Kylvövalmisteluja

Keskiviikon työtehtäviä olisi ollut työläs siirtää alkuperäisestä huoneestani, niinpä vietin suurimman osan päivästä siellä. Paiskin töitä niin että peukalo halkesi. Siihen vain yhtäkkiä avautui railo. Päivän työt tulivat tehdyiksi, mutta sain kotiinviemisiksi kirvelevät silmät, aivastelun, nuhan, yskän ja armottoman päänsäryn. Kotona huuhtelin sarvikuonolla nenän ja painelin peiton alle, kävin välillä nappaamassa gramman parasetamolia (ibuprofeeni nostaa verenpainetta) ja jatkoin levottomia unia aamuun asti.

Torstai, vapaapäivä, virkavapaapäivä, sairauslomapäivä. Kaikki flunssaoireet poissa. Aurinko paistaa. Tosi kylmä huusholli, pienokainen on keksinyt käännellä patterit pois päältä. Villaa ylle ja tulta takkaan. Tänään käyn läpi siemenvarastoni ja otan sieltä erilleen ne mitä voin huomenna kylvää. Kaupasta pitää tuoda punainen paprika. Parhaat satoni olen kasvattanut tavallisesta kaupan paprikasta, vaikka kaikenlaista muutakin on tullut kokeiltua. Posti tuo pelargonin ja tupakan siemeniä. Tomaatin siemenet ovat taas kateissa, viimeksi pelastin ne Aku Ankan taskukirjan välistä. Multaan en vielä koske, parantelen peukaloa, mutta ruukkujen alustoja ja lihakauppiaalta haalittuja dynoja voisin autotallista kaivella. Talli on sisäpuolelta vielä työmaana ja siellä on työlästä kulkea, mutta ehkä jalka nousee ja vatsa menee sisään sen verran.

Vielä 30-vuotiaana mahduin äitini kahdeksanvuotiaalle minulle ompelemaan vekkihameeseen. Vähän lyhyt se oli, mutta vyötäröstä passeli. Sittemmin olen saanut pikkuhiljaa yli 30 kiloa lisää painoa. Tilanne hahmottuu paremmin kun ottaa syliinsä kolme kymmenen kilon multasäkkiä ja lähtee juoksemaan portaita ylös. Siinä voi sitten miettiä mitä sydän, sisäelimet ja nivelet tykkäävät. Ja kun säkkien ja itsensä päälle nykäisee kesämekon, ei tee kauan mieli keikistellä peilin edessä.

Eilisessä lööpissä luki että sokeri koukuttaa yhtä pahasti kuin tupakka. Ei ollut uutinen minulle. Odottelen milloin serotoniinitulppa ja kirkasvalokuulokkeet alkavat hillitä makeanhimoa. Kromiakin voisi ottaa, sitä on kyllä kaapissa. Neljän päivän vapaani varalle on kuitenkin myös 400 grammaa suklaata repussa. Kotoa on karkkihyllylle pitempi matka kuin töistä.

Dynot ja alustat löytyvät. Lapsen koulussa tekemän lintulaudan ripustan samalla reissulla ja täytän siemenillä. Muuten en saa itseäni päivän mittaan ulos vaikka sää on huikaisevan kaunis. Vasta illalla käymme koko perheen voimin kävelyllä. Myyn pieneksi jääneen villahaalarin nettikirpparilla ja sujautan kympin sukanvarteen.

Puuhapäivä töissä

Maanantai töissä oli laahaava ja sunnuntaisen samea mutta tiistaina inspiraatio iski. Päätin viimein asettua evakkohuoneeseeni Peräkammariin. Huone on vuosia ollut tilapäisten työntekijöiden käytössä. Jokainen heistä on jättänyt jälkeensä jotain ja minä olen antanut niiden olla, kun olen pitänyt omaakin olemistani tilapäisenä. Tänään ne saivat kyytiä. Osan materiaalista hävitin, loput siirsin muualle. Omaa tuotantoa olevat työpöydän röykkiöt perkasin ja laitoin vapautuneisiin kaappeihin. Toin omasta, eikun entisestä työhuoneestani lasten kuvat ja piirrokset, koriste-esineet, kirkasvalon ja ovenpieleen nimikyltin. Jonain päivänä kutsun vielä muuttofirman siirtämään sähköpöytäni.

Meille tulee silloin tällöin rahtia. Rahdin lähettäjä tietää mutta rahdin tuojalle tulee silti useimmiten yllätyksenä ettei lava mahdu hissiin vaan se pitää purkaa ja tuoda sisältö useassa erässä toimistoon asti. Ihmettelin tämänkertaisen yllätetyksi tulleen kuljettajan fiksua ja asiallista käytöstä. Hän kysyi edistäisikö se hommaa jotenkin jos hän rupeaisi tässä raivoamaan. Niinpä. Aika moni aikaisemmista kuskeista on ilmeisesti luullut niin. Outo tilanne: tekisi mieli lähettää positiivista palautetta ihmisestä joka vain käyttäytyi siten kuin kuuluu.

Tänään selvisi ihan sattumalta viimein sekin, miksei etäkoulutukseen osallistuminen ole onnistunut: työkoneisiimme ei ole edes asennettu siihen tarvittavaa ohjelmaa! Olen to-del-la valmis eläkkeelle, 46-vuotiaana. Uudistusten pitäisi palvella ihmistä mutta nyt näyttäisi olevan pitkälti päinvastoin.

Sain ilahduttavan kirjeen, ihan vanhanaikaisesti etanapostilla. Siemenpostia on myös odotettavissa sekä tällä että ensi viikolla. Tänä iltana ehdittiin hetkeksi uloskin, juoksin esikoisen kanssa intervalleja sähkötolpalta toiselle. Kuopuksen kanssa tuli taas pikkukoirakriisi kun olin mennyt pesemään hänen koiransa (jolla oli muun muassa pyyhitty auton ikkunoita). Nyt koira on onneksi jo hyväksytty kainaloon. Kuvan eläimet eivät liity tapaukseen, vaikka likapyykkikorissa noistakin toinen on.

Tammikuun viimeinen maanantai

Kriisinpoikanen aamulla, kun fleecetakki ja pehmokoira olivat hukassa. Anoppi löysi molemmat, kuten tavanomaista. Pikkuihminen jäi tyytyväisenä päiväkotiin. Juuri ennen työpaikalle saapumista huomasin kierroslukumittarin alaosassa jonkin merkkivalon, symbolin merkitys ei minulle aivan auennut. Paniikkia. Sen olen jo oppinut että jos autosta kuuluu kummallinen ääni, pitää laittaa radio kovemmalle, mutta entäs nyt? Silmät kiinni ei kuulosta hyvältä idealta.

Ystävän kanssa pohdittiin olisiko masennukseni saanut alkunsa hoitamatta jääneestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kymmenen vuotta sitten. Esikoisen vauvavuosi oli raskas, mutta aikoinaan ajattelin että siihen oli riittävästi käytännön syitä: lapsella oli ruoka-aineallergioita ja hän huusi aamuneljään lähes joka yö, puoliso oli töissä toisella paikkakunnalla ja tuli vain vapaapäiviksi kotiin, olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin enkä tuntenut naapurustosta ketään, äitikerhon tyyppiset kokoontumisajot pidettiin aamupäivisin jolloin vauva ja minä nukuimme syvää unta yön taistelujen jälkeen. Olin uudelleen raskaana ja voin pahoin. Esikoisen kummitäti kävi 20 kilometrin päästä pitämässä seuraa ja auttamassa, mistä olen ikuisesti kiitollinen. Masennusta on kyselty neuvolassa moneen kertaan ja olen aina kertonut että joo, kyllä taitaa olla, muttei se kertominen ole koskaan johtanut mihinkään. En varmaan ole osannut näyttää ja kuulostaa masentuneelta. Minähän olen niin hauska.

Jokaisella neuvolakäynnillä minulla oli mukana varavaatekerta ja vaippa. Paitsi kerran. Keskimmäinen oli silloin vauva. Esikoinen opetteli vaipattomaksi. Löysät tulivat housuun. Pesin neuvolan vessassa lapsen, hänen vaatteensa, pytyn, lattian, lavuaarin ja osan seinistä. Alaston ja iloinen piipiäinen oli sillä välin suksinut tiehensä ja löytyi vieraan neuvolantädin hoivista lainavaatteisiin puettuna. Hauskaa taisi olla silloinkin.

Illalla syötiin taivaallisen hyvää haukikiusausta ja aroniavispipuuroa. Pelkäsin että kiusaus maistuisi, no, hauelta, mutta anoppi oli sujauttanut siihen pienen murun kinkkua sekaan. 

Etsittiin kadonnutta kouluvihkoa. Ei löydetty - eikä ehditty ulos. Nettiyhteys oli poikki, minkä johdosta ehdin lukea Uuden testamentin loppuun ja aloittaa Vanhaa. Mietin menivätkö kaikki Adamin ja Nooan jälkeläiset naimisiin veljentyttärensä kanssa kuten Nahor, kun ei maailmassa kerran muita ihmisiä ollut. Se kyllä selittäisi paljon ihmiskunnan edesottamuksista.

Samea sunnuntai

Aamuhetki kahden kesken pienimmäisen kanssa. Puuron jälkeen puin hänelle ylisuuren toppatakin (en löytänyt hänen omaa takkiaan, yllätys) ja pienokainen kipaisi takki lepattaen postilaatikolle ja toi sieltä aamulehden perässään vetäen, osa putosi matkalle. Hellyttävin näky pitkään aikaan.

Jaksaminen on tänään ollut pahasti hukassa ja tyhjyys sen tilalla, erityistä syytä en keksi. Aamupalan jälkeen vetäydyin peiton alle ja kuuntelin muka läsnäoloharjoituksia. Nukuin iltapäivään. Puoliso vei lapset kävelylle kuten eilenkin. Heidän palattuaan raahasin itseni väkisin lenkille. Tökki ja tympi kaikki. Mietin ja epäilin omaa toipumistani, mielessä pyörivät ne kaikkein tympeimmät, ylittämättömiltä tuntuvat työjutut. Pari kertaa vaihdoin reittiä kesken matkan ja vasta metsäpolulle päästyäni tunsin aavistuksenomaista liikunnan iloa. Metsässä on vastustamattoman kaunista. Löysin myös miljöön jonne saamme kanalan ja maakellarin ja vanhan tyyliset hirsirakennuksemme sitten kun muutama ylimääräinen miljoona putoaa käteen.

Lounaasta kello viiden teehen nukuin taas. Yritin olla huolehtimatta saunanlämmityksistä ja läksyjen valvomisista mutta ihan vähän kyselin niiden edistymisestä silti. Halasin raivarin saanutta lasta niin kauan kuin voimat riittivät. Kolmeen kertaan jätepapereista pelastamaani partioleiritiedotetta etsittiin porukalla, minä vetäydyin takavasemmalle ilmoittaen että lääkäri on kieltänyt huolehtimasta. Illalla ovikello soiseli soi, asiakas kävi sovittamassa netissä myynnissä olevia vaatteita, naapuri toi kassillisen pyyntituoretta kalaa, lapsia kyseltiin ulos. Istuskelin voimatonna tyhjin silmin, pakenin välillä pihalle, vetäydyin lukkojen taa makuuhuoneeseen. Parempiakin päiviä on nähty.

Ajan virtaa on kuulevinaan

Lisäsin kirkasvaloannoksen maksimiin, 12 minuuttiin, kun en ole mitään sivuoireita saanut. En huomaa vielä mitään apuja, mutta vastahan tämä oli viides aamuni valopäänä. Tänään tuplattiin puolison kanssa myös kasvivalot. Kaksi riippuvalaisinta yhdistettiin ja niiden kupuja jatkettiin kertakäyttöveitsillä ja foliolla. Ehkä meillä olisi loistava tulevaisuus sisustussuunnittelijoina? Ensi viikonloppuna saa viimeinkin kylvää.

Aamiaisella lapset kinasivat tapansa mukaan ja yksi toivoi ettei toinen olisi olemassakaan. Suustani pääsi kuinka pahalta nuo puheet minusta tuntuvat ja miksi. Kerroin kahdesta kuolleesta vauvasta, mutta sen sijaan että lapset olisivat hiljenneet miettimään miten onnellista on että he kaikki kolme ovat olemassa, he alkoivatkin kuvitella millaista olisi jos heitä olisi viisi. Aikoinaan päätin haluta juuri kolme lasta jotta sisarusten välinen kissanhännänveto ei olisi niin voimakasta kuin kaksilapsisissa perheissä. Voi miten hölmö olinkaan! Kaksilapsisessa perheessä taistelupareja on yksi mutta kolmilapsisessa kolme. Vaan eipä auta valittaa, sen sain mitä halusin, enkä tietenkään kadu. Väsyn vain.

Ulos lähteminen, tai lähettäminen, tai sen yrittäminen vei voimat. Yhden sain ulos mutta siihen tyssäsi. Huokaisin hiljaa ei sitten ja vetäydyin peittoni alle. En itkenyt mutten myöskään enää jaksanut. Mietin mitä näistä lapsista tulisikaan jos olisin yksinhuoltaja. Puoliso pelasti taas kerran, sai vastarannankiisket pihalle ja vei heidät järven jäälle pitkälle kävelylle. Minä ehdin sillä välin nukahtaa, herätä ja käydä tunnin reippaalla lenkillä. Liikunnan ja suihkun jälkeen tunsin taas jaksavani.

Lounaalla (anopin taivaallista kanakeittoa) olimme jälleen yhdessä ja sopuisasti. Pullataikina uhkasi karata kattilasta ja kysäisin leikilläni puolisolta haluaisiko hän kokeilla pitkon tekoa. Hän innostuikin ja levitti oikopäätä kasan jauhoja pöydälle. Neuvoin siirtämään jauhot sivuun, sillä vaimon voinen taikina ei tartu mihinkään. Paitsi vyötärölle. Minäkään en ole pitkoja koskaan leiponut, joten puoliso sai selviytyä muotoilusta omin nokkineen. Tässä hänen ensimmäinen pitkonsa ikinä, eikä siitä enää muuta olekaan jäljellä kuin kuva.

Olen kolmatta päivää yhtäjaksoisesti vapaalla ja edessä on vielä yksi vapaapäivä ennen seuraavaa lyhyttä työssä käväisyä. Silti ahdistuin tänään kun tuli mieleen että on jo lauantai. Miten ihmeessä ajan kulku on näin nopeutunut. Nuorena viikonloppu riitti hyvin sekä palautumiseen, bailaamiseen että muutaman sadan kilometrin ajoihin. Aikuisenakin se ennen vanhaan riitti kotitöiden lisäksi eväsretkiin ja mittaviin maansiirtourakoihin. Nyt neljä päivääkin tuntuu liian lyhyeltä vaikka vietän ne kotinurkissa, anoppi useimmiten ruokkii pesueen eikä puutarhatöitäkään jonoksi asti ole. Mopoauto.

Tänään oli pihabongauspäivä. En bongaillut sen kummemmin, mutta tällaiset tiput satuin huomaamaan ja ikuistin ikkunan läpi. Alkaa pikkuhiljaa selvitä miksi ruokintapaikat tyhjenevät niin nopeaan.

Hakkuutyömaita kuvaamassa

Ekaluokkalaisella on vaikeuksia lähteä ajoissa kouluun. Eilen olisi saletisti myöhästynyt luistinkuormansa kanssa, ellei naapuri olisi poiminut matkalta kyytiin. Lapseen ei tehoa minkäänlainen kehottaminen. Niinpä pysyttelin tänä aamuna tiukasti peiton alla napit korvissa enkä käynyt edes katsomassa. Nukahdin ja näin unta ettei hän ollut lähtenyt ollenkaan. Heräsin taas ja yritin tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia, mutta nukkumatti vei mennessään. Nousin viimein kymmenen jälkeen, vaan onnistuinpas ajattelemaan, että minähän olen sairauslomalla. Tottahan minä saan nukkua pitkään.

Tsuumailin tänään keväisessä valossa tirppoja pihamaalla lämpimästi pukeutuneena ja puolison saappaissa. Ne saa niin näppärästi jalkaan. Lähdin mitään ajattelematta samoilta jalansijoilta metsään ja raahasin saappaita perässäni koko reissun. Laiskuus aiheuttaa paljon ylimääräistä työtä, mutta niin aiheuttaa ahkeruuskin. Koko työurani ajan on toistunut sama kuvio: saan työtehtävän, hoidan sen posket hehkuen valmiiksi, esimies tulee sanomaan että tässä on uusi versio, ethän ehtinyt aloittaa.

Töissä on ikävä vastailla puhelimessa asiakkaiden kysymyksiin, kun ei ole hailakkaa aavistustakaan mistä puhutaan, vaikka useimmiten puhutaan putiikkimme ydinosaamisesta. Koetan antaa valheellisen vaikutelman etten ole täysin pihalla. Siihen kuluu paljon energiaa. Työhön ryhtyminen on yhä nihkeää ja raskasta, joskus ihan ylivoimaista. Sitten taas kun työtehtävä on kiinnostava, ahmaisen sen hetkessä. Usein yllä mainituin seurauksin.

Taas ärsyttää. Mihin suomalaisilta on kadonnut kylmän taju ja pukeutumisen taito? Monet aikuisetkaan eivät ymmärrä käyttää toppahousuja, villahousuja, pitkiä kalsareita, villasukkia, ei edes kunnon päähineitä ja rukkasia. Meillä kotona on käyty villasukista viikkokausien taistelu ja nyt kaikki käyttävät niitä. Ja ovat tyytyväisiä, tietenkin. Toppahousuistakin saatetaan koulussa kuulemma kuittailla että ne ovat vauvojen juttu. Voihan paleltunut pyrstö, sanon minä.

Olen saanut hämmentäviä ehdotuksia. Yksi kysyi enkö ole ajatellut hakea jatkoa osasairauspäivärahakaudelle. Hassua, sillä laki tosiaan muuttui vuodenvaihteessa: osasairauspäivärahakauden maksimipituus kasvoi 72 kelavuorokaudesta 120:een. Teoriassa voisinkin siis hakea. Toinen vielä villimpi sanoi että hae sairauseläkettä. Kun pääset eläkkeelle, voit tehdä työtä sen verran kuin haluat ja saat paremmat tulot kuin mitä nyt täydellä työajalla. Eläkkeelle! Tulee mieleen että nuo ihmiset tietävät masennuksesta ja työuupumuksesta jotain mitä minä en. No, lääkäri oli kumminkin sitä mieltä että hyvä tästä tulee, työkyky ja toimeliaisuus palautuu, muistikin vielä joskus. Koetan sentään yhä uskoa siihen. 

Äveriäs blondi tankkaa

Varasin illalla kaiken valmiiksi yöpöydälle. Aamulla tuuttasin aivoihin ensin valon, sitten tietoisen läsnäolon ilman että tarvitsi nousta sängystä. Kahdeksan jälkeen kuitenkin nousin hätistelemään perhettä jolla - yllätys - ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Täytin lintujen ruokintapaikat (uskomaton menekki siemenillä) ja hain pulkalla havukuorman naapurista. Havuista rakennetaan alppiruusulle varjo ja tuulensuoja kevättalven armottomuutta vastaan. Muuten aamupäivän ohjelmaksi riitti varsin hyvin nauttiminen kodin rauhasta.

Olen aina ollut syysihminen, syksyllä syntynytkin. Syksy usein antaa enemmän kuin lupaa (ihanat kuulaan aurinkoiset, hehkuvat syyspäivät) mutta kevät lupaa aina enemmän kuin antaa. Räntää ja takatalvea tulee niskaan joka kevät jossain vaiheessa. Ja se helkkarin kellonkääntö. Keväät ovat aina olleet raskaita ja tautisia. Pari vuotta sitten, samoihin aikoihin kun radikaalisti vähensin flunssien sairastamista, aloin muuttaa mieltäni keväästä. Valo on tullut minulle entistä rakkaammaksi ja oi voi sitä valon määrää jonka huomaan jo nyt tammikuussa. Ehkä myös taimien esikasvatus, ikkunapöydillä alati lisääntyvä elinvoimaa puhiseva vihreä, saa kevään sujumaan kevyemmin.

Jos lukija miettii millä keinoin vähensin sairastamista, pikakertaus tähän väliin: aloin ottaa 20 mikrogrammaa D3-vitamiinia sekä sinkkitabletin joka aamu. Lähes kaikessa ruuassani, leivän päälläkin, on valkosipulia. Ensimmäisten flunssaoireiden tullessa, siis jo ennen nuhaa, aloitan kiivaan suolavesihuuhtelun nenäkannulla. Se ei ole niin epämiellyttävää miltä kuulostaa. Jos on pakko niistää, niistän lyhyillä, nenäkannun käyttöohjeessa opetetuilla puhahduksilla yksi rööri kerrallaan. Kovempi paine vie pöpön poskionteloon. Jos nuha kaikesta huolimatta tulee ankarana, otan parina päivänä avaavan reseptilääkkeen ja nukun ne pari päivää. Näin tauti on äkkiä selätetty eikä jälkitauteja tähän mennessä ole tullut. Minua kannattaa uskoa; takana on yli 40 vuoden ura sitkeiden flunssien sairastajana. On nähty lääkäri poikineen ja popsittu antibioottia kaksin käsin. Vasta pari vuotta sitten kohtasin lääkärin, joka ymmärsi kertoa että röörit pääni sisällä ovat ahtaat. (Ja ahdastahan siellä tuntuu olevan muutenkin.)

Muu perhe saa saman päivittäisen D-vitamiiniannoksen (anoppi tuplana) ja on myös vähentänyt flunssan sairastamisen lähes nollaan. Ei ehkä kannattaisi hehkuttaa, mutta myöskään vatsatauteja meillä ei ole sen koommin sairastettu.

Kelan päätökset tulivat. Vaikka lääkäri ja minä olimme molemmat sitä mieltä että eihän tässä ole mitään tolkkua eikä tämä näin voi mennä, kyllä se vain meni. Kelasta saamani ohjeen mukaan hain ja sain täyden sairauspäivärahan joululomapäiviltä. Niiltä samoilta päiviltä, joilta käsittääkseni sain myös palkan. Osasairauspäivärahan saan helmikuun loppuun asti. Sen jälkeen pitäisi palata normaaliin työaikaan. Ajatus ei tunnu hyvältä, mutta voihan se jo kuukauden päästä tuntua.

Yksi vaikeimmin siedettäviä arjen asioita on ajeleminen autolla, jonka bensavalo vilkkuu. Päivärahapäätöksen tuomissa kroisosfiiliksissä riemuitsin että ähähä, nytpähän lakkaat vilkkumasta. Yritin tankata enemmän kuin tankkiin mahtuu. Rähjäsin bensapumpulle että mitäs siinä potkit, anna mennä vaan, kyllä pätäkkää piisaa. 

Maanantain ja keskiviikon välinen yö

Latasin tiistaiaamuna ensimmäisen valoannoksen korvien väliin ja lähdin naapurin kyydillä töihin. Sain hommia edistettyä, mutta iltapäivällä alkoi itsepäinen päänsärky, johon ei ibuprofeenikaan auttanut. Valolaitteen käyttöohjeessa kerrotaan, että joillekin tulee alussa päänsärkyä tai uniongelmia. Toisaalta päänsärky saattoi johtua myös työpaikan huonosta ilmasta, juomatta jääneestä nestelitrasta tai hätäpäissä hotkaistusta kelvottomasta lounaasta. Ennen kaikkea se saattoi johtua suurehkosta työperäisestä harmituksesta, jota tosin aavistuksen lievensi entisen työkaverin puhelu päivän päätteeksi. Tuntuu että olen siirtymässä vuosikausia kestäneestä Pelkään että saan potkut -vaiheesta Pelkään etten saakaan -vaiheeseen.

Kotiin päästyä sujahdin höyhensaarille. Nukkumaanmenoaikaan heräsin pesemään hampaat ja kuuntelemaan tietoisen läsnäolon mielikuvaharjoitusta: Olet hämärässä huoneessa, jossa ei ole paljon muuta kuin ovi. Se on sinun ovesi, josta voit vapaasti kulkea aina kun haluat. Tarkastele ovea hetken, minkä näköinen se on, mitä materiaalia, lähellä sinua vai kenties kauempana. Mene sitten ovelle ja avaa se. Oven takana on mielipaikkasi. Se voi olla sisä- tai ulkotila tai vaikka jossain tämän maailman todellisuuden ulkopuolella oleva paikka, sellainen jossa erityisen hyvin viihdyt. Ei haittaa, vaikkei sillä olisi vielä selkeää hahmoa, harjoituksen aikana se vähitellen hahmottuu. Kuljeskele mielipaikassasi kaikessa rauhassa ja katsele ympärillesi. Viimein tulet tilaan jossa on paljon erilaisia lepopaikkoja. Voit valita niistä mieleisesi. Käy istumaan tai makuulle ja nauti olostasi ilman kiirettä. Juuri nyt ei tarvitse olla vastuussa mistään. Jos nukuttaa, voit rauhassa nukahtaa. Adjö ja meikä nukkui aamuun asti. Kaikkiaan siis noin 12 tunnin unet.

Olen hakeutunut unta odotellessa mielikuvissa mielipaikkaani jo vuosien ajan ennen kuin olin kuullutkaan tietoisesta läsnäolosta. Tosin mielipaikka oli nyt eri. Jännä nähdä onko seuraavalla kerralla taas eri paikka.

Myös saamani hengitysharjoitus on mielenkiintoinen: kolme syvää hengitystä laskien jokaisella sisäänhengityksellä 1-2-3-tauko ja uloshengityksellä 1-2-3-tauko. Tämän jälkeen kolme normaalia hengitystä ja taas kolme syvää. Rentouttaa ja poistaa ahdistusta kuulemma tehokkaasti. Olen taipuvainen uskomaan tämän.

Keskiviikkona latasin toisen valoannokseni ja ajelin töihin omin nokkineni ilman perheenjäsenten ripottelemista matkan varrelle. Olin perillä pian seitsemän jälkeen. (Lintsasin kellokortin kesyttämiseksi tukanpesustakin, korvasin sen Bad hair day -pipolla. Laitoin myös sävysävyyn villasukat. Ei olla enää kaukana puutarhahaalareista.) Sain työkaverin avulla kuntoon kaikki tällä viikolla dead lineaan viettävät asiat. Luulisin. Joka tapauksessa lopetin työnteon tältä viikolta.

Illalla vein yhden lapsen potkukelkalla partioon ja toin toisen pois. Sokerihuurrettu pakkastalvi on uskomattoman kaunis. Olen kiitollinen valkeasta kauneudesta, sädehtivistä lumikiteistä, siitä että saan asua puhtaan luonnon keskellä.

Mopoauto panee hanskat naulaan

Hallinnon uudistaminen, järkeistys, mikä lie, vie minulta järjen ihan justiinsa. Tänään olisin jo lähtenyt karmit kaulassa jos vain olisi joku paikka minne mennä. Vaihdetaan kaikki ohjelmat ja systeemit, samoin yhteistyötahot, koulutus annetaan netissä mutta kukaan ei kouluta edes käyttämään sitä nettikoulutusta. Kun jotain kysyy, vastaukseksi saa vain "oletko käynyt koulutuksissa?" Voihan pimahdus, kun en ilkiä rumempaa sanaa käyttää. Hallinnon puolelle on turha soitella, viimeksi tuli jo selväksi, että minun hommillani on sieltä katsottuna banaanikärpäsen aivastuksen verran merkitystä ja saman verran niihin myös ehditään panostaa. Hermo oli piukalla. Koetin pitää päällimmäisenä ajatuksen, että töitähän nämä vain ovat. Jos ne eivät ketään kiinnosta, miksi minunkaan pitäisi niillä päätäni vaivata? Pääasia että palkka juoksee. Tai 60 prosenttia siitä. Ei minun tarvitse. Olen mopoauto. Polttoaineena 200 grammaa suklaata.

Onneksi päivään sisältyi myös toimivaa yhteistyötä ja mielekkäitä, edistyviä hommia. Psykologi ilahdutti lähettämällä uusia tietoisen läsnäolon harjoituksia. Näkyi olevan joku uneen valmistautuminenkin, kuulostaa lupaavalta. Kirkasvalokuulokkeet hain ruokatunnilla pakettiautomaatista ja ne latautuvat tuossa vieressäni tietokoneen avulla. Aamulla sitten ensimmäinen "annos". 

Huomenna puolisolla on etäpäivä. Minä pääsen kaupunkiin naapurin kyydillä ja saan nukkua vähän pitempään. Samoin saa pikkuinen muruseni, joka jo uinahtikin pehmokoira kainalossaan - minun sänkyyni, kuinkas muuten.

Homeisen leivän valmistaja lähetti lahjakortin jolla saamme kaupasta vähän enemmänkin heidän tuotteitaan. Myös uusi entistäkin muhkeampi siemenkirje tuli ja konvehtirasiat loppuivat kesken. Kaikki snapsilasit, munakupit ja muut pienet astiat ovat siementen vallassa. Tarvitsen lisää maata. 

Tarvitsen myös sopivan kokoisen lottovoiton, jotta voin jättäytyä pois ansiotöistä ja perustaa hyvän mielen taimitarhan. Kärrätä kesät multaa ja pitää talvet vaikka plokia. Haluan maatilan pihapiirin, ison viileän kuistin, maakellarin ja pikkuisen kanalan. Voisin perustaa retriittikeskuksen. Puolison palkkaisin talonmieheksi ja kokiksi.

Ärhäkkänä

Nousin hyvillä mielin ja vapaaehtoisesti kahdeksan maissa ja puuhailin hyväntuulisena koko päivän. Nukuin kyllä päiväunetkin lounaan jälkeen, mutten uupumuksen vaan mukavuuden takia. Tottakai pessimistinä odotan taantumista ellei peräti romahdusta, mutta tänään menee mukavasti. 

Kiskoin pari isoa mattoa pihalle ja kaksi uskomattoman painavaa hyllyä autotallista ikkunan eteen taimipöydäksi. Puoliso on luvannut viritellä lisää keinovaloa. Polttelee kylvää keijunmekkoa, jalapenoa ja tomaattia mutta nyt on alakuu. Pidin kuukalenteria huuhaana kunnes kuulin että anoppikin on aina noudattanut sitä. Koetan siis jaksaa odotella kuun vaihteeseen - joka sijoittuu kuun vaihteeseen. Kastelin sen sijaan kastematoviljelmäni. Pitäisi kai niille antaa jotain ruokaakin?

Huomenna saan kirkasvalokuulokkeeni postista ja ryhdyn ihmiskokeeseen. Olen vieläkin lähes innostunut. Ehkä saan myös uuden siemenkirjeen. Pitäisi käydä siemenvarasto läpi ja etsiä kylvöaikataulu. Näissä kiertolaisissa ei aina tule mukana tietoa mihin aikaan vuodesta ne on paras kylvää.

Lapset eivät leikkineet hiekkalaatikolla koko kesänä. Tänään sen sijaan kyllä. Tammikuussa 16 asteen pakkasessa. Minä olen paistatellut päivää ja mietiskellyt lisää varhaista puuttumista ja omaa karheaa suhtautumistani siihen. Tottakai on hyvä että neuvolassa ollaan tarkkoja ja lähetetään lisätutkimuksiin. Parempi niin kuin toisin päin. Mutta kuinka ahtaaseen muottiin lastemme oikein pitää mahtua? Jos hitaan äidin ja hitaan isän lapsi on hidas eikä ehdi pukea päällensä tai syödä yhtä nopeasti kuin enemmistö, niin nopeasti kuin koulun aikataulu vaatii, kannattaako masinoida tutkimukset vai voisiko hiukan joustaa ja myöntää että ihmiset ovat erilaisia? Jos lapsi tönii toisia päiväkodissa, kannattaako laittaa lapsi psykologille vai jäähypenkille? Jos eskarilainen juoksee luokan ikkunaan nähdessään perheensä ajoneuvon kulkevan koulun pihalla, onko hän keskittymiskyvytön vai aivan normaali lapsi? Jos lapsi ei suostu yhteistyöhön, kannattaako huolestua vai antaa hänelle aikaa? Ehkä hän on hitaasti lämpiävä.

Ja kuka sen normaalin määrittelee ja millä oikeudella? Minun mielestäni ihminen saa olla hidas ja hitaasti lämpiävä. Se on ehkä osa hänen persoonaansa. Tuntuu että nyt pitää olla tietyn pituinen/painoinen/kokoinen/näköinen/kuuloinen, kehittyä tarkassa aikataulussa ja käyttäytyä piukkojen normien mukaisesti jotta läpäisee syynin. Joissakin asioissa on menty äärestä laitaan. Terveydenhuollossa kehitetään kuukausien jonoja niin että ne, jotka todella ovat avun tarpeessa, joutuvat odottamaan kohtuuttoman pitkään. Kuinka paljon näihin normintäyttötutkimuksiin palaa kuntien rahaa suhteessa niistä saatavaan hyötyyn?

Aihe on hankala, sillä olenhan kauhea äiti jos en ajattele lapseni parasta. Tietäväthän ammattilaiset nämä asiat paremmin. Näkevät satoja ja tuhansia lapsia. Tietenkin jokainen vanhempi ajattelee ensimmäiseksi ettei omassa lapsessa ole mitään vikaa. Mutta minä en suostu uskomaan ettei nykysysteemissäkin voisi olla pikkuisen vikaa.

Virtapiikki

Onkohan minulla sittenkin myös kaksisuuntainen mielialahäiriö? En ole perehtynyt aiheeseen sen kummemmin, mutta jonkinlainen mania tulee etsimättä mieleen: Tänä aamuna nousin pirteänä vähän ennen kahdeksaa, kävin suihkussa, laitoin aamupalan, raivasin keittiön, valmistelin ison kasan taimiruukkuja, pesin lakanat, vein täkit, tyynyt ja petarit pakkaseen tuulettumaan, täytin lintulaudat ja ruokinta-automaatit, pesin neljät hampaat, kumosin yhden jäälyhdyn valmiiksi ja laitoin toisen jäätymään. Ja kaikki tämä ennen aamupalaa.

Jäälyhty, jossa palaa oikea kynttilä eikä mikään muovikuorihärpäke, on kauniimpi kuin mikään muu ihmisen tekemä talvinen valokoristus. Ja sen lyhdyn tulee olla jäätä eikä muovia. Kaikkia kauheuksia ihminen keksiikin. Mutta niin, se jäälyhty, oikea kynttilä, sininen hetki, sokerihuurrutettu luminen puutarha. Siinä silmä lepää ja jos tarpeeksi kauan malttaa pitää silmänsä paikoillaan, lepää sielukin.

Mieli kulkee omia polkujaan ellen tietoisesti hillitse. Jos en ole linnunradalla tai kodittomien lasten parissa, saatan murehtia vaikka Tyynenmeren jätepyörrettä. Mietin sitä aika usein kun joudun heittämään jotain sekajätteeseen. Yleensä se on muovia. Mutta kas, eräänä yönä mieleeni tuli valoisa ajatus: Ehkä jossain joku minua älykkäämpi myös miettii jätepyörrettä ja keksii keinon jonka avulla meri saadaan puhdistettua. Mutta sitten taas - mahtaako koskaan tulla ketään niin älykästä joka keksisi miten ihminen saataisiin välittämään.

Tänään mietin sellaistakin olenko liian huomaavainen. Katsonko asioita liikaa toisen ihmisen näkökulmasta. Sellainen ei ole muotia. Pärjäävätkö lapseni tässä maailmassa jos opetan heidät ottamaan toiset ihmiset liian hyvin huomioon. Toistaiseksi ei näy olevan pelkoa liiasta opista, mutta toisaalta olen huomannut että he salaavat kuuntelun ja oppimisen  hyvin. Isoäidin opit saattavat pullahtaa lasten suusta äkkiarvaamatta oikealla hetkellä vaikka he eivät muka ole niitä koskaan kuunnelleet.

Mietin myös teenkö oikein opettaessani lapsia niin kuin yhteiskunta haluaa. Että älä lyö takaisin vaan mene kertomaan aikuiselle. Isoäiti, harras uskovainen, näet sanoo, että lyö vaan ja sano että jos vielä minua kiusaat niin ensi kerralla lyön kovempaa. Kyllä lapsen täytyy osata puolustaa itseään. Kiusallista, sillä en pysty olemaan täysin eri mieltä hänen kanssaan.

Kävin katsomassa ystävän suloista pikkuista vauvaa ja kipaisin samalla reissulla ostamaan lapsen sänkyyn uuden patjan. (Loppukuu katsellaan sitä patjaa jos tulee nälkä, sillä Kela ei ole saanut ponnistettua päivärahapäätöstä maailmaan.) Poikkesin tekemään viiden euron ostokset kirpparilla. Sillä välin kun muu perhe oli luistelemassa, pesin lisää pyykkiä ja leivoin joulutorttuja. Meillä oli tänään pikkujoulu. Torttuja, glögiä ja jopa pari joululahjaa, jotka tarttuivat matkaan ystävän luota.

Illalla siivous, sänkyjen petaus, koko perheen parturi ja sauna. Eikä tunnu missään. Kertaakaan en tänään heittänyt pitkäkseni tai tuntenut velttoa voimattomuutta. Millainen päivä mahtaa tulla tämän puhtipäivän jälkeen.

Tänään olen erityisen kiitollinen ystävän kannustavista sanoista, auringonpaisteesta, hyrisevän hyvästä mielestä, kadonneen postilähetyksen löytymisestä ja yllättävästä jaksamisesta.

Kaunis päivä sisällä

Nukuin vähän yli yhteentoista. Voi elämä. Jos vuorokausirytmi heittää viidellä tunnilla sinne tänne, minullahan on jatkuva jet lag. Ihmekö että väsyttää. Aamulla kävin kyllä koneella ja ilmoitin opettajalle miksei lapsella ole luistimia mukana. Varusteet jäivät puolison auton perään ja saapuivat vasta illalla kotiin.

Sulatin molemmat pakastimet, kun oli sopiva pakkanen. Ruukutin verenpisaran pistokkaat. Vaihdoin mullat kahteen viimekesäiseen. Toisen ruukusta löysin pari kastematoa ja jonkun tunnistamattoman sirkkalehtivaiheessa olevan kasvin. Kaikkihan ne saavat jäädä meille asumaan talveksi, en minä niitä pihalle pakkaseenkaan voi viskata.

Pesin autotallista kaivamiani ruukkuja, tarjoilin koululaisille välipalan, naputtelin vaatteita myytäväksi nettiin. Minunhan pitäisi ulkoilla ja nauttia auringonvalosta, hö. Päivässä ehtii kovin vähän, varsinkin jos siitä on herätessä jo puolet mennyt. Mutta koetan kovasti olla tuntematta huonoa omaatuntoa sisäilemisestäni. Mieli on aikaansaaduista sisäpuuhista hyvä, ja hyvillä mielin tekeminenhän oli pääasia. Ehdin minä kai sinne lenkille kevväämmälläkin.

Tänään olen erityisen kiitollinen välittävistä aikuisista. Koululainen kertoi hukanneensa aamulla koulumatkalla hanskansa, jääneensä etsimään sitä ja melkein myöhästyneensä koulusta. Pakkasta oli 16 astetta. Naapuri pysähtyi, antoi omat hanskansa lainaksi ja kyyditsi lapsen kouluun. On liikuttavaa kun ihminen omista kiireistään huolimatta huomaa, välittää ja auttaa.

