Kuopuksen kanssa

Keittelin aamupuuron, syötiin kaikki yhdessä, sen jälkeen pakenin kiireesti läsnäoloharjoitteiden pariin. Partiolaisten lähdöntekeminen oli ehdottomasti liikaa hermoilleni. Noin vartin myöhässä ilmeisesti viimein pääsivät matkaan ja silloinkin puolet yöpymisvarusteista unohtui kotiin. Hyvä etteivät menneet mihinkään erämaahan. Puoliso poikkesi iltapäivällä ohikulkumatkalla laavunteosta tullessaan hakemassa loput kamppeet. Vaikka lunta ei ole, jäätä on järvessä sentään niin että saivat tehtyä napakelkan. Illalla tuli puolisolta viesti että 85 hengen disco on meneillään ja meteli korvia huumaava. Miten ne jaksavat koko päivän ulkoiltuaan?

Minä ulkoilin kuopuksen kanssa. Kävimme muun muassa katsomassa napakelkkaa ja laavuntekoa. Lapsesta oli outoa kun hiljaisessa maisemassamme oli yhtäkkiä niin paljon elämää, vieraitakin ihmisiä. Paluumatkalla juttelin taas yhden koiranulkoiluttajan kanssa. Hänestä koira on ollut siunaus koko heidän perheelleen. 

Lounaan jälkeen otimme nokoset kylki kyljessä, luimme kirjaa, pelasimme palloa pihalla ja palasimme sisään täytekakulle. Lapsi seurasi minua koko päivän kuin hai laivaa. Sain silti tehtyä myös vähän kylvöjä. Pikku hai kylvi mummonpalsamit. Ihmeellisen rauhaisa, hermoja lepuuttava päivä kun puolet perheestä riehuu toisaalla. Palaavat huomenna vasta puolenpäivän jälkeen.

Tunnelukkokirja puhuu täyttä asiaa ja on kohtuullisen helppolukuinen. On todennäköistä että siitä on hyötyä, jos vain saan sen luettua. Juuri nyt en jaksa kuin pari sivua kerrallaan. Ehkä lainan saa uusittua. Kirja kertoo tunnelukkoja syntyvän jo lapsuudessa väistämättä jokaiselle. Varsinkin vanhempamme ovat saaneet niitä aikaan. Tarkoitus on tietenkin pohtia ja opetella avaamaan omia lukkoja, mutta väistämättä mieleen laukkaa ajatus voi apua, olen syyllinen, aiheutan niitä lapsilleni.

Olo on hajanainen, innostumaton, vaisu, harmaa, turha. Haluaisin olla kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä ja käyttää sen hyvin, mutta täyden fyysisen toimintakyvyn päivät valuvat hukkaan ilman että teen mitään, edes haaveilen tai suunnittelen. Luulenpa että jos aurinko raaskisi vähän pilkistää, jo se saattaisi muuttaa paljon.