Pyysin hernekeitolta anteeksi

Taas on rampattu kaupungissa. Joka päivä tällä viikolla. Maanantaina sairaalassa miehen kanssa. Tiistaina optikolla lapsen kanssa. Keskiviikkona sairaalassa lapsen kanssa. Torstaina työterveyslääkärillä. Samalla reissulla myös labrassa ja lapsen kanssa koululääkärillä.

Kotonakin olen pitänyt vastaanottoa. Tiistaina otin vastaan psykoterapeutin netin välityksellä ja keskiviikkona klo 7.30 kaksi perheohjaajaa ihan tuossa keittiön pöydän ääressä.

Maanantaina sairaalassa vanhempien tukikäynnillä kerroin miten olin uhkaillut lapsia huostaanotolla. Sinä aamuna yksi nukkui pommiin ja myöhästyi koulusta tunnin, toinen oli pienessä kippurassa ruokapöydän alla ja huusi olevansa sairas, kolmas makasi sohvalla kunnes putosi makaamaan lattialle. Olin aivan hilkulla antaa periksi ja mennä itsekin lattialle maate mutta äidyin sitten keuhkoamaan että jos minä en saa teitä kouluun, teille etsitään sellainen koti joka saa. Ja kai siinä on totuuden siemen: tehostetut tukitoimet meillä jo on, mikä muukaan se seuraava keino on, jos minä lopun. Sairaalan keskustelukumppanimme olivat sitä mieltä että tämän sammakkoni olisi hyvä pomppia sosiaalitoimen korviin. Kaiken kaikkiaan he toivat esiin painokkaan mielipiteensä nepsyvalmennuksen aloituksen ja perhekuntoutuksen jatkamisen puolesta. Nyt kun on saatu valoa näkyviin tunnelin päähän, ei ole aika sanoa että morjens, jatkakaa siitä keskenänne. Hyvähän heidän on huudella kun ei ole heidän rahoistaan kyse.

Perheohjaajat muistuttivat että pitää olla armollinen itselleen. Jos lapset saavat rakkautta, huolenpitoa ja - unohdin jo mikä se kolmas kaunis sana oli - niin huostaanotolle ei ole mitään tarvetta. Minä siihen että joojoomutku yhteiskunnalla on vaatimuksensa. Lapset pitää saada kouluun. He siihen että oletkos saanut. Minä että no joo. Mutta vaikeaa se on. Lapset eivät väsy ja nukahda iltaisin ajoissa koska eivät ulkoile. Ja he eivät ulkoile, koska minä en jaksa ajaa heitä pihalle. Perheohjaajat muistuttivat että kun sulla on tässä adhd-lapsi, asperger-lapsi ja teini niin on erinomainen suoritus kun kaksi heistä on ajoissa ja kolmas melkein ajoissa koulussa melkein joka päivä. Ja että jos ongelmia on ollut kaksi vuotta, kuntoutuminen kestää ainakin neljä vuotta. Jahuu. He kirjoittavat lausunnon jossa suosittelevat työnsä jatkumista kunnan perheohjaajan työparina.

Koululääkärintarkastuksessa asperger-lapsi (joka vielä eilen ilmoitti ettei aio tulla lainkaan) istui ensin mytyssä tuolilla mutta valtaosan ajasta pyöri ympyrää selällään lattialla. Lääkäri oli äärimmäisen lempeä ja kärsivällinen, kyseli, kehui ja kannusti ja ihmeen kaupalla sai katsottua silmät ja ryhdin ja kuunneltua sydämen. Lapsi vastasi enimmäkseen ääntelemällä ja elehtimällä, puhetta ei juuri kuultu. Lääkäri kysyi missä terapiassa lapsi käy (ei missään!) ja kertoi olevansa mukana siinä mystiseltä kuulostaneessa kunnan lääkinnällisessä kuntoutustyöryhmässä, joka päättää nepsyvalmentajan saamisesta. Hän oli vahvasti sitä mieltä ettei nepsyvalmentaja riitä vaan myös perhekuntoutukselle on välttämättä saatava jatkoa. Pyysin hänet mukaan seuraavaan sairaalan verkostokokoukseen ja annoin nivaskan nimiä ja yhteystietoja. Miten ihmeessä meille (tai kenellekään meitä tukevalle taholle) ei ole aiemmin tullut mieleen ottaa koululääkäriä mukaan tähän remmiin.

Optikkoreissulla mukanani ei ollut lattialla pyörivää vinkuvaa hahmoa vaan älykäs, hauska ja huumorintajuinen verbaaliakrobaatti. Sama lapsi.

Sama lapsi myös järkyttyi kun kerroin että mielestäni hernekeitto on pahaa. Hän jätti syömisen kesken ja paineli omaan huoneeseensa. Aikanaan hänkin palasi huomauttaen tuohtuneena ettei voi enää syödä hernekeittoa koska äiti sanoi että se on pahaa. Tilanne laukesi vasta kun pyysin anteeksi sekä lapselta että keitolta. Luulin tuntevani lapseni hyvin, mutta tämä välikohtaus yllätti. Vaikka yleensä tuntuu siltä, ettei äidin puheilla ole mitään merkitystä, näköjään niillä joskus on.

Työterveyslääkäri jaaritteli jotain perhedynamiikasta ja kyseli kodin ulkopuolisista aikuiskontakteista. Kaikki nekin liittyvät jollain tavoin lapsiin ja perheeseen. Muutaman kerran vuodessa tapaan puutarhaharrastajia ja ne ovatkin vuoden parhaita päiviä. Seuraavalla tapaamisella vajaan kahden viikon päästä selviää sairausloman jatko. Varattiin pitkä vastaanottoaika ja puoliso on tervetullut mukaan jos haluaa. Siihen mennessä on saatu myös verikoetulokset. Nuori psykiatrini nimittäin otatti vastikään kilpirauhaskokeet vaikka endokrinologi viime konsultaatioyrityksellä nauroi hänet pihalle. Näistä tuloksista työterveyslääkärikin on hyvin kiinnostunut ja kertoi että voimme tehdä lääkityskokeilun pienellä annoksella vaikka vajaatoimintaa ei olisi. Eikä sitä ole. Koetuloksia ropisi jo kännykkään:

• B-Leuk 6.5
• B-Hb 134
• B-Trom 266
• P-T4-V 9.7
• P-TSH 0.97

Kaikki normaalin rajoissa. T3 kestää pitempään, vastaus ei välttämättä tule vielä ensi viikollakaan pääsiäisen pyhien vuoksi.

Kaikille yllä mainituille lääkäreille, sairaanhoitajille, ja ohjaajille kuvailin vointiani tikapuuvertauksella: jokainen tukitapaaminen on yksi piena. Katson kalenterista milloin on seuraava ja sen kalenterimerkinnän voimin ponnistelen ja kurkotan siihen päivään asti.