Tänään suoriuduin lopulta myös psykologin "kuntosalille" eli tein yhden tietoisen läsnäolon harjoituksen. Tietoisesti samaan aikaan kun puoliso paimensi lapsia koulutielle. Eihän se ajatus siinä varpaassa vieläkään pysy mutta se ei kuulemma haittaa. Päivittäinen harjoitukselle altistuminen riittää. Keskityn sen verran kuin se minulle on mahdollista tässä hetkessä.
Itselleen pitäisi olla lempeä ja armollinen. Lääkäri sanoi että vaativa ihminen tylyttää itseään ihan kohtuuttomasti. Muita ihmisiä kohtaan on helppo olla kiltti ja hyväksyvä, mutta itsellekin pitäisi olla. Jos ystäväni sättisi itseään siten kuin minä itseäni, huomauttaisin hänelle siitä varmasti.
Ihmiset tarkoittavat varmasti hyvää antaessaan neuvojaan. Pitäisi syödä ruusujuurta. Tulla uskoon. Komentaa lapsia. Varsinkin tuo viimeinen olikin ihan uusi ajatus. Olen nyt oikein lempeä itseäni kohtaan ja annan neuvojen mennä toisesta korvasta ulos. Vähän niin kuin äiti joka on hiljattain saanut esikoisensa. Kaikella rakkaudella.
Vietin melkein koko päivän ulkona hiki hatussa. Valmistimme taas puolison kanssa kasvihuoneelle sijaa sillä välin kun yhteiskunta hoiti murujamme. Styroksia, juurimattoa, aika monta kärryllistä soraa. Marraskuinen auringonpaiste. Kyllä se näköjään paikkansa pitää että myrskyn jälkeen on poutasää. Ihmeellisen tyyni päivä näille lakeuksille. Eilisiltana myrsky vei sähköt moneen kertaan. Kuinkahan monta otsa- ja taskulamppua huushollissa pitäisi olla jotta sähkökatkon aikana löytyisi yksi toimiva?
Illalla saatoin ensin yhden lapsen jalkaisin partioon ja tunnin päästä kävin vaihtamassa lasta. Kotiin tultiin kiertotietä. Toivottavasti jaksan jatkaa iltakävelyjä sittenkin kun palaan töihin. Monta vuotta kävin viikonloppuisin pitkillä aamulenkeillä, kävelin reippaasti puolitoista tai kaksi tuntia ja tulin kotiin virtaa täynnä kun perhe oli vasta heräilemässä. Nykyään herään viimeisenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti