Tyroksiini vai superpähkinä

Työterveyslääkäri kirjoitti sairausloman 31.8.2018 asti. Toimintakykyni näyttäytyy hänelle kovin heikkona. Niin kauan kuin kaikki menee hyvin eikä mistään tarvitse stressaantua, pärjään hienosti. Työelämä vain ei ole sellaista. No, eikä elämä ylipäänsä. Kun pienikin takku osuu kohdalle, toimintakykyni valuu viemäristä. Lannistun täysin. Puoliso oli mukana vastaanotolla. Lääkäri kiitteli kovasti ja oli hyvillään, vaikken minä huomannut että puoliso olisi koko aikana osallistunut keskusteluun kahta lausetta enempää. Enkä myöskään huomannut keskustelua perheen dynamiikasta.

Lääkäri ehdotti tyroksiinikokeilua, jonka aloitinkin saman tien 25 mikrogramman annoksella. (Vaikken edes ollut lukenut Risulinnun kiintoisaa kommenttia ennen kuin tänään.) Ensimmäisenä tyroksiinipäivänä leikkasin kuusiaidan. Pensassaksilla. Toisena päivänä siivosin terassin ja lahjoitin runsaalla kädellä roinaa nurkista Facebookin roskalavaryhmässä. Kolmantena päivänä siivosin pihan. Koko pihan. Tänään - ja tämä on hämmästyttävin kaikista - osallistuin perheen kanssa sukulaisten juhliin puolentoista tunnin ajomatkan päässä kotoa. Jaksoin siis ensinnäkin kantaa itseni ja toiseksi pyydystää ja pukea lapset sekä uhkailla ja kiristää heidät kyytiin. Ja kuunnella kolme tuntia taukoamatonta "mähaluankotiin"-vinkunaa.

Vointi on parempi, olen toimeliaampi, en tarvitse sänkyyn vetäytymisiä kesken päivän. Voihan se tietysti johtua ensimmäisistä lämpimistä keväisistä päivistäkin. Verenpaine ja syke ovat samalla ihan hyvällä tasolla kuin ennen tyroksiinin aloitusta eikä muitakaan haittavaikutuksia ole ilmennyt. Kahden viikon päästä kontrollikäynti ja mahdollisesti annoksen tuplaus. Olen toiveikkaalla mielellä. Samalla muistan kuitenkin sen, ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun kokeilen tyroksiinia. Minähän popsin sitä ainakin puolet opiskeluajastani enkä huomannut sen erityisemmin auttavan tai pois jättämisen heilauttavan vointiani mihinkään suuntaan.

Tänään juhlissa sain hämmästyttäviä, yllättäviä ilouutisia. Oho, sanoin, minulta on tainnut jäädä joku jakso näkemättä. Koko kausi, nauroi sukulainen. Lämpö läikehtii sydämessä ja hymy karehtii huulilla vieläkin.

Viime viikolla perheohjaaja neuvoi ja kuopus teki täytekakun valmiiseen pohjaan. Siitä tuli kaunis ja herkullinen. Juhlistimme yhden ajanjakson päättymistä. Perheohjaajat olivat yhdessä kirjoittaneet perheellemme kirjeen. Yksi heistä luki sen meille ääneen ja itki. Moneen otteeseen on aiemminkin mainittu, miten hienoa perheemme kanssa on työskennellä, kun olemme mukana ja otamme tarjotut ideat ja avun vastaan. Se ei ole itsestäänselvyys. Saatan vielä palata tuon kirjeen kauneimpiin lauseisiin.

Uutta viikkoa kohti. Maanantaina menen kuopuksen kanssa vaihteeksi sairaalaan tapaamaan (hänelle uutta) lääkäriä. Keskiviikkona on psykoterapia. Perjantaina on sosiaalitoimen ja perheohjaajien palaveri meillä kotona. Perheohjaajat ehdottivat että lapsetkin osallistuisivat. Ei, sanoo asperger-lapsi. Menette sen verran myöhemmin kouluun. Ei, sanoo as-lapsi. Pääsette perheohjaajien kyydillä. Ei, sanoo as-lapsi. Ammatillisesta tukihenkilöstään hän käyttää nimitystä hyypiö.