Kirkossa laulaessa muistui mieleen että olen aina rauhoittanut hermojani laulamalla. Lapselle laulaessa on rauhoittunut kumpikin osapuoli. Täytyy yrittää muistaa laulaa enemmän, varsinkin silloin kun ei niin laulattaisi.
Kirkkokahvien ja partiomyyjäisten jälkeiseen ulkoiluun piti tänäänkin ottaa vauhtia peiton alta. Puoliso oli jo paremmassa hapessa ja sai perillisensä liikkeelle. Teimme kahden tunnin kävelyretken metsäpolkuja pitkin ihanassa auringonpaisteessa. Maassa oli pikkuriikkisen uutta puhdasta pakkaslunta ja takin huppuun tarttui sen verran suppilovahveroita että niistä saatiin herkullinen iltapala. Huppuun siksi, etten ole vieläkään oppinut, ettei metsään kannata pakkasellakaan ilman sankoa lähteä. Pieninkään piipertäjä ei väsähtänyt vaikka välillä piti kiipeillä isojen puunrunkojen ja risukkojen yli. Jos olisimme saman matkan kulkeneet tien laitaa, kitinä olisi alkanut jo ennen retken puoltaväliä. Isompienkin kulkijoiden.
Lounaan jälkeen päiväunet pienimmän kanssa. Isoimman kanssa äidinkielen opiskelua. Enemmän hän jo tietää kuin minä. Vaikkapa että "kauniisti" on partikkeli. Keskimmäinen ei luopunut partiohuivistaan koko päivänä.
Huomenna paluu työhön. Ahdistus nostaa päätään. Huojennus on valtava aina kun palautan mieleeni että työpäiviä on alkavalla viikolla vain kaksi. Toisaalta on olemassa riski että yritän niinä kahtena päivänä tehdä viiden päivän työt - ja kaikki viimeisen kuukauden aikana tekemättä jääneet työt. Otan huomiseksi itselleni vielä ylimääräisen stressin siitä että lykkään bussikortin lataamista ja menen omalla autolla. Annan itselleni luvan muuttaa kulkuneuvon osalta mieltä vielä aamulla, jos siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti