Masentuneet nauravat paljon

Mistäs tällainen syntyjään melankolinen introvertti pessimisti sitten voi tietää olevansa hoitoa vaativasti stressaantunut ja masentunut? Rajan ylitys oli oikeastaan aika helppo huomata. Olen sillä tavalla kunnianhimoinen että sen minkä teen, haluan tehdä kunnolla. Siis silloin kun olen terve. Mitä välii, ajattelen nyt kuin esiteini, ihan sama. Töihin tarttuminen on vaikeaa ja vastenmielistä eikä lopputuloksen kanssa ole niin tarkkaa. Mukavaa kaikkien kannalta etten ole esimerkiksi kirurgi.

Mitättömän pienet ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Kompastun pienimpäänkin polulle osuvaan männynneulaseen, annan periksi, heitän hanskat tiskiin. Monesti alan vielä kaupanpäällisiksi itkeä. Ärsyynnyn terveenäkin helposti, muttei se ole mitään nykyiseen verrattuna. Kiehahdan tottelemattomille lapsilleni. Olen kiehahdellut aina, mutta nyt tunnen konkreettisesti kropassani kuinka kierrokset lähtevät nousemaan. Huudan kunnes ääntä ei enää tule. Raivoan äkkijarrutuksen jälkeen tuntemattomille bussissa että käyttäkää nyt #¤%& sitä heijastinta tai taskulamppua. En siedä hajuja, ääniä, valoja, en voi kuunnella lempimusiikkiani, sekin tuntuu hälyltä ja häiriöltä. Aika ei riitä mihinkään vaikka juoksen koko ajan nopeammin. Oravanpyörä, minuuttiaikataulu. Perjantai-illan jälkeen tulee maanantai.

Kauheinta on kuitenkin muistamattomuus. Muistini on ollut huono jo pitkään. Raskausdementiaa, imetysdementiaa, äitiysdementiaa joo, mutta tämä nykyinen on ihan omaa luokkaansa. Olin varma että minulla on oikea muistisairaus.

Ystäväni sanoi, etten voi olla masentunut koska näen niin paljon hauskuutta arjessani. Voi kyllä, sanoi psykologi. Masentuneet ihmiset nauravat paljon. Se on selviytymiskeino.

Ja kun nauraa itselleen, eivät ilon aiheet ihan heti lopukaan.