Miten tuosta tulikin mieleeni että kissa ja koira istuivat tänään kaikessa rauhassa, tosin hyvin valppaina, noin metrin päässä toisistaan. Toinen kissa kävi haistelemassa nukkuvaa koiraa. Hyvin tässä taitaa käydä.
Hanskat hukkuivat eteisessä toissapäivänä sillä välin kun solmin kengännauhoja. Eivät ole vielä löytyneet. Meillä on kymmenkunta kannellista astiaa ruuan säilytystä varten. Laitoin lopun aamupuuron yhteen niistä. Löysin kaikkien muiden kannet mutta en sen. Kilahtamisen paikkoja, jos lääkitystä ei olisi. Hanskat, housut, kannet ja oksasakset varsinkin tekevät minulle tämän aina. Sekopäinen ajatus käy päässä: tavarat katoavat ihan tahallaan.
Palautin tunnelukkokirjan eilen, ehdin lukea siitä noin neljänneksen. Siinä kerrotaan että jos et muista lapsuudestasi mitään ikävää, olet silti kokenut sellaista, me kaikki olemme, mutta olet onnistuneesti unohtanut sen. Ehkä jopa niin että mitä vähemmän muistat, sitä enemmän olet kokenut. Pitäisi muistaa lapsuuden ikävyydet, jotta pystyy avaamaan tunnelukkojaan. Minä en muista muuta ikävää kuin sen, että äiti raivosi usein ja esitti marttyyria. En muista että se olisi kohdistunut suoraan minuun. Varmaankin hän hoiti kodin jotakuinkin yksin eikä tullut koskaan komentaneeksi muita hommiin. Odotti kai että ymmärtäisimme komentamatta. Jostain aivojeni sopukoista nousi silmittömän raivon keskellä äidin käyttämiä sanoja. Sanoja, joita en ole kuullut kenenkään muun käyttävän. Joskus ne myös pääsivät suustani ulos. Ennen lääkitystä. En tarkoita kirosanoja - enkä pysty muistamaan yhtäkään niistä ilman tuota selkäydinraivoa.
Minunkin pitäisi muistaa ja jaksaa komentaa lapsia kodin töihin nykyistä enemmän.
Metsässä samoiltiin tänäänkin hyvä tovi, kiipeiltiin kiville, tasapainoiltiin kaatuneilla puunrungoilla. Pentu poukkoili eestaas ja piti laumasta huolta, lakosi välillä nenälleen mättäiden väliin. Ensimmäisenä metsään lähdöstä alkoi puhua lapsista se, joka on tähän asti ollut nihkein ulkoilija. Koiran kotiutumisesta lähtien hän on ollutkin ensimmäinen uloslähtijä. Palasimme kuivin ja puhtain kamppein kotipihaan ja pienimmät halusivat jäädä vielä ulos. Lupasin, kunhan pysyvät omassa pihassa eivätkä mene veteen. Pitihän heidän välttämättä käydä kuraojassa uimassa eikä sieltä kutsumalla lounaalle tultu, jouduin hakemaan. Kilahtamisen paikka, jos lääkitystä ei olisi.
Illemmalla syötiin suklaa-banaani-tuorejuustokääretorttu. Teki vain yhtäkkiä mieleni leipoa sellainen. Iltalenkillä kaksin koiran kanssa tunsin selvän kevään tuoksun ilmassa. Tulee hauskoja takaumia teini-ikään ja niihin ensimmäisiin salaisiin koiralenkkeihin ensimmäisen poikaystävän kanssa. Taisi olla kevättä ilmassa silloinkin. Hajuaisti on kai ihmisen pitkämuistisin aisti.
Tunnelukkokirjassa neuvottiin katselemaan lapsuuden valokuvia ja hakeutumaan lapsuusmuistoihin niiden kautta. Se olisi varmasti minulle mieluista. Olen miettinyt miksi pidän niin paljon valokuvista ja kuvaan niin valtavasti. Äidinäitikin piti, hänellä oli paljon valokuvasuurennoksia. Jokunen niistä on periytynyt minulle, muun muassa studiossa 1930-luvulla otettu kuva viisivuotiaasta äidistäni. Äiti muisti vielä aikuisenakin kuvaustilanteen hyvin ja minäkin muistan mitä hän siitä minulle kertoi. 1970-luvulla kuvattiin aika vähän, ainakin meillä. Rulla tai pari vuodessa. (Rulla? ihmettelisi nuori lukija.) Nyt ne vähäiset kuvat ovat aarteitani, samoin vanhempieni nuoruuden albumit 1950-luvulta pikkuruisine mustavalkoisine kuvineen, joissa esiintyvistä ihmisistä tunnistan vain muutaman. Hassua miten pian unohdumme. Jokainen ihmiselämä on valtaisa asia, mittaamaton ihme, ja silti parin sukupolven kuluttua kukaan ei ehkä tiedä mitään siitä miten olen elänyt, mitä olen tehnyt ja tuntenut, surrut, iloinnut ja rakastanut. Lapsenlapsenlapset eivät ehkä tiedä edes nimeäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti