keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Joutsenet tulivat kotiin

Hei, mahdollinen lukija. Miksei mahdotonkin. Olen olemassa edelleen. Ei vain oikein ole kirjoituttanut. Opiskelukämpässä olisi aikaa vaan ei ole konetta. Kotona on kone, vaan ei aikaa. 

Vietin pääsiäisen alla kymmenen päivää putkeen koululla. Ensin olin seitsemän päivää kasvihuonepäivystäjänä, sen jälkeen yhden päivän oppitunneilla, toisen kasvihuoneella työssäoppimassa ja kolmannen (ja sitä edeltävän yön) oksennustaudissa. Perhe kävi luonani viikonloppuna ja toi taudin tuliaisena. Silti olen sitä mieltä että hyvä kun kävivät. Näkivät kämppäni, oppimisympäristöni, kasvihuoneetkin. Nyt lapsetkin tietävät missä olen silloin kun en ole kotona.

Pääsiäisen jälkeen kävin ensi töikseni näytössä. Pääsin läpi, jopa traktorinäytöstä, vaikka tein tyhmän ja ainakin omasta mielestäni aika vakavan virheen: unohdin laittaa käsijarrun päälle kun lähdin kiinnittämään peräkärryä. Eivät näytön vastaanottajat minua sinne traktorin taakse tietenkään päästäneet vaan kiljuivat että karkaako. Seuraavaksi yritinkin sitten vastaavasti lähteä ajoon käsijarru päällä. Kyllä otti päähän. Auton kanssa en tee ikinä käsijarrumokia. Näyttöjännitystä se kai oli. Koetin ja koetan olla itselleni lempeä ja armollinen. Teimme näytössä myös kasvintunnistusta ja kylvöjä, koulimme taimia sekä keräsimme ja hoidimme leikkoruusut. Päivä oli kiva, tunnelma mukava. Hiki tuli. Kämpille päästyä jalat olivat painavat ja mieli keveä.

Keväältä tuoksuu, näyttää ja kuulostaa. Näyttöpäivänä näin ensimmäiset leskenlehdet ja ensimmäisen perhosen. Valtava määrä kurkiauroja lensi ylitseni pohjoista kohti. Parasta ovat kuitenkin joutsenet, jotka ovat saapuneet lahdellemme ja mekastavat siellä nyt yötä päivää. Valo on lisääntynyt valtavasti vaikka aurinko pysyttelee paksun pilviverhon takana. Herään varhain hyväntuulisena ja toimeliaana. Olo on kevyt, sielu vapaa ja huoleton kuin kaksikymppisellä. Hirvittää miten voimakkaasti sää- ja valo-olot vaikuttavat mieleeni ja fysiikkaani. Silti en vaihtaisi pohjoisia vuodenaikojamme mihinkään.

Naakat maaliskuisessa auringonlaskussa

Tänään leikkelin omenapuut, mustikka-, herukka- ja karviaispensaat, kanukat ja heisiangervot. Olen oikein tyytyväinen lopputulokseen, tosin en tiedä ovatko pensaat. Tai varsinkaan puut. Aika paljon näet lähti. Koulussa olen tullut rohkeammaksi kajoamaan kasveihin.

Erehdyin lukemaan sosiaalitoimesta allekirjoitettavaksi tulleen pöytäkirjan, tai mikä se on, palvelutarpeen kartoitus. Iloinen keväinen mieli kaikkosi. En mitenkään osaa lukea noita muistiinpanoja sillä mielellä että sosiaalitoimi yrittää auttaa meitä. Minusta näyttää pikemminkin siltä kuin he veetuilisivat. Muistiin on kirjattu kummallisia yksityiskohtia ja jätetty paljon olennaista kirjaamatta. Tekstistä syntyy varsin omalaatuinen kuva perheestämme. En aio allekirjoittaa paperia. Voin vain kuvitella miten oikeasti vihamieliset ja aggressiiviset tosiongelmaiset asiakkaat suhtautuvat sosiaalityöntekijöihin jos minäkin, hyväntahtoinen lauhkea liiankiltti lammas, tunnen tarvetta rähjätä ja heittäytyä hankalaksi.

Muutakin postia tänään tuli. Ystävä lähetti yllätyskukkia. Hyvin pakattuja, reippaita elinvoimaisia taimia jotka tulivat kirjeenä päivässä perille. Myös kaupallinen yritys lähetti tilaamani kukan. Se oli pakattu valtavaan pahvilaatikkoon, viipyi matkalla viikon ja saapui perille katkenneena ja murskaantuneena. 

Puoliso sai taas uuden työnpätkän, elokuun loppuun asti. Helpottavaa, mutta kuopusta käy sääliksi ihan suruksi asti. Minulla on kesäkuu koulua, puolisolla töitä, lapsi joutuu käymään hoidossa ja menemään sinne kuudelta aamulla. Onhan se tietysti kesällä helpompaa kuin talvella, mutta ei se mikään lapsen kesä ole. Oi olisipa mummola!

 

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Yhdeksäs kerta toden sanoo

Yhdeksän kertaa on käyty tämän tautiputken tiimoilta terveyskeskuksessa. Sain uuden antibioottikuurin, tällä kertaa poskiontelo- ja keuhkoputkitulehdukseen. Olen onnellinen siitä, että olen nyt julkisen terveydenhuollon varassa enkä työterveyden asiakas, sillä jälkimmäinen olisi passittanut onteloni punkteerattavaksi. Tunnetusti ne ovat niin ahtaat, ettei puudutusainetta saa perille asti. Piinallinen päänsärky on vähentynyt hiljalleen, viime päivinä en ole enää tarvinnut särkylääkkeitä. Ehkä elämä sittenkin voittaa.

Ilahduin ylitsevuotavasti siitä, että lääkäri kysyi käytänkö nenäkannua. Kannu ja sen tehokkuus on siis päässyt lääkärien tietoisuuteen ja suosioon! Ihan loistavaa!

Sairastamisen ohessa olen sivutoimisesti hissukseen siirtänyt pelargoneja viileästä talvetustilasta asuinhuoneisiin ja vaihtanut niihin multia. Valtaosa talvehti loisteputken alla todella hienosti, muutama näyttää ankealta mutta uskon että nekin piristyvät. Kahdesta en vielä tiedä ovatko kuolleita vai näyttelevätkö vain. Kun tämänkeväiset siementaimet ja Plantagenin pistokkaatkin lasketaan, kokoelmassani on 111 kasviyksilöä ja 70 eri lajiketta. Seitsemän lajiketta on tilauksessa. Vara- ja varavarataimille koetan kevään mittaan löytää uudet kodit. Oi jospa kesä olisi tänä vuonna viimevuotista lämpimämpi ja hoitaja taitavampi niin saataisiin kunnolla kukkiakin!

Verenpisarain talvetus onnistui kehnommin. Vainajia on enemmän kuin selviytyneitä. Parhaiten pärjäsivät Alwin, Blacky ja Linda Goulding. Riemukseni jopa ihanainen Cecile näyttää elon merkkejä. Sen sijaan esimerkiksi rakkaat Sir Matt Busbyni ja Blue Angelini ovat mennyttä.  Ystävä kävi puolestani ostamassa 13 juuri tullutta verenpisaran pistokasta Plantagenista ja lupasi hoivata niitä kunnes röörini ovat räättömämmät. Vähän kuin joulua odottaisi, en näet tiedä mitä lajikkeita tänä keväänä on myynnissä.

Valmistaudun palaamaan kouluun. Jos keuhkot eivät vielä muuta kestä, menen ainakin kuunteluoppilaaksi. Tänään muun perheen ulkoillessa perustin suurtalouskeittiön ja tein valtavan määrän sikanauta-punasipuli-kesäkurpitsa-paprika-lehtikaali-valkosipulilasagnea. Siitä riittää puolisolle työeväitä, ettei ainakaan niistä tarvitse huolehtia yh:na ollessaan.