Jossain ihan muualla

Vaikka nykyinen olotilani on "normaali", enimmäkseen suorastaan hilpeä, henkisiä voimattomuuskohtauksia tulee yhä ja keskittymiskyky on käsittämättömän hapero. Ajatus on usein jossain ihan muualla kuin missä sitä tarvittaisiin. Onneksi työssä opitut asiat tuntuvat kuitenkin jäävän kohtalaisen hyvin mieleen.

Tehtävä: Aja valtatietä 12 Rauman suunnasta Tampereen suuntaan ja poikkea matkalla puutarhaystävän luona Sastamalassa. Unohdinko että piti poiketa? Ehei! En unohtanut! Sen sijaan en huomannut koko Sastamalaa. (Kyllä, olen käynyt siellä ennenkin.) Ajoin kahdeksan kilometriä ohi. Palasin, kävin vierailulla ja pois lähteissäni kurvasin tyylikkäästi takaisin tulosuuntaani. Kävin kääntymässä läheisen huoltsikan pihassa ja kun pyrin takaisin tielle, siellä kulki traktori ja sen perässä noin kuudenkymmenen kilometrin jono erilaisia moottoriajoneuvoja ja niiden turhautuneita kuljettajia. Ei ollut kiire minnekään. Enää.

Tämän päivän tehtävä on ajaa rautakaupan, kirpputorin ja kierrätyskeskuksen kautta hakemaan facekirppiksellä varaamiani ilmaisia lastenvaatteita. Viime keväisellä työssäoppimispaikallani ajattelin myös poiketa ostamassa muutaman paljon kehutun kukkasipulin. Lopuksi pitkän listan kanssa ruokakauppaan. Toivota minulle onnea. Kerron sitten mihin päädyin.

Puutarhavarasto-talvetustila pitäisi siivota tänä viikonloppuna. Pelargonien, verenpisaroiden ja sinisarjan on pian aika muuttaa sisätiloihin. Pelargoneja tuli eilisestä kyläpaikasta autokuormallinen lisää. Sain myös läjän perennoja ja niiden siemeniä sekä harjoittelupaikan pomolta eksoottisen näköisen makeakirsikkapuun ja mustaherukkapensaan. Väsyttää. Vettä sataa. Ehkä menenkin koko viikonlopuksi nukkumaan.

Puolen vuoden kuulumiset

Siitä on kauan kun viimeksi onnistuin kirjautumaan sisään bloggeriin. Kun tietokoneet ja niiden pehmot alkavat rissata, minun hermoni kestää noin kaksi sekuntia. Tänään panin esikoisen hommiin eikä mennyt kahta minuuttia, kun hän jo keksi mikä mättää. Minulla on kaksi Google-tiliä ja olen koko ajan yrittänyt päästä sisään sen väärän kautta. Tietenkään en edes muistanut että on toinenkin.

Joitakin asioita lienee tapahtunut maaliskuun jälkeen. Tietenkään en muista paljonkaan. Koetan kaivella sedimenteistä jotain olennaista. Taitaa tulla lyhyt postaus.

Keväällä olin kuuden viikon työssäoppimisjaksolla. Paiskin hommia sekä kasvihuoneessa että perenna-, pensas- ja puukentillä. Oli todella rankkaa ja hyvin hauskaa. Työpäivät sujahtivat huomaamatta, aina sai ihmetellä, että miten kello voi olla jo neljä, vastahan tulin töihin. Rankin urakka oli havukuorman purku. Ison tuijan pienen näköinen juuripaakku painaa melko paljon - viimeistään siinä vaiheessa kun niitä on siirtänyt sata.

Käsien oireilu alkoi samana päivänä kuin työssäoppimisjakso. Aamuisin puuduksissa ja turvoksissa, iltapäiväksi tokenevat. Kipuja ei toistaiseksi ole. Sain tk-fysioterapeutilta lainaksi rannetuet, joita pidän öisin. Ihmeen paljon ne auttavat. Luultavasti kyseessä on alkava rannekanavaoireyhtymä. Saan siis ammattitaudin ennen kuin ammatin.

Autooni tuli kallis vika. Juuri kun tuskailimme mistä saamme luotettavan, kohtuuhintaisen käytetyn tilalle, naapuri tuli kyselemään tietäisimmekö ketään joka haluaisi ostaa hänen autonsa. Oli saamassa työsuhdeauton. Kampesimme hinnan maksukykyämme vastaavaksi ja niin minulla on nyt hyväkuntoinen kymmenvuotias matkaseuralainen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Puolison työpesti loppuu elokuun lopussa mutta hänellä on jo kolme vaihtoehtoista työmaata odottamassa. Paremmalla palkalla kuin tähänastinen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Pidin kuuden viikon kesäloman. En muista mitä tein, mutta koko ajan hääräsin jotain pihalla. Kaksi viikkoa kävin päivittäin kuopuksen uimakoulussa. Loman päättyessä olin kuunnellut lasten kitinää ja tappelua siinä määrin, että hermoni olivat riekaleina ja masennus huuteli rotkon toisella puolen, että vedettäisiinkö köyttä.

Anoppi tuli kuudeksi päiväksi käymään! Tyttärentytär toi. Saimme kuulla edellisenä iltana. Ihana, ihmeellinen, viisas, kirkassilmäinen 88-vuotias anoppini, jonka täällä asuessa en uskaltanut tehdä haaveilemaani isoa perennapenkkiä keskelle nurmikkoa. Nyt penkki on kaksivuotias ja niin hieno, ettei anopin ylistyspuheesta meinannut tulla loppua. Kunto vaihtelee mutta yhtenä päivänä hän jaksoi kävellä kanssani puutarhaa ihmettelemässä.

Emme osallistuneet avoimiin puutarhoihin. (Ehkä vielä joskus.) Siitä huolimatta meille rantautui kolmen rouvan seurue heti kello 12 kun tapahtuma alkoi. Eipä siinä mitään, esittelin heille puutarhaa kolme varttia, minkä jälkeen ohjasin heidät edelleen siihen puutarhaan, joka oikeasti oli vieraille avoinna. En korjannut heidän käsitystään.

Lääkitykseni on ennallaan. Ja lääkkeet loppumassa. Tk-lääkäri uusi kaiken paitsi tyroksiinin. Kun ei näy olevan mitään vikaa veriarvoissa. Ai että keittää. Voin vain toivoa että yksityislääkärini uusii reseptin ilman että käyn vastaanotolla, sillä siihen minulla ei ole varaa. Olen saanut opintotukea viimeksi kesäkuussa ja seuraava tulee elokuun lopussa.

Olen jälleen nukkunut terassilla koko kesän ja yhä jatkuu. Köynnökset ja riippapelargonit tekevät "makuuhuoneestani" suojaisan ja tietenkin myös hyvin kauniin. Ulkona nukkuminen on ehkä ihaninta koko kesässä.

Sosiaalitoimen perhetyöntekijä kutsui itsensä kylään maanantaiaamuna. Haluaa päivittää kuulumisia. Kun sosiaalityöntekijä kuuli tästä, hän ilmoittautui mukaan. Sanoin että onko pakko. Perhetyöntekijä lupasi tulla yksin. Mielenkiintoista nähdä kysyykö hän syytä. (Lukija löytää syyn edellisestä kirjoituksestani.) Tämän tapaamisen jälkeen säntään sairaalaan lapsen asioissa. En voi toisen ihmisen asioista kirjoittaa enempää kuin että ne kuormittavat minua juuri nyt aika paljon. Sairaalakäynnin jälkeen alkaa uusi työssäoppimisjakso, joka jatkuu lokakuulle asti.

Joutsenet tulivat kotiin

Hei, mahdollinen lukija. Miksei mahdotonkin. Olen olemassa edelleen. Ei vain oikein ole kirjoituttanut. Opiskelukämpässä olisi aikaa vaan ei ole konetta. Kotona on kone, vaan ei aikaa. 

Vietin pääsiäisen alla kymmenen päivää putkeen koululla. Ensin olin seitsemän päivää kasvihuonepäivystäjänä, sen jälkeen yhden päivän oppitunneilla, toisen kasvihuoneella työssäoppimassa ja kolmannen (ja sitä edeltävän yön) oksennustaudissa. Perhe kävi luonani viikonloppuna ja toi taudin tuliaisena. Silti olen sitä mieltä että hyvä kun kävivät. Näkivät kämppäni, oppimisympäristöni, kasvihuoneetkin. Nyt lapsetkin tietävät missä olen silloin kun en ole kotona.

Pääsiäisen jälkeen kävin ensi töikseni näytössä. Pääsin läpi, jopa traktorinäytöstä, vaikka tein tyhmän ja ainakin omasta mielestäni aika vakavan virheen: unohdin laittaa käsijarrun päälle kun lähdin kiinnittämään peräkärryä. Eivät näytön vastaanottajat minua sinne traktorin taakse tietenkään päästäneet vaan kiljuivat että karkaako. Seuraavaksi yritinkin sitten vastaavasti lähteä ajoon käsijarru päällä. Kyllä otti päähän. Auton kanssa en tee ikinä käsijarrumokia. Näyttöjännitystä se kai oli. Koetin ja koetan olla itselleni lempeä ja armollinen. Teimme näytössä myös kasvintunnistusta ja kylvöjä, koulimme taimia sekä keräsimme ja hoidimme leikkoruusut. Päivä oli kiva, tunnelma mukava. Hiki tuli. Kämpille päästyä jalat olivat painavat ja mieli keveä.

Keväältä tuoksuu, näyttää ja kuulostaa. Näyttöpäivänä näin ensimmäiset leskenlehdet ja ensimmäisen perhosen. Valtava määrä kurkiauroja lensi ylitseni pohjoista kohti. Parasta ovat kuitenkin joutsenet, jotka ovat saapuneet lahdellemme ja mekastavat siellä nyt yötä päivää. Valo on lisääntynyt valtavasti vaikka aurinko pysyttelee paksun pilviverhon takana. Herään varhain hyväntuulisena ja toimeliaana. Olo on kevyt, sielu vapaa ja huoleton kuin kaksikymppisellä. Hirvittää miten voimakkaasti sää- ja valo-olot vaikuttavat mieleeni ja fysiikkaani. Silti en vaihtaisi pohjoisia vuodenaikojamme mihinkään.

Naakat maaliskuisessa auringonlaskussa

Tänään leikkelin omenapuut, mustikka-, herukka- ja karviaispensaat, kanukat ja heisiangervot. Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, tosin en tiedä ovatko pensaat. Tai varsinkaan puut. Aika paljon näet lähti. Koulussa olen tullut rohkeammaksi kajoamaan kasveihin.

Erehdyin lukemaan sosiaalitoimesta allekirjoitettavaksi tulleen pöytäkirjan, tai mikä se on, palvelutarpeen kartoitus. Iloinen keväinen mieli kaikkosi. En mitenkään osaa lukea noita muistiinpanoja sillä mielellä että sosiaalitoimi yrittää auttaa meitä. Minusta näyttää pikemminkin siltä kuin he veetuilisivat. Muistiin on kirjattu kummallisia yksityiskohtia ja jätetty paljon olennaista kirjaamatta. Tekstistä syntyy varsin omalaatuinen kuva perheestämme. En aio allekirjoittaa paperia. Voin vain kuvitella miten oikeasti vihamieliset ja aggressiiviset tosiongelmaiset asiakkaat suhtautuvat sosiaalityöntekijöihin jos minäkin, hyväntahtoinen lauhkea liiankiltti lammas, tunnen tarvetta rähjätä ja heittäytyä hankalaksi.

Muutakin postia tänään tuli. Ystävä lähetti yllätyskukkia. Hyvin pakattuja, reippaita elinvoimaisia taimia jotka tulivat kirjeenä päivässä perille. Myös kaupallinen yritys lähetti tilaamani kukan. Se oli pakattu valtavaan pahvilaatikkoon, viipyi matkalla viikon ja saapui perille katkenneena ja murskaantuneena. 

Puoliso sai taas uuden työnpätkän, elokuun loppuun asti. Helpottavaa, mutta kuopusta käy sääliksi ihan suruksi asti. Minulla on kesäkuu koulua, puolisolla töitä, lapsi joutuu käymään hoidossa ja menemään sinne kuudelta aamulla. Onhan se tietysti kesällä helpompaa kuin talvella, mutta ei se mikään lapsen kesä ole. Oi olisipa mummola!

 

Yhdeksäs kerta toden sanoo

Yhdeksän kertaa on käyty tämän tautiputken tiimoilta terveyskeskuksessa. Sain uuden antibioottikuurin, tällä kertaa poskiontelo- ja keuhkoputkitulehdukseen. Olen onnellinen siitä, että olen nyt julkisen terveydenhuollon varassa enkä työterveyden asiakas, sillä jälkimmäinen olisi passittanut onteloni punkteerattavaksi. Tunnetusti ne ovat niin ahtaat, ettei puudutusainetta saa perille asti. Piinallinen päänsärky on vähentynyt hiljalleen, viime päivinä en ole enää tarvinnut särkylääkkeitä. Ehkä elämä sittenkin voittaa.

Ilahduin ylitsevuotavasti siitä, että lääkäri kysyi käytänkö nenäkannua. Kannu ja sen tehokkuus on siis päässyt lääkärien tietoisuuteen ja suosioon! Ihan loistavaa!

Sairastamisen ohessa olen sivutoimisesti hissukseen siirtänyt pelargoneja viileästä talvetustilasta asuinhuoneisiin ja vaihtanut niihin multia. Valtaosa talvehti loisteputken alla todella hienosti, muutama näyttää ankealta mutta uskon että nekin piristyvät. Kahdesta en vielä tiedä ovatko kuolleita vai näyttelevätkö vain. Kun tämänkeväiset siementaimet ja Plantagenin pistokkaatkin lasketaan, kokoelmassani on 111 kasviyksilöä ja 70 eri lajiketta. Seitsemän lajiketta on tilauksessa. Vara- ja varavarataimille koetan kevään mittaan löytää uudet kodit. Oi jospa kesä olisi tänä vuonna viimevuotista lämpimämpi ja hoitaja taitavampi niin saataisiin kunnolla kukkiakin!

Verenpisarain talvetus onnistui kehnommin. Vainajia on enemmän kuin selviytyneitä. Parhaiten pärjäsivät Alwin, Blacky ja Linda Goulding. Riemukseni jopa ihanainen Cecile näyttää elon merkkejä. Sen sijaan esimerkiksi rakkaat Sir Matt Busbyni ja Blue Angelini ovat mennyttä.  Ystävä kävi puolestani ostamassa 13 juuri tullutta verenpisaran pistokasta Plantagenista ja lupasi hoivata niitä kunnes röörini ovat räättömämmät. Vähän kuin joulua odottaisi, en näet tiedä mitä lajikkeita tänä keväänä on myynnissä.

Valmistaudun palaamaan kouluun. Jos keuhkot eivät vielä muuta kestä, menen ainakin kuunteluoppilaaksi. Tänään muun perheen ulkoillessa perustin suurtalouskeittiön ja tein valtavan määrän sikanauta-punasipuli-kesäkurpitsa-paprika-lehtikaali-valkosipulilasagnea. Siitä riittää puolisolle työeväitä, ettei ainakaan niistä tarvitse huolehtia yh:na ollessaan.

 

Harmaata

Sairastelu jatkuu. Pienimmät sentään palasivat tänään kouluun oltuaan puolitoista viikkoa poissa. Kolmasluokkalainen ei voinut ymmärtää miksi hänen pitää mennä kouluun vaikka isoveli saa jäädä kotiin. Samalla kun jonotin terveyskeskuksen ajanvaraukseen (28 ja puoli minuuttia), järjestelin toisella kädellä koululaista matkaan. Venytti ensin lähtemistään ja kiukutteli kun pitää sairaana mennä ja sen jälkeen kiukutteli että nyt kello on jo niin paljon että hän myöhästyy.

Heräsin yöllä kammottavaan korvakipuun, tai oikeastaan puolen pään kipuun. Ihmettelen lapsia, jotka korvatulehduksen iskiessä vain sanovat että korvaan sattuu. Itsellä teki mieli huutaa että voisiko joku repiä mun pään irti, pian. Grammalla parasetamolia ja 400 milligrammalla ibuprofeenia sain kipua sen verran pois että nukkuminen onnistui. Aamulla soitin siis itselleni ja esikoiselle lääkäriaikaa, itselleni sain lääkärin ja antibioottikuurin, lapselle labra-ajan ja sairaanhoitajan. Ja kehotuksen pitää hänet kotona ainakin keskiviikkoon asti.

Nenäkannu on taas näyttänyt tehonsa. Hengitän nenän kautta täysin vapaasti. Aloin ahkeran kannuttamisen heti kun ensimmäiset kurkkukiputuntemukset ilmestyivät. Pöpöt joutuivat viemäriin sitä mukaa kun lisääntyivät. Mitä nyt joku nokkela onnistui livahtamaan korvaan. Kurkkukivun olen jo selättänyt kokonaan ja nuhaa on tuskin nimeksikään. Sinkkiä ja d-vitamiinia olen popsinut kaksin käsin. Ja juonut mustaherukkamehua.

Luulin että kaksi kuukautta olisi taloudellisesti hieman helpompaa kun puolisolla on töitä. Mitä vielä, entistä tiukempaa! Molemmilla tilit tyhjinä, laskuja jonossa ja lapsilisän tuloon on vielä monta päivää. Asuntolainan lyhennysvapaalle onneksi saimme taas vuoden jatkoa. Toimeentulotuen saamiseen olemme yhä liian varakkaita. Viikonloppuna roikuin etuovi.comissa selaamassa omakotitaloja. Jos miehen työttömyys jatkuu ja minusta tulee joku kausityöläinen, voisimme hyvin muuttaa halvempaan taloon vielä enemmän maalle, isommalle tontille. Minne päin Suomea vain pohjoisinta kaamosaluetta lukuun ottamatta. Laitettaisiin kunnon kasvimaa ja kanala. Ehkei lehmää sentään - tai miksei. Onhan puoliso lypsytaitoinen. Paljon hyviä kohteita löytyi. Puolisokin suostui katselemaan suosikkikohteitani ja alkoi miettiä paljonko talostamme saisi. Tuskin mitään, ei tällaisina aikoina taida löytyä ostajia. Mutta haaveilla saa, se tuntuu tekevän hyvää.

Helmikuun harmaus hämmästyttää. Eikö helmikuussa ole aina paistanut aurinko täydeltä laidalta? Nyt on tuskin vilahtanutkaan. Lunta vain satelee tai on muuten vain harmaata. Mutta lumi on hyvä sekin, kiitos siitä. Lapset pääsevät hiihtämään, luonto on kaunis, koirat puhtaita ja kasvit saavat suojaa.

Puuduksissa

Päättymätöntä sairastelua. Toissa viikolla kaksi lapsista oli sairaana. Kuume sahaili ylös ja alas. Viime viikolla samat kaksi - oltuaan välillä pari päivää koulussa. Tällä viikolla samat kaksi. Tänä aamuna sain terveyskeskukseen toiselle lääkäriajan ja molemmille labra-ajan. Crp molemmilla 14. Lääkäri totesi pienemmällä tulehduksen molemmissa korvissa. Isommalta mitattiin vain lämpö ja kehotettiin nauttimaan hunajaa, se helpottaa kurkkukipua ja yskää. Illalla isompikin alkoi valittaa korvaansa. Kipulääkettä oli onneksi kotona. Huomenna siis jälleen terveyskeskukseen. Ja jos et soita heti klo 8.00, lääkäriajat ovat jo menneet.

Pöllähtänyt olo. Toissa viikolla ehdin pikkuväen sairasteluiden välissä puoleksitoista päiväksi kouluun. Viime viikko oli etäviikko. Tällä viikolla en ehkä pääse kouluun lainkaan, sitten onkin hiihtoloma ja heti perään etäviikko. Joulun aikaan oli juuri kuukauden tauko opinnoissa, nyt näyttäisi tulevan toinen. Työssäoppimispaikasta ei ole tietoakaan. Henkilökohtaistamishaastattelut pitämättä. Traktoritukiopetus pitämättä. Tomaatinistutuksesta jäin kokonaan paitsi. Päivystysviikko siirtyi sairaanhoitotehtävien vuoksi. Vedän ison ruksin seinään jos joskus valmistun tuosta oppilaitoksesta.

Viikonloppuna kaksi isointa oli ensimmäisellä lomaperhevierailullaan. Pienin ei päässyt, koska oli silloinkin sairaana, mutta saipahan ainakin vanhempien jakamattoman huomion. Lomailijat menivät vierailulle lauantaina puoliltapäivin ja tulivat sunnuntaina iltapäivällä takaisin. Olivat kierrelleet lomavanhempien kanssa tutustumassa paikkakuntaan, käyneet kodalla paistamassa makkaraa, rakentaneet monta lumiukkoa, ahmineet mustikkapiirakkaa ja kotiin tulivat ihmeteltävän hyväntuulisina ja hymyileväisinä.

Omat voimat ovat vähissä. Kotityöt hoidan, lapset ruokin, koirat ulkoilutan, muun ajan päivästä nukun. Ja päälle täyspitkät yöunet. Enkä virkisty yhtään. Välillä on yleiskehno olo, mittasin kuumettakin kun tuntui niin heikolta, mutta lämpö oli normaali. Flunssaoireita ei ole, mikä on suoranainen ihme tässä pöpölässä. Välillä tulee kodin 19 asteen lämpötilassa niin kuuma että on pakko riisua alusvaatteisilleen. Hiki nousee pintaan. Syön mitä sattuu, en kuitenkaan mitään kunnollista, vaikka perheelle tarjoilen. Olisiko nämä nyt niitä vaihdevuosia sitten. En ole hyvän- enkä huonotuulinen. Olen puuduksissa. Pökkelö. Ehkä tilanne muuttuu jos aurinko rupeaa paistamaan. Viime aikoina on taas tuntunut kuin emme olisi aurinkoa kiertävällä radalla enää. Eihän helmikuussa kuulu olla pilvistä ja hämärää. Eikä varsinkaan kuulu sataa vettä.

Onneksi talvi tuli takaisin!

 

Hajussa kasvaa

Siemenkirjeitä tulee ja menee, kylvöjä on tehty ja vähän jo koulittukin. Koululla tomaatteja ja yrttejä, kotona pelargoneja, heliotrooppia ja ahkeraliisaa. Välillä on pitänyt lähteä kesken koulupäivän hoitamaan pirttiviljelyksiä - sairastaminen alkoi samana päivänä kuin puolison työt - mutta nyt ovat taas kaikki terveinä. No, vähän nuhaisia kyllä.

Eskariopettajan huoli saatiin yksilöityä oppilashuoltoryhmän palaverissa: hänen mielestään lapsella oli syksyllä liian kevyt vaatetus. Ja mitä tekee opettaja? Soittaa sosiaalitoimistoon eikä edes mainitse sanaa vaatetus. Ainoastaan perushoito. No, sosiaalityöntekijä tuntee perheemme eikä nähtävästi katso tarpeelliseksi tulla tarkistamaan perushoidon niinjanäinyyttä - eikä edes ilmoita meille opettajan huolesta. Niinpä ei tullut lapsellekaan lisää vaatetta päälle. 

Jokin tässä haiskahtaa. Mikä esti esimerkiksi suoraan huoltajan kanssa keskustelemisen - tai voisihan vaikka laittaa koko ryhmän huoltajille wilma-viestin ja pyytää että lasten vaatetus tarkistettaisiin, huomaattehan että säät ovat viilenneet. Tekee mieli kaivaa esiin rasismikortti ja tasa-arvokortti. Häiritseekö opettajaa se, että meillä lapsia hoitaa isä, kun äiti huitelee maailmalla. Siis mies, ja vielä ulkomaalaistaustainen mies. Onko hänen mielestään jo lähtökohtaisesti oletettava, ettei lapsilla näissä olosuhteissa voi olla asiat kunnossa?

Minullakin on monen mielestä liian kevyt vaatetus. Kun seison teepaitasillani puutarhaluokan avoimen ikkunan edessä viilentämässä oloani, takapenkin nuori poika vetää hupparia tiukemmin päällensä ja tärisee. Monilla luokkakavereilla on samassa luokkahuoneessa villapaita päällä, parilla untuvatakki.

Joku haiskahtaa myös meidän olohuoneessa. Viikko sitten haisi vielä niin että silmiä kirveli. Puoliso osti joulun alla koirille saksalaistaustaisen päivittäistavarakaupan myymää kuivamuonaa. Koirat alkoivat pian haista eltaantuneelta. Samoin olkkarin uusi, ihana, suuri Super Shaggy -matto, jonka päällä koirilla on tapana makoilla. Joulupäivänä kämppä haisi jo niin järkyttävästi että heitin koko kolmikon pihalle. Vaihdoin koirien ruuan ja aloin antaa niille helokkiöljyä. Haju hävisi niiden turkeista saman tien. Matto sen sijaan toi sisään päästessään julmetun löyhkän mukanaan, vaikka oli viettänyt pihalla kuukauden. Olen ripotellut matolle kolme purkillista ruokasoodaa viikon sisään ja ihme kyllä, haju on hiukan heikentynyt. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka siihen, että voin asua samassa huoneessa maton kanssa.

Etäviikko edessä, ryhmäkasveja ja kylvökukkia opeteltavana. Sitten viikko koulua ja kaksi viikkoa vapaata. Päivä pitenee, aurinko paistelee, siemenpussit rapisevat. Mieli ja askel olisivat kevyet, ellei painaisi huoli työssäoppimispaikan saannista. Ei kai kenenkään valmistuminen ole TOPista kiinni jäänyt, mutta tietäähän sen, että stressaan silti.