sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Selkenevää

Maailman paras työterveyshuolto, saanko mainostaa? Mainostan silti. Aava. Ainakin se toimipiste ja se työterveyslääkäri, joiden potilas minä olen.

Menin maanantaiaamuna vastaanotolle perheohjaaja-tukihenkilöni kanssa. Lääkäri oli saanut viikon aikana työterveyshoitajalta varsin ansiokkaan yhteenvedon tilanteestani ja ilmoitti oitis, että hänen mielestään minun ei kannata palata nykyiseen työpaikkaani edes kokeilumielessä. Hän esitteli suunnitelman, jonka mukaan jään pitkälle sairauslomalle, joka aloitetaan lyhyemmissä kahden kuukauden pätkissä "Kelan vuoksi". Sairausloman aikana hakeudun (perheohjaajan tukemana) hyvälle terapeutille pitkäkestoiseen terapiaan. Aikanaan, kun stressitekijät ovat vähentyneet ja vointini on jo hyvä, edetään työkokeiluun puutarha-alalle. Yritykseen, joka sitoutuu palkkaamaan minut töihin, mikäli kokeilu sujuu hyvin. 

Jääkauden aikainen siirtolohkare vierähti sydämeltäni.

Lääkäri muistutti vielä, että kun työsuhteeni alkaa lokakuun alussa, työterveyspalvelut ovat käytettävissäni muissakin asioissa aina siihen asti kun työnantajani päättää työsuhteen. Työnantajalla on siihen kuulemma oikeus, en sen tarkemmin käynyt selvittämään millä aikataululla ja millaisen lausunnon perusteella. Jo heti ensimmäiseen sairauslomatodistukseen tuli suostumuksellani lausunto työssäjatkamismahdollisuuksista: "Hoito ja kuntoutus kesken, ei palaa näillä näkymin nykyiseen työhönsä".

BDI-testin tulos livahti jälleen vaikean masennuksen puolelle. Sain lokakuun alkuun ajan työterveyspsykiatrille, joka voi sitten tarkentaa diagnoosia. Myös fibromyalgia merkittiin lääkärintodistukseen.

Vastaanottokäynnin jälkeen olo oli kuin keväisellä peipposella, mutta tämä oli vasta alkua. Torstai-iltana meille rantautui perheohjaajien kolmikko, joista uusin, pitkä ja kovaääninen mies, valloitti lapset saman tien. Jumppasi ja pelasi Unoa heidän kanssaan, ihaili trampoliinitemppuja, lupasi viedä retkille ja uimahalliin ja kokata lasten kanssa pizzaa meille kaikille. Toinen, jo pitkältä ajalta tuttu ohjaaja jatkaa keskusteluja vanhempien kanssa ja kolmas tulee kerran viikossa aamuisin auttamaan lasten kouluun lähettämisessä. Sosiaalitoimen päätöksellä tällä poppoolla jatketaan ainakin tammikuun puoliväliin asti. Kiitos, veronmaksajat.

Clematis 'Ville de Lyon' pilvikirsikan oksistossa
 
Jatkan terassilla nukkumista jääpussi nilkan ympärillä, kuorsaava kissa pinon päällimmäisenä. Viime yönä oli kahdeksan astetta lämmintä ja minun tuli kuuma, piti heittää peittoa välillä sivuun. Hankin terassille Clas Ohlsonin alesta aurinkokennolla toimivan kauniin valoketjun. Myös lahdenpoukaman joutsenet jatkavat yhä kesänviettoa huudellen ja loiskien. 

Pelargonit ovat vielä ulkona ja ahkeraliisan pistokkaat ottamatta. Neljäkymmentä perennan ja puun tainta odottaa istuttajaansa. Kaksi istutusaluetta pitäisi uusia, kolmas, keskeneräinen, saattaa valmiiksi. Paljon olisi poistettavaa perennaa mutten viitsi enää kylän väelle vastineetta jakaa eikä ostajia löydy. Postittamalla löytyisi, mutta siihen ei ole voimavaroja.

Mielialani on paljon paljon parempi. Mahdotonta kuitenkaan sanoa, mikä osuus on uudella lääkkeellä ja mikä tulevaisuuden selkenemisellä. Olen nyt nostanut Pregabalinin täyteen annokseen, 2 x 75 mg/vrk. Toimeliaisuuden aste on ennallaan. Päivät kuluvat samaisella terassin sohvalla enimmäkseen. Kun olen keittänyt puuron ja saanut lapset koulutielle, kääriydyn peittoihin ja vedän pienet kolmen-neljän tunnin tirsat. 

Jotta huolet eivät loppuisi, Savulla on jotain ongelmia. Se laihtuu laihtumistaan, on enää vain luuta ja nahkaa - ja karvaa. Ruokahalun kanssa ei ole ongelmaa. Koira on myös melko pirteä. Matokuurin on saanut. Huomenna eläinlääkärille verikokeisiin kolmen vuorokauden kakkanäytteet taskussa. 


 Luikku

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Mielenkiintoinen potilas

Uudet tuulet puhaltavat niin että sukat pyörivät jaloissa. Kävin perjantaina julkisella puolella psykiatrilla, siinä tyhjänpäiväisessä heittopussiputiikissa, jota muistaakseni täälläkin olen ankarasti arvostellut. Ja vastassa oli - rumpujen pärinää - paras lääkäri ikinä! Viidessä päivässä en ole löytänyt oikeita sanoja kuvaillakseni häntä. Yritän silti: Eloisa, valoisa, kiinnostunut, kiireetön, kokonaisvaltainen, samalla taajuudella ja samalla tasolla potilaan kanssa, vapaa kaikista ennakko-oletuksista. Tuntuu kuin olisin parantunut vähän pelkästä vastaanotolla käymisestä. No eikä se ollut mikään käyminen, viivyin puolitoista tuntia. En tiedä paljonko aikaa oli varattu mutta koko putiikki oli jo kiinni kun lähdin ja lääkärin piti tulla avaamaan minulle ulko-ovi.

Hän vain katsoi suoraan ja avoimin kasvoin ja odotti, ei kysellyt eikä johdatellut. Vasta kun runosuoneni jo pulppusi pitkin seiniä, hän esitti tarkentavia kysymyksiä. Hän innostui jostain sanomastani ja riensi tietokoneensa ääreen niin vauhdikkaasti että minua nauratti. Hän korjasi tohkeissaan poninhäntäänsä ja selitti, että olen niin mielenkiintoinen potilas. Hän on tavannut tuhansia mielenterveyspotilaita, joiden oireet ovat yleensä varsin samankaltaisia. Mutta minä olen mielenkiintoinen. Meriittihän se kai on tuokin. (Tulee mieleen Heikki Kinnusen sketsihahmo.) Muistiongelmani ovat kuulemma aivan poikkeuksellisia. Niin olen ajatellutkin. Joka kerta kun joku kuittaa että "kuule, samanlaista se minullakin on, aina on avaimet ja lompakko hukassa tai seison jääkaapin ovella miettimässä mitä oikein tulin hakemaan", mietin itsekseni, että ei taatusti ole samanlaista. Ei tällaista toljailua. Lääkärille mennessäkin ajoin muutaman kilometrin ohi risteyksen - ydinkeskustaan asti - ennen kuin aloin miettiä minne olinkaan menossa. En tiedä missä mieleni vaeltaa mutta läsnä se ei tunnu olevan koskaan.

Lääkäri lehahti eteeni ja kysyi saako testata fibromyalgian kipupisteet. Viittoili, että tässä menee rajani, hän ei voi ylittää sitä ilman lupaa. Kyllä, sai testata ja kyllä, niihin sattui. Minulla on fibromyalgia. Se on yhteydessä ahdistukseen ja masennukseen. Se oireilee reumakivun tyyppisenä juilivana kipuna, joka minulla vaeltaa ranteista nilkkoihin ja takaisin. Tällaista kipua minulla on ollut lapsesta lähtien. Välillä se on uinunut vuosikausia (kun harrastin kilpaurheilua) mutta on vanhemmiten palannut takaisin. Reumakokeet on tehty kahdesti eikä reumaa ole löytynyt. Tästä riemastuneena lääkäri määräsi minulle pregabaliinilääkityksen kokeiluun. Ensin kolmen päivän ajan 25 mg, sitten kolmen päivän ajan 50 mg ja siitä edespäin 75 mg/vrk. Ensi maanantaina hän soittaa ja kysyy miten menee. Vasemmalla kädellä hän hommasi minulle erityiskorvattavuuden verenpainelääkkeisiin, joita olen popsinut jo kahdeksan vuotta peruskorvauksella. Määräsi kilpirauhaskokeet ja sydänfilmin. Pyysi toimittamaan potilaskertomuksen työterveydestä. Ja lupasi kirjoittaa b-lausunnon. Odotan sitä kuin Enni Mustosen uusinta teosta. Jännä nähdä miten tämä ihminen kuvailee tilanteeni. Pregabaliinin sivuoireluettelo on mittava mutta itsessäni olen huomannut ainoastaan huoletonta hyväntuulisuutta. En tosin ole varma onko lääkkeellä sen kanssa mitään tekemistä.

Kaksi suurta stressinaiheuttajaa on selätetty. Ensin kävin liiketoimintasuunnitelma-haastattelussa. Vastassa oli kolmihenkinen haastattelijaporukka. Toivoin korvat punaisina että työni menee läpi. Meni se. Sain kiitettävän. Sinisilmäistä sakkia.

Maanantaina kävin työterveyshoitajalla. Perheohjaaja oli mukanani tukemassa. Hoitajan kanta tuli selväksi: ei töihin vaan sairauslomalle ja intensiiviseen, pitkäkestoiseen terapiaan. Hoitaja kirjoittaa yhteenvedon tilanteestani työterveyslääkärille, jonka tapaan ensi maanantaina. Perheohjaaja tulee jälleen mukaan. Hoitaja oli niin vakuuttava, etten jaksa pelätä että lääkäri voisi olla toista mieltä. Vai pitäisikö?

Uusi perheohjaaja kävi meillä tänään tutustumiskäynnillä. Olin yksin kotona. Vuodatin suu vaahdossa perheen tippaleivänomaista tilannetta puolitoista tuntia ja kysyin lopuksi että no, vieläkö ajattelit tulla toiste. Kyllä tulee, ja tulee vielä kolmaskin: lapselle oma ammatillinen tukihenkilö. Tänään tapaamani ohjaaja tulee meille tästedes yhtenä aamuna viikossa tukemaan lasten aamutoimissa ja kouluun saamisessa. Kunta todella panostaa meihin. En voi edes kuvitella mitä tämä kaikki tulee veronmaksajille maksamaan. Ison kaupungin asukkaina emme osaisi edes uneksia kaikesta tästä tuesta.

Jos nyt jostain haluaa valittaa, niin pelargonikokoelmastani on löytynyt lyhyellä aikavälillä neljä bakteeriäkämän vaivaamaa kasvia, jotka täytyy heittää pois. Kolme näistä on niin uusia ja nuoria yksilöitä, etten ole leikellyt niitä koskaan, en puhtailla enkä likaisilla välineillä. Kaikilla on myös ollut oma alustansa. Mutta niinhän se on kaiken elollisen kanssa. Tauteja piisaa. Pitää keskittyä olemaan iloinen niistä noin 150 kasvista, jotka toistaiseksi vaikuttavat terveiltä. Ei sillä, etteikö taudin mahdollisuus ahdistaisi.

Iloa päivääsi, sinä mahdollinen tai mahdoton lukija!



tiistai 22. elokuuta 2017

Viimeinen näyttö

Sain neljä näyttötehtävää ja kymmenen päivää aikaa niiden tekemiseen. Kaksi päivää on kulunut ja noin 70 prosenttia tehtävistä on tehty. Arveleminen ja ihmettely ovat jääneet ja hommat hoituvat napakasti mutta nautiskellen. Tämänpäiväisten istutusten jälkeen haalarin lahkeissa oli ainakin kilo savea. Onneksi asuntolassa on pesukoneet. Hiki ei enää valu silmiin eikä silmälaseihin: pujotin otsalleni juiceleskis-tyylisen hikinauhan.

Tuo ihmeellinen, idyllinen, monipuolinen taitavasti johdettu taimisto henkilökuntineen ja opiskelutovereineen on ollut minulle sekä terapia että lääke. Hirvittää millainen romahdus tulee kun kaikki loppuu. Mietin pääni puhki miten voisin päästä sinne töihin. Samaa on varmaan miettinyt moni opiskelija vuosien mittaan.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla on ainakin neljä tapaamista. Sosiaalitoimi ja perheohjaajat tulevat meille pitämään palaveria. Menen puolison kanssa sairaalaan tapaamaan kahta psykiatrista sairaanhoitajaa. Käyn koululla esittelemässä liiketoimintasuunnitelmani. Tapaan erikoistuvan lääkärin vaikken oikein tiedä miksi. Ai niin, Kelaa varten se kai oli. Pitäisi varmaan taas kerran yrittää saada ajatukset kasaan ja koota ongelmat paperille. Avustaja, itsenäinen ulkoinen muisti siihen hommaan olisi tarpeen. Millaista se minun elämäni olikaan:
- ajatus kulkee tahmeasti, katkeilee ja hajoaa
- en ymmärrä mistä puhutaan
- pitkäjänteisyys puuttuu, luovutan jos ei heti onnistu
- lähimuisti ei toimi
- kaikki on aina hukassa
- en näe kookkaitakaan etsimiäni tavaroita vaikka ne ovat esim. pöydällä edessäni
- keskittymiskyky hukassa, en jaksa esim. lukea
- en jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, oman perheenkään
- en useimmiten pysty vastaamaan puhelimeen jos en tiedä kuka soittaa
- aloitekyky kadoksissa, tuijottelen tyhjyyteen
Jatkuu ensi numerossa.

Perheterapiaan emme saaneet maksusitoumusta. En olisi varmaan jaksanut mennäkään.

Saimme pidettyä lasten kimppasynttärit sukulaisille. Oli hienoa tavata oma klaaninsa pitkästä aikaa. Kaikki he tulivat vaikken ole aikoihin jaksanut pitää yhteyttä tai osallistua heidän juhliinsa. Sää suosi ja väki turisi terassilla, kenelläkään ei ollut kiire pois. Koti esitti hetken aikaa siistiä.

Seulontamammografiasta sain terveen paperit. Seuraava kuvaus kahden vuoden kuluttua.

tiistai 8. elokuuta 2017

Sammakoita

Kesä lopuskelee ennen kuin kunnolla alkoikaan. Sateet kasvattivat perennoille ylipitkät varret ja ne lörtsähtivät pitkin pituuttaan maahan. Ehkä ensi vuonna on kesä?

Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä. 

Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.

Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.

Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.

Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.

Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.

Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.

Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.

Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Sinivaloissa

Lapsen kolme päivää työssäoppimassa ja kolme yötä opiskelija-asuntolassa sujuivat yllättävän hyvin. Saan lapset tekemään kanssani yhteistyötä, kun olen heidän kanssaan kahden. Jos paikalla on kaksi tai kolme ipanaa, peli on menetetty. Hänellä oli omia hommia taimistolla: kuljetti kasveja maitokärryllä ja kasteli hajottajalla, no, jotakuinkin kaiken. Kollegani järjesti hänelle bambukepeistä esteradan, saippuakuplia, ennätysaikojen juoksemista ja ties mitä viihdykettä. 

Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.

Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.

Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.

Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.

Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.

Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Kirva ja kaivinkone


Perheen asiat teettävät töitä ja palavereissa ramppaamista mutta näyttävät myös kallistuvan aavistuksenomaisesti parempaan päin. Ainuttakaan täyttä viikkoa ei taida tähän työssäoppimisjaksoon mahtua, sillä jokainen palaveri aiheuttaa koko päivän poissaolon, pahimmassa tapauksessa kahden päivän. Juhannuksen ympärillä on kaksi näyttöviikkoa, silloin ei toivottavasti ole muuta.

Perhetyöntekijät käyvät meillä elokuulle asti joka toinen lauantai. Tosin viime lauantaina tulikin vain toinen heistä ja seuraavana sovittuna päivänä ei pääse kumpikaan. Ja heinäkuu on tietysti lomaa.

Oman kunnan nimetyn sosiaalityöntekijän kanssa viimeisin palaveri sujui asiallisissa ja positiivisissa merkeissä. Otin hänet vastahakoisesti oman pöytäni ääreen, mutta tällä kertaa todella tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Mietin kuka sossulle on sanonut ja mitä. Puoliso tuli ajatelleeksi, että ehkä hänelläkin on jokin lääkitys - joka tällä kertaa oli tasapainossa. Tai sitten perhetyöntekijäin läsnäolo vaikutti.

Olen pohdiskellut omaa miellyttämisenhaluani ja vaativuuttani, täydellisyyden vaatimista itseltä ja virheen mahdollisuuden kammoksuntaa. Kaikkein eniten pelkään että tulee sanomista. Haluan toimia aina niin ettei voi tulla. Tällaisilla ajattelu- ja toimintatavoilla pitäisi tiemmä olla juuret lapsuudessa. Aiemmin en ole niitä nähnyt, mutta nyt verho on ehkä hieman raollaan. 1970- ja 1980-luvuilla ei tiedetty erityisherkkyydestä mitään. Hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpiävä tenava oli ujo ja turhan arka. Syömätön lapsi oli yksiselitteisesti nirso. Luultavasti minusta on tuntunut, että minussa oli jotain vikaa, en täyttänyt odotuksia. Vaikkei sitä ehkä ole minkäänlaisilla sanoilla sanottu, olen aistinut tai tulkinnut sen. Tästä eteenpäin en ole vielä päässyt enkä ehkä pääsekään ilman ammattilaisen apua.

Terapeuttini on edelleen poissa töistä. Lääkärini soitti, kyseli miten voin ja pahoitteli väliinputoamistani. Hän kertoi että terapeutti tuskin palaa töihin ja hän itsekin on vaihtamassa työpaikkaa. Sain ajan saman keskuksen sosiaalityöntekijälle (nyt vain odottelen kauanko menee ennen kuin hänkin pakkaa kamppeensa) ja tapasin hänet eilen. Hän lupasi selvitellä millä elämme sen ajan, jolloin aikuisopintotukea ei enää tule mutta opinnot jatkuvat. Saatan saada Kelan opintotukea. Toivottavasti hän voi myös selvittää, voinko saada lääkäriltä lausunnon, joka toimisi niin vahvana perusteena virasta irtisanoutumiselle, etten joutuisi karenssiin. Perhetyöntekijän mukaan tämä on mahdollista. Sosiaalityöntekijä lupasi järjestää minulle lääkäriajan tätä varten.

Puhuimme pitkään siitä, miksi haluan nykyisestä virastani pois. Olenko pohtinut asiaa joka kantilta vai tekemässä hätäratkaisua? Arvioinko työn sopimattomuutta masennuksen läpi vai realistisesti? Onko mahdollista vaihtaa rakennusta jossa työskentelen? Voiko muuttaa työnkuvaa? Onko jokin osa tehtävistäni mieluisia, sellaisia joista suoriutuisin jatkossa? Sossu tuntui ymmärtävän vuodatukseni. Hän sanoi ettei töissä pidä olla omien arvojen vastaisesti. Jollekin säännöllinen, hyvä palkka on riittävä arvo. Joku toinen pitää tärkeämpänä sitä että kokee työnsä merkitykselliseksi. Kerroin, etten viranhoidossa oikein koskaan ollut varma mitä, miten ja miksi pitää tehdä. Sain jatkuvasti eteeni kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia, ja yhä uusia miljoonan ikonin tietokoneohjelmia, joihin en saanut koulutusta. Aika tuntui pysähtyneen, työpäivä uuvutti, happi loppui, miltei nukahdin istualleni. Pienetkin työtehtävät vaativat suuren ponnistuksen. Puhelin oli toiseksi tärkein työvälineeni ja suurin kauhistukseni. Johtajuus oli hukassa. Tunsin etten ymmärrä mistään mitään ja odotin, milloin muut huomaavat sen. Taimistolla olen varma siitä mitä teen ja miksi teen. Ja jos joskus en tiedä, kysyn ja saan selkeän vastauksen. Työpäivä on läpeensä kiva ja loppuu ennen kuin ehdin kelloa vilkaistakaan. Kroppa väsyy toisinaan, mieli ei koskaan. Työpaikkaohjaaja vertasi minua kirvaan: aina intoa täynnä hyökkäämässä seuraavan kasvin kimppuun.

Sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että terapia-asiaan palataan vasta syksyllä, jolloin olen lopettanut kahdella paikkakunnalla asumisen ja paikalliset terapeuttiresurssit on ehkä saatu jonkinlaiseen kuosiin.

Yksi lähiajan haasteista on koululaisten kesäloma. Pienimmän tuon muutamaksi päiväksi toppiin mukaan. Työpaikkaohjaajalta, ohjaavalta opettajalta ja asuntolanhoitajalta on lupa. Sitä en sitten osaa sanoa, mitä työnteosta tulee pienokaisen mukana ollessa. Ja mitä tulee lasten koko kesäkuusta, kun isä on töissä ja äiti topissa. Kokopäiväistä tietokoneella ja puhelimella viihtymistä, syömisen ja juomisen, ulkoilun ja kesän unohtamista kai.

Eilen aamulla nousin puoli seitsemältä ja kävin laskemassa lapset. Yksi puuttui. Kyselin sisaruksilta. Vanhin tiesi kertoa että nuorin lähti jo. Ennen puolta seitsemää kouluun, joka alkaa puoli yhdeksältä ja jonne on 900 metriä matkaa. Jännitti kai ettei vain myöhästy uimahalliretkeltä. Kävin katsomassa ja viemässä retkieväät. Siellä se istui, pieni mytty koulun portailla, lippa silmillä, seinään nojaten. Minun rakkaani. Tänä aamuna neuvoin puhelimessa keskimmäiselle miten hän antaa pienimmälle särkylääkkeen. Keskimmäinen, joka kotona ollessani on niin pieni, että minun pitää voidella hänen leipänsä, oli yhtäkkiä iso, pätevä, tärkeä ja taitava. Lähes virallinen. Pienimmän päätä kuulemma särki ja jalat olivat poikki. Yskäkin voi tarttua toisiin, ei mitenkään voi mennä kouluun. Sain hänet viimein taivuteltua koulutielle taas kerran - vaikka vielä lähdön hetkellä tuli yksi puhelu: en voi mennä kouluun, en löydä lenkkareita.

Kesäkukkien taimet ja talvetetut kasvit muuttivat viikonloppuna katetulle terassille, tomaatit kasvihuoneeseen. Pelargoneille ja verenpisaroille vaihdoin multia useamman päivän ajan. Ei enää pakkasia tälle keväälle, kiitos. Kesäkukkakasvatuksiani ihmettelen joka kevät: olen esikasvattanut mitä mieleen juolahtaa miettimättä mitä niillä teen, mihin istutan ja sopivatko yhteen. Joka vuosi myös kylvän jotakin lajia tolkuttomat määrät. Joka vuosi päätän, että esikasvatan ensi keväänä vain köynnöksiä ja samettikukkia. Hah.

Pelargoneja oli tarkoitus vähentää. Maaliskuussa niitä oli 108, nyt noin 130 vaikka muutama on kuollut.

Topissa olemme lisänneet kasveja siemenestä, pistokkaasta, sivusilmusta, versosta, jakamalla ja varttamalla. Tänään ruukutin, lannoitin, kalkitsin, leikkasin ja tuin talvella varttamani omenapuut. Olemme myös sekä perustaneet että siistineet puutarhan monivuotisia istutuksia - ja ajaneet kaivinkoneella! Kapine osoittautui paljon helppokäyttöisemmäksi kuin Avant, jonka kanssa olen milloin etupyörät ilmassa, milloin kauhallinen haketta kyydistä pudonneena äkkipäisten liikkeiden vuoksi. Anna kaasua vähän, mitään ei tapahdu. Anna vähän enemmän, lennähdät viisi metriä eteenpäin, hattu lentää päästä kuin Aku Ankalla.


keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Muutto peilikuvaan

Uusi yhdentoista viikon työssäoppimisjakso on alkanut. Kesäkuun loppuun asti paiskitaan taimistohommia perennojen, pensaiden ja puiden tuottamista opiskellen. Top-paikkani on paras ja ihanin kuviteltavissa oleva ja top-ohjaajani on niin timanttinen ettei sitä edes voi kuvitella ellei ole itse nähnyt. On hyvin vapauttavaa työskennellä, kun työnjohto on priimaa. Tiedän koko ajan mitä, miten ja miksi teen nyt ja seuraavaksi. Kun kysyn, saan saman tien selkeän vastauksen. Kun unohdan, saan kertauksen ilman ihmettelyä ja silmien pyörittelyä. Hintana parhaasta mahdollisesta opetuksesta ja mielenrauhaa huokuvasta opiskelumiljööstä on se, että asun koululla kaiken kesää.

Tänään opin, miten ja miksi kuusen ja pihdan taimelle tehdään uusi latva. Olin kuvitellut, että puut vain kasvavat taimistolla kaikessa rauhassa kunnes tulevat myynti-ikään. Mitä vielä. Niiltä pätkäistään aina välillä latva, mikä aiheuttaa leikkuukohdan alapuolisten silmujen aktivoitumisen ja puun tuuhistumisen. Sopivasta yläoksasta taivutellaan vähitellen uusi latva tukikepin avulla. Samaa hommaa teimme viime syksynä omenapuille. No ja minkä tähden puun sitten pitää tuuhistua? Koska tuuhea puu menee kaupaksi, normaalia luonnollista kasvutapaansa noudattava ei.

Viime perjantaina muutin. Aamulla en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta puoli neljään mennessä iltapäivällä olin muuttanut ja tehnyt loppusiivouksen. Tein tilaa nuorelle opiskelijalle, joka oli tullut kiusatuksi entisessä solussaan. Mielelläni vaihtaisin muutaman sanan niiden #¤%& pässinpäisten idioottien kämppäkaverien kanssa. Uusi asunto on entisen peilikuva, minkä pitäisi tehdä hyvää aivoille, heh. Eilen sain asuntolanhoitajalta muurahaisbaarin ja nyt uuden residenssin puistattavat alivuokralaiset näkyvät kaikonneen. Käyttöohjeessa luvattiin, että ne katoavat kahdessa viikossa, mutta en ajatellut reklamoida.

Uusi terapeuttini sairastui ilmeisen vakavasti, koska siltä suunnalta ei ole kuulunut pihaustakaan. Tai sitten minut on vain unohdettu. Tai ehkä uusi vastaanottoaika on jälleen lähetetty osoitteeseen, jossa asuin 17 vuotta sitten. Ei, en ole soittanut ja kysellyt perään. Jos pystyisin sellaiseen, en tarvitsisi terapiaa. Tänään en ottanut lääkkeitäni, koska ne loppuivat eilen eikä ollut rahaa käydä apteekissa. Iltapäivällä olo oli kuin ukkosen edellä. Otsalohko tuntui painavalta ja olo väsyneen hälläväliltä. En tiedä johtuiko lääkkeen puutteesta vai levottomasti nukutusta yöstä. Ukkosta ei ainakaan tullut.

Kotona puutarhahommat ovat alkaneet nihkeästi. Perennanjämät ja talvisuojat olen saanut siivottua pois ja puuvartiset jätteet kuskannut kylän juhannuskokkoon. Muutaman betonisomisteen toin varastosta ja sirottelin sinne tänne etupihalle. Eipä siellä paljon muuta olisi voinut tehdäkään, kun lunta tulvillaan on raikas talvisää. Montako vuodenaikaa mahtuu yhteen päivään?

Pelastakaa Lapset ry oli vähällä löytää meille tukiperheen mutta ei sitten kuitenkaan. Huoneet eivät riittäneet. Joskus pessimistikin pettyy. Uusia perheitä koulutetaan toukokuussa, jospa siellä olisi meille oma?

Joka ilta kämpillä suunnittelen liiketoimintasuunnitelman tekoon ryhtymistä. Ikävä kyllä tässä tapauksessa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sen sijaan olen keskittynyt vaihtokauppoihin. Olen päässyt eroon kämpille kulkeutuneista pelargonien varmuuskopioista, joille olisi piankin täytynyt vaihtaa mullat ja isommat ruukut. Vaihtarina olen saanut muun muassa varastohyllyn, päiväkahvit ja kehtolehden taimen.