Jostain syystä huomaavaisuus, fiksuus ja ystävällisyys eivät ole oletusarvoja vaan yllätyksiä, vaikka muistan koko elämäni ajalta vain kolme ikävää ihmistä. Haluaisin kasvattaa lapseni niin, että he olettaisivat ihmisen olevan hyvä. Ilman että ovat kuitenkaan sinisilmäisiä höynäytettäviä. 

Ihminen on myös hirveän pelottava. Nuorena kun ajelin usein aamuöisin tansseista kotiin ja mutkissa auton valot osoittivat hetken ajan metsään, minua pelotti. En koskaan pelännyt näkeväni siellä petoja, kummituksia tai mörköjä. Pelkäsin näkeväni ihmisen.

Valoa etsimessä

Jäi epäselväksi olinko pirteämpi aikaisen nukkumaanmenon jälkeen vai en. Heräsin aamulla ilman herätystä kuudelta, seitsemältä ja vähän ennen kahdeksaa. Nousin sängystäkin ja kävin pukemassa pienokaisen. Palasin vuoteeseen tekemään läsnäoloharjoituksia ja nukuin yhtä kyytiä puoleen yhteentoista. Hups. Semmoiset 12 tuntia siitä kertyy jos vähennetään tuo aamuinen hereilläolo.

Sydäntä lämmitti kun yleensä kovin huoleton esikoinen kävi aamulla kysymässä missä keskimmäinen on. Tuli luottavainen olo että kyllä tuo pitää pienemmästään huolen. Keskimmäinen löytyi isoäidin luota.

Aurinkoinen pakkaspäivä, aivan kuin helmikuussa. Niin kirkas että sammutin muutamaksi tunniksi taimilamppuni. Ulkoilin ja kuvasin puutarhassa ja metsässä ihmeen ihanaa auringonvalon ja sinisen lumen leikkiä. Viihdytin itseäni ihmettelemällä toisen ulkoilijan jälkiä jotka loppuivat kesken polun. Koiran jäljet vain jatkuivat. Oliko hän ratsastanut koirallaan vai jatkanut matkaa lentäen? Ehkä oli vain poikennut polulta varvikkoon eikä haukankatseeni tavoittanut lumihunnun saaneita jälkiä. 

Olin tietoisesti läsnä männyn runkoa vasten varmaan vartin ja yritin kuvata joka paikkaan ripoteltuja säkenöiviä strasseja. Siihen eivät taitoni ja kalustoni aivan riittäneet, mutta sainpa edes kuvan lumikiteestä ja sen varjosta. Ikänäkö alkaa varmaan nyt tulla. Tarkan nenänpäähän tsiigailun jälkeen kestää aikansa ennen kuin näen taas kauas.

Siemenkirje tuli ja kävin saman tien sen kimppuun. Pudotin tarjolla olleesta valikoimasta suuren konvehtirasian syvennyksiin kuhunkin muutaman siemenen. Ensimmäiset niistä pitää jo pian kylvääkin. Ensi viikolla tulee uusi kirje, on siis pakko syödä viikonloppuna konvehteja.

Lapset pääsivät ensimmäisen kerran luistelemaan. Läksyjen teosta käytiin niin kova tahtojen taisto että olen aivan naatti ja valmis unten maille. Läksyt tulevat kumman epätasaisesti. Saattaa mennä monta päivää ihan ilman ja jonakin päivänä on pakerrettava tuntikausia.

Mietin miten voin olla näin tajuttoman väsynyt pitkien unien, rauhallisen kotipäivän ja ihanan ulkoilun jälkeen. Miksen rupea jo toipumaan, hemmetin mopoauto. Kärsivällisyyttä, sanoisi psykologi, masennus on ehkä alkanut jo vuosituhannen alussa. Miksi se siis häipyisikään parissa kuukaudessa. 

Se on ok. Se riittää. Ihania sanoja. Aikoinaan kuuntelin automatkoilla usein Pekka Ruuskaa. Hänellä on Tämä riittää -niminen laulu. Tosi iso yllätys etten muista sanoja, en edes aihetta. Mutta ihan riittävän hyvä biisi. Tämä sen sijaan on jotain ihan muuta. Laulu jukkasineen sai väsyneen pendelöijän hiljattain ihan mahdottoman hyvälle tuulelle.

Eilisen teksti

Yö oli rauhallinen mutta minä levoton, nukuin vain lyhyitä pätkiä. Aamulla silmät olivat kuin särjellä, tukka kuin Uuno Turhapurolla ja päänsärky lupaavasti aluillaan. Puolisolla oli etäpäivä, mutta hän tuli pakkaamaan pikkuihmisen lähtökuntoon ja lupasi käydä hakemassa hänet hoidosta jotta minä voin tallata iltapäivällä omia polkujani. Se on rakkautta se. Pikkuinen jäi iloisesti vilkuttaen päiväkotiin.

Gramma parasetamolia naamariin, tipat ja vanut molempiin korviin ja voilà! Valmiina palaveriin. Yllättäen palaverit olivat aika viihdyttäviä ja vointi meni niiden myötä ihan eri suuntaan kuin olin odottanut. Pilkahdus yhteisöllisyyttä ja hauskanpitoa valaisi päivän niin että kotimatkalla tein jotain aika yllättävää. Menin aleen. Naistenosastollekin! Löysin muutaman tyykin joissa hartiani ja olkavarteni mahtuivat liikkumaan ja ostin ne 70 prosentin alennuksella. Kaikkein eniten kuitenkin ilahdutti se, että kohtasin muutaman epätympeän myyjättären.

Ruokin nälkää kiljuvan lapsen joka oli puolisolta unohtunut. Ruokapöydässä oli ilmeisesti ollut riittävästi meteliä vaikka yksi puuttui. Vaikka niin ne käyttäytyvät aina, niin lapset kuin kissatkin, kun tulen kotiin. Aivan kuin moneen viikkoon ei olisi ruokaa nähtykään. Keittiöpalveluksen jälkeen tyhjensin vaatekaapistani kaikki vaatteet joihin en enää mahdu tai joita en muuten vain ole koskaan tykännyt pitää. Monta ei jäänyt jäljelle. Tämän päivän ostokset mahtuivat tilalle varsin hyvin. Myös se miestenosastolta hankittu. 

Siemenkirje ei tullut vielä ja nettiyhteys on poikki. Mielestä on kadonnut se teema josta olin ajatellut tänään kirjoittaa. Nyt on siis hyvä tilaisuus kokeilla tuleeko uni paremmin ja parempana jos menen aikaisemmin nukkumaan.

Sumuaivo saa yllätysvieraita

Viikon toisen työpäivän aamu lähti mukavasti käyntiin: lapsi heräsi itsekseen kirkkaan kasvivaloni avittamana, tepsutteli myrtsinä mutta vapaaehtoisesti olkkariin, talutin kädestä aamutoimiin, vaihdettiin neniä, pestiin ja puettiin ihan huomaamatta ja huutamatta. (Joskus jos oikein monen kanssa vaihtaa, on kova räknääminen että lopulta saa omansa takaisin.) Matkalla nähtiin upea cheddarin värinen kuu ja ihmeelliset keskustan valojen ja pakkaslumikiteiden synnyttämät valerevontulet.

Tilaamani laitehuolto saapui viimein kaksi päivää odoteltuani - ja tietenkin täytenä yllätyksenä minulle. Ei ollut mitään käsitystä miksi joku vieras tulee työkalupakin kanssa minua kysymään. Sama juttu toisenkin ihmisen kanssa, jonka vierailusta olin sopinut. Monenlaista säätöä ja ihmettelyä on uusien ohjelmien ja toimintatapojen kanssa. Niistä ja omastakin tilanteestani kävin rohkaisevia terapiakeskusteluja työkaverin kanssa. Oli luksusta päivän lopuksi tehdä töitä ohjelmalla, jossa on kysy neuvoa -nappi. Kuin napista painamalla kuvaruudun alareunaan ilmestyy ystävällinen ja selkeäsanainen henkilö valokuvan kera valmiina auttamaan. Ja vastaus todella tulee ihan saman tien. Pus. Vaikka vastaus tällä kertaa oli ettei ohjelmalla voi tehdä sitä mitä halusin, silti pus. Tällaisessa maailmassa minä haluaisin elää.

