Tukka suorana

Takana tosi huono yö. Iltayöstä heräsin siihen että sänky heilui. Kuuntelin omaa sydämen sykettäni joka kaikui voimakkaana korvissa, mutta arvelin ettei sen nyt sentään pitäisi sänkyä heiluttaa. Petikaveritkin näkyivät nukkuvan rauhallisesti. Viimein, kun linkous alkoi, tajusin että kissa pesee itseään ja selvittelee takkujaan jalkopäässä. Aamuyöllä heräsin siihen että yksi petikavereista iski minua nyrkillä nenään. Aloin pyöriä ja katsella kelloa, oli liian myöhä ottaa nukahtamislääkettä.

Päivän mittaan en ehtinyt huomata väsymystä. Vietin puheliasta aikaa työterveyshoitajan luona. Arjen kuvaukseni jälkeen hän hautasi kasvot käsiinsä ja huokaisi ettei yhtään ihmettele uupumustani. Hän kannattaa 60 prosentin työajalla jatkamista, vakuuttelee että olen edistynyt ja paranen kyllä, en ole vajoamassa psykoosiin, pitää vain hyväksyä tilanne ja antaa toipumiselle se aika minkä se vaatii. Valitin puolisolle että elämä ehtii mennä ohi odotellessa. Puoliso sanoi että elämää se on toipumisaikakin. Mietin vain miten jatkuva uupumukseni, poissaolevuuteni ja näennäinen piittaamattomuuteni vaikuttavat perheenjäseniin, heidän loppuelämäänsä, heidän tunnelukkoihinsa. Sain lääkäriajan ja työterveysneuvotteluajan hiihtoloman jälkeiselle viikolle.

Hoitaja oli huolissaan miten jaksan hiihtoloman kotijoukkojen kanssa kun puolisolla ei ole lomaa, pihalla lunta eikä lapsilla korvia. Hän neuvoi laatimaan koko perheen kanssa lomaviikolle aikataulun jota kaikki sitoutuvat noudattamaan: syön aamupalan kitisemättä, pukeudun ja lähden ulos kitisemättä, ulkoilen vähintään tunnin, syön lounaan ilman tappelua jne. Jokaisesta onnistuneesta suorituksesta saa merkitä ruksin omalle kohdalleen. 

Hirvitti kertoa hoitajalle että olemme ottamassa koiranpennun tähän tilanteeseen. Hänestä se on loistava juttu. Siinä minulle perheenjäsen, joka on aina iloinen tavatessaan minut ja myös näyttää sen. Uskollinen lenkkikaveri joka ei koskaan sano ei vaan innostaa ja tietenkin myös pakottaa liikkumaan enemmän. Ja samassa paketissa vieläpä taitava lastenkasvattaja ja seuralainen. Kuten arvata saattaa, hoitajalla on itsellään koiria.

Pyörähdin työpaikalla kuittaamassa itseni lomalle ja sopimassa yhdet treffit. Heti liukuman alkaessa riensimme puolison kanssa eläintarvikeliikkeeseen ostamaan pannan, taluttimen, ruoka- ja vesikupit, harjan, kynsisakset ja muutaman lelun. Ruokakaupasta haimme tavanomaisen kukkurakuorman ruokaa ja koiralle puruluita. En ehtinyt edes riisua takkia saati syödä kun kurvasin kotoa takaisin kylälle. Vein partiolaisen koloiltaansa, lainasin kirjastollisen koirakirjoja (kirjastonhoitajakin innostui kertomaan koiramuistojaan) ja lunastin ensimmäiset lähiruokarenkaan ostokseni.

Väsymyksen (ja nälän) huomasin siinä kohtaa kun aloin raivota kovakorvaisille haaveilijaperillisilleni ihan vanhaan malliin. Minä olen ainoa jolla on virallinen lupa lillua toisessa todellisuudessa, mutta vaikuttaa siltä kuin jälkikasvu olisi pitkälti samassa jamassa. Kai hekin alkavat olla loman tarpeessa. Voi kunpa se voisi olla lepoa meille kaikille.