Joukkue koossa taas

Aamulla puhelu sairaalasta: anoppi pääsee kotiin! Rytmihäiriö oli hoidettu lääkkeellä, sydänfilmiä ja verikokeita otettu joka lähtöön. Kertomuksessa potilaasta käytettiin ilmaisua asiallinen ja orientoitunut. Harvasta meistä voi noin sanoa. Anoppi ilahtui kotiin pääsystä suunnattomasti. Pahinta sairaalassa on ruoka ja nyt hän pelastui siltä, pääsi kotiin lounaalle. Kärsimästään aamiaisesta antoi paukkua suorat sanat. Kyllä on kummasti enemmän puhtia ihmisessä kun sydän pumppaa oikeassa tahdissa.

Sisälle ehdittiin taas vain syömään. Istutusalueeni tuli lähes valmiiksi. Ehdin huseerata muuallakin, kääntää kompostia ja kärrätä sitä vanhemmille alueille ja multaa päälle. Istutin remontin alta pelastettuja sipulikukkia. Kaivoin ystävälle muutamia taimia. Kävin kuopuksen ja Pikin kanssa tervehtimässä naapurin karitsoja, jotka olivat jo päässeet ulos ja pitivät laukkakisoja laitumella. Uusia karitsoja syntyi samaan aikaan ja pihapiirissä pyöri enemmänkin väkeä, melkein kuin kotieläintilalla. Pieni ihminen hehkui onnesta kun naapurintyttö vei hänet laitumelle silittämään karitsaa.

Kello viiden teellä tarjoiltiin erikoisen hyvää kakkua, joka on tehty eriskummallisen tavallisista aineista: keksejä, voita, sokeria, kermaa, maitoa, vaniljaa, mehua, keltuainen, perunajauhoa ja liivatetta. Ihana pääsiäisenkeltainen raikas pläjäys. Yksi lapsi tykkäsi, toinen söi vain alaosan, kolmas ei uskaltanut tytisevää viipalettaan maistaakaan. Puoliso olisi syönyt koko kakun ja anoppi ylisti ettei ole ikinä saanut mitään niin hyvää. Ensi kerralla muistan ehkä käyttää leivinpaperia ja laittaa reunakalvot paikalleen ennen kuin lojautan pannacottan vuokaan.

Murehtia ehdin vasta päivän päätteeksi, kun näin että Piki ontuu taas. Tänään on jo kahdeksas päivä.