torstai 27. helmikuuta 2014

Valokuva, ikkuna menneisyyteen

Myin lastentuolin eilen, meidän pieninkin haluaa jo olla iso. Taas yksi kapine vähemmän johon lyödä varpaansa ja pikkuisen käteistä lompakossa. Istumapaikoista ruokapöydässä käydään neuvotteluja. Aamiaisella kävi selväksi ettei sisaruksia voi vieläkään laittaa vierekkäin istumaan. Voikohan koskaan?

Miten tuosta tulikin mieleeni että kissa ja koira istuivat tänään kaikessa rauhassa, tosin hyvin valppaina, noin metrin päässä toisistaan. Toinen kissa kävi haistelemassa nukkuvaa koiraa. Hyvin tässä taitaa käydä.

Hanskat hukkuivat eteisessä toissapäivänä sillä välin kun solmin kengännauhoja. Eivät ole vielä löytyneet. Meillä on kymmenkunta kannellista astiaa ruuan säilytystä varten. Laitoin lopun aamupuuron yhteen niistä. Löysin kaikkien muiden kannet mutta en sen. Kilahtamisen paikkoja, jos lääkitystä ei olisi. Hanskat, housut, kannet ja oksasakset varsinkin tekevät minulle tämän aina. Sekopäinen ajatus käy päässä: tavarat katoavat ihan tahallaan.

Palautin tunnelukkokirjan eilen, ehdin lukea siitä noin neljänneksen. Siinä kerrotaan että jos et muista lapsuudestasi mitään ikävää, olet silti kokenut sellaista, me kaikki olemme, mutta olet onnistuneesti unohtanut sen. Ehkä jopa niin että mitä vähemmän muistat, sitä enemmän olet kokenut. Pitäisi muistaa lapsuuden ikävyydet, jotta pystyy avaamaan tunnelukkojaan. Minä en muista muuta ikävää kuin sen, että äiti raivosi usein ja esitti marttyyria. En muista että se olisi kohdistunut suoraan minuun. Varmaankin hän hoiti kodin jotakuinkin yksin eikä tullut koskaan komentaneeksi muita hommiin. Odotti kai että ymmärtäisimme komentamatta. Jostain aivojeni sopukoista nousi silmittömän raivon keskellä äidin käyttämiä sanoja. Sanoja, joita en ole kuullut kenenkään muun käyttävän. Joskus ne myös pääsivät suustani ulos. Ennen lääkitystä. En tarkoita kirosanoja - enkä pysty muistamaan yhtäkään niistä ilman tuota selkäydinraivoa.

Minunkin pitäisi muistaa ja jaksaa komentaa lapsia kodin töihin nykyistä enemmän.

Metsässä samoiltiin tänäänkin hyvä tovi, kiipeiltiin kiville, tasapainoiltiin kaatuneilla puunrungoilla. Pentu poukkoili eestaas ja piti laumasta huolta, lakosi välillä nenälleen mättäiden väliin. Ensimmäisenä metsään lähdöstä alkoi puhua lapsista se, joka on tähän asti ollut nihkein ulkoilija. Koiran kotiutumisesta lähtien hän on ollutkin ensimmäinen uloslähtijä. Palasimme kuivin ja puhtain kamppein kotipihaan ja pienimmät halusivat jäädä vielä ulos. Lupasin, kunhan pysyvät omassa pihassa eivätkä mene veteen. Pitihän heidän välttämättä käydä kuraojassa uimassa eikä sieltä kutsumalla lounaalle tultu, jouduin hakemaan. Kilahtamisen paikka, jos lääkitystä ei olisi.

Illemmalla syötiin suklaa-banaani-tuorejuustokääretorttu. Teki vain yhtäkkiä mieleni leipoa sellainen. Iltalenkillä kaksin koiran kanssa tunsin selvän kevään tuoksun ilmassa. Tulee hauskoja takaumia teini-ikään ja niihin ensimmäisiin salaisiin koiralenkkeihin ensimmäisen poikaystävän kanssa. Taisi olla kevättä ilmassa silloinkin. Hajuaisti on kai ihmisen pitkämuistisin aisti.

Tunnelukkokirjassa neuvottiin katselemaan lapsuuden valokuvia ja hakeutumaan lapsuusmuistoihin niiden kautta. Se olisi varmasti minulle mieluista. Olen miettinyt miksi pidän niin paljon valokuvista ja kuvaan niin valtavasti. Äidinäitikin piti, hänellä oli paljon valokuvasuurennoksia. Jokunen niistä on periytynyt minulle, muun muassa studiossa 1930-luvulla otettu kuva viisivuotiaasta äidistäni. Äiti muisti vielä aikuisenakin kuvaustilanteen hyvin ja minäkin muistan mitä hän siitä minulle kertoi. 1970-luvulla kuvattiin aika vähän, ainakin meillä. Rulla tai pari vuodessa. (Rulla? ihmettelisi nuori lukija.) Nyt ne vähäiset kuvat ovat aarteitani, samoin vanhempieni nuoruuden albumit 1950-luvulta pikkuruisine mustavalkoisine kuvineen, joissa esiintyvistä ihmisistä tunnistan vain muutaman. Hassua miten pian unohdumme. Jokainen ihmiselämä on valtaisa asia, mittaamaton ihme, ja silti parin sukupolven kuluttua kukaan ei ehkä tiedä mitään siitä miten olen elänyt, mitä olen tehnyt ja tuntenut, surrut, iloinnut ja rakastanut. Lapsenlapsenlapset eivät ehkä tiedä edes nimeäni.



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kiitollinen terveistä osista

Eilen oli parempi päivä lasten kanssa. Oltiin paljon ulkona, leikitettiin koiraa, ruokailtiin ja touhuttiin sovinnossa. Lapset huusivat vähän vähemmän, minä en huutanut ollenkaan. Esikoinen vei itsenäisestikin koiran ulos. Sain purettua pihalta vanhan risumajan, jonka tilalle on suunnitteilla kestävämpi köynnöspergola. Pikipoika näytti tehonsa ja mursi yhden muurin: Olen tosi huono lähestymään uusia ihmisiä ja naapuriin on muuttanut pari vuotta sitten toinen yhtä introvertti äiti, jonka kanssa on tähän asti vain moikkailtu. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa herttaista pentua vaan tuli lapsineen käymään, ja kun nyt on viimein päästy jutun alkuun, lupasi tulla toistekin. Hetken aikaa minulla oli pihassa seitsemän lasta.

Ihan tavallisen päivällisen jälkeen vatsaa alkoi korventaa. Olin tosi tosi kipeä, vatsan hieronta ei auttanut, mitään ei tullut ulos mitään kautta, polte vain jatkui. Samalla lapaluun alle iski fasettilukko. Painajaismainen olotila, jalat tärisivät. Koetin jumpata fasettilukon pois ja puoliso siveli selkään voidetta joka helpotti. Vatsaa ei helpottanut mikään. Vetäydyin peiton alle. Pitkän kierimisen jälkeen nukahdin ja nukuin aamuun asti. Heräsin täysin terveenä. Kiitollisuuspäiväkirja on ollut unholassa pitkään, mutta nyt varmasti muistan hetken olla kiitollinen fyysisestä hyvinvoinnista.

Flunssakin yritti iskeä muutama päivä sitten. Yöllä oli kurkku kipeä ja aamulla alkoi nuha. Vanhat konstit käyttöön: huuhtelu nenäkannulla, yliannos sinkkiä, pari kynttä valkosipulia, litra vihreää teetä ja voilà, olen terve. Tauti lähti ennen kuin pääsi kunnolla alkamaankaan. Olisipa päänupin säätö yhtä yksioikoista.

Isoja lapsia kyllästyttää kaurapuuro. Tänään ajattelin ilahduttaa heitä ja tein vaihtoehtoaamiaisen. Yksi valitti tuoreessa leivässä olleista siemenistä, toinen balkaninmakkarasta, kolmannelle ei kelvannut juusto ja kurkustakin tuli sanomista. Yksi lapsi piti kaivaa pöydän alta ja pitää pakkopaitaotteessa ennen kuin hän rauhoittui. Uhkasin palata joka-aamuiseen kaurapuuroon. 

Jos sinulla on vapaata aikaa, kannattaa lukea ja jakaa Markun blogi. Jos sinulla ei ole aikaa, tätä blogia varten kannattaa tehdä sitä. Aivan erityisesti, jos olet hoitoalalla, mutta kyllä tämä koskettaa meitä kaikkia muitakin. Koskaan ei näet tiedä milloin itse tai läheisemme on tässä tilanteessa, toisten armoilla, puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Markku oli siihen tilaan joutuessaan täysin terve ja terveet elämäntavat omaava urheilullinen nelikymppinen. Hän ei onneksi jäänyt sanattomaksi vaan on sanoittanut asioita monen muunkin puolesta, nostanut asioita esiin, kaivellut muurahaispesiä. Jos minä saisin päättää, tässä maassa ei kukaan valmistuisi hoitajaksi, lääkäriksi eikä terapeutiksi eikä pääsisi kunta- saati muuksi päättäjäksi tenttimättä tätä blogia.

Meillä pääsee tuntemattomasta syystä nettiin vain yhdellä koneella, mikä raivostuttaa minua vielä lääkityksen ylikin. Valokuvani ovat näet sillä toisella koneella. Lisäilen niitä sitten kun yhteydet on saatu kuntoon. Nyt koetan saada villi-ihmiset ja pikku pehkon pihalle. On tyyntä ja pieni pakkanen. Pääsemme viimein metsään. Olen opettanut koiran jo istumaan ja hihnassa kävelyä on harjoiteltu joka päivä. Yli-innokkaiden apulaisten kanssa harjoittamisesta ei tosin tule mitään, tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.

maanantai 24. helmikuuta 2014

Hirveä päivä

Kaikilla muilla loma paitsi puolisolla. Aamulla kävin koiranalun kanssa kaksin ulkona ja keittelin puuron. Tähän asti hyvä. Perillisten huuto ja tappelu alkoi jo aamiaisella. Esikoinen onneksi haettiin kaverilleen kylään koko päiväksi, mutta kaksi pahinta villi-ihmistä jäivät kotiin ja jatkoivat huutoa, niskurointia, tappelua ja huonekalujen paiskomista koko päivän. Välillä käytiin ulkona pyörimässä kuraojassa. Tuuli niin julmasti etten uskaltanut viedä joukkojani metsään. Pelasin koiran kanssa jalkapalloa ja viritin arimmille havuille tuulen- ja auringonsuojia.

Lounaspöydässä ilveiltiin ja puhuttiin kakkajuttuja eikä keitto meinannut upota millään. Lounaan jälkeen luin hiljaisuuden vallitessa pari lastenkirjaa, sen jälkeen yritin lukea koirankasvatusopasta. Talo tärähteli kullannuppujen leikeistä niin paljon etten pystynyt. Keskimmäisen pukeutuminen toiseen ulkoiluun kesti niin kauan että kuopus, koira ja minä ehdimme tulla jo takaisin sisälle. Laitoin päivällisen lämpenemään kun puoliso palasi koulusta. Jätin hänet valvomaan ruokailua, itse en voinut siihen osallistua. Tunsin miten valmis olen lähtemään suljetulle osastolle tai mihin hyvänsä eristykseen, nyt heti, elävänä tai kuolleena.


Moni äiti on saanut lapsensa kasvatettua tulematta hulluksi. Huonommissa oloissa kuin minulla on. Miksen minä pysty tähän? Eivät nuo lapset mitään hirviöitä ole. Vilkkaita kyllä, mutta ihan normaalin puitteissa. Vielä neljä päivää hiihtolomaa jäljellä ja olen loppu jo nyt.


Jälleen yksi uusi ihminen kertoi omasta vakavasta masennuksestaan ja uupumuksestaan. Päällepäin ne eivät ole näkyneet koko sinä aikana minkä olemme tunteneet, eivät minun silmiini. Olen nähnyt vain tavattoman herttaisen, tasapainoisen ja kypsän ihmisen jolla on hommat hanskassa. Tuli apea olo. Kuinka paljon meitä oikein on? Mistä tämä johtuu?


Loppuun palamista lisää varmasti ainakin se, ettei ihmisen lajinkehitys ole pysynyt teknologisen kehityksen vauhdissa mukana. Tekniikka syytää silmillemme ja korvillemme kaiken hyvän ja pahan jokaisesta maailman äärestä ja maanpiirin ulkopuoleltakin. Yhä nopeammin, sähäkämmin, ja räikeämmin. Melua, räiskettä, välähdyksiä. Kadulla talon kokoiset liikkuvat mainokset vyöryvät päälleni niin että luolanainen minussa kavahtaa, adrenaliini purskahtaa, säpsähdän. Hiirikäsiä, tenniskyynärpäitä, jämähtäneitä niskoja, kipeitä selkiä, migreenejä. Kun ei kroppamme pysty tähän, miten mielemmekään pystyisi. Yksi tumake ylikuumenee, muut sammaloituvat käytön puutteessa.
 

Kaikki ympärillämme muuttuu liian nopeasti ja usein vailla harkintaa. Juuri kun opit yhden toimintatavan, ohjelmiston tai koneenkäytön, työtapasi ja laitteistosi ovat jo museotavaraa. Läänit, maakunnat, kunnat, sairaanhoitopiirit ja opetussuunnitelmat pyyhitään taivaan tuuliin, uusia entistäkin hullumpia ja ontuvampia syntyy. Säästetään tekemällä isoja, levottomia yksiköitä missä kukaan ei tunne toistaan. Kokeilepa samaa minkä hyvänsä eläimen ekologisessa lokerossa ja saat aikaan häiriökäyttäytymistä ja kaaoksen. 

Teemme pitkää päivää töissä ja sen jälkeen yhtä pitkää kotona, suoritamme ja selviydymme, emme ehdi pysähtyä ja elää, tuntea tuulta ja sadetta kasvoillamme. Masennusta, uupumusta, avioeroja, häiriintyneitä lapsia, lääkkeitä niiden rauhoittamiseksi.. Kuka voisi pysäyttää tämän hullunmyllyn? Haluan ulos!

Jos pääsisinkin ulos, mistä löytäisin oman paikkani? Rauhallisen, verkkaisen elämänmenon ilman levottomia ärsykkeitä. Vakaan luonnonmaiseman ja puhtaan ilman. Lumisen talven ja kesän kissankellot. Saunapolun ja huopatossut. Aikaa kuunnella linnunlaulua ja katsella tulen loimua. Mahdollisuuden olla kuulematta sodista, onnettomuuksista, rikoksista, julkkiksista, koulukiusaamisesta, wilmaviesteistä ja siitä mikä ruoka tällä viikolla vaarantaa terveyteni. Mahdollisuuden tehdä työtä pukeutuneena iänikuisiin kalsareihin ja villasukkiin, tukka pystyssä. Mahdollisuuden kasvattaa katrastani vielä niillä muutamalla kanalla.



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Eläimellistä menoa

Perjantaiselle koiranhakureissulle lähti koko perhe. Kaksi perheenjäsentä poimittiin kyytiin matkan varrelta. Noin puolitoista tuntia ajeltiin, ihastuttiin maailman suloisimpaan pikku otukseen, saatiin perusteelliset suulliset ja kirjalliset hoito-ohjeet, rekisteripaperit ja terveysselvitykset lääkärintodistuksineen, kolme kiloa ruokaa, kodintuoksuinen turvatyyny ja tietenkin itse pentu. Kaupanteon jälkeen käytiin samalla seudulla asuvalla ystävällä kylässä kaikkine päivinemme. Pissailimme vähän lattioille ja nautimme mukavasta teehetkestä. Pikkuväki juoksi pää punaisena ympyrää koiran kanssa. Pentu ei arkaillut mitään eikä ketään. Kotiin tultiin myöhään, onneksi oli petipaikka pienelle valmiina.

Ensimmäisenä yönä pentu itki. Vietin yöni sohvalla pitämässä otukselle seuraa ja tarkkailemassa ettei kissojen ja koiran välillä synny mitään isoja konflikteja. Koira ei paljon kissoista hötkynyt, kissat puolestaan kyräilivät vaitonaisina sohvan alla. Pentu pyrki sinnikkäästi sohvalle viereeni, mutta vielä sinnikkäämmin kielsin ja näytin missä on oma peti. 

Aamulla silmät ristissä pihalle. Pentu kulkee hienosti mukana, ei jätä puolta metriä enempää väliä ulkoiluttajaan, mutta laitapa hihnaan kiinni niin ei osaa enää kävellä ollenkaan. Vaan eiköhän se siitä lähde sujumaan. Uuden nimensä (josta taisteltiin verrattain vähän) pentu oppi jo eilen. Kasvattajan luona pentua oli kutsuttu Slaikaksi ja lapset halusivat nimetä sen Vinkuksi mutta halusin iskevämmän nimen. Koirasta tuli Piki. Itse joudun välillä hiukan muistelemaan nimeä ja jopa sitä että meillä on nyt ihan oikeasti uusi perheenjäsen.

Ramses suhtautuu varovaisen uteliaasti.

Osaan ottaa kuvia lentävistä hyönteisistä, linnuista, oravista ja jopa lapsistani, mutta koiranpentu on osoittautunut mahdottomaksi kuvattavaksi. Paitsi silloin kun se nukkuu. Tänä aamuna räpsin metsässä ainakin sata kuvaa ja sain yhden lähes onnistuneen. Aika monessa otoksessa ei näy koirasta karvaakaan. Monta kertaa pyörähdin ympäri hakien katseellani Pikiä, joka olikin aivan jalkani juuressa. Silloin kun koiralla on isompi lauma paimennettavana, saa paremmin kuvia.

 Ressin asenne ei jää epäselväksi.

Yhteiselo on lähtenyt yllättävän sujuvasti käyntiin, aivan kuin meillä olisi ollut koira jo pitkään. Kissoilla on varmaan osuutensa:  lapsilla oli jo valmiiksi käsitys miten eläinten kanssa ollaan ja me kaikki olemme oppineet katsomaan mihin astumme. Muutaman kerran koira on järsinyt tuolin jalkaa mutta suosista vaihtanut puruluuhun kun sellaista on tarjottu. Anoppi kyselee jo hoito-ohjeita niiden päivien varalle kun olen töissä. Eilen hän saikin rauhassa tutustua Pikiin kun oli monta tuntia pennun seuraneitinä sillä välin kun muu perhe kävi etelässä sukulaistytön synttäreillä.

PS. Ei ole tullut viime päivinä mieleen murehtia.




lauantai 22. helmikuuta 2014

Vauva












Olin yön vartioimassa kissoja ja koiravauvaa. Hyvin meni, ei konflikteja. Nyt menen nukkumaan.

torstai 20. helmikuuta 2014

Päiväni pöydän alla

Pysyttelin sinnikkäästi sängyssä koirakirjaa lukien ja odotin lasten kouluunlähtöä. Lähtivät 20 minuuttia myöhässä ja toinen ilman ulkohousuja, koska joku on ne piilottanut, kuten kuuluvalla hysteriaan taittuvalla äänellä ilmoitettiin. Annoin mennä, koska kyseessä on hämmentävän kuumaverinen lapsi (sekä keholtaan että sielultaan). Matka ei ole pitkä eikä sää kovin kylmä. Housuthan minulta itseltänikin ovat aina hukassa, vaikken muista koskaan ilman kotiin tulleeni.

Sain eilen illalla jäätävän takauman siitä miltä tuntuu kun joku ihminen muuttuu varoittamatta aivan toiseksi. Puhuu äkkiä kuin eri kieltä eikä lainkaan ymmärrä tai ainakaan kuuntele mitä muut puhuvat. Tämä tapahtui netissä, joten onhan teoriassa mahdollista että joku todella postaili toisen ihmisen nimissä tai päihdyttävän aineen vaikutuksen alaisena. Kuulin pienenpienen helähdyksen. Kuulin hiljaisena kaikuna samanlaisen helähdyksen kuin silloin kun jotain särkyi sisälläni ja välit katkesivat yhteen naapureista. 

Eilinen netissä käyty keskustelu ei liittynyt suoranaisesti minuun mutta minun ja perheeni yksityisyyden suojaa se kuitenkin liippasi epämiellyttävän läheltä. Työni myötä olen näkyvillä ja tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa. Olen oppinut että meitä on joka junaan ja kaikille asemille. Minulla on koko työurani ajan ollut tarve suojautua ikäviltä yhteydenotoilta, ja se tarve on huomattavasti lisääntynyt ison helähdyksen jälkeen. Jokainen positiivinen kokemus uusista ihmisistä tulee nykyään yllätyksenä ja herkistää mielen. Ikävät kohtaamiset ovat masennuksen vuoksi ikään kuin oletusarvo, mutta rajan rikkomiset järkyttävät perustuksia myöten.

Jos joku nyt ihmettelee mitä oikein olen naapurien kanssa säätänyt niin esitän tiiviisti oman käsitykseni asiasta: Ojensin heidän lastaan oman lapseni kiusaamisesta ja päälle päätteeksi käräytin valehtelusta. Itse olisin iloinen jos joku puuttuisi lasteni tekemiin älyttömyyksiin, sillä vieraan ihmisen sana menee usein perille paremmin kuin oman vanhemman. Naapurien mielestä olin kuitenkin mielisairas ja lähes rikollinen. He lupasivat hankkia minulle potkut työpaikastani. Mitä enemmän koetin asiaa selvittää, sitä ufommaksi keskustelu meni. Poistin heidät elämästäni. Fudut ovat vielä saamatta.

Tämän päivän olen viettänyt kodinhoitohuoneessa, pääasiassa työtason alla. Olen raivannut pois kaiken rojun ja lajitellut sen, pessyt ikkunan, raaputellut puukonterällä lattiasta jotain järkyttävää kovettunutta mönjää joka on vuotanut jostain puolison lämmintä varastotilaa tarvinneesta purkista. Peukalossa on rakko, mutta lattia on lähes puhdas. Sijoitan tuohon suojaiseen nurkkaukseen lapsen vanhan patjan uuden perheenjäsenen omaksi turvapaikaksi. 

Sääntöjä on tähän mennessä neljä: Koiraa ei saa koskaan satuttaa. Kun koira on petillään, sitä ei saa häiritä. Koiralle ei saa koskaan antaa makupaloja ruokapöydästä. Koiraa ei päästetä makuuhuoneisiin.

PS. Olen oppinut uuden asian: oravat pystyvät kiipeämään metalliputkea pitkin.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tukka suorana

Takana tosi huono yö. Iltayöstä heräsin siihen että sänky heilui. Kuuntelin omaa sydämen sykettäni joka kaikui voimakkaana korvissa, mutta arvelin ettei sen nyt sentään pitäisi sänkyä heiluttaa. Petikaveritkin näkyivät nukkuvan rauhallisesti. Viimein, kun linkous alkoi, tajusin että kissa pesee itseään ja selvittelee takkujaan jalkopäässä. Aamuyöllä heräsin siihen että yksi petikavereista iski minua nyrkillä nenään. Aloin pyöriä ja katsella kelloa, oli liian myöhä ottaa nukahtamislääkettä.

Päivän mittaan en ehtinyt huomata väsymystä. Vietin puheliasta aikaa työterveyshoitajan luona. Arjen kuvaukseni jälkeen hän hautasi kasvot käsiinsä ja huokaisi ettei yhtään ihmettele uupumustani. Hän kannattaa 60 prosentin työajalla jatkamista, vakuuttelee että olen edistynyt ja paranen kyllä, en ole vajoamassa psykoosiin, pitää vain hyväksyä tilanne ja antaa toipumiselle se aika minkä se vaatii. Valitin puolisolle että elämä ehtii mennä ohi odotellessa. Puoliso sanoi että elämää se on toipumisaikakin. Mietin vain miten jatkuva uupumukseni, poissaolevuuteni ja näennäinen piittaamattomuuteni vaikuttavat perheenjäseniin, heidän loppuelämäänsä, heidän tunnelukkoihinsa. Sain lääkäriajan ja työterveysneuvotteluajan hiihtoloman jälkeiselle viikolle.

Hoitaja oli huolissaan miten jaksan hiihtoloman kotijoukkojen kanssa kun puolisolla ei ole lomaa, pihalla lunta eikä lapsilla korvia. Hän neuvoi laatimaan koko perheen kanssa lomaviikolle aikataulun jota kaikki sitoutuvat noudattamaan: syön aamupalan kitisemättä, pukeudun ja lähden ulos kitisemättä, ulkoilen vähintään tunnin, syön lounaan ilman tappelua jne. Jokaisesta onnistuneesta suorituksesta saa merkitä ruksin omalle kohdalleen. 

Hirvitti kertoa hoitajalle että olemme ottamassa koiranpennun tähän tilanteeseen. Hänestä se on loistava juttu. Siinä minulle perheenjäsen, joka on aina iloinen tavatessaan minut ja myös näyttää sen. Uskollinen lenkkikaveri joka ei koskaan sano ei vaan innostaa ja tietenkin myös pakottaa liikkumaan enemmän. Ja samassa paketissa vieläpä taitava lastenkasvattaja ja seuralainen. Kuten arvata saattaa, hoitajalla on itsellään koiria.

Pyörähdin työpaikalla kuittaamassa itseni lomalle ja sopimassa yhdet treffit. Heti liukuman alkaessa riensimme puolison kanssa eläintarvikeliikkeeseen ostamaan pannan, taluttimen, ruoka- ja vesikupit, harjan, kynsisakset ja muutaman lelun. Ruokakaupasta haimme tavanomaisen kukkurakuorman ruokaa ja koiralle puruluita. En ehtinyt edes riisua takkia saati syödä kun kurvasin kotoa takaisin kylälle. Vein partiolaisen koloiltaansa, lainasin kirjastollisen koirakirjoja (kirjastonhoitajakin innostui kertomaan koiramuistojaan) ja lunastin ensimmäiset lähiruokarenkaan ostokseni.

Väsymyksen (ja nälän) huomasin siinä kohtaa kun aloin raivota kovakorvaisille haaveilijaperillisilleni ihan vanhaan malliin. Minä olen ainoa jolla on virallinen lupa lillua toisessa todellisuudessa, mutta vaikuttaa siltä kuin jälkikasvu olisi pitkälti samassa jamassa. Kai hekin alkavat olla loman tarpeessa. Voi kunpa se voisi olla lepoa meille kaikille.


tiistai 18. helmikuuta 2014

Perheenlisäystä odotetaan

Aamulla bensavalo vilkkui. Ihmettelin puolisolle eikö pitäisi tankata. Ei tarvitse, hän tokaisi, ajotietokoneen mukaan tällä bensalla ajaa vielä 60 kilometriä. Varoitusvalo on suunniteltu saksalaisia moottoriteitä varten ja syttyy sen takia hyvissä ajoin. Jatkoin yksinäni puolison koululta työpaikalle ja keräsin stressiä ja verenpainetta. Ei olisi kivaa jos bensa loppuisi vaikkapa ison kaupungin isoimmassa risteyksessä kun olen jonon ekana liikennevaloissa. Halusin kuitenkin luottaa puolison sanaan.

Kehityskeskustelu sujui hyvin, vaikka aika paljon tuli puhuttua terveydentilasta. Puhuttiinpa mistä vaan, kaikki kääntyi lopulta masennukseen ja työuupumukseen: työ tuntuu merkityksettömältä, roolini työyhteisössä näkymättömältä ja tarpeettomalta, tehtävistä suoriutuminen epävarmalta, koulutukseen hakeutuminen ja uusien asioiden omaksuminen ylivoimaiselta. Esimies yritti tuoda esiin miten ratkaisevan tärkeä minun työpanokseni on, vaikka itse en sitä nyt näe masennussilmälasieni läpi. Ai niin, unohdin sanoa hänelle että myös työpaikan säilyminen tuntuu epävarmalta.

Iltapäivän lync-koulutus oli myös systeemien alkutakkuilun jälkeen yllättävän tolkullinen ja selkeä. Minulla kulki ajatus jopa niin paljon että pystyin esittämään muutaman kysymyksen. Vain yhden kerran unohdin kesken lauseen mitä olin kysymässä. Selviydyin kuitenkin voittajana maaliin. Saattaa olla että opinkin jotain. Koulutus jatkui täyttä vauhtia vielä 25 minuuttia sovitun loppumisaikansa jälkeen, jolloin poistuin kesken.

Päiväni oli hyvin jännittävä. Kyselin eilen sähköpostilla eräältä kasvattajalta lupaavasta koiranpennusta ja hän vastaili tänään ja lähetti otuksen kuviakin. Työpäivän jälkeen referoin keskustelumme puolisolle. Siinä kun yhdessä pää punaisena työnsimme autoa bensamittarille, hän aika helpolla myöntyi ajatukseen että tämä saattaisi ollakin meidän pentu. Edellinen asiakas tuli loppumetreille avuksi työntämään. Puoliso opasti tuota tuntematonta herrasmiestä sanoen että vaimoa kannattaa aina uskoa.

Sillä välin kun puoliso tankkasi, soitin kasvattajalle ja varasin pennun. Viikonloppuna tapaamme ja vasta silloin tehdään lopullinen päätös. Seikkoja jotka puoltavat tätä yksilöä: Toivomaamme rotua ja sukupuolta. Tottunut lapsiin, kissoihin, hälinään ja meteliin. Rohkea ja reipas. Varauksen peruuntumisen vuoksi halvempi kuin normaalisti. Rekisteröity, eläinlääkärin tarkastama, sirutettu, rokotettu, madotettu ja silmäpeilattu. Osaa jo toimittaa asiansa ulkona. Asuu kaukana, mutta voidaan tuoda viikonloppuna lähelle koska kasvattajalla on toisen koiransa asioita tällä suunnalla. Kasvattajalla on kennelnimi ja hän vaikuttaa nettisivujen ja puhelun perusteella luotettavalta ja eläimiä rakastavalta. Kasvattajan näkökulmasta perhettämme puoltavat yllättäen osin samat seikat: lapset, hälinä ja meteli ja näiden lisäksi koti maalla, peltotiet ja metsäpolut. Kyselijöitä on ollut paljon, mutta hän ei halua myydä koiraa kerrostaloon. (Minä olen kyllä asunut kahden ison koiran kanssa kerrostalossa oikein sujuvasti, mutta en pitänyt siitä tässä yhteydessä sen enempää ääntä.)

Päivällisellä odotin että kaikki ovat istuutuneet pöydän ääreen. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus kun kerroin että äidillä ja isällä on asiaa: Meille on tulossa perheenlisäystä. Esikoinen keksi aika nopeasti millaisesta lisäyksestä on kyse. Kauhea mekkala alkoi. Koko aterian ajan ilmassa lentelivät nimiehdotukset. Saa nähdä tuleeko yhtä kova vääntö kuin kissojen nimistä pari vuotta sitten. Anoppi huokaili ja pyöritteli silmiään, mutta alkoi sitten muiden mukana ehdotella nimiä ja kertoa millaisia pikku palleroita heidän koiransa olivat pentuina.




maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuusikossa huhuu

Työpäivä meni ihan kunnialla ja herkkujakin ostin ihan vähän vain. Jo viikon kestäneen kunnon elämän kunniaksi kävin vaa'alla. Paino oli noussut 200 grammaa. Ai että motivoi. 

Työterveyshoitaja otti yhteyttä ja varasi minulle ylihuomiseksi 40 minuutin ajan. Hän kyseli miltä tuntuu, olenko palaamassa täysiaikaisesti töihin. Vaikea kuvitella että pystyisin siihen. Näistä kolmesta päivästäkin suoriudun juuri ja juuri. Kysymyksen muotoilusta päättelen, että vaihtoehto on olemassa.

Huomenna on toisenlainen työpäivä. Aamupäivällä kehityskeskustelu, iltapäivällä kauan odottamani ja samalla myös pelkäämäni nettikoulutus. Näen kaksi vaihtoehtoa: opin jotain ja huojennun - tai romahdan jo alkumetreillä.

Illalla häivyin yksin puolentoista tunnin lenkille. Tallustin kilometritolkulla vanhan kuusikon keskellä kulkevaa maantietä. Ei taloa, ei valoa, vain pöllön huhuilu, keväinen maan tuoksu ja kevyt sade. Koko matkan mietin koira-asioita.

Kotona isot lapset huusivat niin lujaa ja kauan että pienin jo piteli korviaan. Puoliso poistui paikalta. Anoppia nauratti. Minä en jaksanut reagoida mitenkään. Yksi on kuitenkin varmaa: raivoamalla puhelinta ei saa. Oi kunpa nuo kiljukaulat voisi lähettää vaikka mummolaan muutamaksi päiväksi, mutta ainoa mummola on täällä meillä. Sijaisperheen ottaisin mielelläni, mutta sen saadakseen pitää kuulemma olla alkoholisti tai narkkari. Ja yksinhuoltaja. Vai riittäisikö ihan vaan hulluksi tuleminen? Ehkä sekin vielä nähdään.



sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Älypuhelin, tuo paholaisen keksintö

Seesteinen ja sumuinen aamupäivä, pihapalloilua ja metsässä kiipimistä pienen iloisen ihmisen kanssa. Käytiin koulun pihassa kantamassa vettä lapiolla allikosta toiseen. Iltapäivällä partiolaiset tulivat ja tappelu alkoi. ÄÄÄÄÄÄÄ, toi puri mua nenään. Sä oot ihan vauva. Toi otti mun lelun! ÄITIIII! Toi sai sitä ja tätä enemmän kuin mä. Epäreilua. 

Kerro millaista partioretkellä oli, mitä kaikkea siellä tehtiin? Anna ensin puhelin. Mä en kerro mitään enkä tee sitä enkä tätä jos mä en saa puhelinta. Esikoinen ja keskimmäinen saavat aika-ajoin pelata älypuhelimella. Erittäin huono keksintö. Aiheuttaa riippuvuutta ja paljon huutoa. Muuttaa kiltin, yhteistyökykyisen koululaisen järkeä vailla kiljuvaksi villipedoksi. Pakkoko niille sitten oli semmoinen hankkia? Niinpä. Pakkoko oli hankkia lapsiakaan. Puoliso sentään suostui kertomaan retkestä ja kertomuksen myötä pienemmätkin partiolaiset lipsauttivat suustaan miten kivaa oli ollut.

Lapset pysyvät kätevästi hiljaisina ja sovussa kun niille antaa kännykät. Sille tielle olisi helppo lähteä, varsinkin minun tilanteessani. En ole vielä antanut periksi. Haluan että lapset ovat mukana tässä elämässä, elävät, leikkivät, kokevat, näkevät. Ja vaikka sitten tappelevat ja huutavat. Puhelin ei saa ryöstää heidän lapsuuttaan.

Laitoin ruuan uuniin ja leivoin pullat nousemaan. Pakenin pariksi tunniksi päiväunille. Illalla puoliso vei lapset hetkeksi napakelkalle. Heti kun he palasivat, jouduin vetäytymään uudestaan. Kantelevia, riiteleviä ja vaatimuksia esittäviä lapsia ramppasi ovesta. En sanonut mitään, menin peiton alle. Pian luultavasti myös lukitsen oven. Ehkä en poistu tästä huoneesta ennen kuin he muuttavat kotoa pois. Näin väsynyt en ole ennen ollut, aivan kuin olisi tulossa joku uusi, entistä pahempi katkeaminen.


lauantai 15. helmikuuta 2014

Kuopuksen kanssa

Keittelin aamupuuron, syötiin kaikki yhdessä, sen jälkeen pakenin kiireesti läsnäoloharjoitteiden pariin. Partiolaisten lähdöntekeminen oli ehdottomasti liikaa hermoilleni. Noin vartin myöhässä ilmeisesti viimein pääsivät matkaan ja silloinkin puolet yöpymisvarusteista unohtui kotiin. Hyvä etteivät menneet mihinkään erämaahan. Puoliso poikkesi iltapäivällä ohikulkumatkalla laavunteosta tullessaan hakemassa loput kamppeet. Vaikka lunta ei ole, jäätä on järvessä sentään niin että saivat tehtyä napakelkan. Illalla tuli puolisolta viesti että 85 hengen disco on meneillään ja meteli korvia huumaava. Miten ne jaksavat koko päivän ulkoiltuaan?

Minä ulkoilin kuopuksen kanssa. Kävimme muun muassa katsomassa napakelkkaa ja laavuntekoa. Lapsesta oli outoa kun hiljaisessa maisemassamme oli yhtäkkiä niin paljon elämää, vieraitakin ihmisiä. Paluumatkalla juttelin taas yhden koiranulkoiluttajan kanssa. Hänestä koira on ollut siunaus koko heidän perheelleen. 

Lounaan jälkeen otimme nokoset kylki kyljessä, luimme kirjaa, pelasimme palloa pihalla ja palasimme sisään täytekakulle. Lapsi seurasi minua koko päivän kuin hai laivaa. Sain silti tehtyä myös vähän kylvöjä. Pikku hai kylvi mummonpalsamit. Ihmeellisen rauhaisa, hermoja lepuuttava päivä kun puolet perheestä riehuu toisaalla. Palaavat huomenna vasta puolenpäivän jälkeen.

Tunnelukkokirja puhuu täyttä asiaa ja on kohtuullisen helppolukuinen. On todennäköistä että siitä on hyötyä, jos vain saan sen luettua. Juuri nyt en jaksa kuin pari sivua kerrallaan. Ehkä lainan saa uusittua. Kirja kertoo tunnelukkoja syntyvän jo lapsuudessa väistämättä jokaiselle. Varsinkin vanhempamme ovat saaneet niitä aikaan. Tarkoitus on tietenkin pohtia ja opetella avaamaan omia lukkoja, mutta väistämättä mieleen laukkaa ajatus voi apua, olen syyllinen, aiheutan niitä lapsilleni.

Olo on hajanainen, innostumaton, vaisu, harmaa, turha. Haluaisin olla kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä ja käyttää sen hyvin, mutta täyden fyysisen toimintakyvyn päivät valuvat hukkaan ilman että teen mitään, edes haaveilen tai suunnittelen. Luulenpa että jos aurinko raaskisi vähän pilkistää, jo se saattaisi muuttaa paljon.





perjantai 14. helmikuuta 2014

Eläimellinen ystis

Pidän ystävänpäivästä jotakuinkin yhtä paljon kuin halloweenista (eli en ollenkaan), mutta jostain syystä nyt sain päähäni tehdä halipäivän täytekakun. Niinpä otin munat lämpiämään, kävelin reippaasti kauppaan ja kannoin sieltä repullisen kermaa ja sitruunarahkaa. Yhteen väliin banaania, toiseen suklaata, kolmanteen vadelmia ja puolukoita, pinnalle kermarahkaa ja vadelmia. Anoppi perkasi muikkuja samaan aikaan toisella puolen pöytää ja muutama evä oli vähällä sujahtaa kakun mausteeksi myös.

Kauppamatkalla tapasin kylänemännän jolla on collie. Olin ehtinytkin jo muutaman päivän odottaa milloin sattuisimme samaan aikaan raitille. Haastattelin häntä ja hän kehui rodun taivaisiin. Karvaa lähtee kaksi kertaa vuodessa, muulloin heillä ei irtokarvoja näy, koira on rauhallinen, energinen, ystävällinen, terve, tykkää lapsista ja kissoista, ei hauku turhia, ei karkaile eikä tee pahojaan, ei kuolaa, pitää juoksuaikanakin itsensä siistinä, turkkia ei pestä kuin kerran vuodessa, kintut ja mahanaluskarvat joutuu tietysti kurakelillä huuhtomaan. Harjatakaan ei tarvitse kovin usein. Muistin siis ihan oikein niiltä ajoilta kun asuin kahden collien kanssa samassa huushollissa. Alan olla vahvasti kallellaan tietyn rodun suuntaan enkä pidä pitkäkarvaista malliakaan enää ollenkaan hullumpana vaihtoehtona.

Tämän koiran kissaystävä oli pahasti sairaana ja omistaja soitti että kissa täytyy viedä nukutettavaksi, haluatteko tulla hyvästelemään. Collie kävi emäntänsä kanssa hyvästelemässä. Collie nuuhki kissaa ja meni sitten kotiinsa omaan nurkkaansa ja pysyi siellä omissa oloissaan koko loppupäivän. Vietti suruaikaa.

Puhuin anopille ensimmäisen kerran koirakuumeestani. Odotetusti hän toimitti aluksi miten suunnattoman paljon koirasta on työtä ja sopiihan se silloin jos ei mitään muita hommia ole. Sen jälkeen hän tarinoi vuolaasti kaikista niistä neljästä ihanasta, ihmeellisen viisaasta koirasta jotka heillä oli kun lapset (viisi) olivat pieniä.

Illalla varustettiin kaksi pientä ja yksi iso partiolainen yönyliretkelle. Voi hirvitys jos tuota tavaramäärää pitäisi pitkästi selässään kantaa. Onneksi retki suuntautuu ihan tähän omalle kylälle. Vähän mietityttää millaisia talvilajeja siellä nyt harrastetaan, jonkin sortin mutapainia luultavasti. Lunta on enää sen verran jäljellä että perennakylvökseni ovat vielä juuri ja juuri kinoksen alla, muuten maa on miltei paljaana. Ja tänään tosiaan tuli lisää perennansiemeniä, jotka pitäisi saada lumen alle kylmäkäsittelyyn.

Purppurapunalatva Eupatorium purpureum

torstai 13. helmikuuta 2014

Pisaratartunta

Pysyttelin peiton alla kunnes koululaiset olivat lähteneet. Odotellessa nautin kirkasvaloa ja tietoista läsnäoloa kuulokkeilla. Läsnäoloharjoitukset menevät yhä huonommin. Psykologin ystävällinen ääni kertoo että on aivan normaalia, että ajatteleva mieli vie tarkkaavaisuuden mennessään. Harjoituksen kannalta on olennaista että kärsivällisesti vain palautat tarkkaavaisuutesi yhä uudestaan takaisin... niin, mihin? En muista!

Aamupäivällä kuuntelin anopin muisteloita 50 vuoden takaa, hoitelin taimiani ja istutin pari uutta pistokasta. Miten olen voinut tulla kaiken tämän ajan (reilut 10 vuotta) toimeen ilman lisävaloa! No, talvetettavia minulla ei ole ennen ollut ja esikasvatettavienkin lajivalikoima on ollut suppeampi. Nythän valon ja talvetustilan tarve uhkaa lähteä käsistä, kun sain vielä tämän pisaratartunnankin. Verenpisaroita on nyt neljää lajiketta, useampi taimi kutakin, ja listalla on jo kuusi jotka haluan saada, vaikka viime vuonna tulin hyvin toimeen yhdellä ainoalla Sir Matt Busbylla enkä edes tiennyt kaikkien näiden ihanuuksien olemassaolosta. Pelkään että sama juttu saattaa tapahtua pelargoniain kanssa. Tänään keksin että koska taimipurkit ovat tarjottimilla, voin siirtää alla olevat hyllyt kauemmas ikkunalaudasta ja myös toisistaan. Nykäisin tyhjästä paljon lisää tilaa uusille taimille.

Iltapäivällä tein lasagneten työ- ja koulueväiksi meille vanhemmille. Koska koululaiset tulivat parahiksi kotiin, tarjosin sitä heillekin. Siinä oli sipulia (yök), kesäkurpitsaa (yök), paprikaa (yök!) ja suppilovahveroita (YÖK!) mutta lapset söivät niin että kohina kävi. Vanhempi ei kysellyt mitään, nuorempi kysyi onko tuo punainen ketsuppia. Sanoin että paprikaa. Lapsi sanoi ettei se ole paprikaa, koska paprikaa ei voi syödä. Se on ketsuppia. Sanoin että selvä.

Yksi koululainen palasi koululle hakemaan unohtunutta kirjaa. Toisen kanssa tein leikillä maustetun lenkin metsässä. Selkä tuli kummallisen kipeäksi ja menin vähän pitkäkseni. Nukuin kuin nuijalla lyötynä kaksi ja puoli tuntia. Esikoisen kanssa tehtiin ensimmäinen ainevalinta. Viidennestä seitsemänteen luokkaan käsityötunneilla opiskellaan vain joko tekstiili- tai teknisiä käsitöitä. Vähän harmi, mutta kaikkea ei voi saada. Iltamyöhällä käytiin vielä porukalla kävelyllä ja tultiin paluumatkalla metsän läpi. Pienin piti kädestä kiinni, koska pelkäsi muun muassa norsuja, isäänsä ja metsätaloutta.

Uskon että huomenna tulee uusi siemenkirje. Mutta milloin tulee aurinko?


keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Lapsuusmuistoja

Täyttelin kehityskeskustelulomaketta ja melkein pääsi itku. Kehity tässä nyt sitten, aseta tavoitteita tälle vuodelle, viiden vuoden päähän, kymmenen vuoden päähän. Hirveän vaikea keksiä mitään sanottavaa. Haluan jaksamiseni, työniloni ja muistini takaisin. Heti.

Täytin myös lähiruokarenkaan sopimuslomakkeen, vähän paremmin mielin. Kokeilemme lähellä tuotettua luomuviljaa, -maitotuotteita, -salaatteja ja ehkä -lihaakin. Lähes kotiin toimitettuna.

Lapsuudenkotini pihan perällä oli pulpettikattoinen ulkorakennus. Kiipesin usein sen katolle, joka oli ylälaidastaan todella korkealla. Kiipeilin myös autotallin katolla ja omenapuissa sekä palotikkaita yläkerran huoneeseeni ja sieltä pois. Tämä kaikki muistui mieleeni sinä päivänä kun lapsi oli päiväkodin kuusessa. En kuitenkaan aio jakaa kiipeilymuistoja lasteni kanssa.

Ulkorakennuksessa oli sauna. Lauantaisin se lämmitettiin, puilla tietenkin. Vesi tuotiin letkulla ja lämmitettiin myös puilla. Saunareissulle äiti otti pakastimesta mukaan omenamehupullon. Saunomisen aikana mehu suli sopivaksi. Kun ulko-oven avasi talvella, valtava huuru ympäröi saunojan. Hangessakin käytiin joskus pyörähtämässä. Saunan jälkeen äiti rullasi papiljotit päähänsä. Katsottiin telkkarista hupiohjelmia, maattiin äidin kanssa sohvalla mahallaan, leuka käsien varassa. En ymmärrä miten pystyimme olemaan sellaisessa asennossa koko ohjelman ajan. Tai miten mahduimme rinnakkain sohvalle.

Viikonloppuisin käytiin pitkillä hiihtolenkeillä peltojen takaisessa metsässä. Veljeni oli tehnyt ladut. Hiihdon jälkeen syötiin mustaherukoita ja katsottiin Tarzan-elokuvia. Kevättalvisina aamuina saattoi päästä hankikannolle kun lähti tarpeeksi varhain. Kaikilla ja varsinkin koiralla oli silloin hauskaa!

Pellolla oli pieni mäki ja mäellä kuivuri, lato ja aiveetorni. Nykyäänkin kotimme seinällä on maalaus joka esittää tuota mäkeä. Talvella siellä laskettiin pulkalla, kesällä syötiin ahomansikoita. Mielipaikkani on vuosikymmeniä ollut aurinkoinen keto tai niitty. (Se alkaa tosin pikkuhiljaa muuttua, kun nykyään ensimmäinen heinikosta mieleen tuleva asia on punkki. Punkkiajatus saattaa jopa parantaa koirakuumeeni.)

Keittiön seinät olivat turkoosit ja kaapistot oranssit. Oviin oli liimattu kaikenvärisiä kukkatarroja. Nurkassa oli puuhella ja sen vieressä oranssi klapilaatikko. Joulukuussa laatikon yläpuolella seinässä oli joulukalenteri. Se oli kova juttu vaikkei luukkujen takana ollut suklaata eikä leluja, kuvia vain. Jouluksi keittiön pöytä siirrettiin ulkoeteiseen ja olohuoneen pöytä keittiöön. Sekin oli kova juttu.

Vaari kuoli kun olin seitsemän. Puhelu tuli varhain aamulla. Menin peiton alle uppeluksiin ja kieltäydyin nousemasta sängystä. En muista itkinkö. En muista lähdinkö kouluun.

Siinä ovatkin melkein kaikki lapsuusmuistoni. Muisti ei siis ole ollut häävi koskaan, mutta viime vuoteen asti olen pärjännyt. Mietin millaisia lapsuusmuistoja omille lapsilleni syntyy. Eilen sanoin ystävälle että pelottaa nuo tulvivat ojat kun ne houkuttelevat lapsia. Ystävä kysyi leikinkö itse koskaan lapsena kuraojassa. Enpä juuri. Leikin joen partailla.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Tuhannen euron tiistai

Totuttuun tapaan aamupäivä sujui töissä melko hyvin, iltapäivä kehnosti. Mutta - rumpujen pärinää - herkkuostoksilla en käynyt! Kotiin pääsin naapurin kyydillä.

Maisemareittiä matkustaneet 48 kissanruokapurkkia tulivat tänään kotiin. Pienokainen sai pahvilaatikon ja leikki sillä koko illan. Minä luin pesässään istuneelle oravanpoikaselle kirjan ja nukahdin. Oravanpoikanen peitteli. Nukuin klo 21:een asti, mutta kai se tuli tarpeeseen. Onneksi huomenna on "perjantai". 

Koululaiset kertoivat että heillä oli tänään paloharjoitus. Kumpikin oli kokeillut jauhesammuttimen käyttöä ja selvästi tiesivät paljon paloturvallisuudesta. Kylläpä tuli hyvä mieli tuosta uutisesta. Meidän aikoinamme taidettiin opiskella vain kirjasta.

Yllättävä tuhannen euron hammasremonttikulu tiedossa. Siis yksi ainoa hammas maksaa tonnin. Jos tästä nyt jotain hyvää haluaa hakea, niin ehkäpä tämän avulla voi saada lapset ymmärtämään miksi äiti uhoaa niin paljon hampaidenpesusta. Siellä suussa on tosi arvotavaraa. Enkä viitsi huolestua miten siitä laskusta selvitään. Taitaa olla lääkitys kohdillaan.

Muistaakseni pian joululomien jälkeen piti olla kolmikantaneuvottelut työterveydessä esimiehen kanssa. Lisäksi työterveyshoitajan piti muutenkin ottaa yhteyttä ja kysellä miten minulla menee. Ei pitäisi huolehtia tästäkään, lääkärihän on kieltänyt. Jossain määrin hiljaisuus on silti alkanut vaivata. Esimieskin vaihtuu kohta.

Myönnän vierailleeni koirasivustoilla tänäänkin. Yllättäen löysin monta potentiaalista sekarotuista pentuetta järjellisellä hinnalla. Mukava tietää että sellaisiakin on. Puoliso on alkanut selvästi lämmetä koira-ajatukselle ja katselee jo kuvia kanssani. Kysyin lapsilta mitä he tykkäisivät jos meillä olisi koira. Anopilta en uskaltanut kysyä. Kissojen mielipide on tiedossa.




maanantai 10. helmikuuta 2014

Kunnon päivä

Ennusteen mukainen levoton ja lyhyt yö mutta ihanteellinen aamu. Hyväntuulisesti ja ajoissa matkaan. Sain puolisolta kyydin työpaikan ovelle asti, paluumatka jalan ja bussilla. Olin niin terävänä aamulla että otin kengänkorkoihin kiinnitettävät liukuesteet mukaan. En kuitenkaan sentään niin terävänä, että olisin muistanut korvavalot ajoissa. 

Aamupäivän tein töitä sujuvasti ja innokkaasti. Niitä samoja töitä, joita viime viikolla en jaksanut edes katsoa. Huomasin, että sisäilmatutkimukset on aloitettu: huoneissa siellä täällä on lasilevyjä, jotka nähtävästi keräävät hiukkasia, ja nykyisen työhuoneeni katosta roikkuu kännykän kokoinen värkki joka vilkuttaa vihreää valoa. Lienee aika juosta karkuun, jos valo vaihtuu punaiseksi?

Ruokatunnilla en kipaissut ostamaan suklaata. Olisiko käännekohta viimein tässä? Tapasin viikonloppuna ihmisen joka oli pudottanut 20 kiloa painostaan sitten viime näkemän. Muodonmuutos sai ajattelemaan. Kuukauden päästä joutuu taas edustamaankin, olisi käytännöllistä jos joku vaate mahtuisi silloin päälle. Tässä vielä ehtisi kunnon elämällä nelisen kiloa ja pahimmat pöhötykset saada pois. Tosin olen huomannut että rasva poistuu kehostani aina kasvojen kautta, joten ehtisin saada myös messevän edustusaknen.

Bussimatkan nukuin makeasti. Hain pienokaisen päiväkodista. Lapsi löytyi puusta. Söin kevyen päivällisen, jumppasin vähän ja kävin reippaalla tunnin lenkillä. (Ensin siis vetelehdin koko aurinkoisen tammikuun ja nyt syöksyn lenkille pimeälle, kuhmuraiselle loskakurajäätikölle.) Maa tuoksui. Tammikuussa oli helmikuun sää, helmikuussa on huhtikuun. Kukkapenkeissä on odotettavissa paljon kuolemantapauksia. Hiihto taitaa jäädä vähiin tänä talvena. Luistelu ja kelkkailu sentään onnistui monen viikon ajan. Hohtavista hangista ja kuuraisista puista saimme myös nauttia pitkään. Otan sääilmiöt tyynesti. Olen nähtävästi hahmottanut että tämä on niitä asioita joihin en voi vaikuttaa eikä harmittelu muuta niitä miksikään.

Puoliso tarvitsee auton huomennakin itselleen, mutta kimppakyytijärjestelyt ovat onnellisesti paketissa. Nyt vielä ajoissa nukkumaan niin saan ensimmäisen terveellisen päivän tälle vuodelle. Ruksi seinään!




sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Veljenpojat kannonnokassa

Aamupalan jälkeen muu perhe vetäytyi katsomaan olympialaisia, minä lähdin metsään. Tiet ovat loskaa ja jäätä, mutta metsässä on hyvä kävellä. Tapasin vain yhden ihmisen koko lenkillä. Keskellä metsää kannonnokassa istui puolituttu koiranulkoiluttaja, jolle voivottelin koirakuumettani ja sain rotuehdotuksia. Hän myös jatkoi lausettani kuin Aku Ankan veljenpojat kun aloin selittää miksi yleisimmät koirarodut ärsyttävät. Koirat ovat persoonattoman näköisiä, kuin toistensa klooneja. Vähän kuin autot. Jos on sama merkki ja malli niin näyttää täsmälleen samalta. Mutta onhan siihen toisaalta hyvät syynsä miksi juuri vaikkapa labbis ja kultainen noutaja ovat niin suosittuja.

Labradorinnoutaja ja lyhytkarvainen collie ovat listani kärjessä, jos sopivaa sekarotuista ei lasketa. Appenzellinpaimenkoira, tanskalais-ruotsalainen pihakoira ja corgi cardigan ovat myös mahdollisia, enkä pidä mahdottomana pitkäkarvaista collietakaan. Olen kaksi vuotta asunut sellaisten kanssa samassa huushollissa ja nähnyt miten paljon niitä tarvitsee hoitaa. Turkki on yllättävän helppohoitoinen. Kultainen noutaja sen sijaan ei pääse listalleni. Tapaamani yksilöt ovat olleet järkiään aika rasittavia hössöttäjiä.

Lounas jäi linnunpönttöjen puhdistusreissun vuoksi myöhälle. Kello viiden teetäkin siirrettiin vastaavasti myöhemmälle. Nukahdin enkä ollut huolehtimassa, niin että lopulta siitä tulikin iltapala. Pidin taas perheelle luennon siitä miten lääkäri on kieltänyt minua huolehtimasta. Unensaantivaikeudet ovat taattuja kun vetäisin kahden tunnin päiväunet. Vointikin on jotakuinkin kehno. Tuskanhikeä ja lievää pahoinvointia. Ehkä liian myöhäinen ja raskas ateria, ehkä ahdistus siitä että huomenna on työpäivä. On mysteeri mistä tuo ahdistus johtuu. Eihän töissä ole paha olla. Aika harvalla varmaan on niin hyvä työpaikka, -yhteisö, -ehdot ja -olot kuin minulla. Työtävieroksuvan masennuskuntoutujan on vaikea suhtautua itseensä hyväksyvästi ja rakastavasti kun tuntuu että peilistä katsoo yhteiskunnan siivellä eläjä.

Jalapenojen, suippopaprikoiden ja pelargonioiden itävyys 100 %, petunioiden ja koruköynnösten lähellä sitä. Ensimmäiset daturat ja tavalliset paprikat työntävät lenkkejään mullasta. Keijunmekot ja risiinit antavat odottaa itseään. Verenpisaran alkuja olen latvonut ja saanut näin yhä lisää pistokkaita. Pelkäänpä että tila loppuu jo ennen maaliskuun kylvöjä. Tulee aina laitettua varasiemeniä itämään enkä sitten raaski yhtäkään tainta kitkeä pois.

Hellämielisen ihmisen voi olla vaikea kävellä polulla jolla kulkee myös muurahaisten polku tai astella asvaltilla sateen jälkeen, kun pitää varoa tallaamasta yhtäkään matoa. Rikkaruohoihin hellämielisyyteni ei sentään ulotu.

Korvavalot ovat olleet pakkotauolla kun unohdin ne töihin. Myös tietoisen läsnäolon harjoitukset olen laiminlyönyt. Ei johdu ainakaan siitä että tuntisin itseni terveemmäksi. Koetan kovasti ymmärtää että on ihan normaalia että toipuminen kestää. Samalla toipumattomuuden peikko kurkistelee korvan takana. Mitä jos sittenkin jään lapamadoksi lopuksi ikää? Mitä jos taustalla sittenkin on jokin fyysinen sairaus? No niin, tässähän alkaakin olla hyvät emmeet koossa unensaantia ajatellen. Jep jep.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Etelänmatkalla

Tänään käytiin etelässä, pienten suloisten sukulaislasten synttäreillä. Yllättäen olimme ajoissa perillä. Sukua oli mukava nähdä, vaikka ihan koko jengi ei tällä kertaa ollutkaan koolla. Juhlat pidettiin niin rennossa ympäristössä, ettei lapsia tarvinnut paljonkaan paimentaa. Vanhoilla kotikulmilla oli nostalgista pyöriä. Ajomatkaa tuli jonkin verran ja paluumatkasta nautiskeltiin pimeässä räntäsateessa. Kaiken kukkuraksi yritin vähän meikata ja pukeutua siististi, mutta silti ei jostain syystä tullut tavanomaista kotimatkapäänsärkyä. 

Katseltiin kotona illalla Putous. En ole siitä tähän mennessä kovin paljon innostunut, mutta tämäniltainen Tanssii Hahmojen Kanssa sisälsi vakuuttavan tyrskähdyttävää näyttelijäntyötä ja mikä hienointa, hahmot pääsivät yllättämään tanssitaidollaan. 

Ja päivän mittaan nautittu sokerimäärä sai pikkuväen hihhuloimaan aika myöhälle. Jospa aamulla nukkuisivat?

Vessasta löytyi koiperhonen. Tarvittiin muita ihmisiä listimään se. En pysty eliminoimaan hyönteisiä. Äitini kyllä tappoi talossa ja puutarhassa, samoin anoppi listii sujuvasti kaiken mikä liikkuu. Minä toimitan elävänä pihalle silloin kun sää sallii. Nyt ei salli. (Kerroinko jo, että kirjahyllyn päällä talvehtii kastematoja kukkapurkissa.) No, liljakukkojen takia olen joutunut parina kesänä harjoittelemaan tappamista. Lehtokotiloinvaasiolta olemme toistaiseksi säästyneet. Luultavasti muutan kirkuen kerrostaloon sillä hetkellä kun ensimmäisen kerran rusahtaa.

Lilioceris lilii juuri ennen kuin.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Yksin kotona 2

Torstaina kävin siemenet läpi ja kylvin kymmenen rypälerasiallista lisää hangen alle vietäviä. Illansuussa kävimme potkukelkkalenkillä koko perhe. Illalla olin todella ärsyyntynyt puoleen perheestä, perin ahdistunut, asumuseron partaalla. Lähdin ulos ja kävelin hiljakseen pitkin ja poikin kunnes olin varma että kaikki ovat nukkumassa. Vietin loppuillan netissä mutten edes muistanut että minulla on blogi. Koirasivut veivät mennessään. Perkasin esiin seitsemän mahdollista rotuvaihtoehtoa ja suoritin koiranomistajan peruskurssin hyväksytysti pistein 28/30.

Perjantai alkoi hyväntuulisesti omassa rauhassa. Mistä nuo ahdistuksen seinät aina nousevat eteen ja sitten taas haihtuvat omia aikojaan pois. En ole enää muuttamassa minnekään ja muu perhe tuskin edes muistaa että sovittamattomia ristiriitoja - tai minkäänlaisia ristiriitoja - on ollut. Omat voimakkaat tunnetilat saavat helposti kuvittelemaan että muillakin on samanlaisia.

Söin hemmotteluaamiaisen, kuvasin ikkunan läpi oravia, ihastelin ja hoivailin pikkuruisia taimivauvojani, kaivoin kylmäkäsiteltäville paikan kinokseen ja kuuntelin pitkään kultaisen anoppini tarinoita. Kuuntelen niitä mielelläni vaikken tunne kaikkia tarinoissa esiintyviä henkilöitä. Hänellä on pöyristyttävän hyvä muisti. Hän voi elävästi kuvailla jonkin yli 50 vuoden takaisen päivän tapahtumat, säätilan ja millaiset vaatteet kenelläkin oli, mistä puhuttiin ja mitä oli rivien väleissä. Hän kuvailee 50-80 vuoden takaista elämänmenoa niin viehättävästi että toivoisin osaavani tehdä dokumentteja. Tai saavani jonkun häntä haastattelemaan. Mutta anoppi ei halua. Olen aikoinaan onneksi haastatellut häntä c-kasetille kuten omiakin vanhempiani.

Anopilla on ihmeellinen taito antaa tilaa. Hän ei koskaan tunkeile, ei astu varpaille, ei ole millään tavoin tiellä vaikka hoitaa hommia olan takaa ja osallistuu täysillä perheen elämään. Hän ei koskaan arvostele vaikka tuo omia mielipiteitään esiin. Hän tukee taitavasti äitiyttäni, puhuu lapsille järkeä niin ovelasti että he huomaamattaan omaksuvat sen, saa poikansa liikkeelle silloinkin kun minä en saa. Voin tuntea olevani omassa rauhassani yksin kotona vaikka meitä on täällä kaksi. Moni ihmettelee järjestelyämme mutta tämä toimii ja anoppi on meillä minun aloitteestani. Jo taloa ostaessa huolehdin että tilaa on riittävästi myös hänelle. Muuten lapset kasvaisivat käytännössä kokonaan ilman isovanhempia.

Illalla ulkoilin omissa nurkissa, pidin pienintä vähän silmällä vaikkei olisi tarvinnut. Sisarukset leikkivät ihmeen nätisti keskenään. Tajusin että vapaapäiväni ovat taas menneet ja jäljellä on enää viikonloppu, melkein sama kuin ei mitään. Miksi aika menee niin nopeasti, miksi en saa siitä kiinni?


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Hauki on kala

Aamu oli vauhdikas. Puoliso pääsi aloittamaan yön työt kolme tuntia myöhässä mutta silti pääsimme reissuun vain vartin tavallista myöhemmin. Päiväkodilta piti tosin palata takaisin, koska kuopuksen luistimet muistuivat vasta siinä vaiheessa mieleen.

Tein aamupäivän töitä entisessä huoneessani ja sain taas julmetun päänsäryn. Olen oppinut ettei parasetamolin ottamista kannata jäädä funtsimaan, muuten on aika pian koko yläpää jumissa ja oksettaa. Ei se nappi pääkipua vienyt mutta hillitsi sen verran että kykenin hoitamaan hommat. 

Työpäivään mahtui monenlaista säätämistä. Otin kopiokoneelta nipun tulosteita ja vedin ne giljotiinilla puoliksi. Joukossa oli myös työkaverien tulosteet. Kellarissa piti käydä kaksi kertaa ennen kuin muistin mitä olin siellä tekemässä. Päästin kyniä ja muita työkaluja käsistäni ja etsin niitä sen jälkeen vartin vaikka tiesin niiden olevan siinä pöydälläni. Mutta taaskaan ei kukaan kuollut - ja yhden asian muistin! Onneksi on meikäläisen perjantai. Kotimatkalla poikettiin lelukaupan kautta, koska viikonloppuna on tiedossa synttäreitä. Taisin minä poiketa siemenhyllylläkin.

Maanantaiksi odottamani siemenkirje tuli, oli ilmeisesti valinnut maisemareitin kuten kissanruuatkin. Puuhastelin siementen parissa samalla kun kaksi nuorimmaista tappeli pää punaisena lelusta. Se onkin talon ainoa. Esikoinen piipahti partiossa. Naapuri kiikutti taas ovelle hauen. Minun ei onneksi tarvitse kaloihin koskea (ihan yhtä hyvin minulle voisikin ojentaa jalkajousen ja sanoa että laitapa peuraa tai jänistä päivälliseksi) mutta nähtävästi minun on pakko totutella niiden hajuun. Huh. Ja mätiin ruokapöydässä. Anoppi sanoo mätiä kalanmarjoiksi. Kuopus sanoo ettei se ole kala, se on hauki. Se syö kaloja.

Käytin kirkasvalokuulokkeita tällä viikolla töissä ja sinnehän ne jäivät. Tulee neljän päivän tauko. Kaksi suklaalevyä on taas repussa. Piti olla myös pussillinen toffeeta, mutta se tuli syödyksi jo ennen kotiin pääsyä. Olisipa hienoa päästä tästä herkkukoukusta irti. Olen päässyt monta kertaa ja ollut pitkään ihan ilman makeisia ja makeanhimoa. Mutta nyt olen tällainen lapamato, eikun anteeksi mopoauto, ei jaksa edes ajatella ryhdistäytymistä.

Tein äsken yli sadan euron siementilauksen nettikauppaan. On siinä sentään onneksi muidenkin kuin vain minun ostoksiani, olen vähän semmoinen diileri. Täytyisi käydä läpi kylvämättä olevat vieraat siemenet ja surffailla niille kylvöajat. Haluan kylvää huomenna kun lapset ovat poissa. Kuu on yhä otollisessa vaiheessa. Nyt tuntuu kuitenkin siltä että haluan päästä nukkumaan, vaikka uusi puutarhalehtikin on vielä lukematta. Nukuttaa ihanasti.


tiistai 4. helmikuuta 2014

Kuume vaivaa

Yksi suurimpia tökkimisiä töissä ovat alati vaihtuvat ohjelmat joihin ei saa ihmisen antamaa koulutusta. Välillä jopa oletetaan meidän käyttävän sujuvasti ohjelmia joita ei ole edes asennettu tai kerrottu että asentamista pitää jokaisen erikseen pyytää atk-tuelta. Tänään etäpäivitysilmoitus tuli kuitenkin minullekin yllättäen ja pyytämättä kesken päivän. Iltapäivällä yksi työkaveri piti luentoa lyncin kautta, toinen osallistui kurssille. Ja minun teki ihan hirveästi mieli mennä irvistelemään taustalle.

Liekö ikä vai tämä yleinen uupumus, kun en vain ota selvää, tutustu ohjelmaan ja rupea käyttämään. Niinhän tein kotioloissa esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma Picasan kanssa ja saan sillä itselleni kelpaavaa jälkeä aikaiseksi vaikka olenkin vain satunnainen harrastelija. Toisaalta ohjelmissa on eroja. Jotkut kertovat itse mitä tulee tehdä, jotkut leikkivät vaikeasti tavoiteltavaa. Joissakin on viisi namiskaa, toisissa tuhansia valikkojen alavalikkoja.

No, nyt meillä kumminkin on töissä tilanne että kuvankäsittelijä on lähtenyt eikä uutta ole vielä rekrytoitu ja kuvia pitäisi saada. Mistä syntyy se tunne että minun pitäisi osata ja pystyä ja ottaa homma omakseni? Että hommien pitäisi hoitua aivan kuin ennenkin vaikka yksi ihminen puuttuu? Mitä tekemistä koko asialla edes on minun kanssani? Miksi kannan huolta? Ei kuulu minulle. Lääkäri on kieltänyt. Argh.


Koirakuume on taas noussut entistä pahempana. Perusteluja koiran hankkimisen lykkäämiselle on paljon: Ei ole rahaa. Pienin lapsi saisi ensin vähän kasvaa ja viisastua. En tarvitse yhtään huolehdittavaa lisää. Aamulla pitäisi nousta entistäkin aikaisemmin. Anoppi on uhannut että jos koira tulee, hän lähtee. En tosin ole uskaltanut kysyä kuinka vakavissaan hän oli. Hänen kotonaan kissat ja koirat olivat aina ulkona ja navetassa ja sillä siisti. Mutta arvaapa vaan kuka meillä nykyään on ahkerin kissojen palvelija ja ihailija. Ovat kuulemma ihmeen kilttejä ja viisaita ja pelmaavat niin hauskasti keskenään.

Puolesta: Koirasta olisi iloa kaikille (kissat saattavat olla eri mieltä). Se saisi minut ulos ja liikkeelle. Lapset saisivat kasvaa koiran kanssa. Ensimmäiset sanani olivat kiikkuu kaakkuu mutta aika pian sen jälkeen tuli haluan koiran. Sain sen vaarilta seitsenvuotiaana. Kerroin sille kaikki suruni. Koiran livulla livahdin myös iltakävelyille ensimmäisen poikaystävän kanssa.

Mitään adhd-hösseliä, kuolaajaa tai sööttiä sylikoiraa en halua. Maavaraa tarvitaan maalaiskoiralla sen verran ettei otus huku saappaanjälkeen. Koiramme pitäisi olla lyhytkarvainen, keskikokoinen, rauhallinen, älykäs, vankka ja ilman metsästysviettiä. Sen pitää haukkua vain asiasta ja tykätä pitkistä lenkeistä eikä se saa kaivaa kukkapenkkejä. Näyttelyt ovat niin kaukana meidän maailmastamme kuin vain olla voi, eli vääränvärinen karva nenänpielessä tai lurpallaan oleva korva ovat pikemminkin vain eduksi. Kaikkein mieluiten ottaisimme sekarotuisen, vähän hassun näköisen mutta hyväluontoisen lemmikin, kuitenkin sellaisen, joka tarvittaessa osaa opastaa murtovarkaan etäämmälle residenssistämme. Ja niitä pitäisi olla kaksi.

Oma pentue sen sijaan on toipunut kuumeilustaan ja marssitetaan huomenna kouluun.



 

maanantai 3. helmikuuta 2014

Vihreitä vauvoja!

Puoliso kyyditsi aamulla työpaikan ovelle asti koska tarvitsi auton käyttöönsä. Olin varannut työporukan palaverille kokoustilan toiselta puolelta kaupunkia, joten saimme koko sakki mukavan reippaan ulkoilun ennen ja jälkeen kokouksen. Niinpä ei iltapäivälläkään tullut ihan yhtä sammahtanut olo kuin yleensä. Sain puolessa työpäivässä aikaan enemmän kuin parissa kokonaisessa tavallisesti. Sähköpostiakin lähti arviolta viidellesadalle ihmiselle, toivottavasti viestittelyni poikii jotakin. Kotimatkalle lähdin myöhäisemmällä bussilla kellokortin kesyttämiseksi. Enää alle seitsemän tuntia pakkasen puolella.

Hommat eivät ole hanskassa. Heti jos on enemmän kuin yksi asia hoidettavana, alan hajota. En Jaksa -ajatukset kilahtelevat samaan tahtiin sähköpostin kanssa. Yksi homma jäi kokonaan väliin, kun en tullut viime viikolla sitä ajatelleeksi. Ja toinen homma tuli tehtyä vähän dorkasti, mutta muistutan itselleni että seiskan taso riittää. Koulussa se ei riittänyt koskaan, olisin varmaan pyörtynyt jos olisin saanut kokeesta seiskan. Työkaveri muistuttaa aina ettei tähänkään mokaan kukaan kuole. Muutama homma tuli käsittääkseni hoidettua myös ysin tai kympin arvoisesti.

Ylimääräinen tietokonepöytä sai tänään uuden kodin. Anoppi ihastelee osto- ja myyntiliikkeitäni ja sanoo että minun pitäisi olla kaupallisella alalla. Hyh. Luulenpa etten voisi loppujen lopuksi ryhtyä taimikauppiaaksikaan. Joutuisin myymään sellaisillekin ihmisille jotka eivät välitä kasveista tuon taivaallista!

Tästä elämästä. Tilasin näppäränä kissanruokaa nettikaupan tarjouksesta, paitsi että unohdin näpytellä alennuskoodin, eli maksoin normaalin hinnan. Lisäksi nettikauppa arpoi postinumeron niin että pakettini on nyt noudettavissa tuolla jossain. Hyvin posti kuitenkin osasi tuoda saapumisilmoituksen oikeaan osoitteeseen vaikka siinäkin on sama väärä numero. Nettikauppa selvittelee asiaa. Kissat eivät kuitenkaan näänny sillä välin nälkään. Tarjoamani muonat eivät ole viime aikoina niitä kiinnostaneet. Ilmeisesti ne syövät elävää ravintoa. Tänä iltana puoliso avasi ulko-oven parahiksi nähdäkseen miten peura juoksi pihasta kissa perässään.

Lauantaina kylvämäni pelargonit ovat salaa kasvaneet parisenttisiksi terhakkaiksi pikkutaimiksi! Voi miten hellyttävää!


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Möllötellen

Sunnuntai, lepopäivä. Söin aamiaisen kaksin kuopuksen kanssa, muita ei näkynyt. Kun alkoi näkyä, komensin käymään vaateröykkiöt läpi ja toimittamaan likaiset likapyykkikoriin. Vetäydyin odottelun ajaksi kuuntelemaan tietoista läsnäoloa ja luultavasti nukahdin. Kun aikojen päästä menin katsomaan onko homma hoidettu, sain vastaukseksi "ai niin".

Aamiaisella ajatukset lähtivät kehittelemään juonellista tarinaa siitä miten eräs vireillä oleva asia menee varmaankin pieleen ja yhä enemmän pieleen ja miten joudun selittelemään pieleenmenoa eri osapuolille. Huomasin mitä on tekeillä ja onnistuin tietoisesti katkaisemaan ajatuskudelmani keskittymällä nuoreen seuralaiseeni.

Kolme kokkia viipaloi, silppusi, raastoi, kuullotti, keitti ja paistoi lounaseväitä töihin ja kouluun mukaan otettavaksi ja pizzaa sunnuntain lounaaksi. Mausteet, valkosipuli, kesäkurpitsa ja sienet sekä marjat saadaan vielä helmikuussakin omasta takaa. Sen huomaamisesta tulee muhevan tyytyväinen olo. 

Lounaan jälkeen peittelin ensimmäisen erän kylmäkäsiteltäviä perennakylvöksiä lumen alle. Pelkäänpä että vähintään saman verran lisää on vielä tulossa. Kukat ovat ihania, mutta jo siemenetkin ovat ihastuttavan monimuotoisia, omanlaisiaan taideteoksia ja täynnä salaperäisiä lupauksia. Niiden kanssa on mukava häärätä.

Sydämenlyönnit kuuluvat voimakkaina korvassa ja kaikuvat välillä koko päässä. Kai siellä (korvassakin, päässä nyt ilman muuta) jotain yhä vialla on, vaikkei ole kipua eikä kutinaa. Hoidan korvia nyt lääkärin ohjeen mukaisesti öljyllä ja se tosiaan tuntuu auttavan kutinaan. Toisaalta onhan se hyvä kuulla että sydän lyö. Usein kuuntelen sitä eri puolilla kroppaa, saan sen kuulumaan ja tuntumaan siellä mihin keskityn. Hirveä duuni sillä on, työtä vuorotta ja ilman lomia vuosikymmenestä toiseen. Ajattelisinko muitakin elimiä tällä tavoin jos ne pitäisivät meteliä itsestään?

Isommat lapset ovat kuumeessa ja tappelevat keskenään sisätiloissa. Anoppi vannoo pärjäävänsä niiden kanssa jos me vanhemmat olemme huomenna työ- ja koulukunnossa. Ovat kuulemma ihan ihmisiksi aina kun vanhemmat eivät ole paikalla. Oi pääsisinpä joskus näkemään sen.

Hyvin nämä päivät näköjään kuluvat ihan mitään tekemättäkin. Vähän aloitin tunnelukkokirjaa mutta ilman peltoreita ei lukemisesta tule tässä huushollissa mitään.



lauantai 1. helmikuuta 2014

Kauan kaivattu eriste on perillä

Kylläpä tuli hyvä mieli kun parahiksi satoi kevyen lämpimän pakkaslumen. Kolasin koko pihan lumet valmiiksi tontin varjoisimpaan kohtaan odottamaan kylvösten huomista peittelyä hangen hellään huomaan. Kylvämiseen meni tänäänkin neljä tuntia, en muista lajeja enkä lajikkeita, en edes lukumäärää, mutta lähes kaikki olivat kylmäkäsittelyyn meneviä perennoja. 


Mietin miksei voisi harrastaa vain maltillisesti, kohtuudella. Ei, aina pitää häärätä järkeä vailla. Yhtenä vuonna kylvin koko pussillisen zinnian siemeniä esikasvatukseen. Kun taimet kasvoivat, koulin jokaisen omaan ruukkuunsa. Ennen ulos istutusta karaisin niitä kantamalla aamuisin ulos ja iltaisin sisään. Yli kahtasataa zinniaa. Nyt olen jo oppinut ettei koko pussillista tarvitse kylvää.


Varaan lumityöt mieluusti itselleni varsinkin pakkasella. Homman viehätys saattaisi liittyä vaikkapa siihen että saa jotain näkyvää järjestystä ja siisteyttä aikaiseksi. Isot linjat järjestykseen. Ja saa liikuntaa ja raitista ilmaa ilman että täytyy poistua omasta pihasta. Ai niin, soo, ei saa analysoida. Pitää vain tuntea ja kokea. Lumityöt ovat siis ihan vaan kivoja.


Pikkuinen jätettiin isoäidin kanssa sisälle koska hän on vähän flunssainen. Lapsi näki uuden lumen ikkunasta ja halusi palavasti päästä toisten joukkoon ulos. Hän otti itsenäisesti esille kaikki ulkoiluun tarvittavat vaatekappaleet ja ilmeisesti myös puki suurimman osan itse. Ei näkynyt sitä lapamatoa joka valuu pitkin lattioita aina silloin kun vanhemmat ovat pukemassa. Isoäiti heltyi ja toi pienokaisen pihalle.


Saunaan mennessä huokaisin puolisolle että lapset ovat kitisseet kimpussani koko päivän. Puoliso muistutti että se on heidän tapansa kertoa miten tärkeä heille olen. Isommatkin ihmiset tulevat usein sanoneeksi läheisilleen jotain aivan muuta kuin pitäisi, ihmekö sitten että lapset. Viisaita sanoja. Silti joskus toivoisin pienenpientä taukoa näihin vinkunaksi ja kanteluksi naamioituihin rakkauden ja luottamuksen osoituksiin.