Menin omalla autolla kaupunkiin ja olin repimässä työpaikan ovea jo seitsemältä aamulla. Pääsin toisen tulijan mukana sisään ja löysin avainnippuni työhuoneen vaatekaapista kaupunkitakin taskusta. Tuskin koskaan olen ollut niin ylitsevuotavan iloinen minkään kadottamani tavaran löytymisestä. Aamukahvilla yksi ihminen sanoi että on mukavaa kun olen täällä taas. Esimies toivotti tervetulleeksi töihin. Muut käyttäytyivät kuin en olisi poissa ollutkaan. Aamusta tunsin pientä huimausta ja lupauksen päänsärystä, mutta ne katosivat.
Muistin tukun salasanoja. Tein tukun roikkuneita töitä. Soitin pääkallonpaikalle saadakseni apua yhteen pieneen hommaan. Se apu oli kysytty ja luvattu jo ennen sairauslomaani, siis yli kuukausi sitten, mutta ohjeita ei ollut poissaoloni aikana ilmestynyt. Enkä saanut niitä nytkään. Viiden tuhannen euron työtehtäväni on "niiiin pieni rusina meidän näkökulmasta, ei mulla nyt oo aikaa tohon kun meillä on täällä just sitä ja sitä kaatumassa päälle", kuten aina. Palataan asiaan. Kiitos vaan, on hienoa kuulla miten arvokasta työtä teenkään. Muilta osin työpäivä meni mukavasti.
Soitin Kelan sairauspäivärahapalvelunumeroon. Ystävällinen nuori ääni yritti laskea 72 vuorokautta muttei ollut tuloksesta aivan varma ja lupasi jättää kiireellisen soittopyynnön, minulle soitettaisiin vielä saman päivän aikana. Juuri kun olin lähdössä töistä, edellistäkin ystävällisempi ja iloisempi ääni soitti ja kertoi eri tuloksen kuin ensimmäinen laskija. Hän kertoi myös mitä minun kannattaa tehdä: Kannattaa pitää valmiiksi anottu palkallinen joululoma välissä ja hakea osasairauspäivärahaa uudestaan sen jatkoksi. Tällöin 72 päivääni tulisi täyteen maaliskuun neljäntenä. Voi miten toivoinkaan että joku tolkuissaan oleva tukihenkilö olisi ollut vieressäni kuulemassa nämä pykälät ja laatisi hakemukset puolestani. Mutta negatiiviset asenteeni Kelaa kohtaan vähenivät ainakin puoleen ja pystyn kuvittelemaan asioivani siellä jatkossa ilman hermoromahduksia ja raivokohtauksia.
Kotimatkalla kaksi peuraa kävi aika lähellä auton keulaa. Kuudenkympin suositusnopeuden noudattaminen kahdeksankympin alueella ei tuntunut yhtään liioitellulta. Kotona en kääriytynytkään peittoihin vaan sain ihan merkillisen virtapiikin. Raivasin puolison kanssa lastenhuoneen kalustuksen uuteen järjestykseen. Tämän jälkeen lähdin esikoisen kanssa lenkille. Pidin hänelle hiljattain esitelmän endorfiinista. Ystävältä kuulin seuraavana päivänä, että kolme kävelylenkkiä viikossa riitti hänelle liikuntariippuvuuden saavuttamiseen. Kun vielä toinen ystävä sitä seuraavana päivänä kertoi saaneensa masennuksen hoidossa huomattavaa apua vartin juoksulenkeistä, kuulin aivoistani bling-äänen ja lähdin juoksemaan. Lapsikin juoksi. Tuntui hyvältä ja iloiselta. Tätä ei muuten usko kukaan joka minut tuntee. Ei juokseminen minulle vierasta ole, tanssiaikoina tein sitä oheisharjoitteena monessa muodossa. Mutta kolmekymmentä kiloa sitten se oli jollain tavalla eri asia.
Heti ensimmäinen maitohappoerä kintuissa tuo yllättävän vahvan olon. Henkisesti vahvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti