Palaveriperjantai

Tänään viimein toteutui sosiaalitoimen kotikäynti esikoisen asioissa. Nepsyvalmentaja oli onneksi mukana ja sanoi perheen asiat suoraan. Esikoisen asiat päräytin minä. Toiveissa on saada ainakin kesän ajaksi tukihenkilö myös esikoiselle, joka on kuormittunut paitsi teini-iästä, koronaeristäytymisestä ja etälukiosta, myös nuoremmista sisaruksistaan. Tuen tavoitteena on saada esikoinen ulos huoneestaan. Palaverissa hän toi selkeästi esiin sen, ettei halua jotain ihmeen ventovierasta elämäänsä. Silloin nepsyvalmentaja kysyi, että entä jos tukihenkilö olisi hän. No se olisi ok, vastasi nuoremme.

Kun lopussa kysyttiin, miltä tämä suunnitelma äidistä vaikuttaa, ilmoitin, että muuten se olisi ollut ihan ok, mutta tyhjiinhän se raukeaa, kun asiat siirtyvät tältä kartoituspartiolta "meidän sosiaalityöntekijämme" hoidettaviksi. Sen, joka ei ole koskaan näyttäytynyt, soittanut eikä vastannut nepsyvalmentajan ja yliopistosairaalan lastenpsykan puheluihin eikä soittopyyntöihin. Partion poistuttua nepsyvalmentaja sanoi, että kiva kun sanoin suoraan. Hänhän ei ole sellaisessa asemassa, että voisi sosiaalityöntekijää noin suoraan arvostella. Minä tunnen pikkuhiljaa olevani. Yli puolen vuoden tyhjän päällä oleminen pätevöittää kummasti.

Jos sossu nyt saadaan kaivettua esiin ja hän tekee asialliset päätökset, nepsyvalmentaja saa sovitella kalenteriinsa perheemme kolmannenkin lapsen.

Nepsysisarukset ovat olleet lähiopetuksessa miltei koko etäopiskelujakson ajan. Eilen sinne palasivat muutkin oppilaat. Kuopus teki aamulla tenän ja ilmoitti, että kurkku on kipeä. Eihän siinä ollut vaihtoehtoja, ilmoitin taksiin ja kouluun, että lapsi on sairaana, vaikka tiesin, että kurkkukipu on enemmän psyykkistä kuin virusperäistä. Tänään lapsi rohkaistui lähtemään kouluun. Keskimmäinen meni jo eilen aika vähällä jupinalla, vaikka koulu muuttuikin uusien käytäntöjen myötä tyhmäksi. Aspergerin näkökulmastahan muutos = tyhmä. Wilmasta sainkin sitten lukea, ettei lapsi ollut pystynyt osallistumaan tunneille koko päivänä. Tänään tuntimerkinnät näyttävät jo vähän paremmilta.

Äitienpäivänä menin puolison kanssa aamulenkille sille kauniille metsäpolulle, jonka olen jo pitkään halunnut hänelle näyttää. Juuri edellisenä viikonloppuna olin raivannut polun esiin kaadetun vesakon alta ja ajatellut, että tämähän vaikuttaa hyvältä: metsää ei ainakaan kaadeta, kun sitä on tähän tapaan siistitty. Enemmän väärässä en olisi voinut olla: nyt koko metsä oli kadonnut. Polun sijaan lenkkeilimme metsäkoneen pyörän uraa pitkin. Eipä siinä, metsänomistajalla on toki kaikki oikeus hoitaa ja myydä omaisuuttaan. Sellaista lakia kuitenkin toivoisin, ettei metsiä kaadettaisi pesintäaikaan.

Lopuksi sää. Koko talvena ei ole ollut niin kylmä ja niin paljon lunta kuin nyt toukokuussa. Talven mittaan ennustin monta kertaa, että äitienpäivänä valkovuokot saavat lumipeitteen. Ennustukseni meni pieleen. Lumipeite tuli vasta seuraavana päivänä. Tomaatintaimet ovat kasvihuoneen sijaan makuuhuoneessa, kurkut vielä siemenpussissa ja kiinnostus puutarhahommia kohtaan kohmeessa.