tiistai 18. helmikuuta 2014

Perheenlisäystä odotetaan

Aamulla bensavalo vilkkui. Ihmettelin puolisolle eikö pitäisi tankata. Ei tarvitse, hän tokaisi, ajotietokoneen mukaan tällä bensalla ajaa vielä 60 kilometriä. Varoitusvalo on suunniteltu saksalaisia moottoriteitä varten ja syttyy sen takia hyvissä ajoin. Jatkoin yksinäni puolison koululta työpaikalle ja keräsin stressiä ja verenpainetta. Ei olisi kivaa jos bensa loppuisi vaikkapa ison kaupungin isoimmassa risteyksessä kun olen jonon ekana liikennevaloissa. Halusin kuitenkin luottaa puolison sanaan.

Kehityskeskustelu sujui hyvin, vaikka aika paljon tuli puhuttua terveydentilasta. Puhuttiinpa mistä vaan, kaikki kääntyi lopulta masennukseen ja työuupumukseen: työ tuntuu merkityksettömältä, roolini työyhteisössä näkymättömältä ja tarpeettomalta, tehtävistä suoriutuminen epävarmalta, koulutukseen hakeutuminen ja uusien asioiden omaksuminen ylivoimaiselta. Esimies yritti tuoda esiin miten ratkaisevan tärkeä minun työpanokseni on, vaikka itse en sitä nyt näe masennussilmälasieni läpi. Ai niin, unohdin sanoa hänelle että myös työpaikan säilyminen tuntuu epävarmalta.

Iltapäivän lync-koulutus oli myös systeemien alkutakkuilun jälkeen yllättävän tolkullinen ja selkeä. Minulla kulki ajatus jopa niin paljon että pystyin esittämään muutaman kysymyksen. Vain yhden kerran unohdin kesken lauseen mitä olin kysymässä. Selviydyin kuitenkin voittajana maaliin. Saattaa olla että opinkin jotain. Koulutus jatkui täyttä vauhtia vielä 25 minuuttia sovitun loppumisaikansa jälkeen, jolloin poistuin kesken.

Päiväni oli hyvin jännittävä. Kyselin eilen sähköpostilla eräältä kasvattajalta lupaavasta koiranpennusta ja hän vastaili tänään ja lähetti otuksen kuviakin. Työpäivän jälkeen referoin keskustelumme puolisolle. Siinä kun yhdessä pää punaisena työnsimme autoa bensamittarille, hän aika helpolla myöntyi ajatukseen että tämä saattaisi ollakin meidän pentu. Edellinen asiakas tuli loppumetreille avuksi työntämään. Puoliso opasti tuota tuntematonta herrasmiestä sanoen että vaimoa kannattaa aina uskoa.

Sillä välin kun puoliso tankkasi, soitin kasvattajalle ja varasin pennun. Viikonloppuna tapaamme ja vasta silloin tehdään lopullinen päätös. Seikkoja jotka puoltavat tätä yksilöä: Toivomaamme rotua ja sukupuolta. Tottunut lapsiin, kissoihin, hälinään ja meteliin. Rohkea ja reipas. Varauksen peruuntumisen vuoksi halvempi kuin normaalisti. Rekisteröity, eläinlääkärin tarkastama, sirutettu, rokotettu, madotettu ja silmäpeilattu. Osaa jo toimittaa asiansa ulkona. Asuu kaukana, mutta voidaan tuoda viikonloppuna lähelle koska kasvattajalla on toisen koiransa asioita tällä suunnalla. Kasvattajalla on kennelnimi ja hän vaikuttaa nettisivujen ja puhelun perusteella luotettavalta ja eläimiä rakastavalta. Kasvattajan näkökulmasta perhettämme puoltavat yllättäen osin samat seikat: lapset, hälinä ja meteli ja näiden lisäksi koti maalla, peltotiet ja metsäpolut. Kyselijöitä on ollut paljon, mutta hän ei halua myydä koiraa kerrostaloon. (Minä olen kyllä asunut kahden ison koiran kanssa kerrostalossa oikein sujuvasti, mutta en pitänyt siitä tässä yhteydessä sen enempää ääntä.)

Päivällisellä odotin että kaikki ovat istuutuneet pöydän ääreen. Yllemme laskeutui hetken hiljaisuus kun kerroin että äidillä ja isällä on asiaa: Meille on tulossa perheenlisäystä. Esikoinen keksi aika nopeasti millaisesta lisäyksestä on kyse. Kauhea mekkala alkoi. Koko aterian ajan ilmassa lentelivät nimiehdotukset. Saa nähdä tuleeko yhtä kova vääntö kuin kissojen nimistä pari vuotta sitten. Anoppi huokaili ja pyöritteli silmiään, mutta alkoi sitten muiden mukana ehdotella nimiä ja kertoa millaisia pikku palleroita heidän koiransa olivat pentuina.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti