Neuropsykologinen tutkimus

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä ja työnantajan piikkiin neuropsykologisessa tutkimuksessa. Minkä työnantajan, ihmettelee lukija. No sen, jonka palveluksesta jäin opintovapaalle vuonna 2015 enkä ole sen koommin kustannuspaikalla näyttäytynyt.

Tutkimus kesti kolme tuntia. Alkuhaastattelun jälkeen sain monenlaisia tehtäviä. Tutkimuksen tekijä, neuropsykologian dosentti, jatkossa dos., antoi minun katsoa kuvioita muutaman sekunnin ajan (aika oli tietysti tarkoin määritelty, en vain enää muista montako sekuntia se oli), minkä jälkeen minun piti piirtää ne tyhjälle paperille. Kaikkein monimutkaisimman kuvion sain piirtää niin, että malli oli koko ajan näkyvillä. Seuraavassa tehtävässä sivun vasemmassa laidassa oli kuvio ja sen vieressä koko rivin täydeltä kuvioita, joiden joukosta piti mahdollisimman nopeasti merkata se laitakuvio (tai merkata ettei sitä ole rivillä ollenkaan). 

Dos. luetteli joukon sanoja ja minun piti toistaa niin monta kuin muistin. Muutaman toiston jälkeen vaihdettiin uuteen sanajoukkoon. Sen toistojen jälkeen testattiin, mitä muistin ensimmäisestä sanajoukosta. Dos. luetteli sarjan numeroita ja minun piti toistaa. Ja sitten toistaa lopusta alkuun päin. Ja sitten laittaa numerot järjestykseen pienimmästä suurimpaan. Seuraavaksi dos. luki ääneen rauhallisesti ja huolellisesti artikuloiden kertomuksen, minkä jälkeen minun piti kertoa mitä siitä muistin. Tätä toistettiin myös muutama kerta, kunnes vaihdettiin kertomusta. Sen toistojen jälkeen dos. kysyi: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain käsiini punavalkoisia kuutioita, ensin neljä, sitten kuusitoista, ja minun piti niiden avulla mahdollisimman nopeasti toistaa edessäni näkemäni yhä monimutkaisemmat kuviot. Tässä tehtävässä olin monta kertaa aivan hilkulla menettää hermoni - todennäköisesti ajanoton vuoksi.

Ja sitten - aaaargh - matemaattisia tehtäviä. Sanallisia, juuri niitä, mitä aina olen matikassa eniten inhonnut. Kallella on seitsemän omenaa ja Hilkalla kahdeksan. Montako omenaa Erkillä on kun hänellä on kuusi kertaa niin paljon omenia kuin Kallella ja Hilkalla yhteensä ja lisäksi hän saa Leenalta viisi omenaa ja niin edelleen ja ketä kiinnostaa.

Paperiarkki oli täynnä eri värisiä rinkuloita, neljää eri väriä. Minun piti mahdollisimman nopeasti luetella niiden värejä ääneen. Seuraava paperi se vasta vekkuli oli: siinä oli samat värit mutta sanoina. Värien niminä. Sana punainen oli kirjoitettu sinisellä, sana sininen keltaisella, sana keltainen vihreällä ja niin edelleen. Minun piti jälleen luetella sanojen värit - ei sanoja - mahdollisimman nopeasti.

Ja jälleen: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain myös lukea muutaman kappaleen tekstiä ääneen. Kai siinä katsottiin kuinka paljon sekoilen sanoissani.

Ja kauniiksi lopuksi: piirräpä ne alun kuviot paperille!

Täytin jälleen myös BDI-kyselyn. Tulos viittaa kohtalaiseen depressioon. Oli tutkimuksessa paljon muutakin. Tuon verran muistan. Ja sen, että pois lähtiessä olin kuin kuivaksi puristettu tiskirätti.

Lausunto tuli pari päivää myöhemmin, pituutta kaksi aanelosta. Tiiviste: "Asiakkaan kognitiivinen suorituskyky vastaa kokonaisuudessaan keskitasoa, mikä vastannee hänen primaarikapasiteettiaan. Muistitoiminnot vastaavat ikäryhmässä selvästi yli keskitasoa eikä tältä osin ole todettavissa heikentymistä. Attentionaalisissa funktioissa tulee esille lievää fluktuointia. Asiakas väsyy huomattavasti tutkimuksen loppua kohden."

Pari päivää myöhemmin alkoi kuntoutuspsykoterapia. Minulla oli aika videovastaanotolle. En - tietenkään! - saanut yhteyttä toimimaan. Näin terapeutin mutta hän ei nähnyt minua. Ääni ei kulkenut suuntaan eikä toiseen. Keskustelimme puhelimitse. Kesken kaiken ovikello soi: naapuri kylän toiselta laidalta tuli kertomaan että hänellä on meidän koirat autonsa perässä. Nappasin hihnat naulakosta ja tokaisin terapeutille puhelimeen: "tervetuloa mun elämään".

Merkillisiä muutoksia

Perheohjaajat leipoivat lasten kanssa piparkakkutalon. Tuosta noin vain, vähän kaulittiin valmistaikinaa, vapaalla kädellä hahmoteltiin seinät, katto, ikkunat, ovi, paistettiin, juotiin glögiä ja laulettiin joululauluja. Lapset saivat koristella osat oman maun mukaan. Pienin laittoi katolle vihreää sokerikuorrutetta ja ranskanpastilleja kolmeen kerrokseen. Minä purin hammasta ja olin hiljaa, ei ole minun projektini. Osat jätettiin hyllyn päälle odottamaan seuraavaa tapaamista, jolloin taideteos kootaan. Minun versioni - jota olen ymmärtänyt olla kokeilematta käytännössä - menisi suunnilleen näin: tehdään edellispäivänä taikina äidiltä perityn ohjeen mukaan. Käydään kesken taikinanteon ostamassa jokin unohtunut ainesosa. Seuraavana päivänä hakataan kirveellä pala taikinasta, lämmitetään kärsivällisesti käsissä, syödään puolet ja loput kaulitaan. Minä olen hommannut tarkat kaavat ja niiden mukaan yritetään muotoilla osat. Tai minä yritän. Lapset haluavat olla luovia, minä kiellän, selitän ja neuvon, lapset saavat raivarin ja heittävät kaulimen menemään. Yritän koristella osat niin hiljaa etteivät lapset vain huomaa ja tule osallistumaan. Osat syödään ennen kuin talo ehditään koota.

Viikko sitten, kun tulehtuneet korvakäytävät turposivat kokonaan tukkoon, ajattelin kipaista terveyskeskuksessa hakemassa korvatipat. Terveyskeskuslääkäri olikin sitä mieltä, että minut pitää laittaa antibioottitippaan vuodeosastolle! Hän pisti sairaanhoitajan soittelemaan lähikuntien vuodeosastot läpi. Sinne passitetaan mistä löytyy paikka. Taivaan kiitos, paikkoja ei löytynyt, joten sain lähetteen yliopistolliseen sairaalaan. Erikoislääkäri tutki, huuhteli, imuroi, penslasi metyleenisinellä, ihmetteli korkeaa kipukynnystäni, määritteli vaivan krooniseksi, ilmoitti että korviin ei saa päästä yhtään vettä - ja kirjoitti ne korvatipat. Niiden jälkeen aloitan pysyvän lääkityksen kerran viikossa. Tämän vaivan takia tehdään leikkauksiakin, mutta minä en kuulemma ole niin vaikea tapaus. Kiva.

Työnantajalta tuli kuin tulikin maksusitoumus. Menen jouluviikolla neuropsykologiseen tutkimukseen. Ehkä siinä saadaan ainakin suljettua joitain muistiongelmien syitä pois.

Hukkasin paperin, johon olin merkinnyt fysioterapia-ajan. Kun soitin ja tarkistin, terapeutti samalla kyseli millaisia oireita jalassani on ja uskalsi veikata että vaiva saattaa olla helpostikin hoidettavissa. Kiertävä, paikasta toiseen hyppelehtivä kipu oli hänelle ihan tuttu juttu. Minä olin tietysti jo mielessäni nähnyt kuinka selitän vaivaa vastaanotolla ja fysioterapeutti katsoo kuin Iltalypsyn karjakko. Ilmeni, että terapia on samana päivänä kuin neuropsykologinen tutkimus. Onneksi kuitenkin eri aikaan.

Psykiatri soitti ja kyseli kuulumisia. Hänen mielestään olemme saaneet kolmessa kuukaudessa aikaan merkillisiä muutoksia. Nojaudun siihen tietoon, että hänen äidinkielensä ei ole suomi ja toivon, että hän tarkoitti merkittäviä. Hoitosuhde joka tapauksessa jatkuu, koska hän haluaa nähdä että asiani tulevat kuntoon. Sen minäkin haluaisin nähdä. Toivomuksestani lääkkeisiin ei nyt kajottu, vaikka Escitalopram onkin vähennys- ja lopetusuhan alla. Ville soittaa jälleen tammikuun alussa. 

Keijunmekon kylvöaika lähestyy. Siemenet ovat hukassa. Joulu lähestyy. Kaksi valosarjaa on hukassa. Merkillinen muutos on kuitenkin nähtävissä: tilasin himmeliemmeet kaksi vuotta sitten eikä tähän asti ole tullut mieleenikään edes avata pakettia vaikka olen muistanut sen olemassaolon. Sunnuntaina avasin ja tein ykskaks himmelin. Mallin otin omasta päästä. Tänään vielä jatkan vähän. Keskeneräisiä töitä ei saa näyttää hulluille eikä herroille. Arvoisat lukijat, koska kumpikaan teistä ei kuulu näihin ryhmiin, vualaa, himmelihommeli:

Tietokone vs. tukihenkilö 6-0

Kävin työterveyslääkärillä, uudella. Rukouksiini on vastattu: hän noudattaa aiemman lääkärin hoitosuunnitelmaa ja jatkoi sairauslomaani helmikuun alkuun asti. Hän pyysi pitkään jatkuneiden muistiongelmieni vuoksi kysymään hoitotaholta, järjestyisikö siellä neuropsykologinen tutkimus osana työkykykartoitusta. Ei onnistu, eikä hoitavan lääkärin, alias Villen mukaan ole tarpeenkaan, koska muistiongelmat johtuvat selkeästi masennuksesta. Työterveyslääkäri ei anna periksi. Seuraavaksi kysytään työnantajalta maksusitoumusta. Tutkimuksen hinta on tonnin pintaan, joten rohkenen epäillä työnantajan halukkuutta.

Samalla reissulla kävin toisen lapsen asioissa sairaalassa tapaamassa lääkäriä, psykologia ynnä muita häntä tutkineita ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijää ja perheohjaajaa. Taas yksi sotkuinen kerä kierähti auki ja sain kuulla diagnoosin: ADHD. Tämäkään ei tullut yllätyksenä, onhan minulla lähes toimivat silmät ja korvat ja tunnen potilaan kohtuullisen pitkältä ajalta. Kuun vaihteessa käymme sairaalassa lääkityksen aloituksen merkeissä. Tämän jälkeen lapsi siirretään samaan yksikköön ja saman lääkärin potilaaksi kuin asperger-lapsemme on. Tolkun väkeä lastenpsykiatrialla.

Tänään istuin metsäretken jäljiltä hikiseen urheilualusasuun sonnustautuneena keittiön pöydän ääressä puhdistamassa jäisiä suppilovahveroita kuivuriin ja keräämässä voimia suihkuun menoon, kun lapsen ammatillinen tukihenkilö pamahti ovesta sisään. Kalenteristani puuttui merkintä. Olin vastikään luvannut lapselle tietokoneelle pääsyn eikä mikään mahti maailmassa voinut sitä asiaa muuttaa, ei edes monessa liemessä keitetty ammattilainen. Niinpä varta vasten häntä tapaamaan tullut tukihenkilö käytti ajan minun ja muiden lasten kanssa keskusteluun. Aika ei mennyt hukkaan millään muotoa mutta harmitti silti vähän. Toisaalta hyvä, että tukihenkilö näki, miten älylaitteiden hallitsema hänen asiakkaansa on. 

Puoli tuntia tukihenkilön poistumisen jälkeen ovesta lehahti kaksi perheohjaajaa. Toinen jutteli vanhempien kanssa perheen arki-iltojen helpottamisesta samalla kun toinen heitteli palloa kuopuksen kanssa. Kuopus oli onnellinen jakamattomasta huomiosta ja tuli ohjaajalle kertoneeksi tapauksesta, josta ei ollut viitsinyt vanhemmille mainita: lapsi oli ystävänsä kanssa näyttänyt kavereille judoheiton. Pienokaisemme oli heitettävä osapuoli ja alustana toimi paljas maa. Päähän oli kuulemma sattunut vain vähän aikaa. Yhdessä kuopus ja ohjaaja kertoivat asian vanhemmille.

Arki-iltojen aikatauluksi kaavailimme seuraavaa: kahdella nuorimmalla laitteet poistuvat käytöstä klo 19. Illan pakolliseen riehumiseen ja iltatoimiin on aikaa noin puolitoista tuntia.  Klo 21 loppuu iltalukeminen ja alkaa nukkuminen. Teinin laitteet poistuvat käytöstä viimeistään klo 22 minkä jälkeen hän pissattaa koirat ja käy nukkumaan. Puhelin ei yövy samassa huoneessa lapsen kanssa. Tarvittaessa pelisalin oveen asennetaan lukko, jota ei saa auki voiveitsellä. Lisäksi puoliso tutkii laitteiden lukitussovelluksien käyttömahdollisuuksia. Ongelma piilee siinä, että teini tarvitsee admin-oikeudet pystyäkseen toimimaan. Tälle adminille pitäisi pystyä asettamaan yliadmin. Vinkkejä vastaanotetaan.

Hoitava lääkäri soitti sovitusti tasan viikko tapaamisemme jälkeen. Kerroin etten ole ollut vihainen, varsin surumielinen kyllä. Painonhallinnasta puhuttaessa Ville kysyi olenko aiemmin harrastanut liikuntaa. Joo, sanoin. Tanssin kymmenen vuotta kilpaa, treenasin neljä iltaa viikossa plus valmennukset päälle, päälajin tueksi kävin kuntosalilla ja maastolenkeillä sekä ohjasin tanssiryhmiä. Ei ollut painonhallintaongelmia. Ai niinkö! Mutta tällainen harrastushan olisi hyvä elvyttää, tuumi Ville. Niin kai. Hän sääti jälleen tapansa mukaan lääkitystä: Escitalopram-annos säilyi onneksi ennallaan 10 milligrammassa mutta Pregabalinia lisättiin 300:sta 450 milligrammaan (3x150 mg). Kun olemme löytäneet naulan, pitää käyttää vasaraa, hän sanoi. Vai liekö ollut toisinpäin. Hän mainitsi jossain yhteydessä, ettei voi tietää kun hänellä ei ole lapsia, mihin oitis lupasin että voin lainata. Luurista kuului epämääräistä köhinää.

Jopa eutyyminen

Aloituskäynnin jälkeen psykiatri on soittanut neljästi ja joka kerralla on lääkitystä säädetty hieman. Tänään näimme toista kertaa kasvokkain. Koko loppupäiväni sujui hyvän tuulen vallitessa ja ajoittain leveän virnistyksenkin. Kerroin, että hän on mukavuusalueellani. Kerroin myös, että olin kehunut häntä työterveyspsykiatrille, joka vastasi kuulleensa samaa muiltakin potilailta. Psykiatri, sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu), ilahtui positiivisesta palautteesta. Yleensä kuulemma tulee vain negatiivista. Ihmettelin. Joo joo, sanoi Ville, hänet on haastettu oikeuteenkin. Wooot? No, minulle hän on edelleen paras lääkäri ikinä. Kehitän jo mittavaa ahdistusta siitä ajatuksesta että mitä jos lääkäri vaihtuu!

(Sain näet tänään kuulla että työterveyslääkäri on vaihtunut aivan yllättäen. Taivahan vallat, taas on vastassa uusi ihminen. Nyt kaikki sormet, varpaat ja muut soveltuvat ruumiinosat ristiin sen puolesta, että uusi katsoisi hyväksi pitäytyä entisen laatimassa hoitosuunnitelmassa. Menen parin päivän päästä vastaanotolle. Sairauslomaa on joulukuun alkuun, mutta työnantaja toivoo jatkokäyntiä jo tässä vaiheessa, jotta sijaisen työsopimusta saadaan jatkettua ajoissa.)

Omakanta on näpsä paikka. Sieltä on helppo käydä tsekkaamassa missä olenkaan käynyt ja millainen käsitys hoitavalle taholle on kulloinkin jupinoistani jäänyt. Ensikäynnin jälkeen Ville oli kirjannut paljon asioita täysin oikein, mikä on yllättävää ottaen huomioon vuodatukseni laajuuden ja lääkärin hieroglyfejä muistuttavat muistiinpanot paperin marginaalissa. Ja sen, ettei hänen äidinkielensä ole suomi. Tänään yritin selittää hänelle mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin himmeli ja havukranssi. Yritin taas selittää myös sen, miten mahdotonta minun on saada lapsia tekemään asioita. (Ymmärrän, että se kuulostaa älyttömältä, ellei näitä tilanteita ole nähnyt itse.) Ensikäynnillä olen näköjään ollut avoimessa kontaktissa, jopa eutyyminen. (Ja sivumennen sanoen tk:n mukaan jalkaani vaivaa metatarsalgia: aristusta mediaalimalleolin dorsaalipuolelle, metatarsaali I-II:n distaalipään alueelle sekä distaalisen jalkaholvin seutuun, lateraalipuolella lievempi arkuus metatarsaali V:n proks.pään kohdalla. Okei.)

Lääkitystä säädettiin taas. Viime viikot on mennyt Pregabalin 2x150 mg ja Voxra 300 mg. SSRI Escitalopram, jota kevättalvesta asti olen napsinut 20 mg, vähennettiin ensin 15:een ja nyt 10:een milligrammaan. Joskus olisi kuulemma hyvä olla vihainenkin. Pregabalin selkeästi toimii ja siinä on vielä nostamisen varaa. Se on kysytyimpiä aineita katukaupassa Suomessa, kertoi Ville. Arvelin, että syön omani kuitenkin itse.

Hermoilu on vähentynyt, kerroin. Olen vuosikausia järsinyt kynsiäni mutta nyt ne ovat päässeet vähän kasvamaan. Rapsuttelin siinä puhellessani kynsinauhoja taaksepäin. Ville löi sormille ja komensi ettei saa. Haastanko sen oikeuteen?

Viikon sisään olen saanut kaksi nuorinta tenavaa pari kertaa mukaani koiralenkille metsään. Ensimmäisellä kerralla emme osanneet varautua valtavaan suppilovahverolöytöön. Niinpä palasimme kotiin korvat punaisina, pipot täynnä sieniä. Toisella kerralla muistimme ottaa ämpärin mukaan. Kasvikuivuri pöhisee pöhisemistään, makoisat joululahjat siellä rapsakoituvat.

Hiljalleen keriytyvät auki käsittämättömyyden kiemurat. Yksi lapsista sai vastikään diagnoosin Aspergerin oireyhtymä. Osasin odottaa sitä ja diagnoosin saaminen oli pelkästään helpotus. Kun kerroin asiasta lapselle, hän otti tiedon vastaan mutkattomasti. Monet oireyhtymässä esiintyvistä piirteistä kuvaavat hyvin myös minua.

Myös Savu sai diagnoosin: maksashuntti. Sillä on nyt maksapotilaan erikoisruoka, joka on ilmeisen hyvää, sillä sitä haluaisi ahmia koko zoo. Nähtäväksi jää, miten pitkälle sillä pärjätään. Korjausleikkaus ei tietenkään ole meidän resursseilla mahdollinen. Koetan olla kantamatta murhetta tulevasta ja iloita siitä, että koira näyttää voivan hyvin nyt.

Surumielisesti hymyilee

Lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä hoputtaa ja saattaa runeberginomaisen kuopuksen kouluun kerran viikossa. Kolme perheohjaajaa edistää ja tukee muulla tavoin perheen hyvinvointia kerran viikossa. Myös syyslomalla. (Mies on tietenkin syyslomankin töissä ja minä mietin mistä hakisin turvapaikkaa.) Se hyvä, että henkilöt ovat nyt tovin pysyneet samoina ja ovat taitavia ammattilaisia ja mainioita persoonia. "Oman" ohjaajani kanssa alan seuraavaksi etsiä sopivaa terapeuttia Kelan pitkäkestoista terapiaa varten.

Työterveyden laaja B-lausunto tuli postissa. Sen mukaan olen ollut nykyisellä työnantajalla töissä vuoteen 2000 asti ja minulla on ollut virkasuhteen aikana neljä äitiyslomaa. Ynnä muuta pienempää hutaisua. Kai se seiskan taso sitten riittää lääkärinkin työssä. Pääasia, että hän osaa kohdata potilaan, kuunnella ja päätyy oikeisiin ratkaisuihin hoidon suhteen. Hämmentävin maininta lausunnossa oli "hieman surumielisesti hymyilee ilman selkeää syytä". Kuulostaa enemmän kioskikirjallisuudelta kuin lääkärinlausunnolta. Liitteenä oli työterveyspsykiatrin lausunto, jonka mukaan potilaan mieliala asettuu keskivaikean, toimintakyky vaikean masennuksen puolelle.

Ensi viikonlopuksi lapset menevät lomaperheeseen. Sosiaalityöntekijä muistutti taannoin ties monennenko kerran, että voin itsekin soitella perheeseen ja kysyä milloin voisi tulla. Hetken jo luulin että sossu on kärryillä tilanteestani, mutta ei. Jos pystyisin soittelemaan ympäriinsä ja järjestelemään asioita, voisin saman tien mennä töihin. (Lisäksi hän ei taida vieläkään ymmärtää että perheessä on myös kommunikointikykyinen isä.)

Nilkka ja jalkaterän sisäsyrjä ei vieläkään kestä kävelyä. Puolison ja perheohjaajien ohjastamana varasin ajan omalääkärille, vaikka tiedän ettei sille mitään voi tehdä. Pitkällinen lepo ja ystävän neuvoma tennispallohieronta on auttanut niin, että kotona pystyn kävelemään - mutta autapa armias kun välttämättömyyden pakossa tein lyhyen koiralenkin. Tänään onnutaan taas. Kaiken kukkuraksi yöllä heräsin käsittämättömän voimakkaaseen kipuun polvessa. Jalkaa oli täysin mahdoton vähänkään liikauttaa. Onneksi nukahdin ja aamulla herätessä ei polvessa ollut mitään vikaa. Näitä polviheräämisiä on tapahtunut vuosien mittaan harvakseltaan muutamia. Muistaisinko kysyä niistä samalla?

Eläinlääkäri halusi koiralta virtsanäytteen. Ulkoilutimme puolison kanssa Savua eilen kahdestaan puoli kuuden aikaan aamulla, toisella koira, toisella löylykauha. Koira suhtautui epäilevästi. 40 minuutissa saimme kokoon noin kymmenen millilitran kulta-aarteen. Näytteen jälkeen ell ilmoitti olevansa edelleen kuutamolla ja ohjaa meidät isommalle klinikalle ultraäänitutkimukseen. Koska klinikoilla on tapana vaatia käteismaksua eikä minulla ole rahaa, ell lupasi tälle klinikalle, että maksaa laskuni itse jos minä en maksa. Kohtuullista palvelua. (Konsultaation jälkeen haiman vajaatoiminta palasi epäiltyjen listalle. Se ei välttämättä näy verikokeissa sairauden alkuvaiheessa.) Laihtumisen lisäksi koira pissailee olohuoneen lattialle aivan kainostelematta. Ihanat Supershaggyni ovat mennyttä.

Teimme (käytännössä perheohjaaja aloitti ja puoliso jatkoi) syyskuulta toimeentulotukihakemuksen. Pieleen meni. Sain valmistujaisissa stipendin. Takautuvasti toimeentulotukea ei sitten muuten voi hakea, niin että kannattaa rustata hakemus visusti valmiiksi saman kalenterikuukauden puolella jonka ajalta tukea hakee. Tällä tavoin etukäteen hakiessa taas on hyvä olla kristallipallo, sillä hakemukseen pitäisi ilmoittaa kaikki tuen piiriin kuuluvat laskut.

 

Selkenevää

Maailman paras työterveyshuolto, saanko mainostaa? Mainostan silti. Aava. Ainakin se toimipiste ja se työterveyslääkäri, joiden potilas minä olen.

Menin maanantaiaamuna vastaanotolle perheohjaaja-tukihenkilöni kanssa. Lääkäri oli saanut viikon aikana työterveyshoitajalta varsin ansiokkaan yhteenvedon tilanteestani ja ilmoitti oitis, että hänen mielestään minun ei kannata palata nykyiseen työpaikkaani edes kokeilumielessä. Hän esitteli suunnitelman, jonka mukaan jään pitkälle sairauslomalle, joka aloitetaan lyhyemmissä kahden kuukauden pätkissä "Kelan vuoksi". Sairausloman aikana hakeudun (perheohjaajan tukemana) hyvälle terapeutille pitkäkestoiseen terapiaan. Aikanaan, kun stressitekijät ovat vähentyneet ja vointini on jo hyvä, edetään työkokeiluun puutarha-alalle. Yritykseen, joka sitoutuu palkkaamaan minut töihin, mikäli kokeilu sujuu hyvin. 

Jääkauden aikainen siirtolohkare vierähti sydämeltäni.

Lääkäri muistutti vielä, että kun työsuhteeni alkaa lokakuun alussa, työterveyspalvelut ovat käytettävissäni muissakin asioissa aina siihen asti kun työnantajani päättää työsuhteen. Työnantajalla on siihen kuulemma oikeus, en sen tarkemmin käynyt selvittämään millä aikataululla ja millaisen lausunnon perusteella. Jo heti ensimmäiseen sairauslomatodistukseen tuli suostumuksellani lausunto työssäjatkamismahdollisuuksista: "Hoito ja kuntoutus kesken, ei palaa näillä näkymin nykyiseen työhönsä".

BDI-testin tulos livahti jälleen vaikean masennuksen puolelle. Sain lokakuun alkuun ajan työterveyspsykiatrille, joka voi sitten tarkentaa diagnoosia. Myös fibromyalgia merkittiin lääkärintodistukseen.

Vastaanottokäynnin jälkeen olo oli kuin keväisellä peipposella, mutta tämä oli vasta alkua. Torstai-iltana meille rantautui perheohjaajien kolmikko, joista uusin, pitkä ja kovaääninen mies, valloitti lapset saman tien. Jumppasi ja pelasi Unoa heidän kanssaan, ihaili trampoliinitemppuja, lupasi viedä retkille ja uimahalliin ja kokata lasten kanssa pizzaa meille kaikille. Toinen, jo pitkältä ajalta tuttu ohjaaja jatkaa keskusteluja vanhempien kanssa ja kolmas tulee kerran viikossa aamuisin auttamaan lasten kouluun lähettämisessä. Sosiaalitoimen päätöksellä tällä poppoolla jatketaan ainakin tammikuun puoliväliin asti. Kiitos, veronmaksajat.

Clematis 'Ville de Lyon' pilvikirsikan oksistossa

Jatkan terassilla nukkumista jääpussi nilkan ympärillä, kuorsaava kissa pinon päällimmäisenä. Viime yönä oli kahdeksan astetta lämmintä ja minun tuli kuuma, piti heittää peittoa välillä sivuun. Hankin terassille Clas Ohlsonin alesta aurinkokennolla toimivan kauniin valoketjun. Myös lahdenpoukaman joutsenet jatkavat yhä kesänviettoa huudellen ja loiskien. 

Pelargonit ovat vielä ulkona ja ahkeraliisan pistokkaat ottamatta. Neljäkymmentä perennan ja puun tainta odottaa istuttajaansa. Kaksi istutusaluetta pitäisi uusia, kolmas, keskeneräinen, saattaa valmiiksi. Paljon olisi poistettavaa perennaa mutten viitsi enää kylän väelle vastineetta jakaa eikä ostajia löydy. Postittamalla löytyisi, mutta siihen ei ole voimavaroja.

Mielialani on paljon paljon parempi. Mahdotonta kuitenkaan sanoa, mikä osuus on uudella lääkkeellä ja mikä tulevaisuuden selkenemisellä. Olen nyt nostanut Pregabalinin täyteen annokseen, 2 x 75 mg/vrk. Toimeliaisuuden aste on ennallaan. Päivät kuluvat samaisella terassin sohvalla enimmäkseen. Kun olen keittänyt puuron ja saanut lapset koulutielle, kääriydyn peittoihin ja vedän pienet kolmen-neljän tunnin tirsat. 

Jotta huolet eivät loppuisi, Savulla on jotain ongelmia. Se laihtuu laihtumistaan, on enää vain luuta ja nahkaa - ja karvaa. Ruokahalun kanssa ei ole ongelmaa. Koira on myös melko pirteä. Matokuurin on saanut. Huomenna eläinlääkärille verikokeisiin kolmen vuorokauden kakkanäytteet taskussa. 

 Luikku

Mielenkiintoinen potilas

Uudet tuulet puhaltavat niin että sukat pyörivät jaloissa. Kävin perjantaina julkisella puolella psykiatrilla, siinä tyhjänpäiväisessä heittopussiputiikissa, jota muistaakseni täälläkin olen ankarasti arvostellut. Ja vastassa oli - rumpujen pärinää - paras lääkäri ikinä! Viidessä päivässä en ole löytänyt oikeita sanoja kuvaillakseni häntä. Yritän silti: Eloisa, valoisa, kiinnostunut, kiireetön, kokonaisvaltainen, samalla taajuudella ja samalla tasolla potilaan kanssa, vapaa kaikista ennakko-oletuksista. Tuntuu kuin olisin parantunut vähän pelkästä vastaanotolla käymisestä. No eikä se ollut mikään käyminen, viivyin puolitoista tuntia. En tiedä paljonko aikaa oli varattu mutta koko putiikki oli jo kiinni kun lähdin ja lääkärin piti tulla avaamaan minulle ulko-ovi.

Hän vain katsoi suoraan ja avoimin kasvoin ja odotti, ei kysellyt eikä johdatellut. Vasta kun runosuoneni jo pulppusi pitkin seiniä, hän esitti tarkentavia kysymyksiä. Hän innostui jostain sanomastani ja riensi tietokoneensa ääreen niin vauhdikkaasti että minua nauratti. Hän korjasi tohkeissaan poninhäntäänsä ja selitti, että olen niin mielenkiintoinen potilas. Hän on tavannut tuhansia mielenterveyspotilaita, joiden oireet ovat yleensä varsin samankaltaisia. Mutta minä olen mielenkiintoinen. Meriittihän se kai on tuokin. (Tulee mieleen Heikki Kinnusen sketsihahmo.) Muistiongelmani ovat kuulemma aivan poikkeuksellisia. Niin olen ajatellutkin. Joka kerta kun joku kuittaa että "kuule, samanlaista se minullakin on, aina on avaimet ja lompakko hukassa tai seison jääkaapin ovella miettimässä mitä oikein tulin hakemaan", mietin itsekseni, että ei taatusti ole samanlaista. Ei tällaista toljailua. Lääkärille mennessäkin ajoin muutaman kilometrin ohi risteyksen - ydinkeskustaan asti - ennen kuin aloin miettiä minne olinkaan menossa. En tiedä missä mieleni vaeltaa mutta läsnä se ei tunnu olevan koskaan.

Lääkäri lehahti eteeni ja kysyi saako testata fibromyalgian kipupisteet. Viittoili, että tässä menee rajani, hän ei voi ylittää sitä ilman lupaa. Kyllä, sai testata ja kyllä, niihin sattui. Minulla on fibromyalgia. Se on yhteydessä ahdistukseen ja masennukseen. Se oireilee reumakivun tyyppisenä juilivana kipuna, joka minulla vaeltaa ranteista nilkkoihin ja takaisin. Tällaista kipua minulla on ollut lapsesta lähtien. Välillä se on uinunut vuosikausia (kun harrastin kilpaurheilua) mutta on vanhemmiten palannut takaisin. Reumakokeet on tehty kahdesti eikä reumaa ole löytynyt. Tästä riemastuneena lääkäri määräsi minulle pregabaliinilääkityksen kokeiluun. Ensin kolmen päivän ajan 25 mg, sitten kolmen päivän ajan 50 mg ja siitä edespäin 75 mg/vrk. Ensi maanantaina hän soittaa ja kysyy miten menee. Vasemmalla kädellä hän hommasi minulle erityiskorvattavuuden verenpainelääkkeisiin, joita olen popsinut jo kahdeksan vuotta peruskorvauksella. Määräsi kilpirauhaskokeet ja sydänfilmin. Pyysi toimittamaan potilaskertomuksen työterveydestä. Ja lupasi kirjoittaa b-lausunnon. Odotan sitä kuin Enni Mustosen uusinta teosta. Jännä nähdä miten tämä ihminen kuvailee tilanteeni. Pregabaliinin sivuoireluettelo on mittava mutta itsessäni olen huomannut ainoastaan huoletonta hyväntuulisuutta. En tosin ole varma onko lääkkeellä sen kanssa mitään tekemistä.

Kaksi suurta stressinaiheuttajaa on selätetty. Ensin kävin liiketoimintasuunnitelma-haastattelussa. Vastassa oli kolmihenkinen haastattelijaporukka. Toivoin korvat punaisina että työni menee läpi. Meni se. Sain kiitettävän. Sinisilmäistä sakkia.

Maanantaina kävin työterveyshoitajalla. Perheohjaaja oli mukanani tukemassa. Hoitajan kanta tuli selväksi: ei töihin vaan sairauslomalle ja intensiiviseen, pitkäkestoiseen terapiaan. Hoitaja kirjoittaa yhteenvedon tilanteestani työterveyslääkärille, jonka tapaan ensi maanantaina. Perheohjaaja tulee jälleen mukaan. Hoitaja oli niin vakuuttava, etten jaksa pelätä että lääkäri voisi olla toista mieltä. Vai pitäisikö?

Uusi perheohjaaja kävi meillä tänään tutustumiskäynnillä. Olin yksin kotona. Vuodatin suu vaahdossa perheen tippaleivänomaista tilannetta puolitoista tuntia ja kysyin lopuksi että no, vieläkö ajattelit tulla toiste. Kyllä tulee, ja tulee vielä kolmaskin: lapselle oma ammatillinen tukihenkilö. Tänään tapaamani ohjaaja tulee meille tästedes yhtenä aamuna viikossa tukemaan lasten aamutoimissa ja kouluun saamisessa. Kunta todella panostaa meihin. En voi edes kuvitella mitä tämä kaikki tulee veronmaksajille maksamaan. Ison kaupungin asukkaina emme osaisi edes uneksia kaikesta tästä tuesta.

Jos nyt jostain haluaa valittaa, niin pelargonikokoelmastani on löytynyt lyhyellä aikavälillä neljä bakteeriäkämän vaivaamaa kasvia, jotka täytyy heittää pois. Kolme näistä on niin uusia ja nuoria yksilöitä, etten ole leikellyt niitä koskaan, en puhtailla enkä likaisilla välineillä. Kaikilla on myös ollut oma alustansa. Mutta niinhän se on kaiken elollisen kanssa. Tauteja piisaa. Pitää keskittyä olemaan iloinen niistä noin 150 kasvista, jotka toistaiseksi vaikuttavat terveiltä. Ei sillä, etteikö taudin mahdollisuus ahdistaisi.

Iloa päivääsi, sinä mahdollinen tai mahdoton lukija!

Viimeinen näyttö

Sain neljä näyttötehtävää ja kymmenen päivää aikaa niiden tekemiseen. Kaksi päivää on kulunut ja noin 70 prosenttia tehtävistä on tehty. Arveleminen ja ihmettely ovat jääneet ja hommat hoituvat napakasti mutta nautiskellen. Tämänpäiväisten istutusten jälkeen haalarin lahkeissa oli ainakin kilo savea. Onneksi asuntolassa on pesukoneet. Hiki ei enää valu silmiin eikä silmälaseihin: pujotin otsalleni juiceleskis-tyylisen hikinauhan.

Tuo ihmeellinen, idyllinen, monipuolinen taitavasti johdettu taimisto henkilökuntineen ja opiskelutovereineen on ollut minulle sekä terapia että lääke. Hirvittää millainen romahdus tulee kun kaikki loppuu. Mietin pääni puhki miten voisin päästä sinne töihin. Samaa on varmaan miettinyt moni opiskelija vuosien mittaan.

Syyskuun ensimmäisellä viikolla on ainakin neljä tapaamista. Sosiaalitoimi ja perheohjaajat tulevat meille pitämään palaveria. Menen puolison kanssa sairaalaan tapaamaan kahta psykiatrista sairaanhoitajaa. Käyn koululla esittelemässä liiketoimintasuunnitelmani. Tapaan erikoistuvan lääkärin vaikken oikein tiedä miksi. Ai niin, Kelaa varten se kai oli. Pitäisi varmaan taas kerran yrittää saada ajatukset kasaan ja koota ongelmat paperille. Avustaja, itsenäinen ulkoinen muisti siihen hommaan olisi tarpeen. Millaista se minun elämäni olikaan:
- ajatus kulkee tahmeasti, katkeilee ja hajoaa
- en ymmärrä mistä puhutaan
- pitkäjänteisyys puuttuu, luovutan jos ei heti onnistu
- lähimuisti ei toimi
- kaikki on aina hukassa
- en näe kookkaitakaan etsimiäni tavaroita vaikka ne ovat esim. pöydällä edessäni
- keskittymiskyky hukassa, en jaksa esim. lukea
- en jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, oman perheenkään
- en useimmiten pysty vastaamaan puhelimeen jos en tiedä kuka soittaa
- aloitekyky kadoksissa, tuijottelen tyhjyyteen
Jatkuu ensi numerossa.

Perheterapiaan emme saaneet maksusitoumusta. En olisi varmaan jaksanut mennäkään.

Saimme pidettyä lasten kimppasynttärit sukulaisille. Oli hienoa tavata oma klaaninsa pitkästä aikaa. Kaikki he tulivat vaikken ole aikoihin jaksanut pitää yhteyttä tai osallistua heidän juhliinsa. Sää suosi ja väki turisi terassilla, kenelläkään ei ollut kiire pois. Koti esitti hetken aikaa siistiä.

Seulontamammografiasta sain terveen paperit. Seuraava kuvaus kahden vuoden kuluttua.

Sammakoita

Kesä lopuskelee ennen kuin kunnolla alkoikaan. Sateet kasvattivat perennoille ylipitkät varret ja ne lörtsähtivät pitkin pituuttaan maahan. Ehkä ensi vuonna on kesä?

Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä. 

Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.

Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.

Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.

Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.

Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.

Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.

Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.

Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."

Sinivaloissa

Lapsen kolme päivää työssäoppimassa ja kolme yötä opiskelija-asuntolassa sujuivat yllättävän hyvin. Saan lapset tekemään kanssani yhteistyötä, kun olen heidän kanssaan kahden. Jos paikalla on kaksi tai kolme ipanaa, peli on menetetty. Hänellä oli omia hommia taimistolla: kuljetti kasveja maitokärryllä ja kasteli hajottajalla, no, jotakuinkin kaiken. Kollegani järjesti hänelle bambukepeistä esteradan, saippuakuplia, ennätysaikojen juoksemista ja ties mitä viihdykettä. 

Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.

Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.

Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.

Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.

Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.

Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.

Kirva ja kaivinkone

Perheen asiat teettävät töitä ja palavereissa ramppaamista mutta näyttävät myös kallistuvan aavistuksenomaisesti parempaan päin. Ainuttakaan täyttä viikkoa ei taida tähän työssäoppimisjaksoon mahtua, sillä jokainen palaveri aiheuttaa koko päivän poissaolon, pahimmassa tapauksessa kahden päivän. Juhannuksen ympärillä on kaksi näyttöviikkoa, silloin ei toivottavasti ole muuta.

Perhetyöntekijät käyvät meillä elokuulle asti joka toinen lauantai. Tosin viime lauantaina tulikin vain toinen heistä ja seuraavana sovittuna päivänä ei pääse kumpikaan. Ja heinäkuu on tietysti lomaa.

Oman kunnan nimetyn sosiaalityöntekijän kanssa viimeisin palaveri sujui asiallisissa ja positiivisissa merkeissä. Otin hänet vastahakoisesti oman pöytäni ääreen, mutta tällä kertaa todella tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Mietin kuka sossulle on sanonut ja mitä. Puoliso tuli ajatelleeksi, että ehkä hänelläkin on jokin lääkitys - joka tällä kertaa oli tasapainossa. Tai sitten perhetyöntekijäin läsnäolo vaikutti.

Olen pohdiskellut omaa miellyttämisenhaluani ja vaativuuttani, täydellisyyden vaatimista itseltä ja virheen mahdollisuuden kammoksuntaa. Kaikkein eniten pelkään että tulee sanomista. Haluan toimia aina niin ettei voi tulla. Tällaisilla ajattelu- ja toimintatavoilla pitäisi tiemmä olla juuret lapsuudessa. Aiemmin en ole niitä nähnyt, mutta nyt verho on ehkä hieman raollaan. 1970- ja 1980-luvuilla ei tiedetty erityisherkkyydestä mitään. Hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpiävä tenava oli ujo ja turhan arka. Syömätön lapsi oli yksiselitteisesti nirso. Luultavasti minusta on tuntunut, että minussa oli jotain vikaa, en täyttänyt odotuksia. Vaikkei sitä ehkä ole minkäänlaisilla sanoilla sanottu, olen aistinut tai tulkinnut sen. Tästä eteenpäin en ole vielä päässyt enkä ehkä pääsekään ilman ammattilaisen apua.

Terapeuttini on edelleen poissa töistä. Lääkärini soitti, kyseli miten voin ja pahoitteli väliinputoamistani. Hän kertoi että terapeutti tuskin palaa töihin ja hän itsekin on vaihtamassa työpaikkaa. Sain ajan saman keskuksen sosiaalityöntekijälle (nyt vain odottelen kauanko menee ennen kuin hänkin pakkaa kamppeensa) ja tapasin hänet eilen. Hän lupasi selvitellä millä elämme sen ajan, jolloin aikuisopintotukea ei enää tule mutta opinnot jatkuvat. Saatan saada Kelan opintotukea. Toivottavasti hän voi myös selvittää, voinko saada lääkäriltä lausunnon, joka toimisi niin vahvana perusteena virasta irtisanoutumiselle, etten joutuisi karenssiin. Perhetyöntekijän mukaan tämä on mahdollista. Sosiaalityöntekijä lupasi järjestää minulle lääkäriajan tätä varten.

Puhuimme pitkään siitä, miksi haluan nykyisestä virastani pois. Olenko pohtinut asiaa joka kantilta vai tekemässä hätäratkaisua? Arvioinko työn sopimattomuutta masennuksen läpi vai realistisesti? Onko mahdollista vaihtaa rakennusta jossa työskentelen? Voiko muuttaa työnkuvaa? Onko jokin osa tehtävistäni mieluisia, sellaisia joista suoriutuisin jatkossa? Sossu tuntui ymmärtävän vuodatukseni. Hän sanoi ettei töissä pidä olla omien arvojen vastaisesti. Jollekin säännöllinen, hyvä palkka on riittävä arvo. Joku toinen pitää tärkeämpänä sitä että kokee työnsä merkitykselliseksi. Kerroin, etten viranhoidossa oikein koskaan ollut varma mitä, miten ja miksi pitää tehdä. Sain jatkuvasti eteeni kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia, ja yhä uusia miljoonan ikonin tietokoneohjelmia, joihin en saanut koulutusta. Aika tuntui pysähtyneen, työpäivä uuvutti, happi loppui, miltei nukahdin istualleni. Pienetkin työtehtävät vaativat suuren ponnistuksen. Puhelin oli toiseksi tärkein työvälineeni ja suurin kauhistukseni. Johtajuus oli hukassa. Tunsin etten ymmärrä mistään mitään ja odotin, milloin muut huomaavat sen. Taimistolla olen varma siitä mitä teen ja miksi teen. Ja jos joskus en tiedä, kysyn ja saan selkeän vastauksen. Työpäivä on läpeensä kiva ja loppuu ennen kuin ehdin kelloa vilkaistakaan. Kroppa väsyy toisinaan, mieli ei koskaan. Työpaikkaohjaaja vertasi minua kirvaan: aina intoa täynnä hyökkäämässä seuraavan kasvin kimppuun.

Sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että terapia-asiaan palataan vasta syksyllä, jolloin olen lopettanut kahdella paikkakunnalla asumisen ja paikalliset terapeuttiresurssit on ehkä saatu jonkinlaiseen kuosiin.

Yksi lähiajan haasteista on koululaisten kesäloma. Pienimmän tuon muutamaksi päiväksi toppiin mukaan. Työpaikkaohjaajalta, ohjaavalta opettajalta ja asuntolanhoitajalta on lupa. Sitä en sitten osaa sanoa, mitä työnteosta tulee pienokaisen mukana ollessa. Ja mitä tulee lasten koko kesäkuusta, kun isä on töissä ja äiti topissa. Kokopäiväistä tietokoneella ja puhelimella viihtymistä, syömisen ja juomisen, ulkoilun ja kesän unohtamista kai.

Eilen aamulla nousin puoli seitsemältä ja kävin laskemassa lapset. Yksi puuttui. Kyselin sisaruksilta. Vanhin tiesi kertoa että nuorin lähti jo. Ennen puolta seitsemää kouluun, joka alkaa puoli yhdeksältä ja jonne on 900 metriä matkaa. Jännitti kai ettei vain myöhästy uimahalliretkeltä. Kävin katsomassa ja viemässä retkieväät. Siellä se istui, pieni mytty koulun portailla, lippa silmillä, seinään nojaten. Minun rakkaani. Tänä aamuna neuvoin puhelimessa keskimmäiselle miten hän antaa pienimmälle särkylääkkeen. Keskimmäinen, joka kotona ollessani on niin pieni, että minun pitää voidella hänen leipänsä, oli yhtäkkiä iso, pätevä, tärkeä ja taitava. Lähes virallinen. Pienimmän päätä kuulemma särki ja jalat olivat poikki. Yskäkin voi tarttua toisiin, ei mitenkään voi mennä kouluun. Sain hänet viimein taivuteltua koulutielle taas kerran - vaikka vielä lähdön hetkellä tuli yksi puhelu: en voi mennä kouluun, en löydä lenkkareita.

Kesäkukkien taimet ja talvetetut kasvit muuttivat viikonloppuna katetulle terassille, tomaatit kasvihuoneeseen. Pelargoneille ja verenpisaroille vaihdoin multia useamman päivän ajan. Ei enää pakkasia tälle keväälle, kiitos. Kesäkukkakasvatuksiani ihmettelen joka kevät: olen esikasvattanut mitä mieleen juolahtaa miettimättä mitä niillä teen, mihin istutan ja sopivatko yhteen. Joka vuosi myös kylvän jotakin lajia tolkuttomat määrät. Joka vuosi päätän, että esikasvatan ensi keväänä vain köynnöksiä ja samettikukkia. Hah.

Pelargoneja oli tarkoitus vähentää. Maaliskuussa niitä oli 108, nyt noin 130 vaikka muutama on kuollut.

Topissa olemme lisänneet kasveja siemenestä, pistokkaasta, sivusilmusta, versosta, jakamalla ja varttamalla. Tänään ruukutin, lannoitin, kalkitsin, leikkasin ja tuin talvella varttamani omenapuut. Olemme myös sekä perustaneet että siistineet puutarhan monivuotisia istutuksia - ja ajaneet kaivinkoneella! Kapine osoittautui paljon helppokäyttöisemmäksi kuin Avant, jonka kanssa olen milloin etupyörät ilmassa, milloin kauhallinen haketta kyydistä pudonneena äkkipäisten liikkeiden vuoksi. Anna kaasua vähän, mitään ei tapahdu. Anna vähän enemmän, lennähdät viisi metriä eteenpäin, hattu lentää päästä kuin Aku Ankalla.

Muutto peilikuvaan

Uusi yhdentoista viikon työssäoppimisjakso on alkanut. Kesäkuun loppuun asti paiskitaan taimistohommia perennojen, pensaiden ja puiden tuottamista opiskellen. Top-paikkani on paras ja ihanin kuviteltavissa oleva ja top-ohjaajani on niin timanttinen ettei sitä edes voi kuvitella ellei ole itse nähnyt. On hyvin vapauttavaa työskennellä, kun työnjohto on priimaa. Tiedän koko ajan mitä, miten ja miksi teen nyt ja seuraavaksi. Kun kysyn, saan saman tien selkeän vastauksen. Kun unohdan, saan kertauksen ilman ihmettelyä ja silmien pyörittelyä. Hintana parhaasta mahdollisesta opetuksesta ja mielenrauhaa huokuvasta opiskelumiljööstä on se, että asun koululla kaiken kesää.

Tänään opin, miten ja miksi kuusen ja pihdan taimelle tehdään uusi latva. Olin kuvitellut, että puut vain kasvavat taimistolla kaikessa rauhassa kunnes tulevat myynti-ikään. Mitä vielä. Niiltä pätkäistään aina välillä latva, mikä aiheuttaa leikkuukohdan alapuolisten silmujen aktivoitumisen ja puun tuuhistumisen. Sopivasta yläoksasta taivutellaan vähitellen uusi latva tukikepin avulla. Samaa hommaa teimme viime syksynä omenapuille. No ja minkä tähden puun sitten pitää tuuhistua? Koska tuuhea puu menee kaupaksi, normaalia luonnollista kasvutapaansa noudattava ei.

Viime perjantaina muutin. Aamulla en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta puoli neljään mennessä iltapäivällä olin muuttanut ja tehnyt loppusiivouksen. Tein tilaa nuorelle opiskelijalle, joka oli tullut kiusatuksi entisessä solussaan. Mielelläni vaihtaisin muutaman sanan niiden #¤%& pässinpäisten idioottien kämppäkaverien kanssa. Uusi asunto on entisen peilikuva, minkä pitäisi tehdä hyvää aivoille, heh. Eilen sain asuntolanhoitajalta muurahaisbaarin ja nyt uuden residenssin puistattavat alivuokralaiset näkyvät kaikonneen. Käyttöohjeessa luvattiin, että ne katoavat kahdessa viikossa, mutta en ajatellut reklamoida.

Uusi terapeuttini sairastui ilmeisen vakavasti, koska siltä suunnalta ei ole kuulunut pihaustakaan. Tai sitten minut on vain unohdettu. Tai ehkä uusi vastaanottoaika on jälleen lähetetty osoitteeseen, jossa asuin 17 vuotta sitten. Ei, en ole soittanut ja kysellyt perään. Jos pystyisin sellaiseen, en tarvitsisi terapiaa. Tänään en ottanut lääkkeitäni, koska ne loppuivat eilen eikä ollut rahaa käydä apteekissa. Iltapäivällä olo oli kuin ukkosen edellä. Otsalohko tuntui painavalta ja olo väsyneen hälläväliltä. En tiedä johtuiko lääkkeen puutteesta vai levottomasti nukutusta yöstä. Ukkosta ei ainakaan tullut.

Kotona puutarhahommat ovat alkaneet nihkeästi. Perennanjämät ja talvisuojat olen saanut siivottua pois ja puuvartiset jätteet kuskannut kylän juhannuskokkoon. Muutaman betonisomisteen toin varastosta ja sirottelin sinne tänne etupihalle. Eipä siellä paljon muuta olisi voinut tehdäkään, kun lunta tulvillaan on raikas talvisää. Montako vuodenaikaa mahtuu yhteen päivään?

Pelastakaa Lapset ry oli vähällä löytää meille tukiperheen mutta ei sitten kuitenkaan. Huoneet eivät riittäneet. Joskus pessimistikin pettyy. Uusia perheitä koulutetaan toukokuussa, jospa siellä olisi meille oma?

Joka ilta kämpillä suunnittelen liiketoimintasuunnitelman tekoon ryhtymistä. Ikävä kyllä tässä tapauksessa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sen sijaan olen keskittynyt vaihtokauppoihin. Olen päässyt eroon kämpille kulkeutuneista pelargonien varmuuskopioista, joille olisi piankin täytynyt vaihtaa mullat ja isommat ruukut. Vaihtarina olen saanut muun muassa varastohyllyn, päiväkahvit ja kehtolehden taimen.

Puistojumppaa ja terapiaa

Viimeksi vaikeaa, tänään täysin toivotonta. Mikään ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin Bloggeriin kirjautuminen. Edes minä en usko että kyse voi olla pelkästään käyttäjän tyhmyydestä. Itku pääsi, mutta lopulta pääsin minäkin. Ja muistanko vielä miten se - jotenkin vahingossa - tapahtui? En tietenkään.

Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin. 

Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.

Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.

Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.

Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.

Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.

Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.

Enkat

Hikihän siinä taas tuli kun yritin kirjautua Bloggeriin. Olenkohan kertaakaan onnistunut ilman tekstarikoodi- ja salasananvaihtorumbaa. Retrosumuaivolle ihan tuskaa tämä nykymeno, kohta ei kai pääse ruokakauppaankaan ellei ovella muista jotain koodia.

Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.

Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.

Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.

Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.

Lääkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.

Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.

Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu. 

Yhdeksän ehjää varvasta

Lähes kolmen viikon unelias kotielämä päättyi vauhdikkaaseen paluuseen ihmisten ilmoille. Aamulla kyyditsin läheiseni kaupunkiin. Pois lähtiessä jonotin aikani 18 asteen pakkasessa automaatilla maksaakseni yhden (1) euron pysäköintimaksun. Maksun jälkeen on vartti aikaa suoriutua parkista ulos. Kävelin autolle ja totesin, että kuljettajan oven etäisyys naapuriautoon on noin 40 cm. Juuri silloin puhelin soi. Yleensä en vastaa kuin tutuille, mutta nyt hätäpäissäni vastasin outoon numeroon.

Psykiatri soitti. Se, jolle minusta tehtiin kiireellinen lähete. Hän kysyi, mahtoiko minulla olla varattuna aika hänelle tälle aamulle. Vastasin ettei minulla ole tietoa moisesta. Ujuttauduin samalla varovasti enkä ehkä kovinkaan sujuvasti kuskinpukille. Toinen jalka jumittui auton oven ja kynnyksen väliseen rakoon samalla kun hanskat putosivat maahan. Lääkäri kertoi mihin osoitteeseen vastaanottoaika oli lähetetty. Olen asunut siinä osoitteessa kyllä, 17 vuotta sitten. Niihin aikoihin en ollut mielenterveyspalvelujen asiakas. Sen jälkeen olen asunut kolmessa muussa osoitteessa, joista nykyisessä kymmenen vuotta. Osoitteeni on salainen.

Irrotin jalan yhdellä kädellä, kurkotin hanskat kapeasta ovenraosta ja ihmettelin, mistä lääkäri on saanut puhelinnumeroni, joka myös on salainen. Fonectasta kuulemma. Aha. Kiva. Minulle varattu aika on lähetetty myös tekstiviestinä, mutta epäselväksi jäi, kenelle.

Kerroin psykiatrille voimassa olevat yhteystiedot ja hän lupasi, että minulle lähetetään tuota pikaa uusi akuuttiaika. Puhelun jatkuessa peruutin ja pujottelin autoni yhdellä kädellä puomille ja ulos parkista ja lähdin ajamaan koululle. Kytkimen painaminen sattui, koska kytkinjalan varpaassa on mitä todennäköisimmin murtuma. Kaaduin alkuviikosta koiralenkillä. Koirilla ei ole osuutta asiaan, polanteen liukkaudella ja mieheltä lainatuilla viisi numeroa liian isoilla talvisaappailla kyllä. Oikea polvi mustana, vasen pottuvarvas murtunut. Diagnoosi on omani, koska terveyskeskus ei ottanut vastaan.

Kun puolitoista tuntia myöhemmin kurvasin koulun pihaan, opettaja, jonka tunneille olin menossa, ajoi vastaan ja vilkutti mennessään. Minulla oli kiire lounaalle, ennätin viime tipassa. Syötyäni hakeuduin lukujärjestykseen merkittyjä opetustiloja kohti. Liikuntarajoitteisena ajelin röyhkeästi autolla ympäri kampusta, kaikkien rakennusten ovien eteen. Luokan ovi oli lukossa eikä ketään näkynyt missään. Koetin muutamaan otteeseen soittaa opettajalle mutten saanut vastausta. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän soitti ja kertoi missä ollaan. Siellä, missä piti olla vasta huomenna. Huomenna ollaan siellä missä piti olla tänään. 

Noissa kahdessa puolikkaassa koulupäivässä taisikin olla kylliksi, seuraavaksi on uudet kaksi viikkoa "lomaa".

Sain uuden ajan tekstiviestinä jo seuraavana päivänä. Pääsen lääkäriin ensi keskiviikkona. Ei hetkeäkään liian aikaisin. Tämän päivän olen viettänyt lähes kokonaan sängyssä peiton alla. Ei vain jaksa. Eikä kiinnosta.

Kaupan talipallot ovat pahoja. Omatekemät maistuvat.