maanantai 29. tammikuuta 2018

Olohuoneeseen kasvoi koivikko

Mies sairastui sunnuntaina, muu perhe maanantai-iltana. Vateja ja ämpäreitä, syömättä jääviä ruokia, puolitajuttomia lapsia sohvilla, lattioilla ja koiranpedissä ja parissa vuorokaudessa kaatopaikaksi muuttunut koti. Perjantaina pääsin jaloilleni ja siitä lähtien olen pyykännyt. Aloin lorautella etikkaa huuhteluainelokeroon ja vaikuttaa siltä, että olen viimein löytänyt keinon päästä eroon tunkkaisista pyykeistä. Sopivasti etikoitu pyykki ei tuoksahda etikalta, ainoastaan puhtaalta. Huuhteluaineita meillä ei ole käytetty koskaan eikä käytetä vastedeskään.

Ympärivuorokautinen nukkuminen, ravinnon tai raikkaan ilman puute, lääkkeettömyys vai mikä lie nosti unennäköni aivan uudelle tasolle. Jos olisi voinut asentaa piuhan nukkujan päästä tallennusvälineeseen, pino bestsellereitä olisi valmiina. Jännitystä ja seikkailua monenkirjavalla porukalla vaihtelevissa ympäristöissä. Taisin siinä viikolla kiinteistövälittäjää odotellessa myydä yhden talonkin. Joka ei ollut omani.

Siihen aikaan kun isä telkan osti. Kaikki alkoi siitä, kun puoliso päätti sijoittaa veronpalautuksensa kauan haaveiltuun ilmalämpöpumppuun. Pumpun paikka maalattiin ja samalla tuli maalattua koko ikkunaseinä ja liisteröityä varastossa odotellut maisematapetti viereiseen seinään. Pumppu pörähti seinälle tammikuun toisella viikolla. Totesin, ettei sen eteen enää viherkasveja voi sijoittaa, sama vaikka laittaisi siihen telkkarin. Miehen mielestä ajatus oli hyvä. Telkkaria meillä ei ole ollut sen koommin kun anoppi muutti pois. Ja silloinkin se oli mummolassa, ei olohuoneessa. 

Puoliso ojensi rullamitan ja sanoi että näytäpä tuosta minkä kokoinen se telkka olisi hyvä olla. Vedin mitan 120 senttiin, arvelin että tuommoisen näkee keittiöstäkin. Olin tyytyväinen, että mies hoitaa laitteiden vertailut sun muut. Tuumin, että saahan sen sopivan etsiä valmiiksi ja ostaa sitten joskus kun on säästetty rahat. Tai jos tärppäisi vaikka vähän käytettynä. Seuraavana päivänä mies raahasi ovesta sisään tolkuttoman pahvilaatikon. Miten lie mahtunut hänen autoonsakaan. 

Mies porasi reikiä seinään, purki kynnyksiä, veti piuhoja, nakutteli ja jupisi. Minä makasin selälläni sohvalla ja mietin taas kerran miten pärjäävät ne kotitaloudet, joissa ei ole omaa sähkömiestä, mikrotukihenkilöä, puuseppää ja kiinteistönhoitajaa niin kuin meillä. Eipä aikaakaan kun noin Uudenmaan kokoinen näköradio nostettiin koivikkoseinälle telineeseensä ja siihen saatiin kuvakin. Koko perhe kerääntyi ihmettelemään aivan samaan tapaan kuin isän ostamaa öljylamppua tunnetussa Juhani Ahon lastussa. Ajatella, nyt me voidaan istua tässä sohvalla katsomassa telkkaa, hämmästeli teinikin. Seuraavana päivänä kahdeksanvuotias esitteli miten kännykän näytöllä tapahtuvat asiat saa näkymään telkassa. Ja mitähän vielä, voi hyvän tähen.

Posti toi taas yhden lääkärintodistuksen, kolmena kappaleena. Yksi meille, yksi kouluterveydenhoitajalle ja yksi Kelaan vammaistukihakemuksen liitteeksi. Sosiaalitoimesta kaikki paperit tulevat nykyään neljänä kappaleena ja kunhan keskimmäinenkin täyttää 12, viitenä. Kaiken perheeseemme jo kohdistetun tuen lisäksi tarvitsemme arkistonhoitajan.

Kevätkylvöt on kaiken keskellä myös aloitettu: keijunmekkoa, ahkeraliisaa ja viisi pelargoninsiementä. Toivossa on hyvä elää, sanoi suolistobiomi.

 Koivikko ennen telkkaa.

2 kommenttia:

  1. Meidän kotitaloudessamme ei ole käsistään kätevää yleismiestä, tuolla humanistilla menee inhon väristykset jo siitä, että sormissa on leivänmuruja. Siitä seuraa, että kodin projektit ovat usein ikuisuusprojekteja. Meillä oli varmaan toista vuotta keittiössä oranssia teippiä pitkin kaapinvierustoja odottamassa sitä kuuluisaa luppoaikaa. No, mitättömän pieni betonivalu onnistui varmaan alle tunnissa. Kannatti odottaa vuositolkulla. :-) Ja samansuuntaista muissakin projekteissa.

    VastaaPoista
  2. Meillä taas on monitoimimies, mikä remontoi ja rakentaa, mutta on vaan nykyisin niin kiireinen urheiluhommissa, ettei ehdi kotona kuin kääntymään.

    Tuo koivikko on kyllä hieno. Omani on vielä rullalla ja joutuu kenties siellä olemaankin, kunnes (ei ehkä koskaan) aloitetaan yläkerran laitto. Nuorin lapsi täyttää kesällä 14, joten kannattaako huoneita sinne enää suunnitellakaan, kun ovat tähänkin asti yhdessä huoneessa mahtuneet majailemaan. Paino sanalla mahtuneet, mutta mietin olisiko pääkoppa paremmassa kunnossa, jos jokaisella olisi ollut oma soppensa?

    Nyt kun teillä on telkkari, niin olikohan se Estradi kanava, mistä tulee välillä mukavavia maisemaohjelmia. Voisi sopia tuohon seinälle?

    VastaaPoista