Mikä ahdistaa?

On hyvä hetki miettiä mikä työssäni ahdistaa. Huomenna on työterveyspalaveri. Sekin ahdistaa. 

Nyt tulee vanhan kertausta mutta minulle tarpeellista. Kelaan. Jauhan. Prosessoin. Kai työssä eniten mättää se, etten näe sen merkitystä. Ja se, ettei työstä jää mitään konkreettista jälkeä. Se ei näy, ei vaikuta, ei auta eikä ilahduta ketään. Useimmiten ketään ei haittaisi ja kukaan ei huomaisi vaikka jättäisin tekemättä. Nykyään jätänkin. Työtä on hirveän vähän - paitsi silloin kun sitä on liikaa. Työn ilo puuttuu, tunnen itseni tarpeettomaksi. Monet konkreettiset työtehtävät ovat häipyneet historiaan tai ulkoistettu. Koneet ja ohjelmat pissivät, mikä monesti hankaloittaa niiden vähienkään työtehtävien hoitamista kunnolla. Ja laite- ja ohjelmisto-ongelmathan ovat pääsääntöisesti osastoa ei-näille-kukaan-mitään-voi. Virkkaat nyt vaan kuule sillä lekalla mikä sulle hommattiin, se maksoi niin paljon.

Kognitiiviset kykyni eivät ole joidenkin tehtävieni tasalla. (Itse ajattelin että ehkä olen vain piittaamaton ja laiska.) Koen tehtävät jo ajatuksena niin lamaannuttavan uuvuttaviksi etten pysty edes tarttumaan niihin. Ja kun joskus yritän tarttua, en pysty keskittymään vaan ajatus luiskahtaa koko ajan hukkaan. Keskittymiskyvyn lisäksi oma-aloitteisuus on poissa, joten en todellakaan tule itse työllistäneeksi itseäni. Ellei joku muu sitä tee, olla möllötän vaan. Ei muistikaan järin häävi ole vaikkakin on parempi kuin vuosi sitten. 

Nämä ovat kuulemma jäännösoireita. 

Ehkä ahdistus ei liity varsinaisesti juuri tähän työpaikkaan ja näihin nimenomaisiin työtehtäviin vaan enemmänkin siihen, että olen saman tyyppisiä hommia tehnyt nyt 20 vuotta miinus äitiyslomat ja mietin että tätäkö aion tehdä seuraavatkin 20 vuotta. Eijei, apua! Haluan konkreettisia tehtäviä, haluan ilahduttaa ja auttaa ihmisiä - ja kohdata mielellään vain hyväntuulisia asiakkaita. 

Kerroin puolisolle että suunnittelen alanvaihtoa. Arvelin hänen kauhistuvan, pelästyvän ja sanovan ei, vaan ei. Hän ilahtui suunnitelmistani ja kannustaa opiskelemaan. Kertoo kuinka radikaalisti paremmaksi hänen elämänsä muuttui alanvaihdon myötä. Uskoo että rahoituskin onnistuu. Hemmetin optimisti.

Huikean huumaava hetki on puutarhassa juuri nyt: tulppaanit, narsissit, esikot, kevätkaihonkukat, lemmikit, vuohenjuuret, norjanangervot, tuomipihlajat ja pilvikirsikka kukkivat ja vihreä on niin koivuissa kuin havukasveissa heleimmillään. Olin ennättänyt viime keväästä unohtaa miten upea tämä hetki vuodesta onkaan. Pian kukkivat omenapuutkin. Mene ulos ja nauti!

Paras mahdollinen ahdistava uutinen

Perjantai-iltana se tuli, paras mahdollinen uutinen. Puoliso on saanut työpaikan ja aloittaa 1. kesäkuuta. Hän sai työpaikan jota ei ollut edes hakenut. Monipuolisen työn, jolla on merkitystä. Siitä maksetaan ihan oikeaa palkkaakin, ei paljon, mutta maksetaan. No, hypinkö riemusta, loistanko onnesta? Ehheheei. Pohdiskelen synkkänä että kyllä tähän varmaan tulee joku Mutta. Tai Eiku. Peruuntuu, kaatuu koko homma.

Juhlittiin perheen kesken, tein kääretortun ja kurpitsasuklaakakun, laulettiin onnittelulaulukin. Kysyin lapsilta tiedättekö mitä juhlitaan. Pikkuruinen osasi heti vastata: isä on saanut töitä! Myöhemmin myös lapsen Leppäkerttu sai töitä. 

Viikonlopun vietin puutarhassa, paitsi lauantaiaamuna kiidätin kylmälaukullisen liikoja omenasoseita ja kurpitsaa ystävälle ja kävin taas taimivaihdossa: vein kaksi laatikollista taimia ja toin saman verran uusia kotiin. Sain pähkinän taimenkin, ja naapurille kultapallon. Kitkin, koulin, ruukutin, ulkoilutin, istutin kesäkukat parvekelaatikoihin, jaoin perennoja ja rakensin harkoista ja kanaverkosta karmean koiraesteen uusien istutusten ympärille. Tomaatit ja sisällä kasvaneet perennojen siementaimet muuttivat pikkukasvihuoneeseen. Peitot ja tyynyt viettivät päivän ulkona, lakanat kävivät pesussa ja pedattiin illalla takaisin sänkyyn. Sunnuntai-iltana ihmettelin naaman hehkuvan punaista väriä. En ollut ajatellutkaan että auringolla olisi jotain vaikutuksia - enemmänhän minulla oli takapuoli aurinkoon päin kuin naama.

Maanantaiaamuna kävin työterveyspsykiatrilla. Kerroin etten saa palkkatöitäni tehtyä, työn merkityksettömyys ahdistaa, työn ilo on vähissä, katastrofiajatukset vellovat. Näen vankilan portin viimein olevan raollaan puolison työllistymisen ansiosta, paitsi että puihinhan se duuni menee. Suunnittelen kouluttautumista uudelle alalle mutta olen jo valmiiksi sitä mieltä ettei siitä kumminkaan mitään tule, en saa opiskelupaikkaa tai rahoitusta ja jos saankin, en jaksa opiskella ja jos jaksankin ja ihmeen kaupalla valmistun, en saa töitä. 

Psykiatri totesi että työni on muuttunut ja aiheuttaa pohdintaa, joka ei välttämättä liity masennukseen. Masennusoireista ovat jäljellä erityisesti kognitiiviset oireet, minkä vuoksi minun on vaikea hahmottaa ja järjestellä töitäni. Muistikaan ei ole vielä täysin toipunut. Negatiivisia ajatuksia synnyttävillä alueilla on ylivalta aivoissa, sen pystyisi toteamaan kuvantamisellakin. Aivojen tilannetta pyritään tasapainottamaan lääkityksellä. Kelan terapiassa pystyisin jatkamaan ajattelutapojeni työstämistä, negatiivisten kierteiden estämistä. Sen omavastuu tekisi noin neljäkymmentä euroa viikossa. Hirveä summa. Jätimme sen vielä hautumaan. Katsotaan ensin millaiseksi perheen tulotaso kehittyy ja mitä seuraa työterveysneuvottelusta. Essitalopram-annosta nostetaan kokeeksi 10 milligrammasta 15:een. 

Siitepölyn vaikutus mielialaan saattaa olla mahdollista, mutta asiaa ei ole tutkittu. Kevätväsymys on yleistä ja vaikuttaa myös mielialaan. Vaihdevuositäkyyn lääkäri ei tarttunut, kilpirauhasesta en viitsinyt mainitakaan. Mahdollisiin opintoihin lääkäri arveli minun saavan opintovapaata ja aikuisopintorahaa. Kun vain jaksaisin selvittää...

Pääkallonpaikan suuri päällikkö kävi vaatimattomassa majassamme. Kävi kanssani läpi pieru Saharassa -tason hommiani ja ihmetteli että onpas tyhmää, miten tämä ohjelma voi olla näin kökkö, eihän tätä kestä erkkikään. Onnekseen ei sentään kysynyt että mikset sä oo aikaisemmin sanonu, sillä silloin olisin luultavasti heittänyt jollakin painavalla esineellä. Ymmärrän kyllä että valittajia ja kiirettä riittää. Ymmärrän jopa sen, etteivät ongelmat ole päällikön syytä. Sen sijaan en ymmärrä miten hän ei ole jo aikapäiviä palanut loppuun tai vaihtanut tolkullisempaan työpaikkaan. Hänen alallaan valinnanvaraa riittäisi.

Vein työkaverille superruokaa, kimpun nokkosia. En muistanut että hän ei ole maanantaina töissä. Tiistaina hän voi sitten miettiä millaisissa väleissä olimmekaan, kun työpöydällä odottaa kimppu kuihtuneita nokkosia. Tervetuloa töihin.

Vanha vaiva, uusi lääkäri

Lomaltapaluu maanantaiaamuna uuden työterveyslääkärin kautta. Ei tarvinnut sanoa kuin en jaksa. Hän oli heti kartalla ja puhui samaa kieltä. Jäi jopa kuva että hän oli ennalta lukenut sairauskertomustani. Enää ei harmita että lääkäri vaihtui. Kilpirauhastulokset hän sivuutti normaaleina, kuten arvelinkin. Bdi-kyselystä tuli tulokseksi 28. Tulos välillä 17-29 viittaa kohtalaiseen masennukseen ja tuo tulos vastaa kyllä omia tuntemuksiani paremmin kuin erikoissairaanhoidon toteamus että olen parantunut.

Työterveyslääkäri sopi esimieheni kanssa neuvottelun ensi viikolle. Työtehtäväni pitää järjestää lukujärjestyksenomaisesti, kunkin tehtävän konkreettiset tavoitteet jakaa viikon pätkiin jotta saan jotain tehdyksi, mielellään katsoa vähän jo myös loman jälkeistä aikaa jotta en kehitä siitä mörköä. Lääkäri antoi myös ajan työterveyspsykiatrille, joka tsekkaa lääkitykseni, kirjoittaa b-lausunnon ja käy kanssani läpi Kelan kuntouttavan terapian ehtoja. Hirvittää jo valmiiksi kuinka kallista Kelan terapia on. Olen jo ennalta vakuuttunut etteivät rahat riitä.

Otin itse esille vaihdevuosien mahdolliset vaikutukset. Lääkäri kysyi olenko harkinnut hormonikorvaushoitoja. Kerroin etten ole perehtynyt asiaan lainkaan. Hän kuvaili lyhyesti hyvät ja huonot puolet, joista mieleeni jäi vain isolla, neonvärisellä välkkyvällä tekstillä kirjoitettu SYÖPÄRISKI. Ystävä sen sijaan kuvailee olemustaan ennen korvaushoitoa zombieksi. Nyt, korvaushoitoa käyttävänä, hän on kuin keväinen peipponen.

Keväät ovat vuosikymmenien ajan olleet minulle henkisesti raskaita. Ystävä nosti esiin ihan uuden, mielenkiintoisen ajatuksen: siitepöly voi vaikuttaa mielialaan! Hänellä on siitä omakohtainen kokemus. Henkisesti vaikeimmat ajat ja siitepölyn huippuajat täsmäävät. Fyysisiä siitepölyallergiaoireita ei ole koskaan ollut, niin kuin ei minullakaan. 

Ennen vanhaan hoidin sujuvasti monet asiat itsenäisesti omasta toimipisteestämme. Sittemmin langat on siirretty isompiin käsiin pääkallonpaikalle syystä jonka Luoja tietää vaan ei kerro. Nyt kun totean unohtaneeni käyttäjätunnukseni ulkoiseen palveluun, en voi enää ottaa yhteyttä ulkoiseen palveluun pääkäyttäjänä entiseen tapaan vaan pitää ottaa yhteyttä pääkallonpaikalle ja kysellä kuka onkaan meillä nykyään pääkäyttäjä. Hä? Mikä? Siis niinku missä? Emmä tiedä sellasesta mitään, mä oon vaan töissä täällä. Sun kannattaa kysyä atk-tuelta. Juu ei kannata. Atk-tuki ei tiedä tästä mitään. Pääkäyttäjä tietää. Jätin yhteydenottopyynnön ulkoiseen palveluun. Jospa siellä tiedettäisiin kuka on meidän firman pääkäyttäjä.

Sunnuntaina kävin pikkuisessa taimenvaihtotapahtumassa ja kuskasin kotiin yli 50 vuotta vanhaa kantaa olevia valkoista syysleimua ja punakeltaista päivänliljaa. Omista viemisistäni menivät hanakimmin kaupaksi ne, jotka juuri nyt kukkivat. Sama ilmiö on havaittavissa myös taimistoilla, kertoi tuttu puutarhuri.

Kevätsynkkyyteni alkulähteillä?

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei

Kahden viikon talvilomallani helmi-maaliskuussa oli kurjat säät, vettä satoi jotakuinkin kaiken aikaa. Muistaakseni vaakasuoraan. Sanoin silloin että seuraavat yhtä kauheat säät on sitten viikolla 20, sillä silloin olen taas lomalla. M.O.T. Tarkoitus oli maalata, tervata ja öljytä, mutta ehkä sellaisiakin säitä vielä tulee, jahka palaan töihin. Minulle kelpaa sää kuin sää, kunhan vain saan olla kotona ja tonkia pihalla.

Äitienpäivänä piipahdin tori.fi:ssä sillä välin kun puoliso ja lapset siivosivat pöytää ja kattoivat jälkiruokaa. Ennätin bongata lisää pihalaattoja ja muutaman reunakiven puoli-ilmaiseksi naapurikylästä. Täytekakun (joka oli ensimmäinen puolison tekemä ikinä, lapset auttoivat koristelussa) jälkeen kävimme hakemassa betonit kotiin.

Maanantaina teimme puolison kanssa lidl-iskun yhteydessä retken taimistolle. Toivoin löytäväni esikoita. Ihmeen vähän niitä tuntuu olevan myynnissä. Emme kuitenkaan palanneet tyhjin käsin: iso laatikollinen helmililjoja lähti kympillä mukaan. Laatikko sisältyi hintaan. Kotimatkalla poikkesimme sattumalta kirpputorille ja voi taivahan talikynttilät! Mittava valikoima esikoita! Ei tullut mieleenkään että niitä voisi löytää kirpparilta. Olen onneni kukkuloilla. Esikot sen sijaan ovat ruukuissaan tarkkailussa etanoiden ja kotiloiden varalta. On niin kylmä etten tarjennut ruveta pesemään juuria.

Kotiin palattuamme puoliso soitti kaivurikuskille kyselläkseen milloin hän mahdollisesti ehtisi meidän markille. Salaa toivoimme että toukokuun aikana. Kuski kysyi oletteko kotona, tulen kohta. Ja tuli myös: noin kymmenen minuuttia myöhemmin oli kaivuri ja traktori pihassa ja monttua syntyi. On ihanaa katsella ammattilaisen työskentelyä. Kaivurin kauha kulki tarkasti kuin kuvanveistäjän työkalu. Monta traktorinkauhallista soraa ja sepeliä kipattiin naapurille tien pohjaksi. Lapiolla tuota hommaa ei olisi saanut mitenkään tehtyä. Miten iloinen ihminen voikaan olla pihaansa kaivetuista kuopista! Lasku tietysti tulee aikanaan, mutta ehkä siitä selvitään kun on ennenkin selvitty. Kesälomarahoissa on jo niin monta korvamerkkiä että muisto vain jää.

Tiistain ja keskiviikon kärräsin (hyytävässä vesisateessa) ensimmäiseen monttuun multaa ja reunustin syntyneen istutusalueen kivillä. Posti toi parahiksi kasvitilaukseni, jossa tosin kaksi tilaamistani kasveista oli vaihtunut vallan muuksi. Timanttituijat olivat mukana niin kuin pitikin ja istutin ne uuteen penkkiin valeeseen. Illalla oli mukava katsella puolison kanssa keittiön ikkunasta (jäätävään sateeseen) ja pohdiskella teemukin äärellä mitä tähän pihan ykköspaikalle istutetaan.

Ehkä parasta lomassa on nukkuminen. Puoliso on vienyt koirat lenkille aamuisin ja minä olen nukkunut kahdeksaan, jopa yhdeksään. Iltapäivisin olen ottanut torkut. Tänään ne kestivät melkein neljä tuntia. Heräsin kyllä välillä mutten jaksanut edes kylkeä kääntää. Nähtävästi lepo tuli tarpeeseen.

Äitisorsa

Nyt on sitten kilpirauhaskokeet otettu ja työterveyshoitaja soittaa huomenna normaalit tulokset. Samana päivänä kävin myös toiseksi viimeisen kerran psykoterapeutilla. Hän on sitä mieltä että olen terve, olen selättänyt masennuksen. Melkein suututti. Tuntui kuin hän olisi sanonut: kuule, tämän laatimani aikataulun mukaan sä olet nyt parantunut, niin että älä yritä mitään. En näet ole aivan vakuuttunut toipumisestani. Toisaalta sekin kuulunee taudinkuvaan. Minun ei tarvitse osallistua eikä harrastaa, voin antaa itseni vapaasti kontata mullassa, saan hyvillä mielin pysyä puutarhassani, jos se kerran on se "mun juttu". Niin niin mutku.

Tiistaina tulin myöhään kotiin ja lähdin saman tien koirakouluun. Vaikka siellä on ollut hauskaa, on ollut hienoa nähdä että koira oppii ja minä opin opettamaan sitä ja vaikka minusta tuntuu että olisi kiva jatkaa tokoilua, niin viimeisen tunnin päätyttyä huokaisin onnellisena, että se on ohi, ei tarvitse enää mennä! Haluaisin mutta en jaksa! Näkeekö terapeutti muka jostain että ihan oikeasti en haluakaan vaikka luulen haluavani?

Se, etten saa itseäni tekemään töitä, johtuu terapeutin mukaan jumista. Saman tapaisesta jumista, defenssistä, kuin on koululaisella joka väittää ettei osaa eikä opi ikinä ja menee pöydän alle itkemään ja pureskelemaan kynää. Terapeutti ei kertonut miten pääsen siitä eteenpäin. Vai kertoiko? En muista.

Tapani mukaan huokaisin äitiydestä ja lapsista että ei tästä tulisi yhtään mitään ellei puoliso ottaisi heistä niin paljon vastuuta. Terapeutin vastaus yllätti. Hän sanoi että lapsi tarvitsee äidin ja isän. Sekä äidin että isän. Kasvaakseen tasapainoiseksi aikuiseksi lapsi tarvitsee kaksi vanhempaa jotka ovat eri sukupuolta keskenään. Aika rohkeasti sanottu tänä suvaitsevaisuuden aikakautena. Epäilemättä lausunto perustuu siihen mitä terapeutti on työssään nähnyt. Ikävä kyllä. Mutta hienoa että hän sanoi sen!

Luin keskiviikkona Aamulehteä. Tai ehkä se oli tiistaina. Lukijalta-palstalla Erkki Jänkä kirjoittaa:

Kun yli puoli miljoonaa suomalaista on antanut valtakirjan ottaa maahanmuutto vakavan keskustelun aiheeksi, niin sen sivuuttaminen olan kohautuksella on silmien ummistamista realismilta. Kaikkialla Euroopassa, jopa naapurissa Ruotsissa, hallitsemattoman maahanmuuton ongelmat pahenevat. Pitääkö meidän kokea sama? Mielestäni ei.

Maahanmuuton kohdalla pitää kokonaisvaltaisesti tehdä jotain, eikä vain kieltää siitä puhuminen. Kysymys ei ole rasismista, vaan asioiden hoitamisesta yhteisesti sovittavien pelisääntöjen mukaan niin, että se takaa kaikkien tänne tulevien ja täällä asuvien hyvän olon ja turvallisuuden. Jos, niin kuin näyttää, tämä asia "lakaistaan maton alle", niin se on lyhytnäköistä politiikkaa ja vanhoille puolueille peiliin katsomisen paikka.

Go Erkki, go! Kirjoittaja osaa muotoilla asian selkeämmin kuin minä. Vieläkö tuostakin voi joku vetää hernesopat nenäänsä? Miten tästä asiasta voi olla niin mahdotonta puhua? Miten voi olla niin vaikea nähdä että tämä ei miltään osin ole rasismia?

Tarhakylmänkukka, Pulsatilla vulgaris

Vappuviikonlopun vietin aamusta iltaan ulkona. Kuuntelin koirien kanssa lintukonserttia metsässä, pelasin futista ja nännikuminheittoa, käänsin kompostin, viskelin valmiin ja puolivalmiin kompostin kukkamaille ja pensaanalusille ynnä haravoin valtoimenaan leveilleen viimekesäisen perennakasan kompostilaatikon kannen alle piiloon. Kärräsin päättymättömällä matkallaan olevia kiviä. Aikanaan urakoin niitä otsasuonet pullistuen etupihalta takapihan äärimmäiseen nurkkaan ja nyt kuskaan niitä ylämäkeen takaisin etupihalle. (En sentään kaikkia.) Rakensin risuaitaa, kitkin *kirosanat sensuroitu* suolaheinää, voikukkaa ja pikkutalviota, ihastelin esikoita ja vahtasin milloin kylmänkukka aukeaa. Kävin naapurin kanssa ex tempore kaivamassa sinivuokkomättäitä heidän kesämökkinsä parkkipaikalta.

Lukija voi ihmetellä missä lapset ovat. No tynnyrissä. Se on sesongin paras leikkipaikka nyt kun kaivosta ei vielä ole pumpattu vettä lämpiämään eikä trampoliinissa ole vielä mattoa.

Työpaikan ulko-oven vieressä, keskellä kaupunkia, äitisorsa hautoo muniaan viimesyksyisten kanervien katveessa ja sisustaa, asettelee pesän untuvia parempaan järjestykseen.