Yhä useammin tulee ajateltua työn mielekkyyttä. Onko työstäni kenellekään mitään hyötyä. Minullehan siitä on se hyöty että saan pienen palkan jolla elätän perheeni ja toteutan pieniä haaveitani, mutta haluaisin että työni olisi muullakin tavalla tärkeää. Jos ulkoiluttaisin vanhusta tai hoitaisin sairasta, sillä olisi merkitystä. Jostain syystä useimmista hommista, joilla on merkitystä, maksetaan tosi vähän. Ne ovat usein myös henkisesti ja/tai fyysisesti niin raskaita ettei minusta olisi niihin. Ehkä nämä pohdinnat liittyvät enemmän ikään kuin masennukseen.

Jo kahden aikaan iltapäivästä olin tosi väsynyt enkä pystynyt tarttumaan uuteen hommaan. Kirkkaana tuli mopoauton kuva mieleen. Tosin iltapäiväväsymystä on ollut vuosikaudet. Siinä on osuutensa myös sisäilmalla.

Kotona ilta hujahti nopeasti vaikka ruoka odottikin taas valmiina. Ja jälkiruoka. Kelkkailimme sen verran kuin tarkenimme. Pääsimme tavoitteeseen: hiljaisuus ja pennut petissä klo 21. Jospa vain uni tulisi omaankin simmuun. Yksi päivä pitäisi vielä sinnitellä, ja kaksi palaveria. Huomenna on meikäläisen perjantai ja siemenkirje on postissa matkalla meille päin!

Viimeinen istunto

Mitä kummaa näenkään? Taivaan sinen ja auringon pilkahduksen. Tuntuu ihmeelliseltä! Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunasta ulos kuin en olisi ikinä moista sääilmiötä nähnyt. Ja ihana ihana sädehtivä pakkaslumi valaisee maiseman ja sielun ja suojaa arat puutarhakasvit lämpimän peiton alle. Voi miten olenkaan odottanut lunta. Viime viikkojen aikana olen tullut siihen tulokseen että meidän on muutettava. Joko Lappiin, missä vielä on lunta talvisin, tai sitten sellaiseen osaan Afrikkaa, missä kaamosta ei ole ja perheeni aikakäsitys on sovinnossa yhteiskunnan kanssa.

Uni ei meinannut eilen tulla pillerilläkään. Oli se sitten jossain vaiheessa tullut ja pysynyt. Herätys klo 6.00 oli lempeä kuin palohälytys keskellä yötä. Pienokainen parkui taas lohduttomasti aamutoimien ajan mutta marssi iloisena myssyn tupsut heiluen päikkyyn. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla tuota parkumista?

Kellokorttikin itkee jo ennestään ja taas kertyi pari tuntia lisää miinusta psykologin penkillä istuessa. Harvoin missään menee aika niin nopeasti. Voisin varmaan jauhaa asioistani koko päivän ilman että pylly puutuisi. Valitin etten enää muista mitä piti tehdä, en osaa tätä toipumishommaa. Psykologi antoi rautalangasta väännettyjä ohjeita ja lupasi lähettää lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia. Hän ei "voinut suositella" kirkasvalokuulokkeita mutta kertoi sen sijaan käyttävänsä niitä itse ja kokee saavansa saman hyödyn kuin silmien kautta nautitusta kirkasvalostakin. 

Kun kannan murhetta asiasta jolle tällä hetkellä en voi tehdä mitään - esimerkiksi lapsen pitkät hoitopäivät - lisään turhaan omaa stressiäni, mikä vaikeuttaa toipumistani. Minun kannattaa muistuttaa itselleni joka kerta, että tämä asia on nyt toistaiseksi näin ja se on ok. Voin hyväksyä sen, antautua sille.  Kun kerroin että isommilla lapsilla on seinällä kuvasarja jota he aamulla seuraavat tehdessään aamutoimia, psykologi kysyi voisinko tehdä itsellenikin kuvasarjan. Mikä kuva muistuttaisi minua siitä, etten murehtisi päivähoitoasiaa tai muita asioita, joita en juuri nyt voi muuttaa. Sovimme, että laitan ensimmäiseksi kuvaksi lapsen päiväkodissa piirtämän kuvan perheestämme. 

Kun koen jonkin asian (vaikka puheterapeutin lausunnon) negatiivisena, minun on hyvä pysähtyä tiedostamaan että jaha, nyt tuntuu pahalta. On fyysistä ja väistämätöntä että masentuneen aivot hakevat ensisijaisesti negatiivista tapaa suhtautua asioihin. Minä itse voin pysähtyä ja tietoisesti kääntää suunnan ennen kuin negatiivinen kierre lähtee liikkeelle lumivyöryn tavoin. Voin keskittyä ajattelemaan että tuskin se puheterapeutti ilkeyttään haluaa meitä kiusata. Ehkä siellä käynneistä saattaisi olla lapselle hyötyäkin. (Tässä on kyllä aika paljon työstämistä vielä.)

Kun lapset metelöivät ruokapöydässä enkä saa heitä hiljenemään, voin laittaa korvilleni mahdollisimman suuret ja kirkasväriset kuulosuojaimet. Antaa huutaa vaan. Voin syödä oman ruokani rauhassa.

Kun jaksamisessa tulee takapakkeja, ei kannata pelästyä tai pettyä. Kun en jaksakaan mennä ystävän vauvaa katsomaan vaikka olen sopinut, voin hyväksyä, että tänään jaksamiseni on tällainen. On lupa kömpiä peiton alle. Notkahdukset kuuluvat prosessiin. Niitä tulee vielä sittenkin kun koen olevani terve. Nyt olen vasta toipumassa, vielä hyvin herkässä tilassa. Tehoja on kuin mopoautossa, turha koettaa kaasutella ferrarin tavoin. Kärsivällisyyttä tarvitaan. (Sattuuko kukaan tietämään missä sitä myydään?) Mopoauton kuva siis seinälle muistuttamaan siitä että olen vasta toipilas. Voin sitten pikkuhiljaa vaihtaa kuvia aina vähän tehokkaampaan menopeliin. (Puoliso saattaa jossain vaiheessa huolestua.)

Mitä ikinä vapaina toipumispäivinäni teenkään, minun tulee tehdä se hyvillä mielin. Mitään sellaista ei tarvitse eikä pidä tehdä, mitä en voi tehdä hyvillä mielin. Suursiivouksenkin saan toki tehdä, jos se juuri silloin tuntuu hauskalta. Jos lenkille lähtö tuntuu nihkeältä, voin joko jättää lähtemättä tai keskittyneesti ja lempeästi muistuttaa itselleni että teen tämän, koska tiedän että siitä tulee hyvä olo.

Nyt on psykologikortit käytetty. Jatkoseuranta työterveyshoitajan ja -lääkärin voimin. Tipat korviin ja Paavalilta kirje Titukselle. Hyvää yötä!

Talvitamineet esiin

Eilen ahdistuksen häivähdykset kävivät mielessä muutamaan kertaan kun tuli mieleen että kohta on taas arki ja pitää jaksaa nousta kuudelta ja rientää ruuhkaliikenteessä kaupunkiin ja koettaa tunata jotain hapettomassa toimistossa kahdeksan tuntia ja ehtiä ajoissa hakemaan pientä päikystä oli keli mikä hyvänsä. Tänään ei ole ahdistanut. Ei ole varmaan ehtinyt. Tai sitten konkreettinen arkeen valmistautuminen on auttanut. Pesukone rouskutti koko päivän. Kävin läpi noin kolmesataa paria hanskoja, rukkasia, lapasia ja villasukkia. Jokaiselle löytyi sopivia kokoja villaisia anopin kutomasta ehtymättömästä varastosta. Piilotin ohuet pipot, hanskat ja välikausihousut. Eiväthän lapset muista aamulla katsoa paljonko pakkasta on vaan sujahtavat koulutielle niissä tamineissa mitkä käteen osuvat. 

Samalla vauhdilla vaihdoin keittiöön kesäverhon. Meillä on vain kesä-, syys- ja jouluverhot. Ja vain keittiöön. Ja vain jouluverhoissa on muutakin kuin kappa. Monesti olen pitänyt jouluverhoja kevääseen asti (niissä ei ole mitään tonttuja tai muuta ylijouluista) mutta nyt valontarpeeni on niin suuri että halusin vaihtaa. Voi aah sitä valon määrää mikä keittiöön tulvahti!

Aamiaisen ehdin laittaa, mutta kun valmistelin seuraavaa ateriaa, anoppi lehahti paikalle ja komensi minut vapaalle. Laitoin antibioottitipat korviin ja rupesin lukemaan Raamattua. Ensin yhdellä kyljellä, sitten toisella. Uusi testamentti on luettu ennen kuin kuuri loppuu. Ehdin käydä myös lenkillä ennen lounasta. Valoa on heti huikeasti enemmän kun lumi on maassa, vaikka päivä olikin pilvinen. Antaa tulla vaan lisää sitä lunta! Lapset paljastivat nurmikkoparan laskiessaan mäkeä.

Perhe pääsi illalla viimein testaamaan pukin tuomaa potkukelkkaa. Minä yritin sillä välin tietoista läsnäoloa. Taisin kyllä nukahtaa. Tieto unilääkkeen olemassaolosta on lohdullinen. Lupaan itselleni, etten enää sinnittele ja vetkuttele lääkkeen otossa, jos nukkumattia ei ala näkyä.

Kodin lämpöä

Samalla kun keitin aamupuuroa keräilin kokoon leipäainekset, luin aamun lehden ja pyöräytin pullataikinan. Kaikki sujuu hyvin ja iloisesti kun on monta asiaa tehtävänä. Puoliso väänsi leipätaikinan. Anoppi teki aroniavispipuuroa. Mutta kuka teki ruokaa? Ei kukaan. Lasten toivomuksesta pidettiin pakastepizzapäivä. Kaupan pizzat ovat parempia kuin äidin tekemät. Tietysti kaupan pizzojakin tulee aina vähän tuunattua. Kourallinen itse kasvatettua valkosipulia vähintään lisätään aina, kaikkeen. Sano huugo.

Yhä lisää toisessa todellisuudessa elämistä: Kun sammutan puhelimen tai tietokoneen, se käynnistyy saman tien itsekseen uudelleen. Joskus useamman kerran. Työpuhelin voitti taannoin 6-0 ja jäi lopulta päälle. Kun suljen lapsen sukkalaatikon, kuuluu ammuu. Kun lukitsen auton ovet, varashälytin alkaa mylviä. Varsinkin jos on erityisen myöhäinen tai varhainen ajankohta tai mahdollisimman keskeinen paikka, kuten kaupan pysäköintialue. Joskus hälytin odottaa kunnes olen kassajonossa.
  
Tänään en jaksanut olla kauhean murheellinen mistään. Iloitsin hyvästä uutisesta jolla on käänteentekevä merkitys ystävän elämään. Katselin lintulaudan vilskettä ja suunnittelin uutta ruokintapaikkaa. Suostuttelin puolison kauppareissulle kun oma lähteminen tuntui mahdottomalta. Piti mennä ystävän vauvaa katsomaan, siirsin sitäkin reissua. Kävin ystävän kanssa reippaalla lenkillä sakeassa lumisateessa. Yksin ei olisi tullut lähdettyä. Suihkun jälkeen kiskaisin aimo annoksen pizzaa ja puolukkapiirakkaa kitusiini ja nukahdin takkatulen ääreen. Siinä se päivä sitten menikin. 

Tietoisen läsnäolon harjoitukset ovat olleet tauolla laiteongelmien takia. Nyt esikoinen vaihtoi virtalähteen ja puoliso liitti mykistyneiden korvanappien tilalle kahden kilon kuulokkeet viiden gramman mp3-soittimeeni, joten pääsen jatkamaan harjoituksia. Kunhan olen tarjoillut iltapalan saunasta tulleelle äänekkäälle pilkulliselle lohikäärmeelle.

Vapaa kuin taivaan räntä

Sairauslomapäivä. Tai työnantajan näkökulmasta virkavapaa. Sydän helähti sirpaleiksi kun kuuntelin kuopuksen raastavaa itkua aamuseitsemältä: en halua päiväkotiin, haluan nukkumaan! Eihän tässä ole mitään tolkkua. Äiti on kotona, isoäiti on kotona ja silti pienen ihmisen pitää mennä kymmeneksi tunniksi päiväkotiin. Ainoa mikä vähän lohduttaa on se, että hän on jo neljävuotias oman ikäisestään seurasta nauttiva napero. Seuraavaksi kuuntelin koululaisten epäilyttävän hiljaisia aamutoimia, mutta pitäydyin menemästä hätiin. Ainakin kouluun oli lähdetty. Kymmenen jälkeen jaksoin viimein itse nousta ja nauttia hiljaisen partajugurtti-mustaviinimarja-luksusaamiaisen aamulehden kera.

Koulupäivän aikana riisuin kuusesta loput koristeet ja leikkasin oksasaksilla oksat. Sijoittelin ne arimpien kasvien suojaksi puutarhaan. Kävi niin kuin arvelinkin: lapset eivät huomanneetkaan kuusen katoamista. Nostelimme anopin kanssa lopunkin joulun kaapin ylähyllylle. Vielä ehdin juoda litran vihreää teetä ja selata läpi siemenvarastoni ja postin tuoman siemenluettelon ennen kuin koululaiset palasivat. Laitoin heille välipalan ja lähdin reilun tunnin mittaiselle reippaalle lenkille armottomaan räntäsateeseen. Otin muutamia juoksuaskeliakin.

Puheterapeutilta tuli huolestunut lausunto joka sai mieleni murheelliseksi. Puoliso suhtautuu koko terapiahommaan kuin kärpästen surinaan. Anoppi paneutui lukemaan lausunnon ja huudahti lopuksi että tämähän on ihan puppua. Miksi noin pieneltä vaaditaan jo noin paljon. Pyh. Älkää välittäkö tästä mitään. No, yritän olla välittämättä. Yhteiskunta haluaa varmaan vain pelkkää hyvää. Silti usein tuntuu että neuvolat, koulupsykologit sun muut virkahuolestujat aiheuttavat myös paljon turhaa stressiä vanhemmille.

Lisää toisessa todellisuudessa elämistä: Kun lasken tavaran käsistäni, se katoaa. Ainoastaan puoliso voi löytää sen, itse en sitä näe vaikka se olisi norsu ja istuisi nenälläni. Erityisen varmasti katoaa se tavara, jonka säilymisestä olen kantanut erityistä huolta ja noudattanut erityistä huolellisuutta. Kun asetan tavaran hyllylle, se putoaa. Vaikka kuinka huolellisesti ja syvälle asettaisin sen. Aivan kuin kaikki elämäni hyllyt olisivat jotenkin kaltevia.

Puolisolla ei ole hiihto-, kesä- eikä syyslomaa opinnoistaan. Hain silti tuettua lomaa. Perustelujahan hakemukseen löytyi vaikka muille jakaa. Valitsin kolme eri loma-ajankohtaa ainoasta lähellämme sijaitsevasta kohteesta. Se on niin lähellä, että puoliso voi asua perheen kanssa lomakohteessa ja käydä sieltä koulua. Viime vuonna hakuaika meni ohi vaikka kyttäsin sitä kuin haukka. Lapsiperhelomille näet olikin lyhyempi hakuaika kuin muille.

Puoliso tilasi kirkasvalokuulokkeet verkkokaupasta. Olen melkein innoissani.

Kerroin vaari-tekstissä isäni lapsuuden perheestä. Törmäsin eilen tähän kuvaan, yhteen rakkaimmistani. Kuvassa on helisevänauruinen suomea murtaen puhunut 89-vuotiaaksi elänyt mummuni sylissään isäni.