maanantai 22. helmikuuta 2016

Harmaata

Sairastelu jatkuu. Pienimmät sentään palasivat tänään kouluun oltuaan puolitoista viikkoa poissa. Kolmasluokkalainen ei voinut ymmärtää miksi hänen pitää mennä kouluun vaikka isoveli saa jäädä kotiin. Samalla kun jonotin terveyskeskuksen ajanvaraukseen (28 ja puoli minuuttia), järjestelin toisella kädellä koululaista matkaan. Venytti ensin lähtemistään ja kiukutteli kun pitää sairaana mennä ja sen jälkeen kiukutteli että nyt kello on jo niin paljon että hän myöhästyy.

Heräsin yöllä kammottavaan korvakipuun, tai oikeastaan puolen pään kipuun. Ihmettelen lapsia, jotka korvatulehduksen iskiessä vain sanovat että korvaan sattuu. Itsellä teki mieli huutaa että voisiko joku repiä mun pään irti, pian. Grammalla parasetamolia ja 400 milligrammalla ibuprofeenia sain kipua sen verran pois että nukkuminen onnistui. Aamulla soitin siis itselleni ja esikoiselle lääkäriaikaa, itselleni sain lääkärin ja antibioottikuurin, lapselle labra-ajan ja sairaanhoitajan. Ja kehotuksen pitää hänet kotona ainakin keskiviikkoon asti.

Nenäkannu on taas näyttänyt tehonsa. Hengitän nenän kautta täysin vapaasti. Aloin ahkeran kannuttamisen heti kun ensimmäiset kurkkukiputuntemukset ilmestyivät. Pöpöt joutuivat viemäriin sitä mukaa kun lisääntyivät. Mitä nyt joku nokkela onnistui livahtamaan korvaan. Kurkkukivun olen jo selättänyt kokonaan ja nuhaa on tuskin nimeksikään. Sinkkiä ja d-vitamiinia olen popsinut kaksin käsin. Ja juonut mustaherukkamehua.

Luulin että kaksi kuukautta olisi taloudellisesti hieman helpompaa kun puolisolla on töitä. Mitä vielä, entistä tiukempaa! Molemmilla tilit tyhjinä, laskuja jonossa ja lapsilisän tuloon on vielä monta päivää. Asuntolainan lyhennysvapaalle onneksi saimme taas vuoden jatkoa. Toimeentulotuen saamiseen olemme yhä liian varakkaita. Viikonloppuna roikuin etuovi.comissa selaamassa omakotitaloja. Jos miehen työttömyys jatkuu ja minusta tulee joku kausityöläinen, voisimme hyvin muuttaa halvempaan taloon vielä enemmän maalle, isommalle tontille. Minne päin Suomea vain pohjoisinta kaamosaluetta lukuun ottamatta. Laitettaisiin kunnon kasvimaa ja kanala. Ehkei lehmää sentään - tai miksei. Onhan puoliso lypsytaitoinen. Paljon hyviä kohteita löytyi. Puolisokin suostui katselemaan suosikkikohteitani ja alkoi miettiä paljonko talostamme saisi. Tuskin mitään, ei tällaisina aikoina taida löytyä ostajia. Mutta haaveilla saa, se tuntuu tekevän hyvää.

Helmikuun harmaus hämmästyttää. Eikö helmikuussa ole aina paistanut aurinko täydeltä laidalta? Nyt on tuskin vilahtanutkaan. Lunta vain satelee tai on muuten vain harmaata. Mutta lumi on hyvä sekin, kiitos siitä. Lapset pääsevät hiihtämään, luonto on kaunis, koirat puhtaita ja kasvit saavat suojaa.




tiistai 16. helmikuuta 2016

Puuduksissa

Päättymätöntä sairastelua. Toissa viikolla kaksi lapsista oli sairaana. Kuume sahaili ylös ja alas. Viime viikolla samat kaksi - oltuaan välillä pari päivää koulussa. Tällä viikolla samat kaksi. Tänä aamuna sain terveyskeskukseen toiselle lääkäriajan ja molemmille labra-ajan. Crp molemmilla 14. Lääkäri totesi pienemmällä tulehduksen molemmissa korvissa. Isommalta mitattiin vain lämpö ja kehotettiin nauttimaan hunajaa, se helpottaa kurkkukipua ja yskää. Illalla isompikin alkoi valittaa korvaansa. Kipulääkettä oli onneksi kotona. Huomenna siis jälleen terveyskeskukseen. Ja jos et soita heti klo 8.00, lääkäriajat ovat jo menneet.

Pöllähtänyt olo. Toissa viikolla ehdin pikkuväen sairasteluiden välissä puoleksitoista päiväksi kouluun. Viime viikko oli etäviikko. Tällä viikolla en ehkä pääse kouluun lainkaan, sitten onkin hiihtoloma ja heti perään etäviikko. Joulun aikaan oli juuri kuukauden tauko opinnoissa, nyt näyttäisi tulevan toinen. Työssäoppimispaikasta ei ole tietoakaan. Henkilökohtaistamishaastattelut pitämättä. Traktoritukiopetus pitämättä. Tomaatinistutuksesta jäin kokonaan paitsi. Päivystysviikko siirtyi sairaanhoitotehtävien vuoksi. Vedän ison ruksin seinään jos joskus valmistun tuosta oppilaitoksesta.

Viikonloppuna kaksi isointa oli ensimmäisellä lomaperhevierailullaan. Pienin ei päässyt, koska oli silloinkin sairaana, mutta saipahan ainakin vanhempien jakamattoman huomion. Lomailijat menivät vierailulle lauantaina puoliltapäivin ja tulivat sunnuntaina iltapäivällä takaisin. Olivat kierrelleet lomavanhempien kanssa tutustumassa paikkakuntaan, käyneet kodalla paistamassa makkaraa, rakentaneet monta lumiukkoa, ahmineet mustikkapiirakkaa ja kotiin tulivat ihmeteltävän hyväntuulisina ja hymyileväisinä.

Omat voimat ovat vähissä. Kotityöt hoidan, lapset ruokin, koirat ulkoilutan, muun ajan päivästä nukun. Ja päälle täyspitkät yöunet. Enkä virkisty yhtään. Välillä on yleiskehno olo, mittasin kuumettakin kun tuntui niin heikolta, mutta lämpö oli normaali. Flunssaoireita ei ole, mikä on suoranainen ihme tässä pöpölässä. Välillä tulee kodin 19 asteen lämpötilassa niin kuuma että on pakko riisua alusvaatteisilleen. Hiki nousee pintaan. Syön mitä sattuu, en kuitenkaan mitään kunnollista, vaikka perheelle tarjoilen. Olisiko nämä nyt niitä vaihdevuosia sitten. En ole hyvän- enkä huonotuulinen. Olen puuduksissa. Pökkelö. Ehkä tilanne muuttuu jos aurinko rupeaa paistamaan. Viime aikoina on taas tuntunut kuin emme olisi aurinkoa kiertävällä radalla enää. Eihän helmikuussa kuulu olla pilvistä ja hämärää. Eikä varsinkaan kuulu sataa vettä.

Onneksi talvi tuli takaisin!
 

perjantai 5. helmikuuta 2016

Hajussa kasvaa

Siemenkirjeitä tulee ja menee, kylvöjä on tehty ja vähän jo koulittukin. Koululla tomaatteja ja yrttejä, kotona pelargoneja, heliotrooppia ja ahkeraliisaa. Välillä on pitänyt lähteä kesken koulupäivän hoitamaan pirttiviljelyksiä - sairastaminen alkoi samana päivänä kuin puolison työt - mutta nyt ovat taas kaikki terveinä. No, vähän nuhaisia kyllä.

Eskariopettajan huoli saatiin yksilöityä oppilashuoltoryhmän palaverissa: hänen mielestään lapsella oli syksyllä liian kevyt vaatetus. Ja mitä tekee opettaja? Soittaa sosiaalitoimistoon eikä edes mainitse sanaa vaatetus. Ainoastaan perushoito. No, sosiaalityöntekijä tuntee perheemme eikä nähtävästi katso tarpeelliseksi tulla tarkistamaan perushoidon niinjanäinyyttä - eikä edes ilmoita meille opettajan huolesta. Niinpä ei tullut lapsellekaan lisää vaatetta päälle. 

Jokin tässä haiskahtaa. Mikä esti esimerkiksi suoraan huoltajan kanssa keskustelemisen - tai voisihan vaikka laittaa koko ryhmän huoltajille wilma-viestin ja pyytää että lasten vaatetus tarkistettaisiin, huomaattehan että säät ovat viilenneet. Tekee mieli kaivaa esiin rasismikortti ja tasa-arvokortti. Häiritseekö opettajaa se, että meillä lapsia hoitaa isä, kun äiti huitelee maailmalla. Siis mies, ja vielä ulkomaalaistaustainen mies. Onko hänen mielestään jo lähtökohtaisesti oletettava, ettei lapsilla näissä olosuhteissa voi olla asiat kunnossa?

Minullakin on monen mielestä liian kevyt vaatetus. Kun seison teepaitasillani puutarhaluokan avoimen ikkunan edessä viilentämässä oloani, takapenkin nuori poika vetää hupparia tiukemmin päällensä ja tärisee. Monilla luokkakavereilla on samassa luokkahuoneessa villapaita päällä, parilla untuvatakki.

Joku haiskahtaa myös meidän olohuoneessa. Viikko sitten haisi vielä niin että silmiä kirveli. Puoliso osti joulun alla koirille saksalaistaustaisen päivittäistavarakaupan myymää kuivamuonaa. Koirat alkoivat pian haista eltaantuneelta. Samoin olkkarin uusi, ihana, suuri Super Shaggy -matto, jonka päällä koirilla on tapana makoilla. Joulupäivänä kämppä haisi jo niin järkyttävästi että heitin koko kolmikon pihalle. Vaihdoin koirien ruuan ja aloin antaa niille helokkiöljyä. Haju hävisi niiden turkeista saman tien. Matto sen sijaan toi sisään päästessään julmetun löyhkän mukanaan, vaikka oli viettänyt pihalla kuukauden. Olen ripotellut matolle kolme purkillista ruokasoodaa viikon sisään ja ihme kyllä, haju on hiukan heikentynyt. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että voin asua samassa huoneessa maton kanssa.

Etäviikko edessä, ryhmäkasveja ja kylvökukkia opeteltavana. Sitten viikko koulua ja kaksi viikkoa vapaata. Päivä pitenee, aurinko paistelee, siemenpussit rapisevat. Mieli ja askel olisivat kevyet, ellei painaisi huoli työssäoppimispaikan saannista. Ei kai kenenkään valmistuminen ole TOPista kiinni jäänyt, mutta tietäähän sen, että stressaan silti.