maanantai 19. kesäkuuta 2017

Sinivaloissa

Lapsen kolme päivää työssäoppimassa ja kolme yötä opiskelija-asuntolassa sujuivat yllättävän hyvin. Saan lapset tekemään kanssani yhteistyötä, kun olen heidän kanssaan kahden. Jos paikalla on kaksi tai kolme ipanaa, peli on menetetty. Hänellä oli omia hommia taimistolla: kuljetti kasveja maitokärryllä ja kasteli hajottajalla, no, jotakuinkin kaiken. Kollegani järjesti hänelle bambukepeistä esteradan, saippuakuplia, ennätysaikojen juoksemista ja ties mitä viihdykettä. 

Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.

Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.

Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.

Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.

Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.

Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kirva ja kaivinkone


Perheen asiat teettävät töitä ja palavereissa ramppaamista mutta näyttävät myös kallistuvan aavistuksenomaisesti parempaan päin. Ainuttakaan täyttä viikkoa ei taida tähän työssäoppimisjaksoon mahtua, sillä jokainen palaveri aiheuttaa koko päivän poissaolon, pahimmassa tapauksessa kahden päivän. Juhannuksen ympärillä on kaksi näyttöviikkoa, silloin ei toivottavasti ole muuta.

Perhetyöntekijät käyvät meillä elokuulle asti joka toinen lauantai. Tosin viime lauantaina tulikin vain toinen heistä ja seuraavana sovittuna päivänä ei pääse kumpikaan. Ja heinäkuu on tietysti lomaa.

Oman kunnan nimetyn sosiaalityöntekijän kanssa viimeisin palaveri sujui asiallisissa ja positiivisissa merkeissä. Otin hänet vastahakoisesti oman pöytäni ääreen, mutta tällä kertaa todella tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Mietin kuka sossulle on sanonut ja mitä. Puoliso tuli ajatelleeksi, että ehkä hänelläkin on jokin lääkitys - joka tällä kertaa oli tasapainossa. Tai sitten perhetyöntekijäin läsnäolo vaikutti.

Olen pohdiskellut omaa miellyttämisenhaluani ja vaativuuttani, täydellisyyden vaatimista itseltä ja virheen mahdollisuuden kammoksuntaa. Kaikkein eniten pelkään että tulee sanomista. Haluan toimia aina niin ettei voi tulla. Tällaisilla ajattelu- ja toimintatavoilla pitäisi tiemmä olla juuret lapsuudessa. Aiemmin en ole niitä nähnyt, mutta nyt verho on ehkä hieman raollaan. 1970- ja 1980-luvuilla ei tiedetty erityisherkkyydestä mitään. Hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpiävä tenava oli ujo ja turhan arka. Syömätön lapsi oli yksiselitteisesti nirso. Luultavasti minusta on tuntunut, että minussa oli jotain vikaa, en täyttänyt odotuksia. Vaikkei sitä ehkä ole minkäänlaisilla sanoilla sanottu, olen aistinut tai tulkinnut sen. Tästä eteenpäin en ole vielä päässyt enkä ehkä pääsekään ilman ammattilaisen apua.

Terapeuttini on edelleen poissa töistä. Lääkärini soitti, kyseli miten voin ja pahoitteli väliinputoamistani. Hän kertoi että terapeutti tuskin palaa töihin ja hän itsekin on vaihtamassa työpaikkaa. Sain ajan saman keskuksen sosiaalityöntekijälle (nyt vain odottelen kauanko menee ennen kuin hänkin pakkaa kamppeensa) ja tapasin hänet eilen. Hän lupasi selvitellä millä elämme sen ajan, jolloin aikuisopintotukea ei enää tule mutta opinnot jatkuvat. Saatan saada Kelan opintotukea. Toivottavasti hän voi myös selvittää, voinko saada lääkäriltä lausunnon, joka toimisi niin vahvana perusteena virasta irtisanoutumiselle, etten joutuisi karenssiin. Perhetyöntekijän mukaan tämä on mahdollista. Sosiaalityöntekijä lupasi järjestää minulle lääkäriajan tätä varten.

