Kiinni äidin kylkeen
on halu pienen hylkeen.
"Nuku, nuku pienoinen",
äiti kuiskuttaa.
Meren ylle sateenkaaren
valas ruiskuttaa.
- Jukka Itkonen -
Keskimmäinen
tuli hädissään herättämään vähän ennen kuutta aamulla ja kyseli missä
pienimmäinen on, nosti kuopuksen pupun lattialta ja kertoi nähneensä
hänestä pahaa unta. Näytin että pikkuinen nukkuu omassa sängyssään ja hänellä on
kaikki hyvin. Laitoimme pupun hänen viereensä. Keskimmäinen itse tuli loppuyöksi äidin viereen. Olen painattanut itselleni paidankin: Meidän äitiä pelkää painajaisetkin. On liikuttavaa olla jonkun näkökulmasta niin mahtava. Joskus sitä toivoo, että saisi itse välillä olla se pieni jolta äiti puhaltaa pipin ja ajaa möröt pois.
Vanhoja päiväkirjoja ja kirjeitä lukiessa tuli vastaan tähtikartta, horoskooppi, jonka ystäväni laati minulle vuosia sitten. Selvitytin sitä varten syntymäsairaalani arkistosta tarkan syntymähetkeni. En tiedä auringon ja kuun huoneista mitään, mutta kovin tuttuja juttujahan tässä sanallisessa osuudessa on: "Tiedät kuka olet, sitä on muiden turha tulla sinulle kertomaan. Uni- ja mielikuvitusmaailmasi voi olla epäterveellisenkin runsas. Sinun ei pitäisi katsoa kauhuelokuvia lainkaan. Tunteesi ovat hyvin voimakkaita. Olet itsetietoinen, yleensä tarmokas ja ajoittain herkästi kiivastuva. Arvomaailmasi on vahva. Ulkoinen olemuksesi on arvokas ja karismaattinen, läsnäolosi voimakas, jopa pelottavuuteen saakka."
1980-luvun loppu, öisiä tanssilavoja, onnen huumaa, kaipausta polttavaa, kipinöitä kengänkoroista, tulenlieskoja silmistä, selkään liimautuva mekko, vilunväreet, usva aamuöisen järven pinnalla. Tulin ja lähdin aina yksin, en kuulunut porukoihin. En kikattanut herttaisena tyttöjen parvessa. Näytin salaperäiseltä, dramaattiselta ja kopealta. Luultavasti peitin sillä epävarmuuttani mutta myös pidin loitolla satunnaisia seuranhakijoita. Ja ihan totta, ne pelkäsivät. Kerta toisensa jälkeen, vuosien ajan, kuulin uusilta tanssittajiltani että he pelkäsivät tulla minua hakemaan. Yksi päästi suustaan että ethän sä olekaan sellainen. Koskaan hän ei kertonut millainen, mutta hyvät ystävät meistä tuli. Puolisoni ei edes tunnista HRH minua tuon ajan valokuvista.
Myöhemmällä iällä olen langennut itse samaan, luonut väärän käsityksen ihmisestä ensivaikutelman perusteella. Ylpeän ulkomuodon, äänenvärin, naurun perusteella. Vielä seitsemän vuoden jälkeenkin ihmettelen miten saatoin eksyä niin perusteellisesti.
Olen kärsinyt huonosta sisäilmasta työpaikalla vuosien ajan. Olen sairastanut 10-viikkoisen poskiontelotulehduksen jonka aikana ontelot punkteerattiin viidesti. Olen kiskonut antibioottia kaksin käsin ja uuvahtanut jokaisena työpäivänä klo 13.30. Ilmastointimiehiä ja sisäilmatutkijoita on juoksennellut mittailemassa ja toteamassa että kyllä täällä on kaikki ihan ok. Työkaverit ovat kertoneet moneen otteeseen ettei heillä ole mitään oireita, mitä nyt vähän väsyttää. Isännöitsijä ilmoitti että sisäilmaongelma on korvieni välissä. Omassa huoneessa sisäänhengitys tuntuu neuloina nenäonteloissa, yskittää ja silmiä kirvelee. Reilu vuosi sitten muutin käytävän viimeiseen huoneeseen. Siellä olen oireeton.
Eilen, tuona taivaallisen helpotuksen päivänä, yläkerran naapurit tulivat kolmen uuden sisäilmatutkijan kanssa toimitiloihimme. Sain kuulla että yläkerrassa muutamat työntekijät ovat sairastuneet niin pahasti, että lääkäri on kieltänyt heitä tulemasta tiloihin enää. Ongelmat ovat jatkuneet vuosia. Oireet täsmäävät. Työhuoneiden sijainti täsmää. En ole enää ainoa!
Viikon toinen ja viimeinen työpäivä alkoi aamuseitsemältä ja loppui puoli yhdeksän aikaan illalla. Siihen sisältyi firman pikkujoulupäivällinen ja konsertti. Muistan monet firman pippalot joissa on laulettu ja tanssittu myöhään yöhön sopivien tuliliemiannosten voimin ja joista on raahauduttu hieman väsyneinä seuraavana päivänä töihin. Nyt kun minulla on pikkujoulujen jälkeen neljän päivän toipumisaika ennen seuraavaa työrupeamaa, bileissä istutaan pyllyt puuduksiin, keskitytään selvin päin työasioihin ja ne loppuvat iltauutisten aikaan. Mutta no, olivathan nuokin eräänlaiset tsembalot. Ruoka oli hyvää. Musiikkikin osittain.
Unohdin ottaa lääkkeen. Kuinkahan lavuaarintulppani nyt käy? Tietoisen läsnäolon harjoitukset jäivät eilen myös väliin ja tänä aamuna ne menivät ihan mönkään. En kuullut sanaakaan, ajatus lenteli pitkin maailmaa, lapsi hyppi vatsan päällä ja soittimesta loppui virta. Juoksemaan ei tänään pääse, ei kävelyllekään, taivaan kiitos ei tarvitse yrittää myöskään päästä autolla minnekään. Tie on kapea, kupera peili.
Piti heti aamusta kirjoittaa auki ensimmäinen työpäivä, mutta kun herättyäni laitoin napit korviin tehdäkseni harjoituksia, heräsin seuraavan kerran lähempänä puoltapäivää. Ehkä se eilispäivä sitten jossain määrin koville otti. Nyt on lepopäivä välissä, mutta jatkossa pyrin tekemään työpäivät yhteen putkeen.
Menin omalla autolla kaupunkiin ja olin repimässä työpaikan ovea jo seitsemältä aamulla. Pääsin toisen tulijan mukana sisään ja löysin avainnippuni työhuoneen vaatekaapista kaupunkitakin taskusta. Tuskin koskaan olen ollut niin ylitsevuotavan iloinen minkään kadottamani tavaran löytymisestä. Aamukahvilla yksi ihminen sanoi että on mukavaa kun olen täällä taas. Esimies toivotti tervetulleeksi töihin. Muut käyttäytyivät kuin en olisi poissa ollutkaan. Aamusta tunsin pientä huimausta ja lupauksen päänsärystä, mutta ne katosivat.
Muistin tukun salasanoja. Tein tukun roikkuneita töitä. Soitin pääkallonpaikalle saadakseni apua yhteen pieneen hommaan. Se apu oli kysytty ja luvattu jo ennen sairauslomaani, siis yli kuukausi sitten, mutta ohjeita ei ollut poissaoloni aikana ilmestynyt. Enkä saanut niitä nytkään. Viiden tuhannen euron työtehtäväni on "niiiin pieni rusina meidän näkökulmasta, ei mulla nyt oo aikaa tohon kun meillä on täällä just sitä ja sitä kaatumassa päälle", kuten aina. Palataan asiaan. Kiitos vaan, on hienoa kuulla miten arvokasta työtä teenkään. Muilta osin työpäivä meni mukavasti.
Soitin Kelan sairauspäivärahapalvelunumeroon. Ystävällinen nuori ääni yritti laskea 72 vuorokautta muttei ollut tuloksesta aivan varma ja lupasi jättää kiireellisen soittopyynnön, minulle soitettaisiin vielä saman päivän aikana. Juuri kun olin lähdössä töistä, edellistäkin ystävällisempi ja iloisempi ääni soitti ja kertoi eri tuloksen kuin ensimmäinen laskija. Hän kertoi myös mitä minun kannattaa tehdä: Kannattaa pitää valmiiksi anottu palkallinen joululoma välissä ja hakea osasairauspäivärahaa uudestaan sen jatkoksi. Tällöin 72 päivääni tulisi täyteen maaliskuun neljäntenä. Voi miten toivoinkaan että joku tolkuissaan oleva tukihenkilö olisi ollut vieressäni kuulemassa nämä pykälät ja laatisi hakemukset puolestani. Mutta negatiiviset asenteeni Kelaa kohtaan vähenivät ainakin puoleen ja pystyn kuvittelemaan asioivani siellä jatkossa ilman hermoromahduksia ja raivokohtauksia.
Kotimatkalla kaksi peuraa kävi aika lähellä auton keulaa. Kuudenkympin suositusnopeuden noudattaminen kahdeksankympin alueella ei tuntunut yhtään liioitellulta. Kotona en kääriytynytkään peittoihin vaan sain ihan merkillisen virtapiikin. Raivasin puolison kanssa lastenhuoneen kalustuksen uuteen järjestykseen. Tämän jälkeen lähdin esikoisen kanssa lenkille. Pidin hänelle hiljattain esitelmän endorfiinista. Ystävältä kuulin seuraavana päivänä, että kolme kävelylenkkiä viikossa riitti hänelle liikuntariippuvuuden saavuttamiseen. Kun vielä toinen ystävä sitä seuraavana päivänä kertoi saaneensa masennuksen hoidossa huomattavaa apua vartin juoksulenkeistä, kuulin aivoistani bling-äänen ja lähdin juoksemaan. Lapsikin juoksi. Tuntui hyvältä ja iloiselta. Tätä ei muuten usko kukaan joka minut tuntee. Ei juokseminen minulle vierasta ole, tanssiaikoina tein sitä oheisharjoitteena monessa muodossa. Mutta kolmekymmentä kiloa sitten se oli jollain tavalla eri asia.
Heti ensimmäinen maitohappoerä kintuissa tuo yllättävän vahvan olon. Henkisesti vahvan.
Erikoinen juttu. Saimme koko porukan ajoissa kirkkoon. Ajoissa! Pestynä, puettuna ja ruokittuna. Keskimmäinen murusemme antoi partiolupauksen. Sudenpentuja olikin aikamoinen joukko. Kirkko on jättiläismäinen mutta oli silti melkein täynnä. Tai siltä ainakin näytti edestä katsottuna. Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen kaikille niille toimeliaille, jaksavaisille aikuisille jotka partioharrastuksen tekevät mahdolliseksi!
Kirkossa laulaessa muistui mieleen että olen aina rauhoittanut hermojani laulamalla. Lapselle laulaessa on rauhoittunut kumpikin osapuoli. Täytyy yrittää muistaa laulaa enemmän, varsinkin silloin kun ei niin laulattaisi.
Kirkkokahvien ja partiomyyjäisten jälkeiseen ulkoiluun piti tänäänkin ottaa vauhtia peiton alta. Puoliso oli jo paremmassa hapessa ja sai perillisensä liikkeelle. Teimme kahden tunnin kävelyretken metsäpolkuja pitkin ihanassa auringonpaisteessa. Maassa oli pikkuriikkisen uutta puhdasta pakkaslunta ja takin huppuun tarttui sen verran suppilovahveroita että niistä saatiin herkullinen iltapala. Huppuun siksi, etten ole vieläkään oppinut, ettei metsään kannata pakkasellakaan ilman sankoa lähteä. Pieninkään piipertäjä ei väsähtänyt vaikka välillä piti kiipeillä isojen puunrunkojen ja risukkojen yli. Jos olisimme saman matkan kulkeneet tien laitaa, kitinä olisi alkanut jo ennen retken puoltaväliä. Isompienkin kulkijoiden.
Lounaan jälkeen päiväunet pienimmän kanssa. Isoimman kanssa äidinkielen opiskelua. Enemmän hän jo tietää kuin minä. Vaikkapa että "kauniisti" on partikkeli. Keskimmäinen ei luopunut partiohuivistaan koko päivänä.
Huomenna paluu työhön. Ahdistus nostaa päätään. Huojennus on valtava aina kun palautan mieleeni että työpäiviä on alkavalla viikolla vain kaksi. Toisaalta on olemassa riski että yritän niinä kahtena päivänä tehdä viiden päivän työt - ja kaikki viimeisen kuukauden aikana tekemättä jääneet työt. Otan huomiseksi itselleni vielä ylimääräisen stressin siitä että lykkään bussikortin lataamista ja menen omalla autolla. Annan itselleni luvan muuttaa kulkuneuvon osalta mieltä vielä aamulla, jos siltä tuntuu.
Lauantaipäivä alkoi masentavasti. Aamiaisen jälkeen patistelin perhettä pihalle tavanomaiseen tapaan. Yhdellä oli sanomalehti, toisella Aku Ankka, kolmannella kännykkä ja neljännellä mahtavat legoleikit. Kenelläkään ei ollut korvia. Lumi oli sulanut ja lasten kiinnostus ulkoilmaelämään sen mukana. Puoliso valitteli kurkkukipua ja päänsärkyä.
Marraskuun aurinko paistoi täydeltä terältä ja kello läheni puoltapäivää. Lopahdin. En jaksanut edes ryhtyä siihen taisteluun mikä ulos pääsemiseksi olisi tarvittu. Menin peiton alle, itkin voimattomuuttani ja turhautumistani, hukkaan menevää kaunista päivää. Laitoin napit korviin ja aloin tehdä harjoituksia. Hetkeä myöhemmin naapurin kahdeksanvuotias pystyi siihen mihin minä en: hän houkutteli lapset pihalle.
Tavallaan vahingossa noudatin psykologin neuvoa ja poistuin hetkeksi tilanteesta. Tilanne kuitenkin meni ohi ennen kuin ennätin palata kokeilemaan auttoiko aikalisä. Synkkä arvaukseni on, ettei olisi auttanut. Ehkä olisin jäänyt koko päiväksi peiton alle enkä olisi kokeillutkaan. Kun huomasin väen vähentyneen, sujahdin perässä pihalle, ripustin vielä yhdet kaapin perältä löytyneet jouluvalot, lisäilin linnuille ruokaa ja vedin lapset kuin kivireen perässäni metsään. Siellä ulkoilun nihkeys yleensä pääsee heiltä unohtumaan. Luomuleikkipuisto toimii.
Tästä päivä lähti paranemaan. Kävin ystävän kanssa ihanalla puolentoista tunnin kävelyllä pitkästä aikaa. Samalla sain päästää aamun sauhuja ulos. Kotiin palasi huomattavasti hyväntuulisempi minä. Hyvää tuulta lisää sekin, ettei jalka ole ainakaan vielä kipeytynyt. Elän toivossa että pääsemme lenkille toistekin.
Työterveyshoitaja
muistutti että ihminen on sähköä ja kemiaa. Joillekin tulee
sähköhäiriöitä, minulla on nyt kemiapuolella häiriö. Ei siinä sen
kummempaa. Ei siihen tarvita mitään oikeutusta, suunnattomia
vastoinkäymisiä eikä julmia kohtaloita sen enempää kuin vaikka
luunmurtumaan. Mielessä on käynyt aika monta kertaa että mitäs jos en
olisi työterveyden piirissä. Tai mitä jos olisin jonkun muun kuin juuri
tuon työterveyden piirissä. Vuosi sitten harmitti kun työterveys
kilpailutettiin ja tutuksi tullut palveluntarjoaja vaihtui. Ei harmita
enää.
Kun heräsin, oli hiljaista. Kello oli puoli kymmenen. Ketään ei näkynyt, vain kissa venyi säkkituolissa, makuuhuoneiden ovet olivat kiinni. Mietin ovatko kaikki nukkuneet pommiin, mutta ei. Puoliso oli lähettänyt koululaiset matkaan niin epätavallisen hiljaa etten ollut kuullut mitään. Pienin oli vielä nukkumassa. Muistin puhelimeni olevan kateissa. Soitin siihen toisella puhelimella. Kunpa avaimiin, uikkareihin ja ajatuksiinkin voisi soittaa.
Aamupäivä meni ihan ohi. Tein pullataikinan nousemaan, puoliso teki lihapullataikinan ja kas, oltiinkin jo iltapäivässä. Kävelin kameran kanssa metsässä ja rannalla. Kuorin muusiperunat ja leivoin luumupullat ja ihmettelin missä kolmas uunipelti on. Löysin sen uunista täynnä pannaria, jolla kasvoi pitkä harmaa parta. Voi taivas ja tähdet millaista tämä ihmisen elämä on.
Loppupäiväkin meni ihan ohi. En muista tehneeni mitään. Mitään tolkun ajatuksiakaan en ole pannut merkille. En ole nukkunut päiväuniakaan. Minulle on epäselvää onko tässä nyt joku tarpeellinen ja hyödyllinen prosessi käynnissä vai olenko vain täydellisessä lamassa. Mielialan kohoamista olen odotellut, mutta ei merkkejä siitäkään.
Tuntemuksista voisi kirjata napanuoran hieman kivuliaan venymisen kun loppuillasta odottelin esikoista pitkään kestäneiltä kaverin synttäreiltä.
Märkää lunta ja iloisia lapsia. Ensimmäinen päivä pitkään aikaan kun koulutielle ei tarvinnut hoputtaa ja iltapäivälläkin ulkoiltiin vapaaehtoisesti - jopa niin, että syömään piti kutsua useampaan kertaan.
Aamulla tein uusia tietoisen läsnäolon harjoituksia. Tai ainakin kuuntelin. Ööh, oikeastaan aika monta kertaa huomasin etten edes kuunnellut. Keskityn hyväksymään että niin kävi ja jatkan harjoituksia huomenna. Yritän hyväksyä myös sen, että jätin päiväkodin pikkujoulut väliin. Koko muu perhe osallistui. Myönnän, etten täysin onnistunut olemaan huolehtimatta heidän juhlavaatteistaan.
Ripustin jouluvalot kylppäriin ja olohuoneeseen. Ihanaa nähdä miten kova juttu ne ovat vielä esiteinillekin. Ulkovalotkin on ripustettu paikoilleen ajat sitten, mutta ne syttyvät vasta ensimmäisenä adventtina. Oikeita kynttilöitä sen sijaan palaa puutarhassa nytkin viisi. Käyn kohta sammuttamassa ne. Ennen lyhtykynttilät saivat palaa kerralla loppuun asti, nyt säästän niitäkin. Tuntuu muutenkin mukavalta käydä keskellä yötä pihalla tunnelmoimassa. Räntäsateessakin voi tunnelmoida, pimeys auttaa asiaa.
Puoliso skannasi ja lähetti sähköpostitse lomakkeitani henkilöstöpäällikölle. Toivottavasti siitä oli muutakin hyötyä kuin hermojeni rauhoittaminen. Byrokratian kohtaaminen on selvästi saanut pinnan tiukemmalle kuin se on ollut moneen viikkoon. Juustopaketin avaamisyrityskin oli aiheuttaa raivokohtauksen. Saatoin myös jossain määrin korottaa ääntäni kun komensin koululaista kuudettatoista kertaa lopettamaan pienemmän jahtaamisen ympäri taloa ja palaamaan läksyjen ääreen.
Luin nuoruuden romanssistani kirjoittamani kirjan ja ihmettelin sitä energian määrää mikä nuoressa, rakastuneessa ihmisessä voi olla. Jos minulla olisi puoletkaan siitä virtamäärästä käytettävissäni nyt, hoitaisin oman duunini lisäksi vaikka pari muutakin ja kotiasiat päälle. En nyt ajatellut kuitenkaan etsiä romanssia virtalähteeksi. Ihan puistattaa ajatuskin että tässä iässä joutuisi hankkiutumaan sinkkumarkkinoille tai pitämään yllä jotain salasuhdetta. Miten kukaan viitsii! Myrskyissä olen seilannut ja kolhinut itseäni tarpeeksi, nyt on mahdottoman hyvä soitella sumutorvea tyynessä ja turvallisessa satamassa. Tai ehkä juuri tällä hetkellä olen telakalla.
Kelassakaan ei osattu suoralta kädeltä laskea milloin osasairauspäivärahakausi päättyy. Luvattiin soittaa parin päivän sisään. Virkailija oli niin ystävällinen ja auttavainen, että puolisoni kiitti häntä siitä erikseen. Samaan aikaan työpaikan henkilöstöpäällikkö kiirehtii papereiden saamista, aivan kuin se olisi jotenkin minusta kiinni. Hengitän muutaman kerran oikein syvään.
Mitenkähän ne ihmiset, jotka ovat vielä masentuneempia ja uupuneempia ja joilla ei ehkä ole puolisoa tai muuta läheistä hoitamassa asioita? Minun puolisoni hoitaa paitsi tuota paperisotaa, nyt myös kodin ja lapset melkein yksin. Huolehtii siitäkin, että syön. Ainoa, minkä pidän viimeiseen asti omissa käsissäni, on pyykinpesu. Se ei y-kromosomin kanssa oikein luonnistu. Menee rautanaulat ja -kanget vaatteiden mukana pesuun.
Muutama kuukausi sitten jonakin pyhäaamuna aloin keittää riisipuuroa. Riisipussista löytyi matkapuhelimen osia. Tässä perheessä ei kannata pienistä hätkähtää, joten siirsin osat sivuun, mittasin riisit ja keitin puuron. Puolison ilmaantuessa keittiöön kysyin, miksi kännykkä oli riisien seassa. "Kuivumassa pesun jäljiltä," sanoi puoliso keräillen osia. "Riisi kuivaa tehokkaasti. Missä sim-kortti on?"
Eilen illalla makasin kippurassa peiton alla ja ajattelin, että kunhan vain olen tässä hiljaa paikallani, en ainakaan kuluta rahaa. Vaivuin yhä syvemmälle synkkyyden ja toimeentulohuolien syövereihin kunnes onneksi nukahdin. Pitäisi vain jaksaa luottaa että tästäkin selvitään. Monenlaisista on selvitty. Ahdistusta lietsoo ehkä se, etten hahmota ja hallitse raha-asioita ollenkaan. Onneksi puoliso on taitava niissäkin. Melkein taikuri.
Yllättäen heräsin ja nousin aamulla ihmisten aikoihin ja suoriuduin heti aamupalalta tunnin lenkille. Moneen päivään en ole saanut kammettua itseäni kuin vartin kävelylle ja senkin vasta iltapimeällä. Äänekkään jodlauksen ja loiskeen houkuttelemana kävin rannassa ja laskin lahdelta 20 joutsenta, osa aivan harmaita poikasia vielä. Mikseivät ne jo lähde etelään, ovatko poikaset liian pieniä muuttomatkalle? Jotenkin ei taida mennä ihan putkeen tuo muiden asioista huolehtimatta oleminen, liian ajattelun välttäminen, asioiden kokeminen, tuntemusten havainnointi. Vai kävisikö tällainen: Tunnen paniikkia! Huomaan potentiaalisesti hädänalaisia joutsenvauvoja! Tunnen halua tuoda ne talveksi meidän olkkariin!
"Pidemmän päälle jos aikoo ratsastaa, olis hyvä olla hevonen."
Olin tänään pitkästä aikaa ihan yksin kotona. Istuin kolme tuntia takan ääressä lukemassa ja polttamassa vanhoja teinikalentereitani ja päiväkirjojani. Oi niitä kaikkia aikoja. Olen aloittanut päiväkirjan pidon yhdeksänvuotiaana ja ollut tuottelias kirjoittaja. Tuhkaa tuli paljon ja huomenna pitää vielä jatkaa. Kaikkein kipeimmät nuoren aikuisuuden ja traagisimman lemmen sivut ovat vielä lukematta. Olin suunnitellut tätä jo pitkään eikä se liity suoranaisesti tämänhetkiseen tilaani. Nyt vain sattui olemaan sille aikaa. Elämän tässä vaiheessa voi kai jo todeta, että suurella todennäköisyydellä kukaan ei tule tarvitsemaan noita päiväkirjoja elämäkertani kirjoittamiseen. Lukeminen herätti muistikuvia mutta yllättäen ei suuria tunteita eikä kritiikkiä itseäni tai elämääni myllertäneitä ihmisiä kohtaan.
Alun sitaatti on yläasteaikaisen biologianopettajani lausahdus. Keräsin opettajien ja luokkatovereiden päästöjä teinareiden loppuun, oppikirjojen reunoihin ja vihkojen sisäkansiin. Rakastin kielellistä ja tilannekomiikkaa jo silloin. Näyttää myös siltä että olen rakastanut ranskan kieltä, kissa Karvista ja hieman myöhemmin paritanssia yli kaiken. Monissa elämän käänteissä juuri tanssi on ollut se, josta olen saanut voimaa.
Lääkärinlausunto B-ykkösestä:
F32.1: keskivaikea masennustila. BDI 27-29 pistettä. BBI kokonaispisteet 56 vastaten persentiiliä 90 ja sopien kohtalaiseen työuupumukseen. Kaikissa osa-alueissa: väsyminen, kyynisyys ja ammatillisen itsetunnon aleneminen havaitaan työuupumuksen merkit. Keskivaikean masennuksen kriteerit täyttyy: masentunut mieliala, kiinnostuksen vähentyminen asioihin, väsymys, keskittymiskyvyn ongelmat, itseluottamuksen vähentyminen. Persoonallisuuden piirteissä tunnollisuus, asioiden hyvin hoitaminen ja vaativuus itseä kohtaan korostuneet. Masennuksen takia kyky oppia uutta alentunut, kyky keskittyä heikentynyt ja arvio omasta suoriutumisesta tullut epäluotettavammaksi. Muistin ja aloitekyvyn heikkenemistä, motivoitumisen vaikeutta.
Ystäväni oli tänään hyvin lähellä ajaa peurakolarin. Peura kiltti, älä mene tielle!
Verikokeessa käyty puolison kyydillä - samalla kuudenkymmenen sekunnin marginaalilla kuin perjantaina mentiin junalle. Onneksi näytteestä mitataan kilpirauhasjuttuja eikä stressihormonia. Oi kunpa tämän perheen elämää voisi jotenkin kääntää kymmenellä minuutilla poispäin sieltä viime tipasta.
Samalla reissulla käytiin kirpparilla ostamassa suksisauvat esikoiselle ja minulle. Nyt minulla on ensimmäisen kerran noin 30 vuoteen olemassa hiihtovarusteet. Lisää vain lumi.
Kotiin päästyä söin, käynnistin pesukoneen ja menin kolmeksi tunniksi nukkumaan. Ei ajatustakaan että jaksaisin lähteä metsään tai lenkille tai edes lukea päivän lehden. Eikö voinnin pitänyt olla menossa ihan toisenlaiseen suuntaan?
Lääkärinlausunto tuli. Tuskailen Kelan ja työnantajan paperien kanssa. Olen terveenäkin hermoromahduksen partaalla joka kerta kun joudun Kelan tai verotoimiston kanssa tekemisiin. Ihana, ihana puolisoni lupasi mennä paperipinkkani ja lehmänhermojensa kanssa huomenna Kelaan.
Päivän paras hetki: huomasin sijoittuneeni pienessä puutarhakuvakisassa kolmanneksi. Kisassa oli mukana loisteliaita kuvia upeista kukista, mutta joku vaan tykkäsi tästäkin.
Pakkasin pienen afrikkalaisen kyläni autoon ja vein heidät viikonloppumatkalle Helsinkiin.
Saavuimme rautatieasemalle noin minuutin ennen junan lähtöaikaa. Meillä oli ennakkoliput, joita ei voi vaihtaa. Ei yhtäkään vapaata parkkiruutua. Jätimme auton hieman kyseenalaiseen paikkaan ja juoksimme laiturille. En olisi ikinä uskonut että ehdimme, mutta niin siinä vain kävi. En olisi myöskään uskonut, ettemme saa parkkisakkoa. Juuri tällaista elämäni on tässä perheessä kaiken aikaa.
Sain erään hotelliketjun tutustumistarjouskupongin ja siitä se ajatus sitten lähti. Yritin saada meille huoneen jostain läheltä. Onnistui vain Helsingistä. Toisaalta hyvä niin: kaksi lapsista pääsi ensimmäistä kertaa junan kyytiin, ja vieläpä leikkivaunuun. Valitsin hieman nuhjuiseksi tietämäni keskustahotellin, koska ainoastaan siellä on uima-allas. Lasten mielestä hotelli oli loistelias, eikä aamiaisessakaan ollut valittamista. 12 euroa henkilöltä oli minusta aika kohtuullinen hotelliyön hinta verrattuna vaikkapa Sea Lifen tai VR:n lippuihin. Joo, tässä olisi taas ollut säästämisen paikka, mutta reissu tuli sovittua ja kerrottua lapsille ennen tietoa pitkästä sairauslomasta. Olin pyytänyt lapsille vapaapäivän koulusta ja he todella odottivat matkaa.
Ajelimme metrolla ja raitiovaunulla, tutustuimme merimaailmaan ja luonnontieteelliseen museoon. Yllättäen kukaan ei jäänyt minkäänlaisen kulkuneuvon alle eikä väärällä pysäkillä yksin pois kyydistä. Lapset viettivät isänsä kanssa hotellin uima-altaalla yli kaksi tuntia ja näkivät ilotulituksen. Eivätkä hukkuneet, vaikka hälytysajoneuvojen äänen kuullessani olin siitä aivan varma.
Reissu ei varsinaisesti ollut minulle mikään rentoutumismatka. Pysyin ulkoisesti rauhallisena koko ajan, mutta kotiin päästyämme kävin ylikierroksilla, uni ei tullut pitkään aikaan ja päätä särki vielä aamullakin. Nukuin lähes koko sunnuntaipäivän, jaksoin nousta aterioille ja illalla saunaan. Olin niin loputtoman väsynyt, että alkoi pelottaa. Voiko tämä mitenkään olla pelkästään henkistä? Entä jos minulla on stressin, masennuksen ja työuupumuksen alla piilossa jokin muu vakava sairaus? No, ainakin ennen pitkää järjestän itselleni sellaisen kaikella tällä murehtimisella.
Huomenna kilpirauhaskokeeseen.
Mihin ihmeeseen päivä taas hujahti? Luin lehden, kävin metsässä, kepitin puutarhassa tuijia jotta kevättalvella saan ne helposti suojattua, ripustin lisää ruokaa linnuille, paijasin murjottavaa nelivuotiasta, siivosin vähän, varasin labra-ajan, kävin puolison ja kuopuksen kanssa iltakävelyllä, ruokin kissat, söin salaa hopeatoffeeta. En edes nukkunut päiväunia. Ja kas, vuorokausi päättyy kuuden minuutin kuluttua.
Tarkennettakoon, että niitä tuijia on kolme ja kissoja kaksi ja toffeitakin oli vain pussillinen. Ei tuohon pitäisi koko päivää mennä. On
tästä pitkä matka siihen että olen taas työssä ja työmatkalla 11 tuntia päivässä
ja lisäksi saatan laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä ja lukea lapsille
kirjoja. Pari vuotta sitten kävin vielä jumpassakin! Kuusi vuotta sitten
ohjasin itse liikuntaryhmiä! Mihin kaikki se energia on kadonnut, ja se aika.
Lehdessä kerrottiin satavuotiaasta puutalosta, jonka purkamista harkitaan. Ajattelin että voi, sata vuotta menee niin äkkiä, tuonkin talon joku ihan äsken vasta rakensi. Isoäitini oli silloin kahdeksanvuotias.
Joulupukki sattui kävelemään tästä ohi juuri kun pystyttelin keppejäni. Teimme treffit aattoillaksi. Tässä olisi tietysti ollut yksi säästön mahdollisuus, mutta ei. Olemme puolison kanssa yhtä mieltä siitä, että pukkiin meillä täytyy olla varaa tänäkin vuonna. Pukilla on kuulemma ollut polvivaivoja, siksi häntä ei ole näkynyt lenkillä niin usein kuin ennen. Muistan hyvin ensitapaamisemme kuusi vuotta sitten. En tunnistanut pukkia, hän ei lenkkeile punanutussa ja partakin oli sillä kertaa ajeltu. Ihmettelin, miksi vanha herra viittilöi minua oven ulkopuolelle ja kehottaa lapsia menemään takaisin sisään, sedällä on äidille asiaa.
Ai niin, huomasin tänään järven! Olohuoneen ikkunoista näkyy järvi. Olin ihan unohtanut sen.
Tapasin ensin lääkärin, joka päätyi samaan kuin psykologi: vielä ensi viikko sairauslomaa ja sen jälkeen osittainen työhön paluu. Puhuin häneltä myös lähetteen kilpirauhaskokeeseen, vaikka asiaa on tutkittu pariin otteeseen aiemminkin eikä arvoissa ole ollut vikaa. Minä, maailman verikammoisin ihminen pyysin päästä verikokeeseen. Minun täytyy olla todella sairas.
Lääkäri, työterveyshoitaja, esimieheni ja minä istuimme tunnin verran puhumassa tilanteestani ja suunnittelemassa miten tästä edetään. Sovimme, että palaan työhön aluksi kahdeksi päiväksi viikossa ja pari viikkoa myöhemmin kolmeksi päiväksi viikossa. Kävimme myös hieman läpi työtehtäviä - millaiset tehtävät olisivat sopivia alkuun, millaisia kannattaisi välttää. Mieleiset, mielekkäät työtehtävät ja työn ilo edistävät toipumista. Sen sijaan uuden opiskeluun ei ole voimavaroja.
Työnantajani
näkökulmasta osasairausloma on osittainen virkavapaa. Saan palkan
työssäoloajalta ja Kelalta osasairauspäivärahaa niiltä päiviltä jolloin katselen oravia. Osasairauspäivärahaa anotaan Kelalta maksimiajalle, 72 arkipäivälle. Voin palata kokoaikatyöhön aiemminkin jos siltä tuntuu. Lääkäri kertoi, että yhdeksän kymmenestä tarvitsee kuitenkin lopulta koko tuon ajan toipumiseensa. 72 arkipäivää on noin kolme kuukautta. Minun täytyy olla todella sairas.
Valtava ahdistus taloudellisesta toimeentulosta on puristanut päätä ja kuristanut kurkkua loppupäivän. Vähän oksettaakin. (Hah, alkaahan niitä kirjattavia tuntemuksia tulla.) En ole jaksanut vielä laskea paljonko tuloni pienenevät. Kun jokailtainen uuden lelun anominen tänään alkoi, lankesin kertomaan lapsille millainen tilanteemme on. Lapsikulta ehdotti että myisimme heidän pelikonsolinsa. Nyt puristaa jo sydäntäkin.
Menin ulos pimeään, katselin kuuta ja tähtiä, kuuntelin kylän koiria, hengitin puhdasta maalaisilmaa. Lääkäri sanoi, että hyvä tästä tulee. Pitää varmaan uskoa, kun olen tullut kehuneeksi kuinka viisas hän on.
Psykologin vastaanoton pitäisi ilmeisesti kestää 75 minuuttia. Yleensä on mennyt yli. Puheenaiheet karkailevat ja rönsyilevät. Tänään vaahtosin hänelle siitä miten ihmisten pihoissa on liikaa nurmikkoa, jopa pelkkää nurmikkoa, voi hyvää päivää.
Psykologi oli tyytyväinen edistymiseeni, siihen että olen selvästi pystynyt rauhoittumaan ja saan jo paremmin tehtyä harjoituksiakin. Pitäisi pyrkiä yhä enemmän tuntemaan analyyttisen ajattelun vastapainoksi. Mitä kuulen, mitä näen, miltä tuntuu, missä tuntuu. Lämpimästi ja hyväksyvästi. Eikä mitään syitä eikä selityksiä. Tuntemuksiin keskittymistä voi harjoitella vaikka iltakävelyllä. Kun kerroin, että olen aloittanut blogin, hän kehotti kirjoittamaan myös tuntemuksia muistiin. Ei välttämättä blogiin, jos se tuntuu liian henkilökohtaiselta. Haha, siinäpä vetävä blogin aihe: "Tunnen kivistystä vasemman jalkani isovarpaassa."
Minulle tuli uutena tietona, että masentuneet ja työuupumukseen sairastuneet palaavat usein työelämään osasairauspäivärahalla. Vaikkapa 40 % töissä, 60 % sairauslomalla ja pikkuhiljaa päinvastoin. Jotkut jatkavat näin kuukausien ajan. En vielä tiedä sovelletaanko tätä minuun, mutta lohduttavaltahan tuo kuulostaa. Olen jo valmiiksi uupunut, miltei pahoinvoiva ajatellessani ensi maanantain töihinpaluuta. Psykologi ehdotti, että ehkä kannattaisi jatkaa sadan prosentin sairauslomalla vielä viikko. Mietin saanko siitä lisävoimia vai nouseeko työpaikan kynnys entisestään. No, katsotaan mitä lääkäri huomenna tuumii. Ja esimies.
Puolisokin jo sanoo etten ole huutanut enkä tiuskinut pitkään aikaan. Psykologin mukaan tolkuton nukkuminen, venyttelyn tarve ja jättimäiset haukotukset ovat merkkejä siitä, että pitkään jatkunut kehon jännitystila on laukeamassa. Venyttely on erilaista kuin yleensä, se tuntuu jonkinlaiselta kokovartalohaukotukselta.
Muisti sen sijaan ei toimi pätkääkään, mutta se kuulemma palautuukin viimeisenä. Avaimet ovat yhä hukassa. Laajoissa lintukirjan etsinnöissä löytyivät kuukausitolkulla kateissa olleet vauvakirjat. Sen sijaan keskimmäiselle ei löytynyt huomiselle koulun retkelle uima-asua vaikka hyvin muistan laittaneeni sen johonkin loogiseen paikkaan. Teimme puolison kanssa kaivauksia koko illan. Onneksi naapuri riensi jälleen apuun.
Sovin psykologin kanssa neljännen tapaamisen kolmen viikon päähän. Hän myös lupasi lähettää taas lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia.
Tänä viikonloppuna oli perheen kesken syytä juhlaan: isänpäivä, yhdet synttärit ja tähän kotiin muuttamisen vuosipäivä. Leivoin kakun lauantaina, koristelin sunnuntaina. Muuta en muista tehneeni.
Koska ei satanut kovin paljon, menimme sunnuntain juhlalounaalle metsään, laavulle makkaraa paistamaan. Yksi lapsista huusi lähtiessä ettei aio tulla mukaan. Kun hän huomasi ettei ole vaihtoehtoa, hän huusi ettei ainakaan syö makkaraa. Kun hän oli syönyt makkaransa, hän huusi että hänen pitää saada toinen kokonainen, puolikas ei käy. Kun hän oli syönyt puolikkaansa, kysyin haluaako hän lisää. Ei halunnut. Kaikki oli hyvin. Vaikka kolme vilkasta lasta ja avotuli ei ehkä ole maailman rauhoittavin
yhdistelmä, metsässä on aina hyvä olla. Sielu lepää. Menomatkalla lapset bongailivat Suomen lippuja, paluumatkalla 14 peuraa.
Oma isä oli minulle lapsena kaikki kaikessa. Yläaste- ja lukioikäisenä odottelin häntä levottomana töistä kotiin: Jos hän tuli tavallista myöhemmin, pelkäsin heti että jotain ikävää on sattunut. Koskaan en pelännyt että äidille sattuisi mitään, äidithän ovat ikuisia. Isä oli jo silloin vuosikymmeniä sitten kuin voikukan hahtuva. Nyt hän on 84-vuotias eikä muista että hänellä on lapsia. Kaiken kestävä ja kaikesta huolehtiva äiti kuoli 11 vuotta sitten sydänkohtaukseen täydestä vauhdista, soitti vielä lähtiessään ambulanssin itselleen. Hän oli samanlainen ruutitynnyri ja stressaaja kuin minä. Kummankin vanhemman kohtalo on varmaankin vaikuttanut hoitoon hakeutumiseeni. Muistisairautta minulla ei nähtävästi vielä ole, mutta äidin luonne kyllä. Ja molemmilta vanhemmilta peritty korkea verenpaine.
Psykologi lähetti lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia. Päätin suhtautua niihin samoin kuin pieneen pilleriin, jonka nielen joka aamu: minulla on nyt tällainen sairaus ja tämä on lääke siihen. Kuuntelen ja teen harjoituksia joka aamu ennen sängystä nousua. Sairausloman jälkeen niille täytyy tietenkin etsiä jokin muu kohta päivästä - ehkä ne sitten sujuvat jo bussissakin. Huomaan pienenpientä edistymistä keskittymisessäni ja varsinkin malttamisessani. En enää hoe mielessäni "joo joo, mennään jo eteenpäin".
Talven
ensimmäinen siemenkirje on postissa tulossa. Kiltit iteljoonit,
voisitteko ystävällisesti olla ihan töissä alkuviikosta ja kuljettaa
postini perille? Ei sillä että niillä siemenillä kiire olisi, ne
laitetaan multaan talvella ja osa vasta keväällä, mutta kirje tuo
mukanaan valtavasti iloa ja suloisen lupauksen uudesta kesästä. Kirjeestä saa ottaa omiksi tarpeiksi mitä haluaa ja lisätä kyytiin omiaan. Viime talven kirjeet
kasvattivat puutarhamme perennavalikoimaa 50 lajilla, postimerkin
hinnalla.
Asiointipäivä: kierrätettävien jätteiden vienti ja perheen ruokaostokset. Kuminauhaa haalarinlahkeisiin. Linnuille 25 kiloa uutta nokittavaa. Päälle kolmen tunnin päiväunet, iltalenkki ja yhden tv-ohjelman katseluyritys. Eikä yhtään tunnu siltä että olisin voinut tai edes että olisi pitänyt tehdä enemmän.
Mistä tuota unta riittää. Tuntikausien päiväunet eivät ole tuoneet pölkkypäistä oloa eivätkä estäneet nukkumasta täysimittaisia yöunia. Siitä päättelen että se tulee tarpeeseen kaikki.
Iltakävelystä tuli pitempi ja vauhdikkaampi kuin pitikään. Jostain pihasta lähti perääni tuntematon mies, joka hetken päästä alkoi huudella: "Morjens, älä ny pelkää, mihis päin sä oot menossa?" En ollut siihen asti pelännytkään, ei tällä kylällä yleensä tarvitse kulkijoita pelätä, mutta nyt säikähdin sen verran että kurvasin taajaan asutettuun suuntaan, uudestaan poispäin kotoa kunnes olin varma ettei mies enää ole perässäni. Mahtoiko olla aiheellinen väistöliike vai olenko sekoamassa. Vainoharhainen? Mökkihöperö?
Eikun ai niin, hengitän syvään ja olen itselleni ystävällinen, hyväksyn itseni tylyttämättä ja arvostelematta, sellaisena kuin olen.
Pihassa vieraileva orava oli tänään jo paljon harmaampi kuin alkuviikosta. Talvi tulee! Ja puhtaat lastenvaatteet!
Niin kauan menee hyvin kun menee hyvin, mutta kun tulee vastoinkäyminen, minusta ei ole mihinkään. Tänään pidettiin suuretsinnät avainnippuni löytämiseksi. Olen ilmeisesti kadottanut sen heti ensimmäisenä sairauslomapäivänä, tai silloin ainakin olen käyttänyt sitä viimeisen kerran. Kun ei löytynyt, menin ihan voimattomaksi. Painelin peiton alle ja nukuin neljä tuntia enkä sitten loppupäivänäkään saanut mitään aikaan. Nyt pitäisi saada avaimet pois mielestä ainakin yöksi. Ehkä puutarhakirja auttaa.
Ulos sentään mentiin illalla koko sakki, järven rannalle niemen nokkaan haihduttamaan kuopuksen pimeänpelkoa. Aika pian se häneltä unohtuikin kun leikittiin piilosta. Muut kyllä taitavat nähdä hämärässä paremmin kuin minä, rymysivät pitkin metsää eivätkä menneet nenälleen. Kotimatkalla laulettiin joululauluja ja esikoinen halusi tietää Joulupukin oikean henkilöllisyyden. Eikö lapsiparka enää usko Pukkiin, minä kyllä haluan uskoa, oikein kovasti.
"Nimikkokasvini" jouluruusu kukkii puutarhassamme, on kukkinut varmaan jo kuukauden. Helleborus Double Ellen White.
Ensimmäinen päivä täydellä lääkeannoksella. Ei mitään sivuvaikutuksia, jos ei toki niitä varsinaisiakaan, mutta niitähän ei ollut syytä odottaa vielä pitkiin aikoihin. Sairausloma on kuitenkin tehnyt tehtävänsä. En
ole raivonnut, itkenyt, vaipunut epätoivoon enkä hengitellyt stressiä
pois koko päivänä. En ole edes tuntenut vanteen kiristyvän.
Tänään suoriuduin lopulta myös psykologin "kuntosalille" eli tein yhden tietoisen läsnäolon harjoituksen. Tietoisesti samaan aikaan kun puoliso paimensi lapsia koulutielle. Eihän se ajatus siinä varpaassa vieläkään pysy mutta se ei kuulemma haittaa. Päivittäinen harjoitukselle altistuminen riittää. Keskityn sen verran kuin se minulle on mahdollista tässä hetkessä.
Itselleen pitäisi olla lempeä ja armollinen. Lääkäri sanoi että vaativa ihminen tylyttää itseään ihan kohtuuttomasti. Muita ihmisiä kohtaan on helppo olla kiltti ja hyväksyvä, mutta itsellekin pitäisi olla. Jos ystäväni sättisi itseään siten kuin minä itseäni, huomauttaisin hänelle siitä varmasti.
Ihmiset tarkoittavat varmasti hyvää antaessaan neuvojaan. Pitäisi syödä ruusujuurta. Tulla uskoon. Komentaa lapsia. Varsinkin tuo viimeinen olikin ihan uusi ajatus. Olen nyt oikein lempeä itseäni kohtaan ja annan neuvojen mennä toisesta korvasta ulos. Vähän niin kuin äiti joka on hiljattain saanut esikoisensa. Kaikella rakkaudella.
Vietin melkein koko päivän ulkona hiki hatussa. Valmistimme taas puolison kanssa kasvihuoneelle sijaa sillä välin kun yhteiskunta hoiti murujamme. Styroksia, juurimattoa, aika monta kärryllistä soraa. Marraskuinen auringonpaiste. Kyllä se näköjään paikkansa pitää että myrskyn jälkeen on poutasää. Ihmeellisen tyyni päivä näille lakeuksille. Eilisiltana myrsky vei sähköt moneen kertaan. Kuinkahan monta otsa- ja taskulamppua huushollissa pitäisi olla jotta sähkökatkon aikana löytyisi yksi toimiva?
Illalla saatoin ensin yhden lapsen jalkaisin partioon ja tunnin päästä kävin vaihtamassa lasta. Kotiin tultiin kiertotietä. Toivottavasti jaksan jatkaa iltakävelyjä sittenkin kun palaan töihin. Monta vuotta kävin viikonloppuisin pitkillä aamulenkeillä, kävelin reippaasti puolitoista tai kaksi tuntia ja tulin kotiin virtaa täynnä kun perhe oli vasta heräilemässä. Nykyään herään viimeisenä.
No niin, moniko pystyy tähän: olin bussipysäkillä kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöaikaa mutta jäin silti kyydistä. Kas kun täällä maalla bussin lähtöpaikka ei välttämättä näköjään olekaan pysäkki vaan esimerkiksi läheisen k-kaupan takapiha, mikäli bussikuskilla on ollut rahtina kauppaan myyntiin menevät pullat. Ajoin omalla autolla 20 km jotta pääsin bussin ohi ja ehdin juuri ja juuri pysäköidä (sakkopaikalle tosin, mutta onneksi senkään kanssa ei täällä maalla ole niin tarkkaa) ja hypätä kyytiin rähjäämään kuskille. Onneksi oli vielä toiset 20 km aikaa hengitellä syvään ennen kaupunkiin tuloa.
Koska busseja ei kulje ihan vartin välein, minulla oli 40 minuuttia aikaa ennen lääkärille menoa. Poikkesin kirpparille ja löysin lapselle kahdet hyvät kostean kelin jalkineet. Siinäpä sellainen mielialalääke, jolla oli välitöntä tehoa! Koska elämme käytännössä yhden ihmisen vaatimattomalla palkalla ja meitä on viisi, käytämme paljon käytettyä. Kengät haluaisin ostaa uusina joka mukulalle, mutta siitä ihanteesta on ollut pakko luopua. Kierrätämme siis myös kenkiä lapselta toiselle ja naapurin lapsilta omille. Meillä on varastossa suunnilleen saman verran jalkineita kuin Imelda Marcosilla. Yhdet per lapsi per koko per vuodenaika per sää eivät millään riitä, kun koulusta tullaan milloin mitäkin "oikopolkua" kyntöpellon ja ojan kautta.
Jos tästä sairastamisen kokonaisuudesta haluaa jotain hyvää hakea niin se on kyllä tuo työterveyslääkäri. Miellyttävä, asiallinen ja selkeä vanhempi herra, joka eläytyy asiaan välillä tuolillaan pomppien ja puhuu niin että minäkin ymmärrän. Ja kuuntelee! Täyttämäni lomakkeen perusteella hän sanoi, että on tässä työuupumustakin mukana ja kirjoitti viikon lisää sairauslomaa. Sovittiin, että työterveys järjestää palaverin jossa on läsnä 1-2 työterveyden edustajaa, esimieheni ja minä. Sitä ennen tapaan lääkärin vielä kerran. Työterveys ei saa kertoa esimiehelle mitään terveydentilastani, joten se jää minun tehtäväkseni tuossa palaverissakin.
Lääkäri antoi tällaisen ohjeen: "Kun sä olet tuollainen vaativa persoona ja sulla on siellä kotona se pieni afrikkalainen kylä, niin sun kannattaa harjoitella sellaista että ne heidän asiansa ovat heidän omaisuuttaan etkä sä saa ottaa niitä. Niin kuin toisen tavaroita ei saa ottaa. Sä voit kyllä keskustella niistä heidän kanssaan ja lapsia pitää tietysti auttaakin, mutta koeta muistaa ettet ota niitä asioita kantaaksesi. Vaativalle henkilölle lankeaa luonnostaan kaikesta huolehtijan rooli ja nyt pitäisi harjoitella huolehtimaan vähemmän. Ja töissä pitäisi yrittää hyväksyä se, että teet vain 95 % vaikka tiedät että pystyisit sataan. Opettelet ajattelemaan että se riittää. Se on pitkä prosessi, mutta antoisa."
Etukäteen mietin mihin ihmeeseen tarvitaan 40 minuuttia. 55 minuuttia meni.
Ainutlaatuinen päivä. Nukuin puoli kahteentoista (normaalisti tulen jollain tavalla kipeäksi jos nukun yli kahdeksaan) ja söin hitaasti "aamiaisen" päivän lehden seurassa. Nautiskelin yksin kotona olemisesta: täysin hiljaista, ei lentäviä esineitä. Täytin yhden monivalintalomakkeen huomista lääkärikäyntiä varten. Katselin pitkän aikaa kuhinaa lintujen ruokintapaikalla, seurasin ekaluokkalaisen läksyjen tekoa, luin muutaman lastenkirjan, pesin koneellisen kuravaatteita, nukuin päiväunet (!), lohduttelin murheen murtamaa lasta ja kävin iltakävelyllä. En huutanut enkä itkenyt. Murehdin kyllä.
Nukahdin pikkukakkosen aikana olohuoneen sohvalle ja heräsin siihen kun nelivuotias kysyi isältään missä äiti on, äitiä ei löydy mistään. (Lapsiparka, tullut äitiinsä, kadotan kaiken vaikka esine olisi kuutiometrin kokoinen.) Kuulin, kuinka muu perhe yhteen ääneen kertoi missä olen ja kielsi herättämästä. Pienokainen kiipesi aivan hiljaa sohvalle ja käpertyi jalkopäähäni.
Lehdessä kerrottiin uudesta autosta, joka tarkkailee kuljettajan terveydentilaa, sydämen sykettä, verenpainetta, verensokeriakin. Sellainen auto tarvittaisiin, joka tarkkailisi mielentilaa ja ruuttaisi rauhoittavia suoneen. Ihmeen monet tavalliset, järkevän oloiset ihmiset muuttuvat harkintakyvyttömiksi raivohulluiksi päästessään auton rattiin. Suurin sallittu nopeus tarkoittaa monille miniminopeutta olosuhteista riippumatta. Ohitellaan tuuripelillä eikä turvaväliä muista kukaan. Aika älyttömästi minäkin nuorena ajoin, vaikka olen tällainen kiltti tyttö. Rauhoituin kun sain perheen, monella ei sekään auta. Hirveän turhia kiireitä, kuolemia ja vammautumisia.
Huomenna on työterveyslääkärille 40 minuutin aika. Vähän jännittääkin mitä siellä tapahtuu. Ainakin saan vahvemmat lääkkeet, sopeutumisviikko on päättynyt.
Pari hyvää päivää takana. Muutamaan kertaan on pitänyt hengittää syvään, mutta huutanut en ole ollenkaan. Muistaakseni. Hengittelin muun muassa silloin kun lapset tappelivat verissä päin legopalikasta aivan kuin se olisi ainoamme, mitä se ei ole. Valitettavasti. Ja silloin, kun he seisoivat rivissä päällään sohvalla kun minä odottelin kylppärin ovella hammasharja kädessä. Jotenkin ne hampaat lopulta ilmestyivät pesulle ilman huutoakin. Ehkä se oli sattumaa, mutta rohkaisevaa joka tapauksessa.
Viikon sairausloman jälkeen alkaa tuntua siltä kuin ennen tuntui viikonloppuisin. Ehtii ja jaksaa tehdä asioita. Eilen kävin yksin ja ilman kiirettä parilla kirpparilla. Eksoottista. Hoidin myös viikonlopun ruokaostokset yksin ja rauhassa, keskellä päivää, jolloin kaupassa ei vielä ollut pyhäpäiviä edeltävä ruoka loppuu maailmasta -tunnelma. Illalla sytyttelin pihamaalle kynttilöitä innosta hyppelehtivän keskimmäisen kanssa ja kuulin jotain tosi outoa: "Äiti on kiva!" No niin, nytkö olen jo alkanut kuulla ääniäkin? Illan päätteeksi katsoin telkkarista elokuvan. Äärimmäisen eksoottista! Tänään olen jopa lukenut päivän lehden, mitä en kotona yleensä koskaan ehdi. Miten paljon onkaan ihan tavallisia asioita, joita en ole ehtinyt ja jaksanut tehdä kuukausiin tai vuosiin. Niin kuin vaikka iltakävely ihan yksin. Illan pimeys ei haittaa minua, syksyn lasta, se on vain rauhoittavaa, turvallista ja tunnelmallista. Täällä maalla näkyvät tähdetkin.
Tänään koko perhe rapasi itsensä kasvimaalla korvia myöten. Varastossa odottaa kasvihuone, jota varten piti purkaa, mätkiä, kaivaa, tasoittaa ja ruuvata. Ei haittaa, vaikka talvi keskeyttäisi työn. On kuitenkin ihan eri asia jatkaa keväällä tästä, kun alkuun on jo päästy. Lapset löysivät tonkiessaan vielä muutaman porkkanan ja lounaalla oli tarkkaa että löytäjä sai syödä omansa. Koko perheen voimin käytiin myös iltakävelyllä. Ja kynttilöitä sytyteltiin tänäänkin, tietysti.
Ihmeen kaupalla olen muistanut ottaa mielialalääkkeen joka aamu, vaikka sitä ei lapsiperheessä voi pitää näkyvillä itsestään muistuttamassa. Mitään sivuvaikutuksia en ole havainnut. Sen sijaan psykologin äänitteet, joille piti altistua joka päivä, ovat tällä viikolla jääneet.
