Hyviä uutisia

Kävin jälleen uudella vierasperäisellä psykiatrilla. Menin vähän äreänä ja ankein ennakko-odotuksin, mutta vastassa oli nuori, fiksu, kartalla oleva ja suomea osaava erikoistuva lääkäri. Juteltiin puolitoista tuntia. Lääkäri kyseenalaisti pyytämäni varastorautaverikokeen tarpeen, koska hiljattain tarkistetut hemoglobiini ja punasoluarvo ovat hyvät. Kysyin onko hän kuullut raudanpuutteesta ilman anemiaa. Myönsi kuulleensa ja vähän myöhemmin teki muina miehinä labralähetteen. Hän tarkisti jostain vanhasta potilaskertomuksesta, että olen ollut sairauslomalla kaksi viikkoa siinä kohtaa missä oikeasti olin puoli vuotta. Hymyilin, että eipä ole vielä tullut vastaan sellaista lausuntoa tai epikriisiä missä ei olisi ollut mukana vähän puuta heinää. Niin no, nauroi lääkäri, lupaan, ettei sellaista ole tulossa nytkään. Tuli kumminkin. Löysin koko perusteellisesta b-lausunnosta vain yhden ylimääräisen k-kirjaimen.

Psykiatrilta suoraan sairaalaan lastenpsykiatrialle verkostopalaveriin. Hienosti menee, lapset pärjäävät oikein mukavasti, ovat edistyneet vaikka haasteita toki on edelleen, perheellä menee mukavasti, mies vaihtaa työpaikkaa, minulla alkanee työkokeilu, hyminää hyminää. Ilmoitin, että olen ihan loppu. Tarvitsen apua. Saamamme tukitoimet eivät riitä. Lapsille tarvitaan joku paikka, joka ottaa heidät vastaan säännöllisesti, vähintään viikonlopuksi neljän viikon välein. Nepsyvalmentajan mielestä parempi olisi kolmen viikon välein. Loppujen lopuksi saimme yhden lapsen terapiajonoon, toisen osastojonoon ja hänelle haetaan erityiskorvattavuutta ympärivuorokautiselle lääkkeelle. Sosiaalitoimen perheohjaaja selvittelee voisimmeko saada rahoituksen lastenkotiin, perhekotiin tai muuhun vastaavaan. Nepsyvalmentajan mukaan paikkoja kyllä löytyy kunhan saadaan rahoitus. Jäi hyvä fiilis, tulin kuulluksi. Minut otettiin tosissaan.

Nepsyvalmentajan ammattitaito ja omistautuminen ällistyttävät minua edelleen. Vastikään hän sai taivuteltua as-lapsen käyttämään toista kylppäriä. Vuosia jatkunut joka-aamuinen vessa- ja hammaspesusota loppui - tai ainakin elämme välirauhan aikaa. Valmentaja myös otti assin kanssa puheeksi taajemman viikonloppulomailun ja kyseli millainen perhekodin pitäisi olla. Koti on paras paikka enkä halua sieltä lähteä mihinkään, vastasi lapsi. Mutta jos on ihan pakko, niin ainakin pitäisi olla eläimiä. Lisäksi pitäisi olla mukavat ihmiset, hyvää ruokaa ja lupa käyttää puhelinta. Valmentaja lisäsi vielä toiveen, ettei paikka olisi kovin kaukana.

Vervestä ei ole kuulunut mitään kahteen viikkoon. Ei haittaa. Minulle riittää hyvin se, että saan jotenkuten hoidettua oman sirkukseni. Ja jokusen siementaimen ja pistokkaan.

Ammattiliiton lakimiehestä sen sijaan kuului. Hän selvitteli lomaraha-asiaani kuukauden päivät ja sai viimein työnantajalta laskelman, jonka mukaisesti minulle maksetaan lomarahat kun työsuhde loppuu huhtikuussa. Luulin että kyse on muutamista satasista mutta kyse olikin tuhansista euroista. Joita en itse koskaan olisi ymmärtänyt kysellä, vaikka lomarahat jossain vaiheessa mielessä käväisivätkin. Työttömyyskassan ihminen puolestaan ilmoitti, etteivät lomarahat vaikuta ansiosidonnaiseen päivärahaan millään tavoin. Hm. Kannattaa olla liiton jäsen. 

Netflixissä on ahmintavuorossa sairaalasarja Resident, jossa olen ihastunut erityisesti tylyyn kirurgi Mina Okaforiin ja sisätautilääkäri Conrad Hawkinsiin. Sarjassa on jotain samaa kuin 1990-luvulla aktiivisesti seuraamassani ER:ssä. Siinä rinnalla ahmin sarjaa When Calls the Heart, jossa eletään 1900-luvun alkua pienessä Hope Valleyn kaupungissa. Tätä sarjaa voi katsoa myös lasten kanssa. (Sairaalasarjaa ei voi hetkittäin katsoa itsekään.)

Elämää suomalaismetsässä