmäinen muru, kieltäytymisen maailmanmestari, tyhjensi tiskikoneen iloisesti hyräillen - raivottuaan tietenkin ensin ettei tyhjennä ollenkaan, ei tyhjennä kuin yläkorin ja ettei edes tiedä mihin mikäkin astia kuuluu. 

Puoliso laittoi iltapalaksi rahkapannarin takariviin unohtuneesta maitorahkasta, joka oli parasta ennen viime marraskuuta. Meillähän ei ruokaa heitetä pois ennen kuin se itse kävelee. Pannari oli taivaallisen hyvää.

Ja mitä minä tein sillä välin kun perhe uurasti? Hoivailin pari tuntia pelargonikokoelmaani talvetustilassa ja luin tuoreen puutarhalehden. Siinä on pitkä juttu pelargoneista.


maanantai 16. tammikuuta 2017

Eka kerta

Koululla. Asuntolassa. Netissä ekaa kertaa läppärin ja kännykkäliittymän avulla. Ja puolison ja yhden ystävän avulla. Viidenkympin läppäri tuli hankittua loppuvuodesta opinnäytetyön tekemistä varten. Mies vaihtoi siihen käyttöjärjestelmän ja tunki sen sisuksiin jotain roinaa lisää. Toistaiseksi työ ei ole edennyt sanallakaan. Löysin sentään viikonloppuna muistitikun, jossa tekeleeni on. Tämä viikko tehdään liiketoimintasuunnitelmaan olennaisesti liittyvää viljelysuunnitelmaa ja siihen olennaisesti liittyviä kasvikohtaisia viljelykaavioita. Kaaviot sain tänään valmiiksi. Luulisin. Päädyin perennapuolelta yksivuotisiin koristekasveihin, koska perennoista en löytänyt sitäkään vähää tietoa. Kävelevä perennatietokirjani on vuorotteluvapaalla.

Taivahan onneksi yksi päivä käytetään orvokin kylvöön.

Kirjallisten koulutöiden tekeminen takkuaa siis tavallistakin enemmän. Luultavasti siksi, että subjektiivisesti arvioiden masennus on pahentunut. Jaksaminen menee alamäkeä ja luisto on hyvä. Sain vastikään kiireellisen lähetteen psykiatrille, joka toivottavasti ainakin päivittää mielialalääkkeet. Tai jotain. En tiedä mitä. Terapia tulisi tarpeeseen mutta on käytännössä aika vaikea toteuttaa, kun asun siellä sun täällä. Sairauslomakaan ei oikein tule kysymykseen: kotona vointi on huonompi kuin koulussa. 

Teoriaopintoja on jäljellä vajaat viisi viikkoa ja niistä kolme on etäopintoja. Hiihtoloman jälkeen alkaa työssäoppiminen. Kun se syyskuussa loppuu, koulukin loppuu. Jo vähän aiemmin pitäisi tietää mitä tekee. Sen miettiminen nostaa stressipisteitä ja kelkkakeli senkun paranee. Mitä vaihtoehtoja minulla on? Järkevin vaihtoehto on palata virkatyöhön vähintäänkin talvikuukausiksi, sillä puutarhurin töiden saaminen lokakuusta alkaen on hippasen epätodennäköistä. Houkuttelevin vaihtoehto on irtisanoutua virasta saman tien ja jäädä etsimään puutarhurin töitä. Valinta ei olisi vaikea, jos olisi perheelle elanto. Puolisolla on viimein vakituinen työ (viiden kuukauden koeajalla) mutta palkka ei varsinaisesti hivele taivaita. Valinta ei olisi vaikea myöskään jos pääni olisi kunnossa. Kävelisin toimistoon ja kuittaisin ihan kohtuullisen palkkani loppuvuoden osalta melkoisen pienellä veroprosentilla. Ajattele mitkä näkymät: perheen molemmat aikuiset ansiotyössä! Sellainen tilanne meillä on ollut viimeksi vuonna 2003.

Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä elämme kesän ja syksyn. Aikuisopintorahani loppuu toukokuuhun. 

Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä maksamme asuntolainan, kun lyhennykset alkavat helmikuun alusta. Vieläkö saisimme lyhennysvapaata?

Kaiken tämän miettiminen tuntuu ylivoimaiselta, on kuin tumma, korkea pystysuora seinä edessäni. Ja sitten, yhtäkkiä, kun koko perhe on ruokapöydän ääressä, kaikki syövät tyytyväisinä, sama ruoka kelpaa jokaiselle eikä kukaan pelleile, provosoi eikä kilju, kaikki huolet ovat pois pyyhkäistyt ja pienen tuokion verran sieluuni paistaa aurinko.

torstai 29. joulukuuta 2016

Joululomaa lusimassa

Yllätyksekseni huomaan, että tätä blogia lukee vieläkin joku. Vaikkei kukaan sitä oikeastaan edes kirjoita. Vaatisi rauhaa ja keskittymistä, joka on hukassa, kuten kaikki muukin omaisuuteni useimmiten. Kiitos kumminkin sinulle, urhoollinen lukijani.

Joululoma tuli tarpeeseen, vaikka oma uuvuttavuutensa siinäkin on. Juuri ennen lomaa sairastimme flunssan koko perhe, minä viimeisenä. Ja jo sitä ennen väsähdin jatkojalostustunneilla henkisesti niin, että jouduin poistumaan kesken päivän ja pitämään pari rokulipäivää. Väitän olleeni välillä paremmassakin kunnossa kuin nyt. 

Lääkitys on muuttunut sen verran, että tyroksiini jäi pois, koska julkisella puolella sitä ei minulle kirjoiteta eikä yksityiselle menoon ole resursseja. Katsotaan parin kuukauden kuluttua, miltä veriarvot näyttävät. Beetasalpaajat tuottivat paremmat verenpainelukemat kuin minulla on ollut vuosikymmeniin, joten niiden kanssa jatketaan ilomielin. Mielialalääkitys on ennallaan. Ystävän suosituksesta kalaöljy- ja d-vitamiinikapseleiden uutena kaverina on Ubikinoni koentsyymi Q10. Luettavana on kierrätettyjen terveyslehtien lisäksi Kaisa Jaakkolan kirjat. Kai siinä vointi kohenee, kun noita lueskelen makuuasennossa suklaakonvehteja popsien.

Jostain syystä magnesium unohtuu vielä useimmiten purkkiin, vaikka tämän videon nähtyäni olen vakuuttunut, että juuri siinä olisi avain kaikkeen.

Lapsesta on painava huoli ja omat konstit vähissä. Se todennäköisesti vetää mielialaani rotkon reunaa kohti. Kotielämä on entistäkin kuluttavampaa. Olemme hakeutuneet avun piiriin, mutta apu on ainakin tähän asti ollut lähinnä jonkinlaista hym-hym-hyminää. Viikkoa ennen joulua ja jouluna lapset olivat yhden yön muiden hoivissa. Helpotti hiukan, mutta kovin lyhyitä tuokioita nuo palautumista ajatellen ovat. Puoliso on töissä ja me koululaiset vielä pari viikkoa lomalla. Vielä olen jaksanut ajaa lapset edes hetkeksi pihalle ja ruokkia heidät. Muun ajan ovat hunningolla, toisin sanoen tietokoneella tai kännykällä ja/tai tappelevat keskenään.

Aurinko on paistanut kahtena päivänä. Välitön seuraus: muistin kastella huonekasvit merilevällä, ryntäsin selailemaan siemenkauppojen tarjontaa ja tein muistaakseni kolme tilausta, lähetin yhden omaperäisen siemenkirjeen kierrokselle, käyskentelin (ja pelasin jalkapalloa) puutarhassa ja keksin ilmiselvän ratkaisun pariin kohtaan, joita olen miettinyt vuosikaudet.

Muuten joulunaika on kulunut kuusen alla pyllistellen. Kun aatonaattona menimme joulukuusta ostamaan, kauppiaalla oli jäljellä neljä. Valitsimme kauniin mutta hyvin paksurunkoisen latvakuusen. Kuusenjalkaan ei rungon lisäksi paljon vettä mahdu. Niinpä lisään sitä lähes joka kerta ohi kulkiessani. Koreografiaani osallistuvat poikkeuksetta myös koirat. Kuusi on onneksi siimalla kiinni kattokoukussa.

Koirista muistui mieleeni vastikään kuulemani näppärä niksi. Kun koirasi on vapaana pihalla eikä halua tulla sisään vaikka kutsut sitä, soita ovikelloa. Koira ryntää heti keittiön ikkunaan katsomaan kuka tulee.

 

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Loman näännyttämä

Syysloma. Uuvuttavaa. Loputonta. Hirveää. Teinille on tosiaan kasvanut järki päähän, hän tekee niin kuin minä sanon. Sen sijaan kahdella pienemmällä ei ole korvia ollenkaan, olen heille pelkkää ilmaa. Vasta kun lasken 1-2-3... yhdeksikön kohdalla kysytään mitä. Mitä muka pitää tehdä. Miksi. Miks aina mä. En mä osaa. En mä jaksa. Mun jalat/kädet ei toimi. Joka ikinen hammaspesu, pukeutuminen, ateria ja nukkumaanmeno - puhumattakaan ulkoilusta tai kotiaskareista. Kaikki voimani menevät perustoimintojen edes auttavaan pyörittämiseen.

Kymmeneen laskemista on jouduttu käyttämään niin paljon, että koirat alkavat nykyään haukkua jo kakkosen kohdalla.

Ulkoilumme on kävelyä metsässä, tasapainoilua puunrungoilla, hyppelyä rantakiveltä toiselle, kepin heittoa koirille, piilosta, vakoilua. Lapsilla on hauskaa. Mutta ei se auta. Seuraavana päivänä heidän ulos saamisensa on vähintään yhtä vaikeaa.

Takavarikoin kännykät ja piilotin tietokoneen hiiren. Lapset alkoivat lukea ja leikkiä. Eivät kuitenkaan totella. Vasta perjantai-iltana valittivat kun ei ole kännykkää. Lupasin puhelimen sille, joka pesee hampaansa ja pukee yöpuvun päälle. Ja kas, ihme tapahtui! Viidessä minuutissa oli hommat hoidettu ja rauha talossa. Isä ja äiti saivat katsoa Vain elämää.

Tänä viikonloppuna mies on kaveriensa kanssa, lapset viimeinkin lomaperheessä. Ihanaa olla yksin kotona, ihan rauhassa. Neljää Ruusua mukaillen
Nyt on väsyneen äidin vapaapäivä,
kukaan ei tarvitse minua tänään
Tahdon omistaa minulle vuorokauden,
unohtaa pyykit ja tiskivuoren
Olla yk-sis-tään!
Maanantaina kävin omalääkärillä. Ajatuksenani oli lääkkeiden vähentäminen, mutta sainkin entisten lisäksi beetasalpaajat. Pyritään hidastamaan sykettä ja sitä kautta alentamaan verenpainetta. Ensimmäinen lääkäri, joka reagoi älyttömään leposykkeeseeni (80-100) vaikka olen monelle sitä esitellyt. Kokeillaan beetasalpaajia kuukausi ja palataan asiaan. Ensi maanantaina menen verikokeisiin: maksa, munuaiset, suola, sokeri, rasva - niin olikohan tämä lähete vai ostoslista?

Aroniakattaus odottaa peuroja