Parrakkaan pannarin päivä

Kun heräsin, oli hiljaista. Kello oli puoli kymmenen. Ketään ei näkynyt, vain kissa venyi säkkituolissa, makuuhuoneiden ovet olivat kiinni. Mietin ovatko kaikki nukkuneet pommiin, mutta ei. Puoliso oli lähettänyt koululaiset matkaan niin epätavallisen hiljaa etten ollut kuullut mitään. Pienin oli vielä nukkumassa. Muistin puhelimeni olevan kateissa. Soitin siihen toisella puhelimella. Kunpa avaimiin, uikkareihin ja ajatuksiinkin voisi soittaa.

Aamupäivä meni ihan ohi. Tein pullataikinan nousemaan, puoliso teki lihapullataikinan ja kas, oltiinkin jo iltapäivässä. Kävelin kameran kanssa metsässä ja rannalla. Kuorin muusiperunat ja leivoin luumupullat ja ihmettelin missä kolmas uunipelti on. Löysin sen uunista täynnä pannaria, jolla kasvoi pitkä harmaa parta. Voi taivas ja tähdet millaista tämä ihmisen elämä on.

Loppupäiväkin meni ihan ohi. En muista tehneeni mitään. Mitään tolkun ajatuksiakaan en ole pannut merkille. En ole nukkunut päiväuniakaan. Minulle on epäselvää onko tässä nyt joku tarpeellinen ja hyödyllinen prosessi käynnissä vai olenko vain täydellisessä lamassa. Mielialan kohoamista olen odotellut, mutta ei merkkejä siitäkään.

Tuntemuksista voisi kirjata napanuoran hieman kivuliaan venymisen kun loppuillasta odottelin esikoista pitkään kestäneiltä kaverin synttäreiltä.