maanantai 17. helmikuuta 2014

Kuusikossa huhuu

Työpäivä meni ihan kunnialla ja herkkujakin ostin ihan vähän vain. Jo viikon kestäneen kunnon elämän kunniaksi kävin vaa'alla. Paino oli noussut 200 grammaa. Ai että motivoi. 

Työterveyshoitaja otti yhteyttä ja varasi minulle ylihuomiseksi 40 minuutin ajan. Hän kyseli miltä tuntuu, olenko palaamassa täysiaikaisesti töihin. Vaikea kuvitella että pystyisin siihen. Näistä kolmesta päivästäkin suoriudun juuri ja juuri. Kysymyksen muotoilusta päättelen, että vaihtoehto on olemassa.

Huomenna on toisenlainen työpäivä. Aamupäivällä kehityskeskustelu, iltapäivällä kauan odottamani ja samalla myös pelkäämäni nettikoulutus. Näen kaksi vaihtoehtoa: opin jotain ja huojennun - tai romahdan jo alkumetreillä.

Illalla häivyin yksin puolentoista tunnin lenkille. Tallustin kilometritolkulla vanhan kuusikon keskellä kulkevaa maantietä. Ei taloa, ei valoa, vain pöllön huhuilu, keväinen maan tuoksu ja kevyt sade. Koko matkan mietin koira-asioita.

Kotona isot lapset huusivat niin lujaa ja kauan että pienin jo piteli korviaan. Puoliso poistui paikalta. Anoppia nauratti. Minä en jaksanut reagoida mitenkään. Yksi on kuitenkin varmaa: raivoamalla puhelinta ei saa. Oi kunpa nuo kiljukaulat voisi lähettää vaikka mummolaan muutamaksi päiväksi, mutta ainoa mummola on täällä meillä. Sijaisperheen ottaisin mielelläni, mutta sen saadakseen pitää kuulemma olla alkoholisti tai narkkari. Ja yksinhuoltaja. Vai riittäisikö ihan vaan hulluksi tuleminen? Ehkä sekin vielä nähdään.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti