Viimeksi vaikeaa, tänään täysin toivotonta. Mikään ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin Bloggeriin kirjautuminen. Edes minä en usko että kyse voi olla pelkästään käyttäjän tyhmyydestä. Itku pääsi, mutta lopulta pääsin minäkin. Ja muistanko vielä miten se - jotenkin vahingossa - tapahtui? En tietenkään.
Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin.
Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.
Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.
Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.
Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.
Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.
Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.