Kirva ja kaivinkone

Perheen asiat teettävät töitä ja palavereissa ramppaamista mutta näyttävät myös kallistuvan aavistuksenomaisesti parempaan päin. Ainuttakaan täyttä viikkoa ei taida tähän työssäoppimisjaksoon mahtua, sillä jokainen palaveri aiheuttaa koko päivän poissaolon, pahimmassa tapauksessa kahden päivän. Juhannuksen ympärillä on kaksi näyttöviikkoa, silloin ei toivottavasti ole muuta.

Perhetyöntekijät käyvät meillä elokuulle asti joka toinen lauantai. Tosin viime lauantaina tulikin vain toinen heistä ja seuraavana sovittuna päivänä ei pääse kumpikaan. Ja heinäkuu on tietysti lomaa.

Oman kunnan nimetyn sosiaalityöntekijän kanssa viimeisin palaveri sujui asiallisissa ja positiivisissa merkeissä. Otin hänet vastahakoisesti oman pöytäni ääreen, mutta tällä kertaa todella tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Mietin kuka sossulle on sanonut ja mitä. Puoliso tuli ajatelleeksi, että ehkä hänelläkin on jokin lääkitys - joka tällä kertaa oli tasapainossa. Tai sitten perhetyöntekijäin läsnäolo vaikutti.

Olen pohdiskellut omaa miellyttämisenhaluani ja vaativuuttani, täydellisyyden vaatimista itseltä ja virheen mahdollisuuden kammoksuntaa. Kaikkein eniten pelkään että tulee sanomista. Haluan toimia aina niin ettei voi tulla. Tällaisilla ajattelu- ja toimintatavoilla pitäisi tiemmä olla juuret lapsuudessa. Aiemmin en ole niitä nähnyt, mutta nyt verho on ehkä hieman raollaan. 1970- ja 1980-luvuilla ei tiedetty erityisherkkyydestä mitään. Hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpiävä tenava oli ujo ja turhan arka. Syömätön lapsi oli yksiselitteisesti nirso. Luultavasti minusta on tuntunut, että minussa oli jotain vikaa, en täyttänyt odotuksia. Vaikkei sitä ehkä ole minkäänlaisilla sanoilla sanottu, olen aistinut tai tulkinnut sen. Tästä eteenpäin en ole vielä päässyt enkä ehkä pääsekään ilman ammattilaisen apua.

Terapeuttini on edelleen poissa töistä. Lääkärini soitti, kyseli miten voin ja pahoitteli väliinputoamistani. Hän kertoi että terapeutti tuskin palaa töihin ja hän itsekin on vaihtamassa työpaikkaa. Sain ajan saman keskuksen sosiaalityöntekijälle (nyt vain odottelen kauanko menee ennen kuin hänkin pakkaa kamppeensa) ja tapasin hänet eilen. Hän lupasi selvitellä millä elämme sen ajan, jolloin aikuisopintotukea ei enää tule mutta opinnot jatkuvat. Saatan saada Kelan opintotukea. Toivottavasti hän voi myös selvittää, voinko saada lääkäriltä lausunnon, joka toimisi niin vahvana perusteena virasta irtisanoutumiselle, etten joutuisi karenssiin. Perhetyöntekijän mukaan tämä on mahdollista. Sosiaalityöntekijä lupasi järjestää minulle lääkäriajan tätä varten.

Puhuimme pitkään siitä, miksi haluan nykyisestä virastani pois. Olenko pohtinut asiaa joka kantilta vai tekemässä hätäratkaisua? Arvioinko työn sopimattomuutta masennuksen läpi vai realistisesti? Onko mahdollista vaihtaa rakennusta jossa työskentelen? Voiko muuttaa työnkuvaa? Onko jokin osa tehtävistäni mieluisia, sellaisia joista suoriutuisin jatkossa? Sossu tuntui ymmärtävän vuodatukseni. Hän sanoi ettei töissä pidä olla omien arvojen vastaisesti. Jollekin säännöllinen, hyvä palkka on riittävä arvo. Joku toinen pitää tärkeämpänä sitä että kokee työnsä merkitykselliseksi. Kerroin, etten viranhoidossa oikein koskaan ollut varma mitä, miten ja miksi pitää tehdä. Sain jatkuvasti eteeni kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia, ja yhä uusia miljoonan ikonin tietokoneohjelmia, joihin en saanut koulutusta. Aika tuntui pysähtyneen, työpäivä uuvutti, happi loppui, miltei nukahdin istualleni. Pienetkin työtehtävät vaativat suuren ponnistuksen. Puhelin oli toiseksi tärkein työvälineeni ja suurin kauhistukseni. Johtajuus oli hukassa. Tunsin etten ymmärrä mistään mitään ja odotin, milloin muut huomaavat sen. Taimistolla olen varma siitä mitä teen ja miksi teen. Ja jos joskus en tiedä, kysyn ja saan selkeän vastauksen. Työpäivä on läpeensä kiva ja loppuu ennen kuin ehdin kelloa vilkaistakaan. Kroppa väsyy toisinaan, mieli ei koskaan. Työpaikkaohjaaja vertasi minua kirvaan: aina intoa täynnä hyökkäämässä seuraavan kasvin kimppuun.

Sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että terapia-asiaan palataan vasta syksyllä, jolloin olen lopettanut kahdella paikkakunnalla asumisen ja paikalliset terapeuttiresurssit on ehkä saatu jonkinlaiseen kuosiin.

Yksi lähiajan haasteista on koululaisten kesäloma. Pienimmän tuon muutamaksi päiväksi toppiin mukaan. Työpaikkaohjaajalta, ohjaavalta opettajalta ja asuntolanhoitajalta on lupa. Sitä en sitten osaa sanoa, mitä työnteosta tulee pienokaisen mukana ollessa. Ja mitä tulee lasten koko kesäkuusta, kun isä on töissä ja äiti topissa. Kokopäiväistä tietokoneella ja puhelimella viihtymistä, syömisen ja juomisen, ulkoilun ja kesän unohtamista kai.

Eilen aamulla nousin puoli seitsemältä ja kävin laskemassa lapset. Yksi puuttui. Kyselin sisaruksilta. Vanhin tiesi kertoa että nuorin lähti jo. Ennen puolta seitsemää kouluun, joka alkaa puoli yhdeksältä ja jonne on 900 metriä matkaa. Jännitti kai ettei vain myöhästy uimahalliretkeltä. Kävin katsomassa ja viemässä retkieväät. Siellä se istui, pieni mytty koulun portailla, lippa silmillä, seinään nojaten. Minun rakkaani. Tänä aamuna neuvoin puhelimessa keskimmäiselle miten hän antaa pienimmälle särkylääkkeen. Keskimmäinen, joka kotona ollessani on niin pieni, että minun pitää voidella hänen leipänsä, oli yhtäkkiä iso, pätevä, tärkeä ja taitava. Lähes virallinen. Pienimmän päätä kuulemma särki ja jalat olivat poikki. Yskäkin voi tarttua toisiin, ei mitenkään voi mennä kouluun. Sain hänet viimein taivuteltua koulutielle taas kerran - vaikka vielä lähdön hetkellä tuli yksi puhelu: en voi mennä kouluun, en löydä lenkkareita.

Kesäkukkien taimet ja talvetetut kasvit muuttivat viikonloppuna katetulle terassille, tomaatit kasvihuoneeseen. Pelargoneille ja verenpisaroille vaihdoin multia useamman päivän ajan. Ei enää pakkasia tälle keväälle, kiitos. Kesäkukkakasvatuksiani ihmettelen joka kevät: olen esikasvattanut mitä mieleen juolahtaa miettimättä mitä niillä teen, mihin istutan ja sopivatko yhteen. Joka vuosi myös kylvän jotakin lajia tolkuttomat määrät. Joka vuosi päätän, että esikasvatan ensi keväänä vain köynnöksiä ja samettikukkia. Hah.

Pelargoneja oli tarkoitus vähentää. Maaliskuussa niitä oli 108, nyt noin 130 vaikka muutama on kuollut.

Topissa olemme lisänneet kasveja siemenestä, pistokkaasta, sivusilmusta, versosta, jakamalla ja varttamalla. Tänään ruukutin, lannoitin, kalkitsin, leikkasin ja tuin talvella varttamani omenapuut. Olemme myös sekä perustaneet että siistineet puutarhan monivuotisia istutuksia - ja ajaneet kaivinkoneella! Kapine osoittautui paljon helppokäyttöisemmäksi kuin Avant, jonka kanssa olen milloin etupyörät ilmassa, milloin kauhallinen haketta kyydistä pudonneena äkkipäisten liikkeiden vuoksi. Anna kaasua vähän, mitään ei tapahdu. Anna vähän enemmän, lennähdät viisi metriä eteenpäin, hattu lentää päästä kuin Aku Ankalla.