Puhuimme pitkään siitä, miksi haluan nykyisestä virastani pois. Olenko pohtinut asiaa joka kantilta vai tekemässä hätäratkaisua? Arvioinko työn sopimattomuutta masennuksen läpi vai realistisesti? Onko mahdollista vaihtaa rakennusta jossa työskentelen? Voiko muuttaa työnkuvaa? Onko jokin osa tehtävistäni mieluisia, sellaisia joista suoriutuisin jatkossa? Sossu tuntui ymmärtävän vuodatukseni. Hän sanoi ettei töissä pidä olla omien arvojen vastaisesti. Jollekin säännöllinen, hyvä palkka on riittävä arvo. Joku toinen pitää tärkeämpänä sitä että kokee työnsä merkitykselliseksi. Kerroin, etten viranhoidossa oikein koskaan ollut varma mitä, miten ja miksi pitää tehdä. Sain jatkuvasti eteeni kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia, ja yhä uusia miljoonan ikonin tietokoneohjelmia, joihin en saanut koulutusta. Aika tuntui pysähtyneen, työpäivä uuvutti, happi loppui, miltei nukahdin istualleni. Pienetkin työtehtävät vaativat suuren ponnistuksen. Puhelin oli toiseksi tärkein työvälineeni ja suurin kauhistukseni. Johtajuus oli hukassa. Tunsin etten ymmärrä mistään mitään ja odotin, milloin muut huomaavat sen. Taimistolla olen varma siitä mitä teen ja miksi teen. Ja jos joskus en tiedä, kysyn ja saan selkeän vastauksen. Työpäivä on läpeensä kiva ja loppuu ennen kuin ehdin kelloa vilkaistakaan. Kroppa väsyy toisinaan, mieli ei koskaan. Työpaikkaohjaaja vertasi minua kirvaan: aina intoa täynnä hyökkäämässä seuraavan kasvin kimppuun.

Sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että terapia-asiaan palataan vasta syksyllä, jolloin olen lopettanut kahdella paikkakunnalla asumisen ja paikalliset terapeuttiresurssit on ehkä saatu jonkinlaiseen kuosiin.

Yksi lähiajan haasteista on koululaisten kesäloma. Pienimmän tuon muutamaksi päiväksi toppiin mukaan. Työpaikkaohjaajalta, ohjaavalta opettajalta ja asuntolanhoitajalta on lupa. Sitä en sitten osaa sanoa, mitä työnteosta tulee pienokaisen mukana ollessa. Ja mitä tulee lasten koko kesäkuusta, kun isä on töissä ja äiti topissa. Kokopäiväistä tietokoneella ja puhelimella viihtymistä, syömisen ja juomisen, ulkoilun ja kesän unohtamista kai.

Eilen aamulla nousin puoli seitsemältä ja kävin laskemassa lapset. Yksi puuttui. Kyselin sisaruksilta. Vanhin tiesi kertoa että nuorin lähti jo. Ennen puolta seitsemää kouluun, joka alkaa puoli yhdeksältä ja jonne on 900 metriä matkaa. Jännitti kai ettei vain myöhästy uimahalliretkeltä. Kävin katsomassa ja viemässä retkieväät. Siellä se istui, pieni mytty koulun portailla, lippa silmillä, seinään nojaten. Minun rakkaani. Tänä aamuna neuvoin puhelimessa keskimmäiselle miten hän antaa pienimmälle särkylääkkeen. Keskimmäinen, joka kotona ollessani on niin pieni, että minun pitää voidella hänen leipänsä, oli yhtäkkiä iso, pätevä, tärkeä ja taitava. Lähes virallinen. Pienimmän päätä kuulemma särki ja jalat olivat poikki. Yskäkin voi tarttua toisiin, ei mitenkään voi mennä kouluun. Sain hänet viimein taivuteltua koulutielle taas kerran - vaikka vielä lähdön hetkellä tuli yksi puhelu: en voi mennä kouluun, en löydä lenkkareita.

Kesäkukkien taimet ja talvetetut kasvit muuttivat viikonloppuna katetulle terassille, tomaatit kasvihuoneeseen. Pelargoneille ja verenpisaroille vaihdoin multia useamman päivän ajan. Ei enää pakkasia tälle keväälle, kiitos. Kesäkukkakasvatuksiani ihmettelen joka kevät: olen esikasvattanut mitä mieleen juolahtaa miettimättä mitä niillä teen, mihin istutan ja sopivatko yhteen. Joka vuosi myös kylvän jotakin lajia tolkuttomat määrät. Joka vuosi päätän, että esikasvatan ensi keväänä vain köynnöksiä ja samettikukkia. Hah.

Pelargoneja oli tarkoitus vähentää. Maaliskuussa niitä oli 108, nyt noin 130 vaikka muutama on kuollut.

Topissa olemme lisänneet kasveja siemenestä, pistokkaasta, sivusilmusta, versosta, jakamalla ja varttamalla. Tänään ruukutin, lannoitin, kalkitsin, leikkasin ja tuin talvella varttamani omenapuut. Olemme myös sekä perustaneet että siistineet puutarhan monivuotisia istutuksia - ja ajaneet kaivinkoneella! Kapine osoittautui paljon helppokäyttöisemmäksi kuin Avant, jonka kanssa olen milloin etupyörät ilmassa, milloin kauhallinen haketta kyydistä pudonneena äkkipäisten liikkeiden vuoksi. Anna kaasua vähän, mitään ei tapahdu. Anna vähän enemmän, lennähdät viisi metriä eteenpäin, hattu lentää päästä kuin Aku Ankalla.


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Muutto peilikuvaan

Uusi yhdentoista viikon työssäoppimisjakso on alkanut. Kesäkuun loppuun asti paiskitaan taimistohommia perennojen, pensaiden ja puiden tuottamista opiskellen. Top-paikkani on paras ja ihanin kuviteltavissa oleva ja top-ohjaajani on niin timanttinen ettei sitä edes voi kuvitella ellei ole itse nähnyt. On hyvin vapauttavaa työskennellä, kun työnjohto on priimaa. Tiedän koko ajan mitä, miten ja miksi teen nyt ja seuraavaksi. Kun kysyn, saan saman tien selkeän vastauksen. Kun unohdan, saan kertauksen ilman ihmettelyä ja silmien pyörittelyä. Hintana parhaasta mahdollisesta opetuksesta ja mielenrauhaa huokuvasta opiskelumiljööstä on se, että asun koululla kaiken kesää.

Tänään opin, miten ja miksi kuusen ja pihdan taimelle tehdään uusi latva. Olin kuvitellut, että puut vain kasvavat taimistolla kaikessa rauhassa kunnes tulevat myynti-ikään. Mitä vielä. Niiltä pätkäistään aina välillä latva, mikä aiheuttaa leikkuukohdan alapuolisten silmujen aktivoitumisen ja puun tuuhistumisen. Sopivasta yläoksasta taivutellaan vähitellen uusi latva tukikepin avulla. Samaa hommaa teimme viime syksynä omenapuille. No ja minkä tähden puun sitten pitää tuuhistua? Koska tuuhea puu menee kaupaksi, normaalia luonnollista kasvutapaansa noudattava ei.

Viime perjantaina muutin. Aamulla en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta puoli neljään mennessä iltapäivällä olin muuttanut ja tehnyt loppusiivouksen. Tein tilaa nuorelle opiskelijalle, joka oli tullut kiusatuksi entisessä solussaan. Mielelläni vaihtaisin muutaman sanan niiden #¤%& pässinpäisten idioottien kämppäkaverien kanssa. Uusi asunto on entisen peilikuva, minkä pitäisi tehdä hyvää aivoille, heh. Eilen sain asuntolanhoitajalta muurahaisbaarin ja nyt uuden residenssin puistattavat alivuokralaiset näkyvät kaikonneen. Käyttöohjeessa luvattiin, että ne katoavat kahdessa viikossa, mutta en ajatellut reklamoida.

Uusi terapeuttini sairastui ilmeisen vakavasti, koska siltä suunnalta ei ole kuulunut pihaustakaan. Tai sitten minut on vain unohdettu. Tai ehkä uusi vastaanottoaika on jälleen lähetetty osoitteeseen, jossa asuin 17 vuotta sitten. Ei, en ole soittanut ja kysellyt perään. Jos pystyisin sellaiseen, en tarvitsisi terapiaa. Tänään en ottanut lääkkeitäni, koska ne loppuivat eilen eikä ollut rahaa käydä apteekissa. Iltapäivällä olo oli kuin ukkosen edellä. Otsalohko tuntui painavalta ja olo väsyneen hälläväliltä. En tiedä johtuiko lääkkeen puutteesta vai levottomasti nukutusta yöstä. Ukkosta ei ainakaan tullut.

Kotona puutarhahommat ovat alkaneet nihkeästi. Perennanjämät ja talvisuojat olen saanut siivottua pois ja puuvartiset jätteet kuskannut kylän juhannuskokkoon. Muutaman betonisomisteen toin varastosta ja sirottelin sinne tänne etupihalle. Eipä siellä paljon muuta olisi voinut tehdäkään, kun lunta tulvillaan on raikas talvisää. Montako vuodenaikaa mahtuu yhteen päivään?

Pelastakaa Lapset ry oli vähällä löytää meille tukiperheen mutta ei sitten kuitenkaan. Huoneet eivät riittäneet. Joskus pessimistikin pettyy. Uusia perheitä koulutetaan toukokuussa, jospa siellä olisi meille oma?

Joka ilta kämpillä suunnittelen liiketoimintasuunnitelman tekoon ryhtymistä. Ikävä kyllä tässä tapauksessa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sen sijaan olen keskittynyt vaihtokauppoihin. Olen päässyt eroon kämpille kulkeutuneista pelargonien varmuuskopioista, joille olisi piankin täytynyt vaihtaa mullat ja isommat ruukut. Vaihtarina olen saanut muun muassa varastohyllyn, päiväkahvit ja kehtolehden taimen.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Puistojumppaa ja terapiaa

Viimeksi vaikeaa, tänään täysin toivotonta. Mikään ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin Bloggeriin kirjautuminen. Edes minä en usko että kyse voi olla pelkästään käyttäjän tyhmyydestä. Itku pääsi, mutta lopulta pääsin minäkin. Ja muistanko vielä miten se - jotenkin vahingossa - tapahtui? En tietenkään.

Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin. 

Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.

Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.

Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.

Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.

Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.

Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Enkat

Hikihän siinä taas tuli kun yritin kirjautua Bloggeriin. Olenkohan kertaakaan onnistunut ilman tekstarikoodi- ja salasananvaihtorumbaa. Retrosumuaivolle ihan tuskaa tämä nykymeno, kohta ei kai pääse ruokakauppaankaan ellei ovella muista jotain koodia.

Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.

Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.

Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.

Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.

äkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.

Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.

Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu. 




lauantai 11. helmikuuta 2017

Yhdeksän ehjää varvasta



Lähes kolmen viikon unelias kotielämä päättyi vauhdikkaaseen paluuseen ihmisten ilmoille. Aamulla kyyditsin läheiseni kaupunkiin. Pois lähtiessä jonotin aikani 18 asteen pakkasessa automaatilla maksaakseni yhden (1) euron pysäköintimaksun. Maksun jälkeen on vartti aikaa suoriutua parkista ulos. Kävelin autolle ja totesin, että kuljettajan oven etäisyys naapuriautoon on noin 40 cm. Juuri silloin puhelin soi. Yleensä en vastaa kuin tutuille, mutta nyt hätäpäissäni vastasin outoon numeroon.

Psykiatri soitti. Se, jolle minusta tehtiin kiireellinen lähete. Hän kysyi, mahtoiko minulla olla varattuna aika hänelle tälle aamulle. Vastasin ettei minulla ole tietoa moisesta. Ujuttauduin samalla varovasti enkä ehkä kovinkaan sujuvasti kuskinpukille. Toinen jalka jumittui auton oven ja kynnyksen väliseen rakoon samalla kun hanskat putosivat maahan. Lääkäri kertoi mihin osoitteeseen vastaanottoaika oli lähetetty. Olen asunut siinä osoitteessa kyllä, 17 vuotta sitten. Niihin aikoihin en ollut mielenterveyspalvelujen asiakas. Sen jälkeen olen asunut kolmessa muussa osoitteessa, joista nykyisessä kymmenen vuotta. Osoitteeni on salainen.

Irrotin jalan yhdellä kädellä, kurkotin hanskat kapeasta ovenraosta ja ihmettelin, mistä lääkäri on saanut puhelinnumeroni, joka myös on salainen. Fonectasta kuulemma. Aha. Kiva. Minulle varattu aika on lähetetty myös tekstiviestinä, mutta epäselväksi jäi, kenelle.

Kerroin psykiatrille voimassa olevat yhteystiedot ja hän lupasi, että minulle lähetetään tuota pikaa uusi akuuttiaika. Puhelun jatkuessa peruutin ja pujottelin autoni yhdellä kädellä puomille ja ulos parkista ja lähdin ajamaan koululle. Kytkimen painaminen sattui, koska kytkinjalan varpaassa on mitä todennäköisimmin murtuma. Kaaduin alkuviikosta koiralenkillä. Koirilla ei ole osuutta asiaan, polanteen liukkaudella ja mieheltä lainatuilla viisi numeroa liian isoilla talvisaappailla kyllä. Oikea polvi mustana, vasen pottuvarvas murtunut. Diagnoosi on omani, koska terveyskeskus ei ottanut vastaan.

Kun puolitoista tuntia myöhemmin kurvasin koulun pihaan, opettaja, jonka tunneille olin menossa, ajoi vastaan ja vilkutti mennessään. Minulla oli kiire lounaalle, ennätin viime tipassa. Syötyäni hakeuduin lukujärjestykseen merkittyjä opetustiloja kohti. Liikuntarajoitteisena ajelin röyhkeästi autolla ympäri kampusta, kaikkien rakennusten ovien eteen. Luokan ovi oli lukossa eikä ketään näkynyt missään. Koetin muutamaan otteeseen soittaa opettajalle mutten saanut vastausta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän soitti ja kertoi missä ollaan. Siellä, missä piti olla vasta huomenna. Huomenna ollaan siellä missä piti olla tänään. 
Noissa kahdessa puolikkaassa koulupäivässä taisikin olla kylliksi, seuraavaksi on uudet kaksi viikkoa "lomaa".

Sain uuden ajan tekstiviestinä jo seuraavana päivänä. Pääsen lääkäriin ensi keskiviikkona. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Tämän päivän olen viettänyt lähes kokonaan sängyssä peiton alla. Ei vain jaksa. Eikä kiinnosta.


Kaupan talipallot ovat pahoja. Omatekemät maistuvat.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Erikoinen päivä

Kutsua lääkärille ei ole kuulunut mutta olo on silti hiukan valoisampi. Kävin vuodattamassa huoleni koulutusohjaajalle, joka lupasi auttaa itse ja järjestää käytännön apua siltä osin kuin pystyy. Aloin arvostaa kyseistä ammattikuntaa ihan uudella tavalla kuultuani hänen kysyvän
Oletko mahdollisesti aika vaativa itseäsi kohtaan?
vaikka olin vasta pääsemässä valittamisen alkuun. Muutenkin hän tuntui olevan heti kartalla ja kyselevän oikeita kysymyksiä. Väitti ettei kirjallisia tehtäviä tarvitse ottaa niin vakavasti, vähempikin työ niiden eteen riittää.

Viljelysuunnitelma nytkähtikin olennaisesti eteenpäin, kun sain apua ihan oikealta kasvihuoneyrittäjältä. Helpotti kummasti. Liiketoimintasuunnitelmaa en ole vilkaissutkaan tämän etäviikon aikana. Olen laiskotellut. Nukkunut yötä päivää. Arvelin, että se saattaa auttaa olotilaan. Taisin olla oikeassa.

Asuntolainalle saatiin taas yksi vuosi lyhennysvapaata. Kannattavaa liiketoimintaahan se pankin kannalta on, mikäs ettei. Korot ovat kuitenkin koko ajan kopisseet ajallaan.

Väsymys, masennusoireet, painonnousu jne. eivät välttämättä johdu kilpirauhasen vajaatoiminnasta mutta niillä voi silti hyvinkin olla tekemistä kilpirauhashormonin kanssa: soluissani ei ehkä ole riittävästi reseptoreita hormonille. Ei vastaanottoa. Mitä todennäköisimmin olen ns. säästöliekkitilassa. En nyt ala sönkätä aiheesta enempää, kun asiat löytyvät oikein ja selkeästi esitettyinä jo mainostamastani Kaisa Jaakkolan kirjasta Hyvän olon hormonidieetti. Hyvin motivoiva kirja. Ensimmäiset asiat joihin ryhdyn on 

*riittävä nukkuminen
*verensokerin heilahtelun hillintä ruokavaliolla
*päivittäin D3-vitamiini, Omega 3 -kalaöljykapselit, magnesiumtauraatti (iltaisin) ja sinkki

Jääkaappiin on ilmestynyt paljon vihreitä asioita ja rahkaa, kuivakaappiin pellavansiemeniä ja linssejä. Pakastimen marjavarasto hupenee niin että ropina käy. Suolistobakteerikanta pitää saada kuntoon, siksi ruokalusikallinen hapankaalia joka päivä. Maksaa pitää avittaa, siksi parsakaalia ja vihreää teetä. Ja niin edelleen. Kysyin puolisolta tuntuuko hänestä koskaan että menen äärestä laitaan. Kyllä, todellakin. Mutta näyttää siltä että hän on pikkuisen lähtemässä mukaan.

Tänään oli erikoinen päivä. Esikoinen kokkasi kotona ensi kertaa: laittoi päivälliseksi spagettia ja jauhelihakastiketta. Hänellä on seiskaluokalla kotitaloutta ja mikä yllätys, hän on innostunut siitä. Itse tehdyt ruuat ovat ihan sairaan hyviä. No juu, tämä ainakin oli. Teini aikoo ottaa kotitalouden myös kasiluokalle valinnaisena. Lukija ei ehkä osaa ihmetellä tätä riittävästi ennen kuin kerron, että kyseessä on entinen pullasorsa ja nirsoilun maailmanmestari. 

Keskimmäinen muru, kieltäytymisen maailmanmestari, tyhjensi tiskikoneen iloisesti hyräillen - raivottuaan tietenkin ensin ettei tyhjennä ollenkaan, ei tyhjennä kuin yläkorin ja ettei edes tiedä mihin mikäkin astia kuuluu. 

Puoliso laittoi iltapalaksi rahkapannarin takariviin unohtuneesta maitorahkasta, joka oli parasta ennen viime marraskuuta. Meillähän ei ruokaa heitetä pois ennen kuin se itse kävelee. Pannari oli taivaallisen hyvää.

Ja mitä minä tein sillä välin kun perhe uurasti? Hoivailin pari tuntia pelargonikokoelmaani talvetustilassa ja luin tuoreen puutarhalehden. Siinä on pitkä juttu pelargoneista.