Kuume vaivaa

Yksi suurimpia tökkimisiä töissä ovat alati vaihtuvat ohjelmat joihin ei saa ihmisen antamaa koulutusta. Välillä jopa oletetaan meidän käyttävän sujuvasti ohjelmia joita ei ole edes asennettu tai kerrottu että asentamista pitää jokaisen erikseen pyytää atk-tuelta. Tänään etäpäivitysilmoitus tuli kuitenkin minullekin yllättäen ja pyytämättä kesken päivän. Iltapäivällä yksi työkaveri piti luentoa lyncin kautta, toinen osallistui kurssille. Ja minun teki ihan hirveästi mieli mennä irvistelemään taustalle.

Liekö ikä vai tämä yleinen uupumus, kun en vain ota selvää, tutustu ohjelmaan ja rupea käyttämään. Niinhän tein kotioloissa esimerkiksi kuvankäsittelyohjelma Picasan kanssa ja saan sillä itselleni kelpaavaa jälkeä aikaiseksi vaikka olenkin vain satunnainen harrastelija. Toisaalta ohjelmissa on eroja. Jotkut kertovat itse mitä tulee tehdä, jotkut leikkivät vaikeasti tavoiteltavaa. Joissakin on viisi namiskaa, toisissa tuhansia valikkojen alavalikkoja.

No, nyt meillä kumminkin on töissä tilanne että kuvankäsittelijä on lähtenyt eikä uutta ole vielä rekrytoitu ja kuvia pitäisi saada. Mistä syntyy se tunne että minun pitäisi osata ja pystyä ja ottaa homma omakseni? Että hommien pitäisi hoitua aivan kuin ennenkin vaikka yksi ihminen puuttuu? Mitä tekemistä koko asialla edes on minun kanssani? Miksi kannan huolta? Ei kuulu minulle. Lääkäri on kieltänyt. Argh.

Koirakuume on taas noussut entistä pahempana. Perusteluja koiran hankkimisen lykkäämiselle on paljon: Ei ole rahaa. Pienin lapsi saisi ensin vähän kasvaa ja viisastua. En tarvitse yhtään huolehdittavaa lisää. Aamulla pitäisi nousta entistäkin aikaisemmin. Anoppi on uhannut että jos koira tulee, hän lähtee. En tosin ole uskaltanut kysyä kuinka vakavissaan hän oli. Hänen kotonaan kissat ja koirat olivat aina ulkona ja navetassa ja sillä siisti. Mutta arvaapa vaan kuka meillä nykyään on ahkerin kissojen palvelija ja ihailija. Ovat kuulemma ihmeen kilttejä ja viisaita ja pelmaavat niin hauskasti keskenään.

Puolesta: Koirasta olisi iloa kaikille (kissat saattavat olla eri mieltä). Se saisi minut ulos ja liikkeelle. Lapset saisivat kasvaa koiran kanssa. Ensimmäiset sanani olivat kiikkuu kaakkuu mutta aika pian sen jälkeen tuli haluan koiran. Sain sen vaarilta seitsenvuotiaana. Kerroin sille kaikki suruni. Koiran livulla livahdin myös iltakävelyille ensimmäisen poikaystävän kanssa.

Mitään adhd-hösseliä, kuolaajaa tai sööttiä sylikoiraa en halua. Maavaraa tarvitaan maalaiskoiralla sen verran ettei otus huku saappaanjälkeen. Koiramme pitäisi olla lyhytkarvainen, keskikokoinen, rauhallinen, älykäs, vankka ja ilman metsästysviettiä. Sen pitää haukkua vain asiasta ja tykätä pitkistä lenkeistä eikä se saa kaivaa kukkapenkkejä. Näyttelyt ovat niin kaukana meidän maailmastamme kuin vain olla voi, eli vääränvärinen karva nenänpielessä tai lurpallaan oleva korva ovat pikemminkin vain eduksi. Kaikkein mieluiten ottaisimme sekarotuisen, vähän hassun näköisen mutta hyväluontoisen lemmikin, kuitenkin sellaisen, joka tarvittaessa osaa opastaa murtovarkaan etäämmälle residenssistämme. Ja niitä pitäisi olla kaksi.

Oma pentue sen sijaan on toipunut kuumeilustaan ja marssitetaan huomenna kouluun.