Ruumishuoneesta seuraavassa

Minulta on kyselty miksi kirjoitan niin harvoin. Ei ole ollut voimia eikä aikaa. Ei aikaa, ihmettelet. Sairauslomalla melkein vuoden päivät muttei ole ollut aikaa? Nii-in. En minä tiedä minne se menee. Aamutoimien ja iltatoimien välissä on tuskin mitään. Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Ruokaa useimmiten ei ole ennen kuin puoliso tekee. Puutarhahommiakaan en ole liiemmälti paiskinut. Toukokuusta asti olen odotellut helteiden loppumista ja odottelen yhä.

Sain kutsun kuulemistilaisuuteen, joka liittyy työsuhteen päättämiseen työntekijästä johtuvista syistä. Eipä minulla ole mitään uutta kerrottavaa, joten en katso tarpeelliseksi mennä.

Sain puutarhurivieraita. Kolme ihanaa luokkakaveria. Tiesin, että kyläilypäivästä tulee hauska, mutten tiennyt että niin hauska. Vierailimme myös suosikkipuutarhallani.

Sain siitä päivästä virtaa niin paljon, että kykenin monen viikon ahdistuksen jälkeen soittamaan toimintakykykeskukseen. Tiesitkö, että sellainen on olemassa? En minäkään. Työterveyslääkäri tiesi. Sinne on nyt aika varattuna. Pääsen kertomaan jälleen uusille ihmisille kaiken. Jee. Jo puhelimessa minulle painotettiin ettei pidä mennä irtisanoutumaan itse etten saa karenssia. No juu, en mene. Senhän tähden tässä virkasuhteen löysässä hirressä on roikuttu kolme vuotta.

Perheohjaaja, jonka kanssa on kuvattu voimauttavasti ja muisteltu tulevaisuutta, vei minut tänään kuntosalille. Jouduin menemään ihmisten ilmoille bussilla, koska peuran pentele vei alkuviikosta toisen automme. Kuntosali sijaitsee terveyskeskuksen alakerrassa heti ruumishuoneesta seuraavana. Ylimmäisenä ilmoitustaululla oli elvytysohjeet. Edellisestä kuntosalikäynnistä on vähintään kuusitoista vuotta. Huomenna on kipiänä muukin kuin jalkapohjat.

Kerroin nepsyvalmentajalle, että lasten kanssa pitää kouluaamuisin kävellä noutopaikkaan kylän keskustaan kello seitsemäksi. Olemme kaikki kolme (koirista puhumattakaan) tykänneet näistä aamukävelyistä, mutta luulen että ajoissa ehtiminen käy ennen pitkää raskaaksi. Nepsyvalmentaja soitti saman tien kunnan sivistysjohtajalle ja latasi sellaisen diagnoositällin että johtaja luultavasti ihmettelee vieläkin mikä häneen iski. Hän laati yllättävän nopeasti sivistyneen päätöksen, jonka perusteella taksi hakee lapset kotiosoitteesta ja jättää paluumatkalla tuonne kilometrin päähän, jotta saavat vähän liikuntaakin. Kunta ei huomannut ilmoittaa päätöksestä meille, joten odottelimme taksia noutopaikassa samaan aikaan kun taksi odotteli meitä kotiosoitteessa. Sittemmin kyydit ovat lähteneet sujumaan oikein mukavasti. Oma hommansa tietysti siinäkin, että saa nepsylapsen pysymään tallessa pihassa tai edes kuulomatkan päässä kunnes taksi ehtii tulla.

Kuopus harrastaa parkouria. Ohjaaja sanoi että laji vetää adhd-lapsia puoleensa. Ekan tunnin jälkeen lapsi natisi että siellä on tylsää, en halua mennä. Tokan tunnin jälkeen tämä ryhmän pikkuisin hyppi ja hihkui ja niin melkein minäkin. Hän onnistui paitsi kuuntelemaan ohjeita myös toimimaan niiden mukaan ja niin vain lopputunnista päätti voltin jaloilleen.

Uusimmassa bdi-lomakkeessa on synkimmät lukemat ikinä. Vaikka koen ilon hetkiä, taustalla vaanii herkeämättä musta masennuksen yö. Kun ajatukset lähtevät alamäkeen, silloin mennään eikä meinata. Aloitan paljon asioita mutta lopetan kesken miltei yhtä paljon. Pyykit saattavat olla narulla kuivumassa kuukaudenkin. Muisti on vähintään yhtä surkeassa jamassa kuin vuonna 2013. Popsin pillereitä kaksin käsin mutten ole tämän kummoisemmassa kunnossa. Escitalopram. Voxra. Pregabalin. Thyroxin. D-vitamiini, kalaöljy, jodi, B12-vitamiini... Nepsyvalmentaja seurasi kahtena päivänä kuinka meinasin nukahtaa istualleni lapsi sylissä ja arveli että taidan olla hieman väsynyt. Nukunko hyvin. No nukun. Verensokeri-, kilpirauhas- ja vitamiiniarvot ovat kunnossa. Varastorautaa ei ole tsekattu, ehkä pitäisi.

Kolmonen, kutonen ja ysi

Kesäkuun alussa vietimme esikoisen rippijuhlat. Enimmät siivottiin, makeat leipomukset tilasin tutulta emännältä ja suolaiset hain kaupan pakastimesta. Erityislapset jäivät kotiin katselemaan telkkaria kun lähdimme esikoisen ja puolison kanssa kirkkoon. Kaikista ohjeistuksista huolimatta ipanat istuivat yhä sohvalla yöpuvuissaan kun tulimme kirkosta. Toinen heistä ei näyttäytynyt juhlavieraille lainkaan vaan piilotteli koko päivän sängyssään peiton alla. Sukulaisia, kummeja ja perheystäviä, myös lomaperhe, tuli kirkon kautta ja ilman ja suurin osa myös poistui ennen kuin ehdin kunnolla huomatakaan. Juhlan puhahdus.

Heinäkuussa kävimme kirkkoherranvirastossa jättämässä keskimmäisen lapsen eroilmoituksen. Kirkkoherra raapi päätään ja ihmetteli että ei kai tämä voi näin mennä. Muu perhe kuuluu kirkkoon ja yksi eroaa saadakseen opiskella tiettyä oppiainetta peruskoulussa. Eikun kyllä se vaan niin menee, totesi kirkkoherra ylemmältä taholta kysyttyään. En tiedä kuinka paljon ylemmältä. Nyt on lapsi erotettu  kirkosta ja pääsee opiskelemaan elämänkatsomustietoa. Toivottavasti se sujuu paremmin kuin uskonnon opiskelu, joka ei sujunut ollenkaan.

Kesä on ollut niin kuuma, että jopa minä olen käynyt uimassa luonnonvesissä ensimmäisen kerran ehkä 20 vuoteen. Paljon Jaakon päivän jälkeen. Jaakolla oli tänä vuonna sekundakivi. Oikeastaan missään muualla ei ole voinut ollakaan kuin järvessä, autossa (ilmastointi) tai olkkarissa (ilmalämpöpumppu). Puutarhaa koetin siivota Avoimet Puutarhat -tapahtumaan asti, sen jälkeen en ole siellä paljon käynytkään. Nurmikko on kadonnut, sen tilalla kasvaa voikukkaa, piharatamoa ja rönsyleinikkiä. Istutusta odottavat perennat ja pensaantaimet käristyvät ruukuissaan vaikka olen hilannut ne varjoon. Kesäkukkaistutusten suhteen olen jo luovuttanut kokonaan. Ei jaksa kastella.

Ilmalämpöpumpun vaikutuspiirissä oleskellessa tulin katsoneeksi Netflixistä The Crown -nimisen sarjan molemmat tuotantokaudet jotka tähän mennessä on julkaistu. Aivan hurmaava sarja, aivan hurmaavat näyttelijät. Yksityiskohdissa on ollut tsekkaamista, sen on täytynyt olla käsittämättömän massiivinen urakka. Hämmentävää oli, että sarjan nuori prinssi Philip muistuttaa huomattavan paljon tosielämän prinssi Harrya.

On yhtäkkiä elokuu. Selviydyin kesästä hengissä. Tiukkaa teki varsinkin silloin, kun sekä nepsyvalmentaja että psykoterapeutti olivat yhtä aikaa lomalla. Onneksi perheohjaajalla ei ollut kesällä lomaa. Hän kävi kerran viikossa liikuttamassa lapsia ja pyysi minua mukaan voimauttavan valokuvauksen projektiinsa. Suostuin. Poseerasin kukkapuskissa, kotiseutumuseolla ja koiraröykkiöissä, tai pikemminkin yritin olla poseeraamatta. Lopputulosta tuskin tullaan julkisuudessa näkemään. Koirien kanssa metsässä otetut kuvat onnistuivat parhaiten, kun en ehtinyt jäykistelemään ja edellisten sessioiden kuvat nähtyäni ymmärsin pitää suuni kiinni.

Sairauslomaa on elokuun loppuun. Sairauspäivärahapäiviä on jäljellä kuukauden verran. Viime tapaamisella työterveyslääkäri kirjoitti luvallani työkyvyn arviointiin, siihen samaan lomakkeeseen joka täytetään työhöntulotarkastuksissa, etten sovellu nykyiseen työhöni. Lisätietoihin laittoi vielä, että tilanne ei todennäköisesti tule muuttumaan ainakaan seuraavan vuoden aikana. Nyt odotetaan työnantajan seuraavaa siirtoa. Työterveyslääkärin mukaan se on irtisanominen. Esimies ei tiedä sanoa vielä mitään - henkilöstöhallinto on lomalla. Mitä kuntouttavaan työtoimintaan tulee - en ole tehnyt yhtään mitään.

Huomenna alkaa koulu. Vaatteet on katsottu valmiiksi, kenkien jalkaan mahtuminen tsekattu, todistukset allekirjoitettu ja sujautettu reppuihin. Puoliso on taivaan kiitos lomalla nyt. Yksi lapsi pitäisi saada ajoissa bussiin (matkakortti on muistettu ladata) ja kaksi taksiin. Taksikyydit on kilpailutettu, palvelun tuottaja on vaihtunut, reitit ovat vaihtuneet eikä lapsia haeta enää kotipihasta. Noutopaikka on noin kilometrin päässä meiltä, mikä on todella hyvä asia liikunnan kannalta. Ongelmaksi jää vain se, miten lapset saa sinne ajoissa, kun pihaan saaminenkin oli lähes ylivoimaista (ja kuljetusoppilaita oli tuolloin vain yksi). Samoin mietityttää miten muutoksista jumittuva asperger-lapsi saadaan vieraan auton ja kuljettajan kyytiin lainkaan. Olen laatinut itsekseni strategian: puoliso vie lapset taksille ja ajaa taksin perässä koululle. Rohkaisee aspergeria ja ekakertalaista nousemaan taksin kyytiin ja vie ekakertalaisen perille asti luokkaan (tai mihin ikinä pitääkään ekana mennä). Kolmonenhan menee uuteen kouluun, aivan vieraiden ihmisten keskelle. Vaikka kävimme keväällä koululla tutustumassa, luokkakavereita saati opettajaa emme ole nähneet. Niin no, emme tiedä onko opettajaa olemassakaan. Keväällä ei ollut. Olen odotellut jonkinlaista Wilma-viestiä siitäkin asiasta. Taksinkuljettajalta odotan puhelua selvittääkseni missä tarkalleen ottaen pitää olla ja moneltako. Voi olla että hänellä on aika monta puhelua puhuttavana tänään.

Ysiluokalle menevän esikoisen lukujärjestys on Wilmassa niin kuin pitääkin. Kuudesluokkalaisen ekasta koulupäivästä tiedetään, että se alkaa kasilta ja kaksi ensimmäistä tuntia on liikuntaa. Pikajuoksua. Kolmasluokkalaisen koulupäivästä ei tiedetä mitään muuta kuin että sekin alkaa kasilta. 

Mainitut koululaiset ja puoliso eivät tosin ole vielä Suomessakaan.

Klassikkopelargoni 'Appleblossom Rosebud'