sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Veljenpojat kannonnokassa

Aamupalan jälkeen muu perhe vetäytyi katsomaan olympialaisia, minä lähdin metsään. Tiet ovat loskaa ja jäätä, mutta metsässä on hyvä kävellä. Tapasin vain yhden ihmisen koko lenkillä. Keskellä metsää kannonnokassa istui puolituttu koiranulkoiluttaja, jolle voivottelin koirakuumettani ja sain rotuehdotuksia. Hän myös jatkoi lausettani kuin Aku Ankan veljenpojat kun aloin selittää miksi yleisimmät koirarodut ärsyttävät. Koirat ovat persoonattoman näköisiä, kuin toistensa klooneja. Vähän kuin autot. Jos on sama merkki ja malli niin näyttää täsmälleen samalta. Mutta onhan siihen toisaalta hyvät syynsä miksi juuri vaikkapa labbis ja kultainen noutaja ovat niin suosittuja.

Labradorinnoutaja ja lyhytkarvainen collie ovat listani kärjessä, jos sopivaa sekarotuista ei lasketa. Appenzellinpaimenkoira, tanskalais-ruotsalainen pihakoira ja corgi cardigan ovat myös mahdollisia, enkä pidä mahdottomana pitkäkarvaista collietakaan. Olen kaksi vuotta asunut sellaisten kanssa samassa huushollissa ja nähnyt miten paljon niitä tarvitsee hoitaa. Turkki on yllättävän helppohoitoinen. Kultainen noutaja sen sijaan ei pääse listalleni. Tapaamani yksilöt ovat olleet järkiään aika rasittavia hössöttäjiä.

Lounas jäi linnunpönttöjen puhdistusreissun vuoksi myöhälle. Kello viiden teetäkin siirrettiin vastaavasti myöhemmälle. Nukahdin enkä ollut huolehtimassa, niin että lopulta siitä tulikin iltapala. Pidin taas perheelle luennon siitä miten lääkäri on kieltänyt minua huolehtimasta. Unensaantivaikeudet ovat taattuja kun vetäisin kahden tunnin päiväunet. Vointikin on jotakuinkin kehno. Tuskanhikeä ja lievää pahoinvointia. Ehkä liian myöhäinen ja raskas ateria, ehkä ahdistus siitä että huomenna on työpäivä. On mysteeri mistä tuo ahdistus johtuu. Eihän töissä ole paha olla. Aika harvalla varmaan on niin hyvä työpaikka, -yhteisö, -ehdot ja -olot kuin minulla. Työtävieroksuvan masennuskuntoutujan on vaikea suhtautua itseensä hyväksyvästi ja rakastavasti kun tuntuu että peilistä katsoo yhteiskunnan siivellä eläjä.

Jalapenojen, suippopaprikoiden ja pelargonioiden itävyys 100 %, petunioiden ja koruköynnösten lähellä sitä. Ensimmäiset daturat ja tavalliset paprikat työntävät lenkkejään mullasta. Keijunmekot ja risiinit antavat odottaa itseään. Verenpisaran alkuja olen latvonut ja saanut näin yhä lisää pistokkaita. Pelkäänpä että tila loppuu jo ennen maaliskuun kylvöjä. Tulee aina laitettua varasiemeniä itämään enkä sitten raaski yhtäkään tainta kitkeä pois.

Hellämielisen ihmisen voi olla vaikea kävellä polulla jolla kulkee myös muurahaisten polku tai astella asvaltilla sateen jälkeen, kun pitää varoa tallaamasta yhtäkään matoa. Rikkaruohoihin hellämielisyyteni ei sentään ulotu.

Korvavalot ovat olleet pakkotauolla kun unohdin ne töihin. Myös tietoisen läsnäolon harjoitukset olen laiminlyönyt. Ei johdu ainakaan siitä että tuntisin itseni terveemmäksi. Koetan kovasti ymmärtää että on ihan normaalia että toipuminen kestää. Samalla toipumattomuuden peikko kurkistelee korvan takana. Mitä jos sittenkin jään lapamadoksi lopuksi ikää? Mitä jos taustalla sittenkin on jokin fyysinen sairaus? No niin, tässähän alkaakin olla hyvät emmeet koossa unensaantia ajatellen. Jep jep.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti