Kiitollinen terveistä osista

Eilen oli parempi päivä lasten kanssa. Oltiin paljon ulkona, leikitettiin koiraa, ruokailtiin ja touhuttiin sovinnossa. Lapset huusivat vähän vähemmän, minä en huutanut ollenkaan. Esikoinen vei itsenäisestikin koiran ulos. Sain purettua pihalta vanhan risumajan, jonka tilalle on suunnitteilla kestävämpi köynnöspergola. Pikipoika näytti tehonsa ja mursi yhden muurin: Olen tosi huono lähestymään uusia ihmisiä ja naapuriin on muuttanut pari vuotta sitten toinen yhtä introvertti äiti, jonka kanssa on tähän asti vain moikkailtu. Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa herttaista pentua vaan tuli lapsineen käymään, ja kun nyt on viimein päästy jutun alkuun, lupasi tulla toistekin. Hetken aikaa minulla oli pihassa seitsemän lasta.

Ihan tavallisen päivällisen jälkeen vatsaa alkoi korventaa. Olin tosi tosi kipeä, vatsan hieronta ei auttanut, mitään ei tullut ulos mitään kautta, polte vain jatkui. Samalla lapaluun alle iski fasettilukko. Painajaismainen olotila, jalat tärisivät. Koetin jumpata fasettilukon pois ja puoliso siveli selkään voidetta joka helpotti. Vatsaa ei helpottanut mikään. Vetäydyin peiton alle. Pitkän kierimisen jälkeen nukahdin ja nukuin aamuun asti. Heräsin täysin terveenä. Kiitollisuuspäiväkirja on ollut unholassa pitkään, mutta nyt varmasti muistan hetken olla kiitollinen fyysisestä hyvinvoinnista.

Flunssakin yritti iskeä muutama päivä sitten. Yöllä oli kurkku kipeä ja aamulla alkoi nuha. Vanhat konstit käyttöön: huuhtelu nenäkannulla, yliannos sinkkiä, pari kynttä valkosipulia, litra vihreää teetä ja voilà, olen terve. Tauti lähti ennen kuin pääsi kunnolla alkamaankaan. Olisipa päänupin säätö yhtä yksioikoista.

Isoja lapsia kyllästyttää kaurapuuro. Tänään ajattelin ilahduttaa heitä ja tein vaihtoehtoaamiaisen. Yksi valitti tuoreessa leivässä olleista siemenistä, toinen balkaninmakkarasta, kolmannelle ei kelvannut juusto ja kurkustakin tuli sanomista. Yksi lapsi piti kaivaa pöydän alta ja pitää pakkopaitaotteessa ennen kuin hän rauhoittui. Uhkasin palata joka-aamuiseen kaurapuuroon. 

Jos sinulla on vapaata aikaa, kannattaa lukea ja jakaa Markun blogi. Jos sinulla ei ole aikaa, tätä blogia varten kannattaa tehdä sitä. Aivan erityisesti, jos olet hoitoalalla, mutta kyllä tämä koskettaa meitä kaikkia muitakin. Koskaan ei näet tiedä milloin itse tai läheisemme on tässä tilanteessa, toisten armoilla, puhe- ja liikuntakyvyttömänä. Markku oli siihen tilaan joutuessaan täysin terve ja terveet elämäntavat omaava urheilullinen nelikymppinen. Hän ei onneksi jäänyt sanattomaksi vaan on sanoittanut asioita monen muunkin puolesta, nostanut asioita esiin, kaivellut muurahaispesiä. Jos minä saisin päättää, tässä maassa ei kukaan valmistuisi hoitajaksi, lääkäriksi eikä terapeutiksi eikä pääsisi kunta- saati muuksi päättäjäksi tenttimättä tätä blogia.

Meillä pääsee tuntemattomasta syystä nettiin vain yhdellä koneella, mikä raivostuttaa minua vielä lääkityksen ylikin. Valokuvani ovat näet sillä toisella koneella. Lisäilen niitä sitten kun yhteydet on saatu kuntoon. Nyt koetan saada villi-ihmiset ja pikku pehkon pihalle. On tyyntä ja pieni pakkanen. Pääsemme viimein metsään. Olen opettanut koiran jo istumaan ja hihnassa kävelyä on harjoiteltu joka päivä. Yli-innokkaiden apulaisten kanssa harjoittamisesta ei tosin tule mitään, tarvitaan kahdenkeskistä aikaa.