lauantai 31. tammikuuta 2015

Mukavat rintsikat ja muita ihmeitä

Ihmeiden aika ei ole ohi. Osasin muokata blogin ulkoasua, tai no, lisätä sinne yhden elementin. Haaveilen sellaisesta ruudusta missä vaihtuisi kuva muutaman sekunnin välein. Jos lukija tietää miten sellainen tehdään ja osaa vääntää sen rautalangasta, ilmiantautukoon. Voihan olla ettei sellaista ole edes olemassa.

Toinenkin, ehkä vielä suurempi ihme on tapahtunut. Niin uskomattomalta kuin tämä kuulostaakin, olen löytänyt mukavat rintaliivit! Ajattelin jo että olen jollain lailla väärän mallinen kun kaikki edelliset kohtaamiset kyseisen vaatekappaleen kanssa ovat olleet joko epämukavia tai suorastaan kivuliaita.

Puolikas lauantai lasten kanssa sai minut niin uupuneeksi ja kippuraan peiton alle että kauhulla odotan lähestyvää hiihtolomaa. Puoliso oli kyllä kotona mutta aamupäivän hän etsi toisen (!) mykäksi menneen puhelimen takuukuittia ja iltapäivällä hän siirtyi autotallityömaalle. Lapset ulkoilivat keskenään, mikä tarkoittaa sitä että yksi oli puolen minuutin välein ovenraossa vinkumassa että toinen teki sitä ja tätä. Hyppivät sitten siinä lumikasassakin jonka alla hankikylvökseni ovat ja jonka olin ympäröinyt verkkoaidalla jotta sinne ei mentäisi. En kuitenkaan ymmärtänyt pultata aitaa seinään kiinni.

Myös koirien kanssa pinna venyi tänään aika tiukalle. Toinen vetää peurojen perään ja sinkoilee hihnan päässä kuin kössipallo, toinen hyppii päin ihmisiä, varsinkin minua. Molemmat haistavat, kuulevat tai kuvittelevat metsässä jotain ja haukkuvat sitä niin että koko kylä herää. Onneksi aamulenkillä ei tullut vastaan yhtään potentiaalista koiranostajaa, olisi saattanut tulla kaupat. Koirat saivat järsittäväkseen ensimmäiset ihan oikeat luut ja kolistelevat niiden kanssa herpaantumattomalla tarmolla etukäpälät (ja eteisen matto) verenpunaisina.

Kerroin ystäville naamakirjassa painonhallintaohjelmastani ja sen tuloksista. Kaksi halusi heti kokeilla. Asuvat kuitenkin niin kaukana etten voi ruveta heidän diile.. distributorikseen. Eiköhän meitä löydy ympäri Suomen. (Ällöttävä amerikkalaisuus huokuu firmasta mutta yritän sietää sen, koska tuote toimii.)

Kävin läpi kaikki keittiön kaapit ja tiskikoneen mutta en löytänyt etsimääni kattilan kantta. Huhuilin miehelle tietäisikö hän mihin ihmeeseen se on kadonnut. Mies tuli ja nosti kannen tiskipöydältä, puolen metrin päästä minusta. Ostin piimää kokeillakseni sekaleivän leivontaa mutta tein taikinan kuitenkin maitoon. Paiskoin perään satunnaisia jauho- ja lesepussin pohjia ja lopputulos on sen mukainen. Kenties jo ensi kerralla parempi. Koti tuoksuu lämpimältä leivältä ja tuli räiskyy pönttöuunissa. Munakennolla sain syttymään.



Näön vuoksi

Vastoinkäymisiä, surua ja suuttumisen aihetta on ollut tällä viikolla omiksi tarpeiksi. Onneksi myös mukavia hetkiä. Olen onnistunut viettämään tovin jokaisen lapsen kanssa kahdestaan. Silloin he kaikki ovat fiksuja ja herttaisia. Kun paikalla on enemmän kuin yksi lapsi ja minä, rähinä alkaa. Ihan samanlaisia ne ovat, ihmisen ja koiran lapset.


Wilma visersi. Terveydenhoitajan tarkastuksen perusteella näyttää siltä että koululainen on likinäköinen. Varasin saman tien ajan optikolle. Nyt siellä on jo käyty, likinäköisyys todettu ja silmälasit tilattu. Mieleiset kehyksetkin löytyivät viidessä minuutissa 80 prosentin alennuksella. Lapsi uikutti ennen optikolle lähtöä ettei halua laseja. Nyt hän jo odottaa niitä malttamattomana. Näöntarkastuskin oli kuulemma kiva. 

Optikko vahvisti arveluni: likinäköisyys tulee kännyköiden ja tietokoneiden vuoksi nykylapsille aikaisemmin kuin meidän sukupolvellemme. Minä sain lasit vasta 17-vuotiaana. Hän kertoi myös että jotkut ihmiset näkevät värit hieman erilaisina vasemmalla ja oikealla silmällä. Lapseni kuuluu heihin.


Aamulla kuulin suru-uutisen. Pienen ihmisen elämä oli päättynyt juuri kun se oli alkanut. Mietin hänen vanhempiaan, kuuntelin tätä ja itkin vuolaasti. Taisin itkeä omianikin.

Tammikuu loppuu. Olen pudottanut kuukauden aikana kyydistä kahdeksan kiloa. Vielä hetki sitten vyötäröä kiristäneet housut tuntuvat nyt putoavan jalasta. Olo on kevyt ja energinen. Odotan mielenkiinnolla mitä helmikuu tuo tullessaan. Ainakin se tuo valoa!


Hain tuettua lomaa. Kolmesti ennenkin olen hakenut ja kahdesti olemme moiselle päässeet. Yhtenä pääsiäisenä olimme Summassaaressa ja neljä vuotta sitten kesällä Rauhalahdessa. Ne ovat olleet hienoja reissuja. Kävin läpi tarjonnan ja valikoin ne paikat joihin voi ottaa koirat mukaan. Illalla koko perhe kerääntyi tietokoneen ääreen ja lapset saivat valita mieleisimmät kohteet. Peurunka korjasi potin.


maanantai 26. tammikuuta 2015

Aika ajaa hiljempaa

Viikonloppuna kaivoin esille tyhjät viinirypälerasiat, kylvömultasäkin ja perennansiemenvarastoni. Multa riitti viidentoista eri perennan kylvöksiin, jotka lähtevät maanantaina pihalle kylmäkäsittelyyn. Vielä on ainakin saman verran odottamassa, joten pitää koettaa ehtiä multakaupoille.

Reunuspäivänkakkara, Tanacetum parthenium

Aamulenkit tein metsässä, koirat vapaina. Pieni näkövammainen perheenjäsenemme pärjää siellä hämmästyttävän hyvin. Pysyttelee tosin kymmenen metrin säteellä minusta toisin kuin Piki, joka laukkaa koko metsän läpi moneen kertaan. Rannassa Piki uskaltautui jäälle, Savu ei. Hyvä. Näön huonontumisen huomaa siitä että kun rapistelen koirankeksikaapilla, pikkuinen ryntää kyllä entiseen tapaan eteeni istumaan ja tuijottaa intensiivisesti - jonnekin ohitseni. Ja jos herkku putoaa suusta, sen etsimiseen menee tovi vaikka se olisi aivan nenän edessä.



Laitoin ostoilmoituksen maailman kauneimmista lautasista, joita aikoinaan löysin kirpparilta neljä kappaletta. Nyt minulla on tusina samanlaisia varattuna odottamassa palkkapäivää. Netin ihmeellinen maailma. Hämmästyttävää että joku haluaa luopua omistaan ja vielä tuohon hintaan. Kaupassa joutuu maksamaan kolminkertaisen hinnan tavallisista peruslautasista. Tänään myin netin kautta ohimennen kuopuksen pieniksi jääneet luistimet.



Viikonloppu oli hieno. Puoliso ja naapurit ulkoiluttivat lapsia. Ei tarvinnut äkseerata ketään eikä lähteä mihinkään. Sain pyöriä kiireettömästi kotinurkissa, ruokkia lintuja, kokata, suunnitella uusia istutuksia, raivata kotia ja sotkea mullalla. Näin miten raivopäinen lapsi tuli hetken mietittyään halaamaan ja pyytämään anteeksi. Vielä ihmeellisempää: näin miten lapsi söi salaattia! 

Menin ajoissa nukkumaan ja heräsin aamuisin pirteänä - toki vasta 9-11 tunnin yöunien jälkeen. Aika ei laukannut entiseen tapaan. Ennätin lukea lehtiä, jopa vieraskielistä kirjaa. Oli aikaa ja valoa tarpoa ja oleskella metsässä. Aikaa ja rauhaa. Saunoinkin pitkän kaavan mukaan. Tosin lopuksi sain jääkylmän suihkun. Esiteini oli ehtinyt saunoa ennen minua ja tyhjentää 400 litran boilerin.



Maan peittää uusi puhdas lumi. Kaupungin ikävän piparitaikinasohjon kanssa joudun enää harvoin tekemisiin: karautan autolla omasta puhtaasta pihasta työpaikan talliin ja takaisin. Tai kipaisen naapurin autolta puiston läpi työpaikalle. Lunta on tullut sopiva määrä kerrallaan, lumitöissä on tullut tuskin edes hiki. Odotan vähän runsaampaa sadetta jotta voin luonnostella kinoksista etupihalle suunnittelemiani istutuksia. Olisi helppo mittailla traktorin ja peräkärryn kanssa etten tuki tietä puukuormalta; etupihallehan on tulossa aikanaan myös puuvaja.



perjantai 23. tammikuuta 2015

Kuoleman rajalla

Tuskailin terapeutille uusimmista hukkaamisistani ja omalaatuisesta hitaudesta, kömpelyydestä ja epäkätevyydestä joka on hiipinyt osaksi elämääni viimeisten parin vuoden aikana. Hän kertoi että kun ihmisellä alkaa helpottaa, hän siirtyy monesti äärestä laitaan. Esimerkiksi kaupan kassalla voin nykyään pakata ostoksia ilman että kainalossa on lapsi ja toinen karkaa juuri parkkipaikalle. Minulla on kuitenkin tunne että pitäisi olla jostain huolissaan, varuillaan ja valppaana niin kuin ennenkin. Tuo epämääräinen tunne saa ajatukset hakoteille ja liikkeet hidastumaan.


Tavarat katoavat, koska ajatukseni ovat muualla. Eivätkä löydy etsimälläkään, koska hermostun. Terapeutti kysyi olenko lapsena etsinyt oikein kovasti jotain hyvin tärkeää. Tai liittyykö hukkaamiseen ja etsimiseen muuten jotain muistoja. Kerroin että äitini hikeentyi aina kun oli hukannut jotain. Hän meni pois tolaltaan, tohisi ympäri taloa, paiskoi ovia, kilisteli ja rymisteli, etsi jääkaapista ja uunista riippumatta siitä millaisesta tavarasta oli kysymys. Pois alta risut ja männynkävyt. 



Siinä se on, sanoi terapeutti. Kannat äitisi tapaa. Me kaikki kannamme mukanamme edellisen sukupolven toimintatapoja vaikkemme haluaisi. Äitisikin oli oppinut tavan edelliseltä sukupolvelta. Kuka lapsistasi on aikuisena samanlainen paniikkietsijä? Ehkä ei kukaan. Ehkä voimme katkaista ketjun. Istu ihan rauhassa paikallesi, hengitä syvään, sulje silmäsi, ajattele että minä olen minä, juuri tässä, juuri nyt. Olen hermostunut enkä siksi löydä, mutta kunhan istun tässä hetken ja rauhoitun, hukkaamani tavara löytyy varmasti.



Tablettipuhelimeni huoltoon lähettäminen työllisti täysipäiväisesti kaksi aikuista. Nyt se on pakattu ohjeiden mukaan, kuriirinvarmasti, rahtikirja on kiinnitetty paketin päälle ja pakettiin tussattu lähettäjän yhteystiedot niin näkyvästi että ne pystyy lukemaan melkein Upsalasta saakka. Sinne se lähti, vieraan miehen matkaan. Mahdanko vielä joskus saada toimivan puhelimen.



Käsiini päätyi Leo Näreahon painotuore kirja Kuolemanrajakokemukset. Miltei kaikkien silmäilemieni sitaattien ydinsanat olivat kirkas valo ja rakkaus. Kuoleman rajalla käsittämättömän kirkas, häikäisemätön valo ja rakkaus ympäröivät ihmisen. Rajalta palanneelta kuolemanpelko on poissa ja hänellä on ehtymätön tarve auttaa ja tehdä toisille hyvää. Toivoisin että mahdollisimman moni meistä ihmisistä pääsisi käymään tuolla rajalla ja tulemaan takaisin. Ehkä maailma olisi silloin parempi paikka meille kaikille.



Sanotaan ettei savua ilman tulta. Se on puppua. Nimimerkki puoli päivää pönttöuunia sytytellyt. Lapsena osasin lämmittää saunan ja saunaveden, mutta siihen maailmanaikaan tulen saikin sytyttää alapuolelta. Helppo nakki. Nykyään se sytytetään päältä jolloin puut palavat puhtaammin. Olisin aika huono luultavasti monissakin tehtävissä mutta pyromaanin hommassa aivan ylisurkea. Savua saan kyllä aikaan paljonkin.



Illansuussa oli viidesluokkalaisen arviointikeskustelu koululla. Ei mitään erityistä, mikä on katsottava hyväksi uutiseksi. Iltalenkki metsätiellä ihanassa lumisateessa. Ehkä lunta tulee niin paljon että saan perennakylvökset hangen alle kylmäkäsittelyyn.



torstai 22. tammikuuta 2015

Jos sukalla olisi pari

Toimelias sunnuntai. Pari tuntia metsässä koirien kanssa. Koirat juoksivat rinteitä ylös ja alas, minä etenin tuskin silminnähtävästi. Olisin luultavasti päässyt vähintään pistesijoille rantaräntärämminnän MM-kisoissa. Koetin olla varovainen toipilas. Silti tuskanhiki kasteli vaatteet sisäpuolelta märemmiksi kuin sade ulkoa. Pyykinpesu, ripustus, lajittelu, viikkaus, kukkien ja pikkutaimien huolto, jouluisen kukkakorin purku, lounaan valmistelu, keittiön raivaus, kissanvessan siivous ja mikä kaikki muu piti saada hoidettua ennen lepohetkeä ja tietokoneelle pääsyä. Silti ehdin istua netissä pitkän tovin ja tehdä tilauksen Seemnemaailman sivuilla - ja päivän päätteeksi saunoa. Puoliso ulkoilutti ansiokkaasti lapsia, kävivät potkukelkkailemassakin. Se olikin ainoa toimiva liikkumismuoto kylän peiliksi muuttuneilla teillä. Kun illalla olin ruokkinut lapset ja eläimet, raivannut keittiön, huolehtinut huomisesta ja saatellut pienet nukkumaan, kello oli pitkästi ohi kaikkien nukkumaanmenoaikojen. Miksen osaa rauhoittaa sunnuntaipäiviäni?



Toimelias maanantai. Aamiainen yritti karkuun mutta sain sen nieltyä takaisin. Startti vähän yli kuusi miehen ja kuopuksen kanssa. Matkalla epämääräistä huonovointisuutta, joka työpaikalle päästessä oli kadonnut. Töissä sairauspäivien rästien selvittely, avunpyyntöihin vastaaminen ja omien avunpyyntöjen lähettely, ohjelman kesytystä työkaverin kanssa ja viuh vauh yhtäkkiä päivä oli pulkassa. Keskiviikkona sain yhden ison homman kaikkien mielestä hämmästyttävän nopeasti valmiiksi. Olenko taas lähdössä sille linjalle että kaiken pitää olla paremmin ja nopeammin tehtynä kuin kukaan osaa odottaa? En suostu uskomaan. Työkalut vain olivat tällä kertaa kunnossa.

Kävin kallonkutistajalla. Terapeutti innostui uudesta kampauksestani (ja sen alkuperästä) sekä kaikista niistä hyvistä uutisista joita minulla oli kertoa, esimerkiksi
  • viihdyn töissä
  • olen saanut mielekkäitä työtehtäviä
  • olen oppinut sen homman joka vuosi sitten tuntui täysin mahdottomalta ja tykkään siitä tosi paljon
  • vanhempien makuuhuone on vallattu takaisin eikä järjestelystä ole lipsuttu
  • olen aloittanut tanssitunnit
  • olemme aloittaneet sokerilakon


Huokaisin terapeutille, että pienet, yksinkertaiset arjen asiat helpottaisivat elämää hirveän paljon. Jos
  • takit, pipot ja hanskat olisivat kaapissa eivätkä ruokapöydällä
  • ruuat olisivat ruokapöydällä eivätkä lattialla
  • astiat olisivat keittiössä eivätkä sängyn alla
  • luistimet ja kypärät olisivat eteisessä eivätkä sohvalla
  • puhtaat ja likaiset pyykit pidettäisiin erillään toisistaan
  • aamua varten valmiiksi viikkaamani omat ja kuopuksen vaatteet eivät olisi kuin räjähdyksen jäljiltä ympäri huonetta, huonekalujen alla ja koirankarvojen kuorruttamia
  • sukalla olisi pari.
Terapeutti kertoi tehneensä esikoisensa kanssa sopimuksen: Jos eteinen on siivottu ja tavarat oikeilla paikoillaan kun äiti tulee töistä kotiin, lapsi saa palkkaa niin kuin työstä saadaan. Jos ei ole siivottu, palkka jää saamatta. Palkkapäivä on parin viikon välein tai kerran kuussa. Siistiä on ollut. Jos lähdemme kokeilemaan, taas on sovittava puolison kanssa ennen kuin lapselle puhutaan ja pidettävä sopimuksesta kiinni. Minua vähän tökkii. Eikö lasten kuulu tehdä kotitöitä ja siivota omat jälkensä ilman palkkaa?

Aamulla hukkasin avaimet vasempaan käteeni, iltapäivällä dosetin keskelle tyhjää pöytää. Illalla harjasin koirat. Aikuisen koiran harjaus on kuin meditaatiota. Molemmat rentoutuvat, harjaaja sekä harjattava. Koiranpennun harjaus puolestaan on kuin vapaapainia ison saippuapalan kanssa.
 

Näetkö miten ne nauravat?


lauantai 17. tammikuuta 2015

Tuhatviisisataa lasta

Nuorallatanssia. Miten vältyn siirtämästä omia negatiivisia käsityksiäni tietyistä ihmisryhmistä seuraavalle sukupolvelle? Ihan kokonaan en voi olla kokemuksistani kertomatta, en voi jättää varoittamatta lapsiani. Käsitykseni näet perustuvat omaan kokemukseen monen vuoden ajalta ja monista monista eri ihmisyksilöistä. Puolisolla on sama tilanne, eri ihmisryhmät. Jääkööt tarkemmin nimeämättä. Uusi sukupolvi kasvaa aivan toisenlaisessa maailmassa ja Suomessa kuin minä. Myös näiden ihmisryhmien uudet sukupolvet. Suotakoon heille mahdollisuus.

Ryhdyin käsiksi uuteen työtehtävään hataroilla tiedoillani. Tietoa olen kyllä saanut, kärsivällisesti toistettuna ja annosteltuna, pää vain on niin hatara että enimmät ovat karisseet matkalle. Selasin ainakin kolmea eri manuaalia samaan aikaan, hukkasin työvälineeni kymmeniä kertoja papereiden sekaan. Mutta en itkenyt, raivonnut, turhautunut enkä vaipunut epätoivoon. Ehkä alan lähestyä tämän suon rantaa?

Uusi puhelimeni pimeni. Miten kaipaankaan aikaa jolloin laitteet olivat yksinkertaisia, kestäviä ja luotettavia. Mahtuisikohan puutarhaan tekstarikyyhkyslakka?

Kun autolastillinen opiskelijoita ja työssäkäyviä purkautui kauniina pakkasaamuna omille teilleen kaupungille, ajattelin miten etuoikeutettuja olemmekaan. Harvinaisia. Tiedämme kukin minne menemme ja miksi. Ja olemme kaikki suoriutuneet matkaan tänäkin aamuna. Kuljemme omin jaloin, hengitämme omin keuhkoin puhdasta ilmaa, olemme vapaita ja turvassa. Jokaisella on varmasti jotain särkyä kehossa, ehkä mielessäkin, muttei toimintakyvyn vievää. Voimme juoda puhdasta vettä suoraan hanasta, saamme pukeutua miten haluamme, emme tarvitse siveydenvartijoita emmekä turvamiehiä. Jatkoin tätä listaa koko matkan työpaikalle asti. Hymyilin.

Töissä törmäsin Tuulikki Pekkalaisen kirjaan Lapset sodassa 1918. Ei hymyilyttänyt enää. Tuhatviisisataa lasta joutui Suomen kansalaissodan aikana vankileireille. Miljoonia lapsia elää ja kuolee maailmalla ties millaisissa olosuhteissa tänäänkin, mutta suljen sen pois mielestäni. Suojelen mieltäni siltä niin paljon kuin voin. Mutta tämä. Tällä maaperällä jolla kävelen, tämä kansa johon ylpeänä kuulun. Eikä niin kovin monta vuotta sitten. Ei sataakaan. Nämä tuhatviisisataa lasta ovat liian lähellä pois suljettaviksi. He ovat työpöydälläni, yli sata heistä kuolleina. Mielessäni sotia, lapsia ja vainajia on paljon enemmän. Ja traumoja. Vaikutuksia kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja valokuvissa näkemiäni katseita. Varsinkin niitä.

Näissä merkeissä meni alkuviikko. Keskiviikkoiltana päästiin perusasioiden äärelle. Koko perhe sairastui, luultavasti norovirukseen. Matot, patjat, lakanat, vessan seinät, lattiat. Miltei kattokin. Koko yö tyhjennystä. Viisi potilasta, kaksi vessaa. Eipä uskoisi miten paljon ihmisen ruuansulatusjärjestelmään mahtuu tavaraa. Seuraavat kaksi vuorokautta nukuimme. Sängyissä, sohvilla, lattioilla. Oksennusreissuilla huojuin peittelemässä pieniä. Vasta lauantaina alkoi tuntua että elämä voittaa. Pahinta oli kipu koko kehossa, joka ikisessä pienessä lihaksessa, sekä älyttömät unet. Saatan tietysti nähdä yhtä älyttömiä unia joka yö, mutta nyt uni oli niin katkonaista ja puolinaista että unennäkö jäi mieleen. Eivät ne painajaisia olleet mutta jollain tavoin hyvin, hyvin rasittavia. Kokeilepa vaikka matkustaa halki Pohjanmaan ystävän kyydissä siten että hän ajaa autoa (aika kovaa) ja itse istut potkukelkan penkissä. Haluaisin oksentaa unetkin pois.

Painonpudotushan tässä on vuoden tavoitteena, mutta kuusi kiloa kahdessa viikossa lienee liioittelua. Joudun siis painonpudotuksen ensi metreillä toivomaan hienoista painonnousua.

Sopivat minulle paremmin tällaisina.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Puoli päätä parturissa

Lauantaina en tainnut ehtiä ulos ennen iltayhdeksää. Perhe koirineen päivineen sen sijaan pysyi ulkosalla pitkään. Siivosin kaikessa rauhassa, kuljin kotona ees taas, kuljettelin vaatteita ja tavaroita paikoilleen, viikkasin pyykkiä, petasin sänkyjä, leivoin puolukkapiirakan ja paistoin viimeiset joulutortut. Ystävä perheineen tuli iltakahville. Tapaamisten suunnittelusta toteutumiseen menee yleensä pitkä aika. Viimein löytyi ilta jolloin kummallakaan perheellä ei ollut menoja eikä tauteja. Vieraista jäi hyvä mieli. Sokerilakkolaiset (puoliso ja minä) söivät kahvipöydässä hapankorppuja. Ne maistuvat todella makealta, vaikkei niissä ole kuin ruista, vettä ja suolaa. Taitaa olla ihan totta että sokeri turruttaa makuhermot.

Sunnuntaina aamulenkin jälkeen sain raivarin. Mistäpä muusta kuin lasten ulos lähtemättömyydestä. Kilahdin kertakaikkiaan, raahasin yhden lapsen isälleen ja raivosin että olohuoneesta löytyy toinen, hoida ne pihalle. Menin omaan sänkyyni tärisemään ja itkemään. Aikanaan rauhoituin, pyykkäsin, kylvin orvokkeja ja ahkeraliisoja ja lopulta päivästä tuli kuitenkin ihan mukava. Illalla mietiskelin jo että onpa hienoa kun saamme olla täällä kaikki yhdessä, koko ihana perheeni.

Tänään ja huomenna puoliso on kuopuksen kanssa kotona. Auton lisäksi jalka remontissa. Vaikka isä oli kotona, koululainen soitti minulle aamulla ja ilmoittautui kouluun lähteväksi. Suloinen lapsi. Nyt on minullakin skypet ja whatsappit, en minä niitä osaa käyttää mutta vastata sentään osaan. Saavat soitella niin paljon kuin haluavat, tässä kohtaa ei tarvitse saarnata säästämisestä. 


Pääsin naapurin kyydillä mennen tullen ja vielä ruokakauppaankin. Kalaa, lammasta, karitsaa ja juustoa on tullut lahjaksi viime aikoina niin ettei paljon muuta tarvitse ostaakaan kuin salaattia ja porkkanoita meille jäniksille ja maitoa jänisten vasikoille.

Koululaiset tulivat kavereiltaan kotiin vasta vähän sen jälkeen kun aloin suunnitella poliisille soittamista. Kuopus käytti privaattiajan hyväkseen ja valitsi hyllystä lasten rukouskirjan joka on ollut meillä vuosia. Vasta nyt ensimmäistä kertaa luin sitä. En päässyt ihan loppuun asti, ääni meni. Vanhemmiten ei kestä ääni lukemista eikä käsi kirjoittamista. Paitsi näppiksellä.

Puoliso leikkasi puolet hiuksistani pois. Vasemman puolen. Taitaa olla ensimmäinen kerta ikinä kun minulla on toispuoleinen kampaus. Olen monesti huokaillut että haluaisin yhtaikaa pitkän ja lyhyen, mutta koskaan ei ole tullut mieleen toteuttaa sitä tällä tavoin. Vielä olen tyytyväinen, katsotaan mitä olen huomenna.

Olen viime aikoina kuullut useammankin pienen uroskoiran omistajalta että ne merkkailevat sisälle. Siis koirat. Ihmiset ehkä luulevat pääsevänsä helpolla ottaessaan pienen koiran (halvempi ruokkia, ei tarvitse pitkiä lenkkejä, helppo kuljettaa mukana jne.) ja vielä uroksen niin ei ole juoksujakaan, vaan kuinkas käykään. Pienet ovat usein haukkuherkkiä ja jos vielä pissivät pitkin huushollia niin hip heijaa helppous.

Lapset ovat tyytyneet kohtaloonsa ja nukkuvat mummolassa, kaksi sängyssä, yksi patjalla lattialla. Vain pari satunnaista yritystä on ollut takaisin vanhempien huoneeseen. Odotin kovempaa taistelua. Painonhallintavalmentajani sanoi että kyllä lapset alkavat syödä samaa kevyttä ruokaa teidän kanssanne kun on tarpeeksi nälkä eikä muuta tarjota. Nukkumajärjestelyjen pohjalta alan uskoa että ehkä sekin päivä vielä nähdään. Viikonloppuna maittoi täysjyvälasagne jossa oli jauhelihan kaverina runsain mitoin kesäkurpitsaa, paprikaa, sipulia ja sieniä. Vain yksi kaiveli sienet pois.

Huomenna Nuutti vie jouluvalot

perjantai 9. tammikuuta 2015

Terve, sanoi eläinlääkäri

Kävin tanssitunnilla! Mitä, etkö usko? En minäkään, mutta kävin silti. Ensimmäisen kerran yhdeksään vuoteen. En olisi voinut kuvitellakaan vuosi sitten tai vielä viime syksynäkään että haluaisin tai jaksaisin lähteä mukaan ryhmäliikuntaan. Pidän tätä aika merkittävänä läpimurtona, merkkinä siitä että olen tosiaan toipumaan päin.

Kuin taivaasta tipahti nenäni eteen ryhmä jossa tanssitaan latinalais-amerikkalaisia tansseja. Kuulin alkavasta ryhmästä aamulla, illalla syöksyin miltei suoraan töistä tunnille. Kaikki yläselän, käsivarsien ja ranteiden pienet lihakset joiden olemassaoloa en muistanut, ovat maitohapoilla. Jalatkin, vaikka niitä olen sentään tullut käyttäneeksi tässä välilläkin. Ihanaa energisoivaa maitohappoa! Suosittelen tanssia lämpimästi kaikille joilla on esimerkiksi istumatyöstä tulleita selän tai niska-hartiaseudun vaivoja. Ei tarvitse osata mitään, ei aina edes kävellä, ei tarvita rytmitajua eikä timmiä kroppaa. Kaiken kokoisena, näköisenä ja kuntoisena voi nauttia tanssista.Vaihtoehtoja riittää: salsakoulut, tanssiurheiluseurat, tanssikerhot, zumba, bailatino, latinomix ja mitä kaikkea. Ympäri Suomen. 

Aamu oli hirmuinen. Kaksi lasta raivosi pää punaisena, kuka mitäkin. Otsalohko oli räjähtämispisteessä. Minulla oli etätyöpäivä ja sitä ennen Savun rokotukseen vienti. Auto on jäähyllä. Mies pääsi naapurin kyydillä töihin noin tunnin myöhässä. Toinen naapuri, Savun "kummitäti" tarjosi kyydin eläinlääkäriin. Kolmannen naapurin kyydissä pääsin illalla ruokakauppaan. Ei tarvinnut selässä kantaa viikonlopun ruokia. Ja neljännen, joskus viidennenkin naapurin kyydissähän käyn töissä. Aloin miettiä mihin me ollenkaan omaa autoa tarvitsemme kun peukalokyyti toimii näin hyvin. 

Ilta oli hirmuinen. Komensin isommat lapset pihalle. Kahden minuutin välein kävivät vuoroin etu- ja takaovella vinkumassa ja kantelemassa toisistaan. Ynnä valittamassa että on kylmä. Lämpötila oli nollan tuntumassa. Luulisi paljasjalkaisen suomalaislapsen jo tuohon ikään ymmärtävän laittaa edes sukat pieniin jalkoihin.

Ruoka- ja olemusremontin alku on lupaava. Sallitut ateriat ovat pieniä, mutta koska niiden sisältö ja taajuus on oikea, ei tule nälkä eikä väsy. Eikä mielitekoja. Sokerikäyrä pysyy terveellisissä rajoissa. Lounasaikaan ei ollut ollenkaan nälkä. Söin lounaan vasta klo 13. Päivällisen jälkeen ei syödä mitään, eikä tee mielikään. Asiallinen syöminen on vanha keksintö. Jostain syystä me otimme sen käyttöön vasta nyt.

Tänään alkoi makuuhuoneenvaltaus. Nukkumaan mennessä meitä on sängyssä kaksi. Katsotaan montako on aamulla.


Terve, hyvin kehittynyt ja kahdesti rokotettu

torstai 8. tammikuuta 2015

Äidin painajainen

Loppiaisena pantiin joulu pakettiin. Pihavalot jäivät vielä. Auto kävi jarruremontissa ja minä sen jälkeen hakemassa Verna-lasini. Saunottiin ja koetettiin suoriutua ajoissa nukkumaan töihin ja kouluun palaamisen vuoksi. 

Keskiviikkona vuoden ensimmäinen työpäivä. Oli kivaa, ei yhtään sameaa. Kuljin mennen tullen naapurin kyydillä. Lounasaikaan kävin tapaamassa psykoterapeuttia. Kerroin hänelle uusista tarkennetuista havainnoistani ja epätoivoisista nukkumisyrityksistämme. Yritin jo syksyllä ottaa nukkumisasiat puheeksi mutta terapeutti keskeytti minut sanoen että on perheen oma sisäinen asia missä nukutte. Ajattelin tuolloin tietenkin että pidä tunkkisi enkä yrittänyt sen koommin palata asiaan ennen eilistä. Terapeutti oli iloinen että palasin aiheeseen: hänen oli tarkoitus sanoa että nukkumisjärjestelyt ovat perheen oma asia silloin kun ne sopivat kaikille.

Vauva elää ainutlaatuisessa symbioosissa äitinsä kanssa kunnes sanat tulevat. Ne rikkovat symbioosin ja erottavat lapsen äidistä. Siitä pitäen, koko loppuelämänsä, ihminen kaipaa ja etsii samanlaista symbioosia toisen ihmisen kanssa. Siksi lapsi haluaa päästä äidin ja isän väliin, kaapata jomman kumman vanhemmista vain itselleen. Siksi hän haluaa iltaisin nukkumaanmenon jälkeen juotavaa ja pissalle ja "näkee pahoja unia". Jotta voi tulla vanhempien viereen - yleensä väliin - nukkumaan.

Kun puoliso kävi yötyössä, lasten oli helppo tehdä vallankaappaus. Emme jaksaneet talutella heitä takaisin omiin sänkyihin kovin monta kertaa. Pääasia että saimme edes hetken nukkua, ihan sama missä ja kenen vieressä. Pikkuhiljaa ollaan päädytty tilanteeseen jossa kaikki kolme lasta nukkuvat vanhempien sängyssä ja vanhemmat siellä mihin sattuvat mahtumaan. Meidän on saatava valta (ja makuuhuone ja sänky jossa on aikuisen painolle mitoitetut patjat) takaisin itsellemme, sanoo terapeutti. Se onnistuu vain, jos toimimme yhtenä rintamana. Ja vain, jos päättäväisesti palautamme lapset omiin sänkyihinsä. Voimme tehdä vaikka siskonpetin lastenhuoneen lattialle, nukkukoot kolmisin siellä. Jos emme onnistu tässä kaksin, pidämme paritapaamisen jossa puhumme aiheesta terapeutin kanssa. Sovin puolison kanssa että perjantai-iltana käydään taistoon.

Vanhempi haluaa lapsen parasta, tarpeeksi unta, tarpeeksi ulkoilmaa ja liikuntaa ja hermostuu kun lapsi vitkuttelee eikä ota kuuleviin korviinsa päivävaatteiden tai yöpuvun pukemista tai ulos lähtemistä. Kun lapsi viivyttelee, hän ei ole vain tottelematon. Hän haluaa olla vanhempansa kanssa. Ulkoilemaan tai nukkumaan komentaminen kuulostaa hänen korviinsa siltä että vanhempi haluaa hänestä eroon. Haluaa lapsen pois silmistään. Lapselle tulee ajatus "te ette välitä musta".

Tuntuu kuin olisin oivaltanut jotain tuolla tapaamisella. Saa nähdä osaanko vääntää sen käytäntöön.

Töistä lähtiessä tsekkasin Wilman. Mitä? Lapsi ei ole ollut koulussa? Opettaja on vain merkinnyt poissaolon Wilmaan eikä ole soittanut äidille tai isälle? Missä lapseni on? Onko jäänyt koko päiväksi vessaan lukkojen taakse? Kaatunut ja lyönyt päänsä ja makaa tajuttomana ja verissään kotona tai hangessa? Onko joku hullu poiminut hänet kyytiinsä koulumatkalta? Siitä on yhdeksän tuntia kun lähdimme kotoa ja jätimme hänet nukkumaan. Yritin soittaa kotiin - numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Eihän siihen saada koskaan yhteyttä. Jos opettaja olisi vaikkapa heti aamulla tai edes lounasaikaan soittanut, olisin voinut pyytää naapuria käymään meillä. Eikö hänen mieltään lainkaan kaivertanut ettei lapsesta kuulu mitään?

Koululainen löytyi kotoa elävänä ja terveenä. Hän oli todennut aamulla ettei ehdi ajoissa kouluun eikä ollut sitten uskaltanut mennä ollenkaan. Tuli äkillinen halu päästä kotiäidiksi. Voi kunpa puoliso saisi työpaikan - palkallisen työn. Ottaisin ensi syksystä vuorotteluvapaata, hoitovapaata tai jotain, kun pieninkin piipiäinen lähtee koulutielle. Pieniä nuo ovat vielä kaikki. Pyynnöstäni puoliso laittoi opettajalle asiallisen, diplomaattisen palautteen ja toivomuksen että jos tällaista vielä sattuu, koulusta soitetaan mutta kun näin opettajan vastauksen, pompsahti sanainen arkkuni auki. Ilmaisin aika selkeästi mielipiteeni ja tyrmistykseni. Nyt haluaisin vain saada koko asian otsalohkostani pois. Se painaa. Ottaa päähän.

Puoliso vei auton tänään katsastukseen, missä se hajosi ja on nyt ajokiellossa ja uudessa jarruremontissa, mikä aiheuttaa logistisia haasteita.

Vanha vuosi painuu horisontin taa

maanantai 5. tammikuuta 2015

Silitä kissaa

Sain ystävältä lainaksi pienen kirjan. Tarpeeksi pienen, jotta jaksoin tarttua siihen. Se on hieno, niin hieno että haluan siteerata ja suositella sitä sinulle. Ja niin hieno että tilasin itselleni samanlaisen nettiantikvariaatista. Kirja on Johanna ja Juha Tanskan Silitä kissaa. Hengellisiä harjoituksia hengästyneille. Aivan kuin se olisi kirjoitettu suoraan minulle. Kiitos viisaalle ystävälle joka näki sen.

Tanskat kirjoittavat muun muassa näin:
Janomme, hengästyneisyytemme syyt ovat monet. Ei pelkästään kiire, vaan myös sisältämme ja ulkoa nousevat huolet ja pelot, elämää sortavat rakenteet, luomakunnan kärsimys, työttömyys, suuret muutokset ja sairaus voivat saada meidät kadottamaan välittömän läsnäolon kokemuksen. Olemassaolomme samenee suhteessa itseemme, toisiin ihmisiin, luomakuntaan ja Jumalaan. 
Rentouta hartiat, rentouta koko olemuksesi ja muista: sittenkään sinä et kannattele omaa elämääsi. 
Sulje itsesi myös keskusteluista, jotka ovat turhia tai vahingoittavia. Valitse hiljainen rukous pahanpuhumisen sijaan. Paljon sielumme eheydestä katoaa rumaan meluun, jota itse aiheutamme ja ruokimme.

Hahmotin tilanteeni pari päivää sitten äkkiä jollain tavalla kirkkaammin. Näen kaksi asiaa jotka kuormittavat minua juuri nyt eniten: 
  1. Se, että joudun päivittäin kamppailemaan omien lasteni kanssa. Kaikkien kolmen, tavalla tai toisella. 
  2. Jatkuvasti päälle hyökkäävä uusi tekniikka. Se, etten ymmärrä edes mistä puhutaan saati miten pitäisi toimia. Kotona altistun käsittämättömille termeille taukoamatta. Ruokapöydässä, hammaspesulla, kävelyllä. En ymmärrä aiheesta mitään. Olen kotonani ja perheessäni ulkopuolinen. Minun small talk -keskustelunavaukseni eivät kiinnosta ketään. Sekä kotona että töissä altistun kohtalaisen taajaan myös uuden tekniikan pakko-oppimiselle - juuri kun olen melkein oppinut käyttämään edellistä, nyt jo täysin museotavaraa olevaa laitetta tai ohjelmaa. Eilen yritin lukea bloggerin ohjeita ja kehittää blogini ulkoasua, mutta tarvitsisin ohjeet joiden avulla saisin selvää ohjeista. Epätoivoista.
Tänään paistoi aurinko ja maassa oli uusi lumi. Pakkasta oli sopivasti. Puoliso aloitti työt, me muut koko konkkaronkka vietimme lomapäivää takapihalla. Minä tosin myös pyykkinarun luona, varastossa ja autotallissa. Koetin löytää lasten luistimet. Löysin vain yhden parin. Jossain niitä on iso kassillinen. Ehkä joskus koittaa päivä jolloin tavarat ovat järjestyksessä hyllyillä. Vielä ei ole järjestystä eikä hyllyjä, kun ei ole kaikkia väliseiniäkään.



Lapset rakentelivat lumesta pyramideja ja muuta mitä nyt pakkaslumesta ilman vettä voi. Kun heitin Pikille keppiä, koko tenavalauma juoksi koirina perässä. Ilahduin kun sain heidät liikkeelle. Oikeastaan ilahduin jo siitä että sain heidät ulos. Tietenkin vasta pitkän vitkuttelun ja hermojen kiristelyn jälkeen mutta kuitenkin sain.

Kaiken tavaran vähentämisen keskellä olen saanut päähäni haluta Iittalan Verna-viinilaseja. Maito- ja vesilaseiksi, arkikäyttöön muumimukien rinnalle. Puskan takaa tuli tämä mielihalu vaikka ne ovat miellyttäneet silmääni aina. Tein tänään aika pikkuruisen tarjouksen nettikirpparilla ja se meni läpi. 12 uutta lasia alle puolella käyvästä hinnasta.

Posti toi netissä värkkäämäni valokuvakirjan, puutarhalehden ja siemenluettelon. Yksi vuoden parhaista postipäivistä siis. Vasta valokuvakirjan ehdin katsella läpi. Ilta meni esikoisen kanssa Scrabblea pelatessa. Puolison ilta meni peratessa: naapuri toi kolme kuhaa.

Kiitollisuuspäiväkirjaa en ole muistanut kuukausiin. Tänään muistan sen, koska olen erityisen kiitollinen Suomen talvesta. Puhtaasta, kuivasta ja kauniista. Poissa on pitkänpitkä pimeys, märkyys ja kura. Lumi laskeutui taivaasta kuin armahdus ja peitti kaiken lian ja loan valkeudellaan.



sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Tuulee

Ulkona tuulee edelleen ja niin meilläkin. Käyn kaappeja läpi entistä suuremmalla innolla. Harkitsen jopa Kotipuutarha-lehden vuosikerroista luopumista, vaikka olen tähän asti ajatellut etten luovu niistä ikinä. Tanssipokaalitkin vievät tilaa ihan turhaan, valokuva niistä riittäisi, mutta kun tuli luvattua pokaalit lapsille, on myöhäistä yrittää kajota niihin. Linnunkuvalliset ruokalautaset, mitä lie keräilysarjaa, olisin myös hävittänyt mutta keskimmäinen kielsi ehdottomasti. Hän haluaa ne itselleen. Vaikka niitä ei voi pestä tiskikoneessa? Kyllä, siltikin. No hyvä. Ei tarvitse ehkä odotella kuin vähän toistakymmentä vuotta niin lautaset poistuvat kaapistani.

Anopin huoneessa mellastin tänään. Sielläkin kaapeissa oli enimmäkseen muun perheen romppeita. Kaikesta kuvat ja saman tien faceen tarjolle. Melkein kaikki on myös jo saanut uuden kodin. Tärkeintä olisi kuitenkin käydä läpi lastenvaate- ja kenkävarasto. Se on niin kamala urakka etten tiedä jaksanko tässä rysäyksessä sinne asti. Todella paljon sieltä on karsittu jo aiemmin mutta yhä vain tirauttelen itkuja kun jotakin tarvittavaa vaatetta ei löydy mistään vaikka kuinka etsisi, ihan vain koska vaatetta on niin paljon.

Esikoinen julkaisi ensimmäisen kansainvälisenä yhteistyönä syntyneen EDM-kappaleensa. Biisien teko on juuri nyt kiinnostavin asia maailmassa. Minulle syvältä viime vuosituhannen uumenista peräisin olevalle on täysi mysteeri miten 11-vuotias voi omatoimisesti löytää ja opiskella netistä tuollaisen(kin) asian ja miten se voi kiinnostaa niin paljon. Ja miten ipana voi osata englantia niin hyvin että käy sujuvaa keskustelua alan termejä käyttäen. Vastahan se kulki vaipoissa. Yritän sopeutua tähän vaikka mieluummin näkisin hänet soittamassa jotain vanhanaikaisempaa instrumenttia.

Koko päivä meillä on kohkattu uusista nettiyhteys-, puhelu- ja tekstiviestisysteemeistä joita kuulemma siirrymme käyttämään. Skypeä, WhatsAppia ja ties mitä. Siitä ja tästä luovutaan, sitä ja tätä tilataan. Nytkin olen netissä kännykkäni kautta mutta silti tietokoneella. Otapa näistä selvä. Puistattaa. Toivottavasti perhe jaksaa opastaa niin kauan että opin sen mitä tarvitsen. Luultavasti viisivuotiaskin on minua paremmin perillä aiheesta.

Painonhallintatuotteet on tilattu ja maksettu. Nyt ne on sitten myös syötävä. Maistiaisten perusteella uskon että pystymme siihen. Perimmäinen tavoitteeni on normaalipainoon pääseminen mutta olisin kovin onnellinen jo siitä jos kihla- ja vihkisormus mahtuisivat taas sormeeni. Iso tavoite on myös se että mahdolliset pudotetut kilot eivät tulisi takaisin enää koskaan. Haha.

Vuoden ensimmäiset kylvöt tuli tehtyä kaiken hävityksen keskellä. Kylvin viinirypälerasia- minikasvihuoneisiin keijunmekkoa, k-18 Peter Pepperiä ja värinokkosta. Ihanaa päästä taas hoivaamaan kylvöksiä ja odottamaan pienten raikkaan vihreiden sirkkalehtien ilmestymistä. Variksen raakuntakin metsässä kuulosti tänään oikein keväiseltä.

Iltalenkillä jakelin oman kylän väelle heidän varaamansa poistotavarat. Oikopolulla sain Savun taivuteltua ojan ylitykseen, vaikka pitkään se harkitsi. Kun kannustin sitä hihkumalla hyppää, Piki otti ohjeesta vaarin ja hyppi moneen kertaan ojan yli eestaas. Ymmärrän kyllä Savun epäröinnin, tokko hyppäisin itsekään sokkona vieraassa maastossa. Jäänsekaista räntää tuli vasten kasvoja navakan länsituulen voimalla. Maahan päästessään se peitti siellä täällä vaanivat jäätiköt. Villit hevosetkaan eivät saisi minua lenkille noihin olosuhteisiin, mutta kesyt koiratpa saavat. Ja hyvää se teki, varsinkin kun lopuksi pääsi saunaan.

Ai missä masennus ja lamaannus? On siitäkin maistiaisia saatu. Lapset lannistavat tottelemattomuudellaan. Nuorimmilla tuntuu olevan ihan uusi vaihde päällä. Onneksi puolisoa vielä kuuntelevat, viimeistään sadannella kerralla.

Hänkin sai uuden kodin


perjantai 2. tammikuuta 2015

Enkelit ylitöissä

Koirat eivät piitanneet ilotulituksesta lainkaan, kuten olin arvellutkin. Pidimme verhot kiinni ja olimme tavanomaisen äänekkäitä. Ainoastaan yksittäinen raketti klo 17.30 säikäytti Savun juuri kun se oli asioillaan metsässä. Seuraavan kerran ulkoilemaan lähdettiin vasta lähempänä kahta yöllä. Kaiken kaikkiaan pommitukset olivat kohtuuden rajoissa aikaisempiin vuosiin verrattuna.

Lapset valvoivat järjettömän myöhään ja tietysti myös nukkuivat vastaavasti. Lähdin koirien kanssa metsään. Arvelin että kylä on hiljainen ja päästin molemmat koirat irti. Istuskelin hetken puunrungolla. Venyttelin kipeää selkääni. Kotiin päästyä kipu oli kokonaan kadonnut.

Puoliltapäivin pamahti. Lapset olivat lähdössä ulos. Yksi oli jo ulkona koirien kanssa, toinen laittoi kenkiä jalkaan ulkoeteisessä ja kolmas viivytteli vielä sisäeteisessä. Lapsi nojasi eteisten väliseen oveen, sen ikkunaan. Ikkuna räjähti sirpaleiksi. Paloja lensi parin metrin päähän. Uskomattomalla onnella vältyttiin henkilövahingoilta. Suojelusenkelit olivat paikalla. Sisäeteisessä olleelta olisi voinut mennä näkö ja tulla pahoja vammoja. Hän nyppäisi ihostaan vain pari pientä sirua. Säikähdyksestä selviämiseen meni monta tuntia. Kun puoliso pieni lasia keräykseen vietäväksi, sai hakata vasaralla ihan tosissaan ennen kuin lasi särkyi. Jos sirpaleet tuovat onnea, meillä on sitä nyt ylenmäärin.

Jatkan tästä kun myrsky laantuu ja sähköt vakiintuvat. Katkoja on tullut illan aikana monta kymmentä. Vietin illan joululahjaotsalamppu päässä ja pukin tuomat ladattavat yö/tasku/hätälamput pääsivät myös tositoimiin. Nämä mainiot vempeleet köllivät kiinni pistorasiassa ja syttyvät sähkökatkon sattuessa!

Taskutabletilla on hankala kirjoittaa. Näppäimistö peittää tekstin. Hyvää ötyä.