Unitutkimus

Toivottavasti joulusi on ollut hyvä. Meillä joulu meni kaiketi niin hyvin kuin nepsyperheessä voi mennä. Joulukuusen virkaa meillä toimittaa tänä vuonna kuopuksen valitsema jouluviisi. Sen hennot oksat kantavat vain kaikkein kevyimmät koristeet. Kynttilät on keskitetty rungon tuntumaan. Alaoksissa ei ole neulasia lainkaan. Kinkku unohtui uuniin ja on todella riittävän kypsä. Savulohi tuli syötyä jo aatonaattona ja piparit - noh, leivoin uusia aattona vähän ennen joulusaunaa.

Joulupäivänä tein tavallista pitemmän koiralenkin tikkametsän takaisessa metsässä. Edellisen kerran olen kulkenut siellä vuosia sitten, silloin kun jalat vielä kantoivat. Tiesin että joudun miettimään joissakin peuranpolkujen risteyksissä. Tapasimme lenkillä yhden ainoan kulkijan. Mustiin pukeutunut mies tuli takaamme juuri kun saavuimme ensimmäiseen pohdintaa aiheuttaneeseen risteykseen. Hän hali koirat ja kertoi määränpäänsä olevan samalla suunnalla kuin meidänkin, ja niin me seurasimme miehen jälkiä tutummille poluille asti.

Ikiaikaiseen tapaan puoliso ja lapset lähtivät joulupäivänä sukulaisten luo yökylään. Tämä tapahtuu vuosi vuodelta suuremman kitinän kanssa, mutta tapahtuu vielä kuitenkin. Sain vuorokauden mittaisen loman. Katsoin Netflixistä yhteen menoon kolme elokuvaa, vai neljäkö niitä oli? Ainakin The Best of Me, jonka nuori ja aikuinen miespääosan esittäjä olivat häiritsevän eri näköiset, Hiljaiset sillat, jonka sivuosakärpäset hymyilyttivät ja jonka kaatosadekohtaukseen tiivistyy pakahduttavia muistoja omasta elämästäni ja Out of Africa, jonka edellisestä katselukerrasta on vuosikymmeniä. Muistan silloin ihastuneeni Klaus Maria Brandaueriin. Ai niin, se neljäs (näköjään aivan unohtumaton) oli Pieni suklaapuoti, ahdistava hömppä, jonka pormestari muistuttaa huvittavassa määrin erästä tuttua. Aattoiltana katsottiin lasten kanssa The Christmas Chronicles, jossa pääosaa esitti lapsuuteni ensimmäisessä Suosikki-julisteessa komeillut ihana Kurt Russell. Katsottiin tietysti myös Yksin kotona 2. Aatonaattona tapitetiin putkeen aika monta jaksoa Ronja ryövärintytärtä, jonka parasta antia on Loviisa, Ronjan äiti. Ronja ja hänen isänsä ovat tulistuvaa sorttia. Kysyin kuopukselta tuleeko hänelle ketään mieleen ja lapsi totesi hymyillen tunnistaneensa kyllä itsensä. Aikamoinen urakka hoitaa melkein koko vuoden töllöttäminen kolmessa päivässä.

Niin kuin kaikki liittyy kaikkeen, masennuksen, korkean verenpaineen, huonon muistin, ahtaiden ylähengitysteiden, väsymyksen ja ylipainon piirileikissä on mukana uniapnea. Mukaan pyrkivät muun muassa aivoverenkiertohäiriöt, sepelvaltimotauti ja tyypin 2 diabetes, tosin eivät ehdi vielä tämän vuoden tapanintansseihin.

Minulle tehtiin yhden yön pituinen unitutkimus, yöpolygrafia. Sain sairaalasta mukaani laitteiston, josta osa oli jo kiinnitetty minuun valmiiksi, loput kiinnitin itse silkkiteipin avulla nukkumaan mennessäni. Laitteisto oli ohjelmoitu tallentamaan liikehdintääni, nukkumisasentoani, hengitystäni, sykettäni ja vereni happipitoisuutta klo 22-06. Se tallensi tuolta ajalta myös kaikki äänet muutaman metrin säteeltä selvittääkseen kuorsaanko. Mukaan tuli siis myös miehen ja kahden kissan kuorsaus, mutta hoitaja väittää että ne erottuvat kyllä omastani. Piuhojen ja happiviiksien kanssa oli yllättävän helppo nukkua. Sääriin kiinnitettyjä piuhoja piti aluksi vähän suojella jalkoja leipovalta kissalta.

Alustava löydös ilmoitettiin jo seuraavana iltapäivänä: keskivaikea uniapnea. Erikoislääkäri käy tallenteet, kaiketi myös unipäiväkirjat ja kyselyvastaukset, läpi ja asettaa niiden pohjalta diagnoosin noin kuukauden kuluttua, todennäköisesti potilasta näkemättä. Tätä emme kuitenkaan jää odottelemaan vaan saan jo tammikuun puolivälissä käyttööni CPAP- eli ylipainehengityslaitteen. Pystyn hyvin kuvittelemaan miten tuskastuttavaa sen käytön opettelu voi olla, mutta onnistuessaan CPAP-hoito kuulemma auttaa dramaattisesti.

Puhelimen helinöitä

Psykoterapiaistunto netin välityksellä. Kuva näkyy, ääntä ei kuulu, kuten ei ole kuulunut sen koommin kun esikoinen antoi kissan huoltaa tietokoneensa ja siirtyi "minun" koneeni käyttäjäksi. Kuvan kanssakin oli tosin hakemista, kamera oli taas saanut lähdön näytön reunalta. Minkähän takia? Eihän se mitään tee jos se ei ole päällä. Ääni pantiin sitten kuulumaan puhelimen välityksellä. Kuulin kyllä, että joku yritti soittaa pariin otteeseen istunnon aikana, mutten perehtynyt asiaan sen kummemmin. Puhelinmyyjäksi arvelin.

Terapiasta päästyäni iskin vasemman, vahvemman, käteni uuteen saaristolaisleipätaikinaan ja vaivasin ja vaivasin ja. Sehän on kuin betonia. Juuri silloin puhelin helisi kauan kaivattua tietoa. En osaa puhua kuin vasemmalla korvalla, joten laitoin puhelimen kaiuttimelle. Työttömyyskassasta päivää. Niin, ei me yleensä näiden hakemusten perään soitella, mutta kun huomasin että sulla menee kohta lokakuun ansiosidonnaiset ohi, kun me voidaan maksaa vain kolme kuukautta takautuvasti. Työkkäristä tuli myönteinen päätös.

Ystävällinen työttömyyskassalainen antoi seikkaperäisiä ohjeita ja minä kirjasin niitä parhaani mukaan paperille sillä kädellä jolla en kirjoita. Samaan aikaan nepsyvalmentaja paukkasi ovesta sisään hakemaan lapsia. Yksi löytyi sängystään totaalikieltäytyjäasetukset päällä, toinen oli vielä kotiin tulematta. Kun viimein sain puhelun päätökseen, olin jo puoli tuntia myöhässä kuntosalilta, jonne mulla oli treffit perheohjaajan kanssa. Raivasin saaristolaisbetonit kädestäni, ilmoitin myöhästyväni ja neuvoin nepsyohjaajaa etsimään lastani kylän savisimmista ojista. Olivat lähdössä tekemään - hm - savitöitä. 

Matkalla kuntosalille mietin että olen aivan lopussa. Jos olisin vielä enemmän lopussa, olisin kuollut. Hain perheohjaajan sosiaalitoimistosta. Sosiaalityöntekijän ovi oli auki. Sain sanottua että odotin häntä tiistaiaamuna. Selitteli, ei pahoitellut. Mutta sainpahan sanottua. Hah. Seiskan taso näköjään tosiaan riittää työelämässä.

 

Illalla tutkin hieroglyfejäni ja täytin ansiopäivärahahakemukset kahdelta kuukaudelta, liitin mukaan lääkärintodistuksen ja lähetin työnantajalle pyynnön todistuksesta, jossa kerrotaan ettei heillä ole tarjota työkykyäni vastaavaa työtä sekä palkkatodistuksesta, johon on laskettu palkat 26 sellaiselta viikolta, jolloin minulle on maksettu täyttä palkkaa. Pyysin lähettämään suoraan työttömyyskassan sähköpostiin. Joko kaiken tämän jälkeen näkyy valoa tunnelin päässä? Onko se lähestyvä pikajuna?

Ei sitten tehty toimeentulotukihakemusta joulukuulta. Puoliso sai 1500 euron veronpalautuksen. Ihme orava.

Ei löytynyt kuvaa oravasta.

 

Surinaa

Murhetta, epätoivoa ja itkua. Kaikki menee pieleen, on aina mennyt ja tulee aina menemään. Ja joulukuusikin oli viime vuonna liian lyhyt. Tällaisella puheenvuorolla yhdeksänvuotiaani lähestyi minua eilen koulun jälkeen. Minä en muista kuusesta mitään, kai meillä sellainen on ollut. Kaikki vaatteet ja kumpparit piti pestä. Kuten joka päivä. Kumppareissa yhtä paljon savea sisä- ja ulkopuolella. Tänään kullanmuruset jämähtivät saviseen ojaan: pieni oli juuttunut ensin, isompi meni auttamaan ja juuttui itse, paikalle sattunut koirantaluttaja sai heidät irti. Laitoin kiitosviestin kylän face-ryhmään. Miten kaipaankaan pakkasta, t. nimim. kahdentoista rapakäpälän huoltaja.

 

Lääkärin kanssa puhuin tänään, päätimme kokeilla kuopukselle Medikinet CR:ää iltapäivään pienellä annoksella aamun 10 milligramman lisäksi. Ongelmana on, että se vie ruokahalun, sen vähänkin mitä on ollut. Eilen lapsi söi kotona kunnon aamupalan, sen jälkeen koulussa puolikkaan näkkileivän ja kotiin tultuaan kaksi välipalakeksiä. Tarjosin kyllä kunnon välipalaa mutta vatsa oli kuulemma täysi. Illaksi tein puolen vuoden jahkaamisen jälkeen peltilihapiirakan. Se maistui.

Valvon öisin, murehdin ja itken. Vaivun syvälle epätoivoon. Odottelen työkkärin vastausta epätoivon huutooni, lupasivat soittaa huomiseen mennessä. Kysyin enkö tosiaan kuulu työttömyysturvan piiriin ja jos en, mihin sitten. Työttömyyskassan jäsenyyteni tarkistin ja se on kunnossa, mutta enhän saa sieltäkään mitään työkkärin kielteisellä päätöksellä. Kelan työttömyyspäivärahahakemuskin on täytettynä ja lähettämistä vailla. Sen löysin vahingossa Kelan sivuilta enkä tiedä miten se suhteutuu työkkärin omaan. Kunnan aikuissosiaalityöntekijä kehotti tekemään joulukuultakin perustoimeentulotukihakemuksen Kelalle vaikka tiedänkin että veronpalautuksen takia tulee hylky, mutta vasta Kelan päätöksen jälkeen kunta voi myöntää harkinnanvaraista toimeentulotukea. Tai jotain. Kaikki tämä muuttuu piinaavaksi surinaksi päässäni, katse lasittuu ja vastaus kaikkeen on vain "okei". 

Sosiaalityöntekijä perui tämän aamuisen palaverimme. Tosin unohti - tai ei katsonut tarpeelliseksi - ilmoittaa siitä minulle. Nepsyvalmentajalle väittää ilmoittaneensa sähköpostitse eilen, mutta sellaistakaan viestiä ei äkkiseltään löytynyt. Niinpä vietimme leppoisan aamuhetken kahdestaan, valmentaja ja minä. Kerroin hänelle, miten huojentavaa on kaiken surinan keskellä kohdata hänen kaltaisensa ihminen, joka ottaa asiakseen. Koko pakka uhkaa levitä, mutta hän ottaa asiakseen ja pitää koossa kuin viimejouluisen piparkakkutalon.

Koko sosiaalitoimi häipyy tästä kunnasta ja asioitamme hoidetaan ensi vuodesta alkaen aika paljon kauempaa. Jostain, missä oman kunnan puolestakin on asiakkaita ja tarpeita yli äyräiden. Nepsyvalmentaja onki kuitenkin tuosta virrasta tänään suullisen lupauksen, että hänen työskentelynsä tässä perheessä jatkuu kuten tähänkin asti. Toukokuun loppuun. Minusta se on ihan liian lähellä.