Vielä kerkiää muutaman sanan tälle vuodelle kirjoittaa. Puolisolla oli koulupäivä kotikoneella, minä koetin viihdyttää lapsia. Lahjoin isommat paimentamaan pienintä pihalla sillä välin kun kävin kaupassa ja leivoin uudenvuoden epäterveelliset herkut. Ulkona käytiin sytyttelemässä kynttilät, roihut, myrskylyhdyt ja tähtisadetikut. Katseltiin omalta pihalta alkuillan ilotulitusta, jota naapurusto ruuttasi taivaalle ihan kiitettävästi. Käytiin kävelyllä ja kohdattiin sohvien alta hätäisesti asioilleen kaivettuja kylän koiria. Koirakuume nousi taas. Yhä vielä katsellaan tulituksia ikkunasta koko perhe. Meille ne näkyvät varmasti paremmin kuin tulittajille itselleen. Samoin vuorollaan juhannuskokkojakin voi ihailla kotisohvalla istuen.
Pääsin vähän puuhastelemaan siemenpostien kanssa tänään. Ihmeellistä hyvää mieltä siitä touhusta irtoaa. Saatan istuttaa joulukukiksi hankkimani jouluruusut maahan lähipäivinä. Eipä ole ennen tullutkaan tammikuussa istuteltua. Lapset sopivasti löysivät tänään yhden kadoksissa olleen istutuskauhani.
Naapurit kutsuivat iltakävelyllä kohdatessamme kylään, voimme kuulemma mennä ihan koska vaan. Uuden vertaistukihenkilön löysin tänään myös. Parin huolettomasti heitetyn sanan päässä hän oli.
Evankeliumit on luettu. Ihmettelen miksi lähes sanasta sanaan sama teksti on Raamatussa neljään kertaan. Ihmettelen tietysti monta muutakin asiaa, vaikkapa sitä, miksi Jeesus sairaan parannettuaan kielsi häntä ehdottomasti kertomasta asiasta kenellekään ja seuraavan parannetun kohdalla taas kehotti julistamaan asian kaikille. Puolisoni mukaan Jeesus oli vain niin hyvä ihmistuntija ja valitsi yksilölle sopivan lähestymistavan: jotkuthan meistä toitottavat sitä kovemmin mitä ankarammin on kehotettu pitämään salaisuutena.
Lennätän bittiavaruuteen omanlaiseni ilotulituksen. Onnellista Uutta Vuotta Sinulle!
Kelasta tuli kirje: Olemme saaneet lääkärinlausunnon, mutta hakemus puuttuu. Taidan tarvita mielialalääkkeiden rinnalle vahvoja rauhoittavia jos tämä kirjeenvaihto jatkuu vielä pitkään. Mielestäni olen tehnyt hakemuksen tammi-helmikuun osavirkavapaa-ajalta jo vähintään kertaalleen aikaisemmin, mutta voihan olla että olenkin vain nähnyt unta sen tekemisestä. Painajaista. Laitoin nyt menemään hakemukset sekä vuosiloma- että osavirkavapaa-ajalta ja jään odottelemaan mitä seuraavaksi puuttuu.
Sain anopilta aamulla myssyn. Itse kudotun tietysti. Täsmälleen sopivan kokoisen, oikean värisen ja ihanan mallisen. Suojaa korviakin. Tuntuu hyvältä päässä. Sekä ulkoisesti että sisäisesti. Anoppi laulaa ja lausuu runoja lapsille, isommat ovat olevinaan kuuntelematta mutta pysyvät siinä kumminkin.
Kävelimme lasten kanssa vesisateessa kylälle asioille ja paluumatkalla löysimme kiekkokaukalon takaa lunta! Voi sitä riemua. Lounaan jälkeen etsin jälleen kerran kulholle kantta ja suivaannuin sen verran että siivosin astiakaapit ja hävitin ison kassillisen kaikenvaran muoviastioita, partajugurttiämpäreitä ja sen sellaisia. Siistiä on, jäljelle jääneet purkit ja kannet ovat näteissä pinoissa. Etsimääni kantta tosin ei löytynyt. Saattaa olla lasten jäljilläkin. Keittiötarvikkeet ovat yllättävän meneviä.
Illalla tein vielä oman kävelylenkin, vähän pidemmän kuin jokailtaiseni. Jos tästä mustasta talvesta jotain hyvää haluaa hakea niin ei ole liukasta.
Lääkäri sanoi että pitää miettiä mitä voisi tehdä toisin. Muistaakseni. Elämään tulee iso muutos. Työläs, mutta antoisa muutos. Mutta ei saa ottaa stressiä eikä tehdä projektia siitä miettimisestä. Hä, en minä osaa enkä yleensä edes muista mitään ajatella. Pelkään että palaan hiihtoloman jälkeen normaaliin työaikaan ihan entisin eväin eikä mikään ole muuttunut. Alkuvuodesta on taas palaveria psykologin sekä lääkärin, työterveyshoitajan ja esimiehen kanssa. Ehkä voin huutaa apua siellä.
Saattaa olla että jotkut kuvat ovat jo toisella kierroksella. Kun en muista. Teksteissä asiat aivan varmasti toistuvat moneen kertaan, mutta sitä en edes pahoittele. Niinhän ne toistuvat päässänikin. Ehkei tämä olekaan päiväkirja vaan pääkirja.
Aamulla tehtiin uusi huushollin raivaus anopin tuloa varten. Iltapäivällä hän tuli suuren saattueen kanssa ja tuntui kuin auringonvalo olisi laskeutunut kotiimme. Hän kertoi, ettei raaskinut tulla tapaninpäivänä, koska yksi lapsenlapsi oli puhjennut itkuun kuullessaan että hän on lähdössä. Sama lapsi oli nyt yksi saattajista. Välimatkaa anopin kotien välillä on niin paljon että enintään kaksi kertaa vuodessa tavataan.
Päivä meni vieraita kestitessä ja kuulumisia vaihtaessa. Toisin kuin minun, anopin muisti toimii täydellä teholla vaikka hän on lähes 40 vuotta minua vanhempi. Jutut jatkuivat siitä mihin puoli vuotta sitten jäätiin. Yksikään nimi ei häneltä unohdu, sellainenkaan jonka on ehkä kuullut vain kerran. Kaikkein pienin pienikään ei arkaillut eikä vierastanut vaan kiipesi saman tien isoäidin syliin ja kietoi hänet pikkurillinsä ympärille. Isoäiti on kaksikielinen ja kertoi hukanneensa suomen kielen poissaolonsa aikana ja lupasi nyt puhua vain sitä toista kieltä ja opettaa sen pienimmällekin. Siinä kyllä kolahtaa kaksi kovaa päätä yhteen.
Menetin oman äitini vuonna 2002 mutta samana vuonna myös sain uuden äidin kun anoppi astui elämääni. Puolison koulu jatkuu jo huomenna mutta minäpä en jää laumani kanssa yksin. Olen aika varma siitä että paistaa aurinko. Jos ei ulkona niin ainakin sisällä.
Olen ruvennut käyttämään hyväkseni mielialalääkityksen tuomaa tyyneyttä. Kävin tänään ostoskeskuksessa vaihtamassa yhden toimimattoman joululahjan. Noin puoli Suomea ja neljäsosa Venäjää tuntui olevan liikkeellä samoissa neliöissä. Tuskanhiki virtasi mutta pinna ei kiristynyt.
Rupesin hiljattain myös lukemaan Uutta testamenttia. Olen yrittänyt lukea Raamattua pari kertaa aiemminkin. Ekalla kerralla tein sen virheen että aloitin alusta. Vanhasta testamentista. Eihän niitä sukuluetteloita jaksa erkkikään. Toisella kerralla aloitin Uudesta testamentista, mutta hermo meni siinäkin aika pian kun ei ymmärrys riittänyt. Nytkin minulla on jo plakkarissa muutama ärsyttävä kohta, niin kuin vaikka vertaus kahdesta pojasta mutta pystyn jatkamaan lukemista.
Mahtaa se tuntua erikoiselta kun aurinko joskus kaiken tämän pimeyden ja sateen jälkeen näyttäytyy. Voiko yksikään puutarhakasvi selviytyä tällaisista sateista. Kun pakkanen tulee, märkä maa jäätyy perusteellisesti ja syvältä, ellei lunta ole. Totisemmat puutarhaharrastajat viskelevät jo chiliä kylvölautalle täyttä päätä, minä käännän kylkeä ja mietin vieläkö mahdetaan olla aurinkoa kiertävällä radalla.
Jostain tuli muutama päivä sitten itsepintainen ajatus että tämän kuvan haluan blogiin. Kuva on vuodelta 1969. Olen siinä viemässä kompostiämpäriä vaarini kanssa. Vaari joi. Paljon. Kun isäni oli vasta poikanen, perhe joutui useampaan otteeseen pakenemaan kotoaan hulluna raivonnutta humalaista. Kun isä sitten kasvoi tarpeeksi suureksi, hän ajoi vaarin pois. Isä oli tarkkana: meille ei vaarilla ollut asiaa kuin selvin päin. Mietin milloin alkoholismi puhkeaa minussakin, kunnes aikuisena tajusin että juominen oli alkanut vaarin palattua sodasta. Ei vaari siitä mitään puhunut. Hän tuli kaupungista uskollisesti joka keskiviikko ja luki minulle Aku Ankan. Omalle perheelleni tilasin Ankan jo silloin kun esikoista vasta odotettiin.
Olen ollut tänään suunnattoman väsynyt. Loka-marraskuisen väsynyt. Päätäkin särki. Pienimmän känkkis oli yhä läsnä. Nousin sängystä vain hoitamaan aamutoimet, sen jälkeen esikoinen huolehti pienemmistään useamman tunnin. Iltapäivällä kampesin koko orkesterin hetkeksi metsään vaikka vettä satoi ja tuuli oli kova. Ruuan jälkeen (olipa hyvä että ruokaa oli valmiina, riitti kun lämmitti) uinahdin sohvalle ja taas taisi mennä useampi tunti. Lapsenvahtina toimi joulupukin tuoma wii-peli. Iltapalaksi suklaa-kurpitsakakkua ja luumukierteitä. Päivä oli lasten mieleen vaikkei ehkä aivan terveys- sun muiden suositusten mukainen. Koetan suhtautua omaan suoriutumiseeni lempeästi ja ymmärtävästi. Enpähän ainakaan rähjännyt.
En muista että lääkärin tai psykologin kanssa olisi ollut puhetta toipumisen mahdollisista takapakeista, mutta kai ne ovat ihan luonnollisia. Tämä päivä varmaankin oli sellainen. Mietin millainen se olisi mahtanut olla ilman lääkitystä.
Mummolan oven laitoin lukkoon ettei sitä vallattaisi uudestaan, täytettäisi leluilla ja käännettäisi ylösalaisin. Sytyttelin pihalle kynttilöitä mutta sade ja tuuli ovat nujertaneet ne. Pyykkinarulla (tai jossain lähiympäristön ojassa) on eilisen poudan innoittamana koneellinen lakanoita "kuivumassa". Päivän valopilkkuna ensimmäinen siemenluettelo. Tai ehkä enemmänkin sen herättämä tunne. Olin jo ehtinyt ajatella ettei puutarhakaan enää kiinnosta, mutta pieni läikähdys tuntui sittenkin.
Haistan maakellarin hajun niistä vaatteista joilla perhe oli yökylässä. Voi olla että senkin puolesta oli hyvä etten ollut mukana. Vaikka sitä hajua ei työpaikalla ole eivätkä mitkään raja-arvot viime mittauksissa ylittyneet, olen selvästi herkistynyt. Olen käynyt monessa kodissa joissa haju on ollut niin voimakas että olen miettinyt miten he voivat asua täällä. Joistakin taloista haistan sen kadulle asti. Ehkä haaveilemani työpaikan ja alan vaihto sittenkin onnistuu. Rupean homekoiraksi.
Tämä on 51. kirjoitukseni tässä blogissa. Olen iloinen että tuli aloitettua. Kirjoittamisessa on haasteensa. Yritän pysyä anonyyminä vaikka vuodatan itsestäni miltei kaiken. Tiedostan, ettei ole minun asiani kirjoittaa kenestäkään muusta, mutta esimerkiksi perheen jättäminen kokonaan ulkopuolelle on käytännössä mahdotonta. Koetan olla analysoimatta liikaa, koska lääkärin ja psykologin mukaan pitäisi keskittyä enemmän tuntemiseen, kokemiseen, aistihavaintoihin ja tähän hetkeen, ei miettiä syitä eikä seurauksia, ei surra menneitä eikä pelätä tulevia. Tässä hetkessä aistin armotonta mellastusta, vaikka tunti sitten luin, lauloin ja peittelin porukan nukkumaan.
Ties kuinka pitkästä aikaa päivä jolloin ei satanut. Kiskoin ulos anopin maton, täkin, tyynyt ja petarit, ravistelin ja tamppasin, puunasin mummolan, pesin ikkunat, laitoin itseni ihmisen näköiseksi ja leivoin kotiintulopullat. Puoliso soitti ettei päästä vielä lähtemään, jutut on kesken. Lämmitin takan ettei vanhaa ihmistä paleltaisi ja sytytin pihan täyteen kynttilöitä. Otin päiväunet. Kurkin kaihtimien raosta pihalle. Puoliso soitti ettei anoppi nyt vielä tulekaan. Oli muuttanut mielensä kolmeen kertaan päivän aikana ja jäi vielä tyttäriensä luokse.
Iltakävelyllä tapasin ystävän jolla oli hyviä uutisia.
Perhe palasi myöhään kotiin mukanaan kuorma joululahjoja ja megalomaaninen känkkäränkkä. Matkaeväänä oli nähtävästi ollut tottelemattomuuspastilleja. Huomenna puoliso on koko päivän omilla teillään. Toivotaan että känkkis häipyy yön aikana.
Makuuhuoneen ikkuna on auki. Viileässä tulee parhaat unet. Pienin roikkui minussa kuin apinanpoikanen koko illan ja on taas pujahtanut sänkyyni. Levitän päälle kolme peittoa.
Aatosta on tulevina vuosina siirrettävä muutakin edeltäville päiville. Varsinkin perunasalaatin teko. Sen olisi hyvä saada vetäytyä pari tuntia, mutta tällä kertaa aikaa jäi noin kymmenen sekuntia ennen kuin se lähti ääntä kohti.
Kuusi tuli kuitenkin koristeltua ja kirkossakin oltiin ajoissa. Rakennus on järjettömän suuri seurakunnan väkilukuun nähden, mutta jouluaattona se tulee silti lehtereitä myöten täyteen. Aattohartaus alkoi hämärässä kirkossa kuoron hiljaa laulamalla Jouluyö juhlayöllä. Keskikäytävää pitkin asteli alttarille enkeli ja kaksi pientä lasta tuoden kynttilöissä valon tullessaan. Ne lapset olivat minun pikkuiseni! Tärkeästä toimesta suoriuduttiin hienosti, joskin sen jälkeiset tuuletukset ja näyttävän loikan alttarilta olisi äidin mielestä voinut jättää väliin. Tosin juuri niistä on sadellut hymyilevää kiitosta jälkeenpäin.
Herttaisinta oli, että kerrottuaan seurakunnalle avustajien nimet pappi huomasi mainita nimeltä myös perheen kolmannen lapsen ja pyysi häntäkin viittaamaan. Emme ole mitään tuttuja naamoja, käymme kirkossa ehkä kolme kertaa vuodessa. Kirkkoherra vain kysyi nimet etukäteen ja muisti ne. Ja muisti ne oikein. Eikä jättänyt esikoista ulkopuoliseksi. Tuollainen muistaminen tekee sattuneesta syystä meikäläiseen vaikutuksen.
Vaikka aattohartaus muilta osin oli melkoinen painiottelu, olen iloinen että lähdin mukaan. Esikoinen osasi jo olla kärsivällisesti hiljaa. Puoliso oli muissa tehtävissä niin että jouduin yksin hallitsemaan kahta pienempää. Kirkon takaosassa on lelukori, josta saa käydä hakemassa kirkkokavereita. Muuten hyvä, mutta pieniin käsiin osuneet pehmot olivat savannin petoja, jotka alkoivat äänekkäästi ärjyen taistella keskenään.
Joulupukki tuli kolme varttia myöhässä, mistä syystä ehdimme syödä päivällisen jälkiruokineen. Osa meistä ehti myös muuttua sangen levottomiksi, nekin, jotka olivat ruokapöydässä toitottaneet ettei heitä pukin tulo enää jännitä kun ovat niin isoja. Lahjat olivat mieleisiä, niin omituisilta kuin ne lelukaupassa ääneen lausuttuina kuulostivatkin.
Kymmenen aikaan illalla vanhemmat makasivat tajukankaan tietämillä pitkin sohvia mutta pikkuväellä ei puhti edes vähentynyt. Kävin kävelyllä vesisateessa ja sytyttelin yöksi kynttilöitä loppuun palaneiden tilalle. Nukahtamiseni jälkeen kaikkein pienin pieni oli tepsutellut ympäri taloa, sytyttänyt kaikki valot palamaan ja käpertynyt selkääni kiinni.
Nyt perhe mellastaa puolison sukulaisten kokoontumisessa ja minulla on kokonainen vuorokausi rikkumatonta rauhaa.
Lämmin kiitos muistamisista sukulaisille, kummeille ja ystäville. Lämmin ajatus sinulle, joka luit tämän. Pidä itsestäsi hyvää huolta.
Päätin jättää hoputtamisen, ollaanhan nyt lomalla. Tai siis minä ja lapset olemme, puoliso kävi viime yönä töissä ja menee tänä yönäkin. En siis herätellyt ketään vaikka oli sovittu että lähdetään varhain aamulla kauppareissulle. Hääräsin rauhassa leipomusteni kimpussa.
Pääsimme lähtemään klo 12 ja palasimme kolmisen tuntia myöhemmin. Koko perhe oli mukana haudalla ja kahdessa kaupassa. Kauppareissut sujuivat ihmeen rauhallisesti (ostoskärry kaatui vain kerran) ja lopuksi yllätin itsenikin muistamalla hakea käteistä pukkia varten.
Usein tien päälle lähtiessä käy mielessä tulemmeko enää kotiin. Koetan jopa hieman siistiä kotia ennen lähtöä siltä varalta ettemme palaakaan. On siitä ainakin se etu, että niillä kerroilla kun yllättäen selviydymmekin hengissä, on mukavampi tulla kotiin kun tiskivuori ei tule ovella vastaan.
Iltapäivällä oli ainekset isoon repeämiseen, mutta lääkitys näytti taas tehonsa. Reissusta palattua laitoin vauhdikkaasti lounaan uuniin ja pyysin herättämään kun se on valmis. Puoli kuuden aikaan heräsin omia aikojani, ruoka oli yhä uunissa, siivous aloittamatta, perhe puuhasteli omiaan eikä nälkäkään vaivannut. Kanakiusaus oli kieltämättä erittäin hyvää, kerrankin sai olla tarpeekseen uunissa. Lounasta syötiin klo 17.30.
Otimme varaslähdön ja saunoimme jo aatonaattona. Tämän ikikiireettömän porukan kanssa on mahdoton suoriutua aattona koko perinnesetistä. Ennen saunaa saatiin vähän siivotuksi, ei tartu enää sukanpohjat lattiaan. Nyt
ollaan jo tunnin verran aaton puolella. Kinkku on uunissa, leivät
10, 11 ja 12 jäähtymässä ja juustokakku tekeytymässä. Perhe nukkuu puhtaissa lakanoissa. Katsotaan ehdimmekö vielä tuoda kuusen sisälle ja koristella sen ennen kuin joulu on ohi.
Joulurauha Sinun sydämeesi!
Täyttelin äsken Kelan hakemusta. Tarvitsin pankin avainlukua. Lähdin hakemaan, mutta matkalla vastaan tulvehti tuoksu josta muistin että saaristolaisleivät 7, 8 ja 9 ovat uunissa. Menin keittiöön tsekkaamaan leipien hyvinvoinnin. Samalla huomasin olutlasini pöydällä, kas olen unohtanut juoda tuon. Ilmankos on niin jano. Otin lasini ja palasin tietokoneelle. Ai niin. Avainluku. Palaa ruutuun yksi. Tällä kertaa en turhautunut säätämisestäni ollenkaan vaan aloin nauraa ääneen. Mutta tavaroiden etsiminen, varsinkaan kattilankansien ja housujen, ei naurata vieläkään. Päiväkodin leipää varten kirjoittamani kortin löysin leivän viemisen jälkeen kaapista, josta olin etsinyt rei'itintä kiinnittääkseni kortin paperinaruun. Puoliso antoi rei'ittimen minulle juuri siitä korista mistä minäkin olin sitä hetkeä aiemmin etsinyt. Mutten tarvinnut sitä enää, koska kortti oli jo hukassa. Ja niin edelleen.
Se olut on muuten alkoholitonta tummaa lageria. Suosittelen.
Sain Kelasta viestin että sittenkin tarvitaan uusi lääkärintodistus. Puhelimitse sain ihan vastakkaista tietoa. Juuri olin vastaanotolla ja lääkäri kysyi tarvitsenko. Minä siihen kirkkain silmin että ei ei. Taisin aiemmin jorista jotain että joudun korjaamaan käsityksiäni Kelasta. Enpä taida.
Kuusi on haettu, kinkku on likoamassa (liiat suolat pois) ja pukki kävi tänään ovella hiomassa vierailuaikaa. Joulu tulee tänä vuonna kovin äkkiä, en ole ehtinyt asennoitua ollenkaan. Eikä vallitseva säätilakaan helpota tunnelmaan pääsemistä. Mutta kyllähän lapset kihisevät ihan aidosti. Jeesus-lapsi on seimiasetelmasta jo hukassa eikä lampaita ja aasia löytynyt alunperinkään. Keskimmäinen asetti niiden tilalle mursun.
Kaikki eivät ota sairastamistani tosissaan. En toki minäkään aina. Muistelen, miten itsekin olen salaa hymähdellyt muka uupuneille tuttaville yhdessä toisten kanssa. Miten vähän olenkaan koskaan ymmärtänyt ketään, joka on heikko sellaisesta kohdasta mistä itse olen vahva. Sävähdyttävintä on huomata miten vähän ymmärrän ihmistä, jolla on sama vaiva mistä itse olen päässyt eroon. Olisi luullut että ymmärrys venyisi edes siihen.
Hupsista, meinasi päästä unohtumaan. Suhtaudun itseeni rakastavasti ja hyväksyvästi. Ei minun tarvitse olla mikään äiti Teresa.
Perhe on ollut pian kolme tuntia naapuruston yhteisessä puurojuhlassa. Minä en halunnut mennä, pidän omaa hiljaisuutta luottaen siihen että ihmiset ymmärtävät. Pitäisi siivota jouluksi ja raivata mummola anopin kotiinpaluuta varten. Koetan suhtautua hyväksyvästi ja ymmärtävästi siihen etten millään viitsi.
Tänään olen erityisen kiitollinen hetken hiljaisuudesta.
Olen saanut kiitosta tästä blogista ja siitä että jaksan kirjoittaa. Kääntäisin asian niin päin että kirjoittaminen on olennainen osa jaksamistani. On aina ollut, ja haluankin tässä kiittää kaikkia joiden kanssa olen käynyt kirjeen- sähköpostin- ja tekstarinvaihtoa sekä keskusteluja netin vertaistukiryhmissä mitä moninaisimmissa elämäntilanteissa 1980-luvulta tähän päivään.
Puhuin kerran erään musiikintekijän kanssa. Hän kertoi ymmärtäneensä, että jokaisella laululla, vaikka kuinka heppoisella renkutuksella, joka on merkinnyt yhdellekin kuulijalle jotain erityistä, on mittaamaton arvo. Jos tästä minun tajunnanvirrastani yksikin lukija löytää jyvän itseään tai läheistään auttaakseen, masennukseni ja työuupumukseni ei ole mennyt hukkaan.
Joulu
tulee. Monta perheriitaa ja kotihälytystä, monta pelokasta lasta.
Yksinäisen yksinäisyys kipuaa huippuunsa. Jonkun koti palaa. Ajatukseni
lähtevät helposti tietylle kiertoradalle, mutta osaan nyt pysäyttää ne.
En voi kantaa koko maailmaa, en ottaa peittoni alle kaltoin kohdeltuja, vaarassa olevia ja osattomia.
Palautan ajatukset kuriin, keskityn hengitykseeni. Jossain
stressinhallintakoulutuksessa piirsimme kaksi ympyrää. Sisempään
ympyrään kirjoitimme ne huolet, joihin voin itse vaikuttaa ja ulompaan ympyrään muut. Sen jälkeen saimme neuvon: lakkaa murehtimasta niitä
ulomman ympyrän asioita.
Ihmisestä voi tuntua joskus ettei ole mitään ulospääsytietä elämän murheista eikä syytä jatkaa. Henkilökohtaiset maailmanloput joita minunkin elämääni on mahtunut, kaikista niistä olen sittenkin päässyt yli vaikka alkuun on tuntunut kuolemalta. Monesti olen ajatellut olevani ainoa, kellekään muulle ei varmasti ole käynyt näin. Mutta aina on, ihan aina on muitakin, joille on käynyt juuri niin. Joku haluaa auttaa juuri sinua. Puhu, ihminen. Hae apua. Aloita vaikka Palvelevasta puhelimesta tai täältä jos turvallista kuuntelijaa ei löydy viereltäsi. Ja jos et saa apua heti, saatat saada sitä vaikkapa kolmen tunnin kuluttua tai huomenna. Ja jos joku lyö sinua, älä jää kuuntelemaan lupauksia ja odottamaan seuraavaa kertaa. Olet arvokas ja ainutlaatuinen. Sinulle ei kukaan saa tehdä pahaa.
Aamulla oli koulun joulujuhla, perinteinen seimikuvaelmakin enkeleineen ja paimenineen. Totiset ja täpisevän hätäiset pikku esiintyjät ovat aina yhtä liikuttavia. Vaikka kerrankin muistin avata äänen valmiiksi, laulusta ei meinannut tulla mitään. Niisk.
Vuoden ohikiitävimmän valoisan hetken ulkoilimme omalla pihalla. Lapset laskivat liukumäkeä ja minä värkkäsin kukkaistutuksia. Äitini teki aina jouluistutukset itse vanhoihin astioihin, minä yritän nyt samaa ensimmäistä kertaa vaikken ole mikään askartelija. Vitosella kaupasta neljä hyasinttia, kaapin perältä korit ja rusetit, pihalta mullat, hakkeet, sammalet ja talviot.
Katseltiin animaatioelokuvia, koko perhe isän ja äidin sängyssä. Iltamyöhällä kävin vielä kiertämässä kylän esikoisen kanssa vaikka vettä tuli taivaan täydeltä. Hyvä päivä, ei rähjäämistä. Huutoa ja verta kyllä, kun keskimmäisen nenä putosi sohvan alle ja hän kumartui sitä etsimään. Kuopus hyppäsi hänen päälleen, jolloin keskimmäisen hammas puhkaisi huulen. Semmoista tavallista.
Kymmenen tuntia kotoa poissa, koululaiset oman onnensa nojassa. Hyvinpä nuo näyttävät pärjäävän ja viihtyvän. Pieni jäi aamulla parkuen päiväkotiin mutta palasi sieltä iloisesti hypellen. Pehmohiiri oli hukassa mutta korvikejänis oli känkkäränkän jälkeen kelvannut. Minäkin sain aloittaa joululoman hyvillä mielin: paljon puhuttu vuodenvaihteen uudistusmylläkkä alkoi tämän päivän palaverissa kuulostaa kohtalaisen kesyltä.
Rahaa tulee nyt ovista ja ikkunoista. Työnantaja maksoi jonkinlaisen palkankorjauserän, Kela sairauspäivärahan toisen erän ja vielä lapsilisäkin pamahti tilille. Kelpaa mennä ruokakauppaan. Hermojen säästämiseksi suunnittelemme iskua varhaiseksi aatonaaton aamuksi huolellisesti laaditulla ostoslistalla ja kynällä varustautuneina. Graavin kalan, maidon ja tuoreen leivän vuoksi lykkäämme kauppareissun maanantaille, toki kestävämmät kuten joulun suklaat on ostettu jo hyvissä ajoin valmiiksi. Moneen kertaan.
Isän lämmittämän saunan höyryävän
kuusenoksin pihkaisin
Äiti askareissaan leipoi pipareitaan
nyt on poissa kummatkin
-Vexi Salmi-
Äidin hauta on kaupungin hautausmaalla. Ehkä maanantaina pitää ajaa sytyttämään kynttilä. Tai ei mitään pidä, mutta haluan, vaikka se tietääkin 80 kilometrin ajoa. Määrittelemättömästä syystä erityisen tärkeää on viedä sinne lapset, vaikka he eivät isoäitiään ehtineet nähdä ja vaikka olemme puolison kanssa kumpikin kirjanneet viimeisiin toivomuksiimme, ettei meille tarvitse hankkia hautapaikkaa eikä muistokiveä.
Seurakunta järjesti koululaisille kyydin joulukirkkoon. Lapset kysyivät kotoa luvan kirkossa käyntiin. Minusta sen pitäisi riittää luvaksi, jos lapsen oppilastiedoissa seisoo ev.lut. Kirjallista lupaa ei sentään vaadittu ja kirkossa oli kuulemma ollut hauskaa. Muistan omat alakouluaikaiset koulukirkkokäyntini poikkeuksellisen hyvin siihen nähden mitä lapsuudestani muuten muistan. Me maalaiset istuimme aina käytävän vasemmalla puolella, kaupungin koulu oikealla. Vähän mulkoiltiin puolin ja toisin. Kirkkosali oli avara ja valoisa. Valo leikitteli seinillä, laulettiin tuttuja virsiä. Eikä meille järjestetty mitään kyytejä, jalkaisin mentiin joulukirkkoon, ylämäkeä umpihangessa mennen tullen, kesät talvet, vähän potkittiin isoimpia susia sivuun.
Aattohartaudessa kävin samassa kirkossa äidin kanssa joka joulu. Kirkon etuosassa oli seimi elävine lampaineen ja aaseineen. Eteinenkin oli aina täynnä väkeä vaikka hartauksia oli koko aaton iltapäivän mitalta.
Kotipäivä. Elämäni pisin tunti, kun pysyttelin peiton alla kuuntelemassa miten koululaisten aamutoimet sujuvat ilman ohjausta. Ajoissa lähtivät. Maitopurkki oli jäänyt pöydälle ja eteisen valo palamaan. Ainakin yhdet hampaat saattoivat jäädä pesemättä. Laadin lapsille huomisaamua varten kuvalliset ohjeet mitä kaikkea pitikään aamulla tehdä. Reppuihin pakkasin saaristolaisleivät opettajille vietäviksi.
Eilen kyyditsin puolison ensimmäistä kertaa kouluun ja jatkoin siitä omalle työpaikalle. Iltapäivällä palasin häntä noutamaan ja löysinkin melkein perille asti. Pyörin vartin verran kohteen ympäristössä hämärässä, sateessa, mustalla jäällä, kiireinen autoilija peräpuskurissa. Etsin häikäisevässä vastavalossa mikroskooppisen pienistä katukylteistä sitä olematonta kadunnimeä joka ajo-ohjeessani luki. Takana oli lyhyehköt yöunet ja hapeton päivä työpaikalla. Kurvasin tuskastuneena ja päänsärkyisenä läheiselle huoltoasemalle ja soitin puolisolle. Sain konkreettisen todisteen siitä, että mielialalääke todellakin laskee puolestani kymmeneen, ehkä kahteenkin. Puoliso nimittäin loihe lausumaan eksänymmuista. Normaalisti olisin ehdottanut hänelle että kävelee 40 kilometriä kotiin. Nyt ehdotin vain että kävelee siihen huoltsikalle.
Kolme perheenjäsentä vietti eilisillan partiolaisten nyyttäreissä, minä päänsärkyni kanssa peiton alla ja pienimmäinen heitteillä. Hyvin hän tuntui askaretta keksivän. Niitä jälkiä olen sitten mahdollisuuksien mukaan korjaillut tänään. Iltapäivällä lähdin metsään kuvaamaan jäkäliä, mutta näkökenttään ilmaantui jotain muutakin. Hyvin antoivat kuvata, ei näkynyt olevan kiirettä mihinkään sen enempää jäkälillä kuin pettereilläkään.
Alakoulun joulujuhlassa lausuin jonkun vuoropuhelun luokkakaverini kanssa. Päiväkirjaani kirjoitin: "Minä olin enkeli, Petteri esitti poikaa." Veikkaan että Petteri on pysynyt roolissaan minua paremmin.
Huomenna on vuoden viimeinen työpäivä. Atk-koulutusta vuodenvaihteessa tapahtuvia muutoksia varten. Koetan kaivaa esiin positiivisen asenteen. Aika syvällä se tuntuu olevan.
Lokakuussa täyttämässäni BDI-kyselyssä sain noin 27 pistettä. Tänään täytin kyselyn uudelleen ja sain noin 17. Kyselyn perusteella ei tehdä diagnoosia, sanoi lääkäri, mutta voinnin seuraamiseen se on hyvä. Tulos osoittaa selvää voinnin paranemista, minkä näkee minusta kuulemma muutenkin. Masennus näyttäisi valahtaneen keskivaikeasta lievän puolelle. 60 prosentin työaika tammi-helmikuussa oli lääkärin mielestä ihan hyvä ajatus. Siitä on paljon helpompi aikanaan palata sataan prosenttiin. Virkavapaushakemus lähti jo.
Uneliaisuuteni saattaa osin johtua mielialalääkkeestä, mutta se on epätodennäköistä. Suurimmalta osin se varmasti johtuu vain siitä että toipumiseni on kesken. Vireys kuuluu hitaimmin palautuviin asioihin. Yletön nukkuminen on ok, mikäli se ei aiheuta minulle ahdistusta. Muistin toipuminen edellyttää riittävää, hyvälaatuista unta myös. Syvimmät muistijäljet syntyvät nukkuessa.
Ihmisen keho on niin uskomattoman viisas, että traumaattisten tapahtumien jälkeen ihminen yleensä nukkuu tosi huonosti. Näin kroppa säästää mieltä: estää liian selkeiden muistijälkien syntymisen ikävistä tapahtumista, sumentaa ja suttaa kuvaa sopivasti. Minun onneni että lääkärini on potilastyössä, mutta hän olisi myös loistelias luennoitsija. Haluaisin oikein mielelläni päästä kuulemaan ihmeellisestä ihmisestä enemmänkin, jos aiheesta kerrottaisiin tällä tavoin.
Ei haittaa, etten ole huomannut merkittävää voinnin paranemista, voi olla etten huomaa jatkossakaan. Edistys tapahtuu pienin askelin ja niillä, jotka eivät koe saavansa merkittävää apua lääkkeestä, on parempi ennuste lääkityksen lopettamisen jälkeen. Heille ei muodostu väärää käsitystä että paraneminen olisi lääkkeen ansiota. Lääke ainoastaan täyttää ne syvimmät ja kuraisimmat mielen kuopat eikä päästä putoamaan niihin. Antaa tilaa paranemiselle. Tästä kerrottiin minulle kyllä etukäteen, mutta olen kai silti odottanut alkavani lääkkeen ansiosta liihotella kuin perhonen ja viserrellä kuin maaliskuinen tintti.
Valittelin
lääkärille tolkutonta suklaan syömistäni. Hän ei ehkä käyttänyt aivan
näitä sanoja, mutta ajatus oli suunnilleen tämä: Vedä nyt vaan sitä
suklata kaksin käsin, katsotaan sitten kevätauringon paisteessa mitä asialle voidaan tehdä, jos se vielä jatkuu. Suklaa sisältää
serotoniinia ja kehosi käskee hankkia sitä. Sitä olisi kyllä
perunassakin, mutta jostain syystä aika harva tulee valittamaan
mieletöntä perunanhimoaan.
Masentunut ihminen eristäytyy, muuttuu epäsosiaaliseksi, mahdollisesti sinkauttelee piikikkäitä kommentteja pitääkseen ihmiset vähän loitommalla. Hän saattaa tehdä sen täysin tiedostamattaan. Hänen aivonsa pyrkivät näin hankkimaan tilaa ja rauhaa toipuakseen. Samasta syystä masentunut ihminen saattaa olla poissaoleva vaikka olisi fyysisesti läsnä. Kuinkahan monta ystävyyttä, parisuhdetta ja perhettä onkaan hajonnut siihen että ihminen on masentunut eikä kukaan tiedosta sitä.
Tilan ja rauhan etsintäni on johtanut siihen että valvon liian myöhään. On vaikea keikauttaa unirytmi työasentoon kolmeksi päiväksi viikossa jos se muina päivinä hakeutuu siitä kovin kauaksi. Eilen illalla uni ei tullut millään ja saldoksi jäi noin neljä ja puoli tuntia. Blogin kirjoittaminen iltaisin on lääkärin mielestä ok, mutta hän kehotti harkitsemaan voisinko valita kuvat vasta vaikka seuraavana aamuna. Visuaalinen aktivointi on pahinta mitä ihminen voi aivoilleen tehdä ennen uneen pyrkimistä. Etukäteen en voi kuvia valita, koska tavoitteeni on, että ne liittyvät jollain tavalla päivän aiheeseen ja tunnelmaan. Ja aihetta minulla useimmiten ei ole olemassa, näppäimistöltä vain plumpsahtaa ruudulle jotain.
Hyvä on, lääkärisetä, en katsele kuvia tänä iltana. Toivottavasti ei sitten tarvitse myöskään laskeskella näitä naapureita yhtä pitkään kuin eilen illalla.
Iloisten uutispommien päivä. Kuulin tänään että kolmen ihmisen elämä on kurvannut siihen suuntaan mihin sen minusta pitääkin mennä. Ihmisten asiat ovat siis hyvin, kun ne ovat juuri niin kuin minä olen ajatellut, heh.
Työpäivä oli kaikin puolin vireä ja onnistunut vierailijoineen kaikkineen. Tulevien töiden ja muutosten läpikäynti aiheutti jossain määrin ahdistusta. Ihmettelin esimiehelle etten tiedä pitäisikö jatkaa joulun jälkeen 50 vai 60 % työajalla. Yritin ilmeisesti kysyä häneltä miten jakselen. Ei hän oikein osannut vastata. Katsotaan huomenna, osaako lääkäri.
Sain puolisolta kyydin kotiin ja saimme kiljuvat petomme ruokittua. Siihen virta sitten loppuikin ja vetäydyin peittoni alle kuin kilpikonna kilpensä suojiin. Nukuin pari tuntia, minkä jälkeen aloin puhua perhettä pihalle. Kukaan ei reagoinut. Ajattelin että sammaloitukoot sitten keskenään, en vihaisesti enkä edes ärtyneesti, toteavasti vain. Puin päälleni ja häivyin hiljaa pimeyteen.
Seisoin rannalla pitkään. Kuuntelin kun jää rasahteli kivikossa, mietin että tuolla on joku. Äkkiä yksi kivistä lähti minua kohti. Arvioin olevani suurempi ja vaarallisempi kuin se ja jäin paikalleni. Tykkään kaikista otuksista niin kauan kuin niillä on enintään neljä jalkaa eivätkä ne aiheuta minulle välitöntä hengen tai terveyden vaaraa. Tämä otus tepsutteli jäätä pitkin, pysähtyi äkisti ja katsoi minuun. Kuulin saman ajatuksen yhtaikaa kaksista aivoista: Siis MIKÄ tuo on? Ehkä se oli saukko tai minkki, hyvä uimari joka tapauksessa ja kovapäinen. Eteni pitkän matkaa jään alla, räsäytti jään rikki ja nosti päänsä, totesi että ei hemmetti, tuossa se muija tapittaa edelleen, jatkanpa matkaa. Se oli paras tietoisen läsnäolon harjoitukseni ikinä.
Ei tehnyt mieli palata kotiin. Jatkoin kävelyä, kohtasin ensin yhden naapurin, sitten toisen ja kiersin pari sakkokierrosta hänen kanssaan. Palasin kotiin vasta kun valot olivat sammuneet. Harmittaa vain vähän etten päässyt hössöttämään mitä kaikkea lasten pitää muistaa, kun nyt viimein oikeasti koittaa se ensimmäinen itsenäisen kouluunlähdön aamu. Kaikkien osapuolten kannalta varmasti parempi näin. Huomisen jälkeen kaikki sujuu jo rutiinilla, ainakin lapsilta.
Tänään olen kiitollinen hyvistä kohtaamisista.
Kauankohan sitä viihtyisi kotona tekemättä mitään? Tai tulihan sitä jotain tehtyä, tavanomaista keittiön raivaamista, lintujen, kissojen ja ihmisten ruokintaa ja muutama joulupakettikin. Ensimmäisen koululaisen kotiutumisesta alkoikin sitten armoton kurapyykin pesu. Oi talvi, tule takaisin! Mutta että niin. Yhtään ei tullut aika pitkäksi eikä tarvinnut huokailla että mitähän sitä tekisi. Aamulla tein kunnolla läsnäoloharjoituksiakin muutaman päivän tauon jälkeen.
Tein taas yhden toivioretken Kelan sivuille. Ovat alkaneet jo tuntua epätoivioretkiltä. Viimein tänään sinne oli ilmaantunut työnantajalta liitteitä joita päätöksen tekemiseen tarvitaan. Olen kuitenkin jo heittänyt toivon että rahaa tulisi tilille ennen joulua. Mutta eipä hätää, ei tässä nälkää nähdä.
Illalla käytiin lasten kanssa kuraamassa vielä toiset vaatteet sillä välin kun puoliso teki läksyjään. Tästä ei ulkoilusää enää paljon pahene: pimeää, navakka tuuli, vesisade, kuraa, savea ja peilikirkasta jäätä. Jeah. Mutta hei: ei tulvia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä eikä malariaa.
Ilmeni että puoliso meneekin huomenna kouluun vasta iltapäivällä. En siis pääse kyydillä, en myöskään naapurin kyydillä. Puolisolla on yötyöstä vapaata, mutta hän lupasi silti nousta kuudelta aamulla viemään minut bussipysäkille. Tosirakkautta.
Ah, kiitollisuuspäiväkirja meinaa joka ilta unohtua. Tänään olen erityisen kiitollinen viisaasta työterveyslääkäristä, joka mahdollistaa lorvimiseni. Olen ajoittain kiusallisenkin tietoinen siitä miten etuoikeutetussa asemassa olen työterveyshuoltoineni.
Aamupäivä raivattiin porukalla huushollia. Esikoinenkin ihmetteli saavutettua siisteyttä. Pienin murunen puolestaan levitti käsivoiteeni makuuhuoneen seinään. Hienoahan se on, että lapset ovat oma-aloitteisia ja toimeliaita.
Vieraiden tultua miesväki siirsi urun sopivampaan paikkaan ja naisväki arveli että perheessä on pian kolme kanttoria. Voi kyllä, toivoisin kovasti että lapset harrastaisivat soittoa, laulua ja tanssia, sillä uskon että se tekee ihmisen sielulle hyvää. Uskon myös, että harrastaakseen he tarvitsisivat opetusta ja siihen taas tarvittaisiin suunnattomat määrät rahaa. Äiti olisi aikoinaan maksanut minulle pianotunnit enkä minä idi... aah niin, suhtaudun itseeni lempeästi ja rakastavasti. Ehkä 12-vuotiaana ei osannut ajatella että jos nyt tarttuisin tilaisuuteen, pystyisin 34 vuoden kuluttua opettamaan omia lapsiani.
Itsekin pystyy kyllä oppimaan jos motivaatio on kohdillaan. Häissämme soitti itseoppinut hanuristi. Hänet muistan! Minäkin opin aikoinaan pianolla Baby Elephant Walkin, Pink Panther Themen ja Kuutamosonaatin. Kitaralla osasin soittaa Petteri Punakuonon. Harmonikalla Metsäkukkia. Klarinetilla tuuttasin muutaman tunnin treenaamisen jälkeen niin että muusikkotuttava luuli että olen harrastanut pitkäänkin. Rumpuja pääsin kerran kokeilemaan ja olisin varmaan soittanut viikon yhteen menoon. Sama juttu congan ja djemben kanssa. Trumpetista en ääntä saanut, silmät meinasivat pullahtaa ulos päästä. Ehkä urkumme ei vaivu pölyn alle, sillä yhä innokkaiden lasten lisäksi sitä ovat ohi mennen hipelöineet jo perheen aikuisetkin.
Psykologi neuvoi että kävelylenkilläkin voi harjoitella tietoista läsnäoloa, keskittyä tuntemuksiin, vaikkapa siihen miten jalkapohjat rullaavat maassa. Tänään siihen olikin helppo keskittyä, kun vastasatanut nuoskalumi paukahteli päkiän alla kuin kuplamuovi. Keskittymiseni on kyllä omanlaistansa: jos jollain askeleella ei paukahtanutkaan, minua harmitti. Aikoinaan kun juoksuvalmentajani oli neuvonut hengittämään vasemman jalan osuessa maahan, lakkasin hengittämästä punaisissa jalankulkuvaloissa.
Aivan kuin mielikin olisi vähän valaistunut maiseman myötä. Tosin nyt sataa taas jo vettä. Sytyttelin ja sammuttelin adventtikynttilät pihalla. Kävin saunassa, tällä kertaa lämmitetyssä. Huutelin kissat sisään kuivumaan. Toisen mukana tuli hiiri, onneksi hengetön.
Huomenna meiltä lähtee ensi kertaa kolme koululaista ja pienin menee päiväkotiin. Minulla on nelisen tuntia aikaa ihan yksin siistin kodin rauhassa. Mutta voinko vain venyä kämpillä, eikö pitäisi kehittää jotain tervehdyttävää toimintaa? Ei ei, toipumisesta ei saa tehdä projektia, varoitti lääkäri.
Taas yksi päivä jäi taakse, viimeistä kertaa. Mahdoinko tehdä mitään. Katselin lintulaudan elämää, arvuuttelin kumpi ehtii syödä aamiaisensa ensin, lapsi vai orava. Lapsi voitti. Ystävä houkutteli mukaansa konserttiin mutten jaksanut lähteä ihmisten ilmoille. Lenkille en tuolle jäätikölle lähde edes nastojen kanssa. Hissuttelin ulkona vähän kuvaamassa, pyykkäsin, leivoin, laitoin ruokaa, lämmitin saunan - paitsi että suihkussa käynnin jälkeen ilmeni etten ollutkaan muistanut laittaa kiuasta päälle.
Eilenkin kävin muuten valokuvaamassa, oikein naapurikunnassa asti. Kamera tosin unohtui kotiin. Onneksi samalla reissulla oli muitakin asioita hoidettavana.
Huomenna saamme vieraita, mutta siivoaminen ja lasten saaminen siivoamaan tuntui niin toivottomalta urakalta etten edes aloittanut. Katselimme sen sijaan ulkoavaruuden asukkaiden näköisiä mereneläviä telkkarista. Levollinen, hyvä hetki. Nykyinen telkkarin ohjelmisto, iltapäivälehdet ja valtaosa aikakauslehdistä on älytöntä huttua jolta mieluusti säästän sieluani, mutta luonto-ohjelmat ovat kivoja. En ole matkustanut enkä tule koskaan matkustamaan kovin kauas Suomesta, mutta monta viidakkoa olen päässyt koluamaan ja luonnon uskomatonta monimuotoisuutta ihmettelemään tv:n ääressä loikoillen. Luonto-ohjelmien tekijät venyvät moneen.
Sähköurku on seissyt nyt viikon keskellä olohuonetta, ehkä sen voisi yrittää huomenna siirtää ja sohvaa raivata sen verran esiin että vieraat pääsevät istumaan. Parikymmentä kippoa perennansiemeniä on edelleen kuivumassa kirjahyllyn ja takan päällä. Jouluverhot on kyllä vaihdettu ikkunaan pari viikkoa sitten, mutta kesäverhot ovat yhä pölyisenä läjänä tuolin selkänojalla. Osa huonekaluista on poissa paikoiltaan ja peitot ja petarit roikkuvat puoliksi sänkyjen ulkopuolella. Kaikilla vaakasuorilla pinnoilla on lehtiä, kirjoja, leluja ja esiteinin vaatteita röykkiöiksi asti. Mitähän tästä huushollista sanoisi se lastensuojeluviranomainen, joka oli kirjannut muistiinpanoihinsa väärin tehdyn makaronilaatikon.
No, hampaista täällä ainakin huolehditaan. Keskimmäinen toi perjantaina kotiin hammashoitolan lapun, jossa luki: Ei hoidon tarvetta. Hienot hampaat. Tavoitteeni on, että lapset tottuvat puhtaan suun tuntuun niin, että haluavat säilyttää sen sittenkin kun vastuu siirtyy yksin heille. Huonosti hoidettu suu on yllättävän monen sairauden reitti ihmisen kehoon. Vasta kymmenvuotiaan hienomotoriikka riittää kunnolliseen omatoimiseen hammaspesuun. Tästä puhutaan ihmeen vähän.
Piparit paistettu ja piilossa, toivottavasti paremmassa kuin edelliset, ja saaristolaisleivät uunissa. Meni vähän myöhälle ja ihmekös tuo, kun seitsemän jälkeen illalla aloitettiin. Oli kova työ päästä päiväunien jälkeen ollenkaan sängystä ylös. Leipominen kolmen innokkaan avustajan kera oli taas kerran aikamoista hommaa. Päiväkotien työntekijöillä ja alakoulun opettajilla täytyy olla jotenkin ihan omanlaisensa hermojärjestelmä.
Tulin ihan tyytyväisenä ja hyvillä mielin nettiin. Ensimmäinen näkemäni uutinen räjäytti pois kaiken hyvän mielen: kaksivuotiasta lasta pahoinpidelty ja jätetty vaippasillaan jonkun varastokopin taakse Kirkkonummella. Tähän ei pysty kuin ihminen. Ihminen on mittaamattoman kauhea. En olisi halunnut kuulla tästä tapauksesta ikinä mitään ja nyt kuitenkin on pakko saada tietää kaikki. Miksi ja kuka. Onko lapsi kaapattu vai voiko oma aikuinen todella tehdä pienelle jotain tuollaista. Kyllä voi. Oma aikuinen voi olla todella paha. On itkettävän paljon lapsia jotka kaipaavat turvallista syliä. Vielä enemmän taitaa olla turvallisia sylejä jotka kaipaavat lasta. Miten nämä saatettaisiin yhteen pian, pian! Adoptio- ja sijaisvanhemmat syynätään tarkkaan mutta kuka katsastaisi biologiset vanhemmat. Neuvolakäynti kerran vuodessa ei paljon kerro, sielläkin yleensä vain toinen vanhemmista mukana.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä että minun pitäisi suojella itseäni jättämällä uutiset lukematta. Jospa voisin saada lehden jossa on vain hyvät uutiset. Sepä se olisikin aika ohut lehti eikä välttämättä ilmestyisi ihan joka päivä.
En tiedä missä suojelusenkeli oli, mutta laitan käteni ristiin ja pyydän paljon rakkautta ja turvaa sen pienen piiperöisen koko tästäastiseen elämään.
Ei se kirkasvalohoito nyt oikein sovi kuvioihin, ainakaan vielä. Pointtina on oleskella valossa riittävän aikaisin aamulla. Kahdeksalta on jo liian myöhäistä. Kotona ennen töihin lähtöä en tasan rupea nousemaan aikaisemmin sängystä tuon takia. Enkä minkään takia. Tänäänkin menin töihin jotakuinkin sen näköisellä tukalla kuin se sattui herätessä olemaan. Vuosikymmenten ajan minulle oli tärkeää että tukka on hyvin. Nyt riittää että sitä on. Kesällä sitä oli 12 milliä, nyt vähän enemmän.
Iloinen matka kaupunkiin naapurin kyydissä. Töissä
kahdeksasta neljään, koko päivä yksin. Puhelin ei soinut,
ovikello soi kahdesti, sähköpostejakin taisi tulla kaksi. Leuat olivat venähtää haukottelusta. Teetä ja suklaata kului. Onneksi
mieleen juolahti pari hommaa jotka saatoin tehdä ennakoivasti. Tympeä päivä. Ensi
viikoksi luvassa vilkkaampaa.
Tulin bussilla kaupungista. Tympeä kotimatka. Pysäkiltä kotiin oli kilometrin matka peilijäätä. Teki mieli ryömiä. Mietin matkalla ensi viikon lääkärikäyntiä. Lääkäri tietenkin kysyy miten olen voinut, tuntuuko että lepo ja lääke ovat tehonneet. En minä tiedä. Hetkellisesti luulin jo jokunen viikko sitten että nyt tapahtuu käänne mielialassa, mutta joko sitä ei tapahtunutkaan tai sitten en vain muista että mieli on ollut aiemmin vielä nykyistä matalampi. Mietin jaksanko joululoman jälkeen nostaa työajan 60 prosenttiin. Pelkäänpä ettei lääkärikään voi päättää sitä puolestani, pitäisi itse tietää. Tyytyväisenä ajattelin että ainakin voin kertoa rauhoittuneeni, en pillahtele itkuun enkä raivoa perheelle enää..
Puolisolla oli taas kokous. Tällä kertaa hän muisti sen. Myönnän kysyneeni muistaako. Pienimmäisen puheterapeutinkin hän oli muistanut, tosin päivän liian myöhään. Kun terapeutille viimein pääsivät, tämä totesi ettei meidän metrinen ruuneperi oikeastaan häntä tarvitsekaan. Me vanhemmat olemme tienneet sen koko ajan. Ehkä siksi en vetänyt unohduksesta kovin isoa palkokasvia hengityselimiin.
Lapset tappelivat keskenään ja kiukuttelivat minulle koko illan. Tiesin että niin käy, ellen vie heitä ulos. En kuitenkaan halunnut edes ajatella pimeälle jäätikölle lähtöä. Toimeennuin sen sijaan tekemään leipäjuuren ja uuden piparitaikinan. Illan mittaan näet selvisi, että purkillinen joulupipareita on naahittu kaapista vähin äänin sillä välin kun äiti oli töissä ja isä tietokoneella. Kyllä, tuli sanomista. Huusin lapsille ja tunsin miten vanha hillitön raivo lähtee nousuun, mutta sain pysäytettyä sen ennen kuin se pääsi voitolle. Puolisolle enää vain jäkätin ja komensin puhuttelemaan lapset. Puhuttelu on pitkä hiljaisuus, pettynyt katse ja hiljainen puhe. Tehoaa tietenkin tuhat kertaa paremmin kuin kauheinkaan huuto.
Tänään joudun hieman pitempään pohtimaan mistä olen erityisen kiitollinen. Usein mietin miten käsittämättömän hienoa on asua juuri Suomessa. Täällä joutuu hirveän vähän pelkäämään sotaa, maanjäristystä, tulvaa, tauteja levittäviä hyönteisiä, terroristeja, levottomuuksia.. Voi miten toivoisin että tämän oudon sohjoisen maan seesteinen turvallisuus ja luonnon puhtaus voisi iäti säilyä.
Yö oli katkonainen. Illalla en saanut ravisteltua huolia kimpustani ja viimein kun nukahdin, alkoi vilkas yöelämä. En tiedä montako lasta sängyssämme oli, mutta arvelisin että ainakin tusina ja kaikilla kirppuja. Jonakin aamuna olen laskenut sängystämme 18 jalkaa plus sängynjalat.
Puoliso ennätti töistä kotiin aamulla tunnin myöhässä. Viisi minuuttia ennen kuin minun piti lähteä. Hänen työnantajansa järjestää aika usein vauhtia elämäämme.
Talvi vaihtui hetkessä liaksi ja liukkaudeksi. Maalla on onneksi vähemmän ankean näköistä kuin kaupungissa. Olen tyytyväinen että näitä kelejä on viime vuosina ja tänä talvena ollut tosi vähän. Olen tyytyväinen myös siitä, että saan istuskella mukavasti naapurin kyydissä eikä tarvitse itse ajaa. Tänään lähdimme kaupungista jo kolmelta. Lähes valoisan aikaan.
En ehtinyt kuukauden poissaoloni aikana kaivata työelämästä mitään, mutta palattuani
huomaan miten kivaa on vertaistuki ja muu sosiaalinen kanssakäyminen
fiksujen, aikuisten ihmisten kanssa. (Ja miten herkullista läheisen
salaattibaarin lohisalaatti.) Siksikin olen iloinen puolisoni puolesta: hän on saanut opiskelupaikan ja aloittaa ensi maanantaina. Ensi viikolla koululaisten pitää siis suoriutua aamutoimista ja kouluun lähdöstä keskenään ensimmäistä kertaa ikinä. Heille on myös annettava avain. Pieni askel lapselle mutta tulisilla hiilillä kävelyä äidille.
Töiden jälkeen paimensin koululaiset partioon, katsoin vähän pikkukakkosta, puhuin pitkän hännännostatuspuhelun vanhan ystävän kanssa. Nyt kun on pimeää eikä enää näe kuinka ankean näköistä ulkona on, harkitsen lenkille lähtemistä. Ainakin kompostorille asti.
Meillä lajitellaan, kierrätetään ja kompostoidaan. Kaikenlaisia kemikaaleja käytetään mahdollisimman vähän. Antibakteerisia aineita ei käytetä kuin haavan puhdistukseen. Lapset on pesty kouluikään asti pelkästään vedellä. Puhdas pyykkimme tuoksuu ainoastaan puhtaalta. Tahranpoistoon käytetään sappisaippuaa. Kun ostan kirpparilta vaatteen, joudun pesemään ja tuulettamaan sitä moneen kertaan ennen kuin saan edellisen omistajan kemikaalien hajut siitä pois. Markkinavoimat luovat ihmisille tarpeen tuoksua "hyvältä" ja varsinkin olla tuoksumatta ihmiseltä. Kaikenlaisia aineita hengitellään ja imetään ihon kautta syntymästä asti, koti puunataan pöpöttömäksi ja sitten ihmetellään kun on sairauskierteitä ja allergioita. Kaiken huippu ovat naisten pikkuhousunsuojat, jotka aiheuttavat itse oman tarpeellisuutensa.
Ugh.
Flunssaolo oli aamuksi poissa. Uskon ihan täysillä nenäkannun tehoon. Lisäksi perheemme popsii yliannoksen d-vitamiinia joka päivä, minä vielä sinkkitabletin. Virustautien sairastaminen on vähentynyt parin vuoden sisään radikaalisti. Samoin kaikenlaiset nivelvaivat, fasettilukot ja muut ovat minulta vanhemmiten kadonneet. Olisin siis elämäni kunnossa, ellen olisi latvasta laho.
Revin aamulla itseni sängystä jo kymmeneltä. Rauhallinen hetki aamupalan ja -lehden parissa, kourallinen nappeja naamaan, kamera kaulaan ja menoksi. Pari tuntia vierähti ihanassa pienessä pakkasessa ja vielä pienemmässä lumisateessa. Kotiintuomisina 167 ruutua. Yritin lintukuviakin kunnes käsivarret kramppasivat. Jalusta olisi hyvä, mutta enhän minä mikään oikea valokuvaaja sentään ole.
Iltapäivällä kävimme koululla arviointikeskustelun. Vaikka kuulumiset olivat hyviä, molemmat vanhemmat palasivat keskustelusta uupuneina. Minä sujahdin suoraan peiton alle, puoliso ruokki jälkikasvun ja simahti sohvalle. Parin tunnin päästä kuulin hänen puhuvan lapsille jotain ja havahduin (vaikka lääkäri on kieltänyt) ihmettelemään, eikö hänen pitäisi olla kokouksessa. Hups, juu, piti. Puoliso vei sen sijaan lapset ulos ja minä sain jatkaa lojumistani. Tuntui etten mitenkään pystyisikään nousemaan sängystä, kyljen kääntäminenkin oli siinä ja siinä.
Kävin sentään lopulta tekemässä lumityöt lapsi kolassa. Neljät hampaat tuli pestyä ja pienin pyydystettyä yöpukuun jonkinlaisilla viimeisillä voimilla mutta ilman raivoamista.
Kysyin puolisolta miten hän suhtautuu vetelehtimiseeni. Toipumisena hän sitä pitää. Toistaiseksi ei siis liene luvassa kitkeriä kommentteja siitä miten pitää tehdä kaikki yksin ja toinen vain makaa.
En ole muistanut, viitsinyt tai jaksanut kirjoitella tuntemuksia muistiin. Sen sijaan olen monta kertaa keskittyneesti nauttinut siitä, miten helposti ja vaivattomasti hengitys kulkee. Miten saankaan vapaasti hengittää puhdasta, raikasta ilmaa.
Edessä on kaksi työpäivää, huomiseksi olen taas pummannut kyydin mennen tullen. Eilistä työpäivää edeltävä yö oli todella vaikea, olisiko nyt helpomman vuoro?
Tänään olen erityisen kiitollinen avioliitosta. Olen kiitollinen vakaasta puolisosta, jolla on enkelin kärsivällisyys ja lehmän hermot. Hän on rakentanut meille autotallin, terassin, puutarhan ja muutaman tietokoneen. Hän laittaa maailman parasta ruokaa, hallitsee taloudenpidon, korjaa kaiken mikä menee rikki, ompelee verhot, lyhentää housut, leikkaa hiukset, puhaltaa pipit ja lukee iltasadut. Puoliso on ollut työttömänä kuopuksen syntymästä asti. Perheemme on voittanut siinä paljon.
Voisit kokeilla kirkasvalohoitoa, sanoi psykologi. Jos lampussa on 10 000 luksia, puoli tuntia joka aamu 20-40 sentin etäisyydellä riittää. Jos lukseja on vähemmän, valon edessä pitäisi oleskella kaksi tuntia. Suprakiasmaattinen tumake blaa blaa blaa. Viimeisimmät tutkimustulokset ovat rohkaisevia. Joku on toipunut masennuksesta kirkasvalohoidon avulla muutamassa viikossa. Ei pelkästään kaamosmasennuksesta vaan myös tällaisesta mikä minulla on. Töissä on kummankin sortin lamppuja. Ajattelin lainata sen hämärämmän kotiin.
Lääkärin kanssa kannattaa myös keskustella voisiko tolkuton unentarve johtua mielialalääkkeestä. Yletön nukkuminenhan tosiaan alkoi samaan aikaan lääkityksen kanssa. Eipä ole tullut mieleenkään.
Pieniä ilonaiheita kannattaa keräillä. Jos pystyy tuntemaan vähänkin tyytyväisyyttä jostain asiasta, se vaikuttaa kuin voimakas lääke. Joku juttu päässä, epäilemättä monimutkaisen niminen tumake, saa hirveästi virtaa pienestäkin ilosta ja alkaa nakertaa masennuksen kasvattamaa isoa ja itseään ruokkivaa negatiivisuutta.
Kun ahdistavat ajatukset ottavat vallan (perheeni on varmaan hukkunut järveen kun eivät jo tule kotiin tms.) kannattaa kokeilla etäännyttää itseään niistä: Huomaan, että mieleni tuottaa nyt tällaisia ajatuksia, mutta niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Minusta ei ole tulossa laiska. Se, että saan päiväni hyvin kulumaan vaikken tee mitään ja on oikeastaan alkanut tuntua ihan mahdottoman mukavalta olla tekemättä mitään, kuuluu toipumisprosessiin. Kannattaa kuunnella omaa mieltään ja kehoaan, puuhata silloin kun inspiraatio iskee ja laiskotella silloin kun laiskottaa.
Psykologin mielestä tämä olikin vasta neljäs tapaamisemme ja yksi kerta firman piikkiin on vielä jäljellä. Olen eri mieltä mutta en ruvennut haastamaan riitaa. Varasin ajan tammikuun puoleenväliin.
Töissä paljon iloa ja naurua. Työmatkallakin. Iltapuuhat lasten kanssa sujuivat ongelmitta. Adventin aikaan -kirjassa kerrottiin neitsyt Marian äidistä Annasta, joka kuoli jo Marian ollessa lapsi. Kirjoitimme yhdessä meidän lasten isoäidille kirjeen, jossa kutsumme häntä kotiin. Hän on kirjoilla meillä, mutta viettää noin puolet vuodesta muualla.
Tänään olen erityisen kiitollinen naurusta, ystävällisistä sanoista, kahdelta taholta saamastani avusta ja kolmannen tahon yllättävästä avuntarjouksesta.
Tuntuu vähän flunssaiselta. Sarvikuono esiin ja taisteluun!
Kymmenen tunnin yöunien jälkeen halusin vain kääntää kylkeä ja kaivautua syvemmälle peiton alle. Ajattelin kuitenkin että yötyöläisen olisi kohtuullista saada edes kerran viikossa nukkua ja nousin pienimmäistä paimentamaan ja puuronkeittoon. Joka aamu(päivä) on yhtä vaikea uskoa että kello on oikeassa ajassa.
Tonttu oli yöllä tuonut joulukalenterin taskuun kolme kammottavaa silmämunan näköistä makeista. Niistä riitti riemua koko päiväksi (HEI! Se on mun silmä! Anna heti mulle se! Äiti, ootsä nähny mun silmää? Äääääää, mun silmä putos puuroon!) ja rohkein lapsista sai silmänsä lopulta syötyäkin.
Pulkkamäessä oltiin tänäänkin. Kotiin tultua skannattiin liitteitä Kelan hakemukseen. Loppupäivä menikin sitten pipariksi. Äidiltä perityllä ohjeella tulee tosi hyviä pipareita mutta taikinan kaulimisessa on aivan hirvittävän kova työ. En tiedä miksi pidän niin lujaa tästä traditiosta kiinni, vaikkei tulisi mieleenikään tehdä esimerkiksi torttutaikinaa itse. Äiti teki senkin. Vielä kaulimistakin kovempi työ on kuitenkin pipareiden piilottamisessa.
Kummeilta ja sukulaisilta on tullut joululahja-aiheisia yhteydenottoja. Kyllä lapset tänäkin jouluna lahjoja saavat, yhden sellaisenkin joka riemastuttaa myös perheen aikuisia.
Pummaan taas naapurilta kyydin kaupunkiin, ehkä poiskin. Yksi työpäivä, yksi vapaa, kaksi työpäivää, siinä viikon tahti. Tosin huomisesta työpäivästä mennee ainakin kolmasosa psykologin juttusilla.
Tänään olen erityisen kiitollinen kummeista, sukulaisista, keitetyistä perunoista, lumesta ja siitä että puoliso kauli suurimman osan piparitaikinasta.
Olen kirjoittanut paljon tietoisen läsnäolon harjoituksista mutten ole kertonut niistä mitään. Kuuntelen psykologin sanelemia mp3-tiedostoja. Harjoituksia on monenlaisia. Kaikki alkavat hengitykseen keskittymisellä. Saatetaan vaikka seurata jotain kuvitteellista pientä pistettä ylävatsalla miten se nousee ja laskee hengityksen tahtiin. Helpoimmin omaksuttavassa harjoituksessa jännitetään kehon osia vuoron perään ja keskitytään tuntemuksiin jännityksen aikana ja jälkeen. Toistaiseksi vaikeimpia ovat olleet mielikuvaharjoitukset, joissa kuvittelen itseni jalkakäytävälle nojailemaan talon seinään ja katselemaan liikennettä. Tiellä liikkujat ovat omia ajatuksiani. Saan seurailla niitä mutta ei ole tarkoitus että lähden niiden mukaan. Toisessa mielikuvaharjoituksessa kuuntelen radiokanavaa, jonka nimi on ajatteleva mieli. Se lähettää ohjelmaa jota kuuntelen mutta en ryhdy tuottajaksi. Harjotukset vahvistavat "mielen lihasta". On normaalia ja hyväksyttävää että keskittyminen herpaantuu, ajatukset lentelevät tai nukahdan.
Uni on maittanut tänäänkin huolimatta taukoamattomasta urkujen pauhusta. Pienin herätteli minut yöunilta syömään klo 11.50. Kävimme porukalla pulkkamäessä ja metsässä. Talvinen luonto oli kauneimmillaan. Vuosi vuodelta pidän talvesta enemmän. Ehkä siksi, että viime vuosina on saatu kunnollisia pakkastalvia eikä jäätiköitä ja kuravelliä. Pidän kynttilälyhdyistä, lumitöistä ja lintujen ruokinnasta. Likapyykin määrä romahtaa. Ei näy kääriäisiä, rikkaruohoja eikä keskeneräisiä työmaita. Puutarhakasvit lepäävät turvassa lämpimän hangen alla.
Tein talven ensimmäiset lumityöt, tulin sisään ja aloin etsiä kattilaa, en löytänyt, vaivuin epätoivoon ja vetäydyin peiton alle. Nälkä tulisi tälle perheelle aika pian jollei puoliso huolehtisi. Päivällisen jälkeen saimme yhdessä aikaiseksi piparitaikinan, jouluverhojen vaihdon ja taatelikakun. Mukavaa että tähänkin päivään mahtui edes yksi toimeliaisuuden puuska.
On Kelan käsissä saavatko lapset tänä vuonna joululahjoja. Palkanpuolikkaani meni lainanhoitoon. Veronpalautus ja lapsilisä menevät laskuihin ja ruokaan. Onneksi on edes se veronpalautus. Aargh miten huoleton olen taas. Hengitän syvään. Menen saunaan.
Ihana päivä! Aamupuuron jälkeen ajelin ystävien luokse ihan yksin ja rauhassa - kiertotietä, koska en (yllätys) muistanut mistä risteyksestä piti kääntyä ja puhelin oli (yllätys) unohtunut kotiin. Vietin mukavan hetken ihanien ihmisten parissa ja sain kotiin tuomisiksi megaluokan yllätyspaketin. Naapuri tarvittiin kantoavuksi sekä luovuttavassa että vastaanottavassa päässä. Saman tien urku auki ja soittamaan! Kolme innokasta muusikon alkua on ottanut ilon irti paitsi koskettimista, myös rytmikoneesta. Itsenäisyyspäivän konsertti sai lisäohjelmistoa. Pressan vastaanotolla ei ehkä tanssittu, meillä kyllä. Ensin oman sävellyksen kantaesitys soimaan koneesta ja sitten bailaamaan!
Itsenäisyyspäivä on minulle yleensä kääriytymispäivä. Telkkarinkatselun, Maamme-laulun ja kynttiläparien sytyttämisen päivä. Tänä iltana sain kynttiläparin vain kahdelle ikkunalle. Muistan ihan selvästi, kuinka keräsin kaikki kynttilänjalkani ja tuikkukipponi samaan laatikkoon ihan hiljattain, kiedoin ne paperiinkin etteivät kolhiinnu ja laitoin sen laatikon... johonkin. Niitä kippoja on paljon, laatikko ei ole aivan pieni, vaan eipä löydy, ei. Vain lievästi hermot se vei.
Kävin vanhanaikaista kyläkoulua. Kelloa soitettiin ihan oikealla kilikellolla ikkunasta. Luokat lämpisivät pönttöuuneilla. Koululla järjestettiin kevät- ja joulujuhlien lisäksi äitienpäiväjuhlat ja itsenäisyysjuhlat. Vahvimmin on jäänyt mieleen itsenäisyysjuhla, jossa kuunneltiin kynttilöin valaistussa salissa Finlandia-hymniä ja minä luin välissä tekstinpätkiä jostain teemaan sopivasta kirjasta. Haluaisin että lapseni saisivat kokea samanlaisen mieliinpainuvan arvokkaan isänmaallisen juhlallisuuden tunnelman.
Pessimistisyys, alistuminen, uhrautuminen, suojattomuus, vaativuus. Ulkopuolisuuden tylyt kaverit. Pessimismi on äidiltä peritty, alistuminen isältä. Pessimistisyys on sairastumisen myötä kasvanut hämmästyttäviin mittoihin. Sen sijaan alistuminen on ehkä vähenemään päin. Olen aina vältellyt konflikteja ja antanut helposti periksi tai jättänyt mielipiteeni
kokonaan ilmaisematta asioissa joita en koe ehdottoman tärkeiksi. En järin herkästi puolusta itseäni vieläkään mutta lapsia tarpeen tullen kyllä. En ole kovin hyvä sanomaan vaikka sanomista tulisi, mutta olen alkanut opetella. Tyylini on vielä melko särmikäs, hioutumaton ja epädiplomaattinen. Kahteen ihmiseen on katkennut välit lopullisesti.
Aika moni äiti on varmaan uhrautuva ja suojaton: huolehtii toisten tarpeista niin että omat jäävät vähälle huomiolle ja pelkää että läheisille tai itselle sattuu jotain pahaa. Lapsihan on alituisessa hengenvaarassa kunnes sille kasvaa järki päähän. Ja siinä vaiheessa alkaakin jo murrosikä kolkutella ovella ja järki lähtee taas muutamaksi vuodeksi.
Ja äidin silmät on sumeat jo
hän sanoo maailma on vaarojen karikko
se sama maailma siskosi vei
mä sanon viimeisen sanan ja se on ei
- Maija Vilkkumaa -
Luulen että lapseni joutuvat tekemään ison ja äänekkään työn katkaistessaan napanuoraa. Toivottavasti silloin eivät välit katkea lopullisesti. Koittaa päivä, jolloin minun on annettava heidän hakata päätään seinään ja tehdä rauhassa omat virheensä. Voisinkohan jollain tavoin valmentaa itseäni etukäteen?
Aika moni kiltti tyttö on varmaan itseään kohtaan vaativa ja haluaa onnistua kaikessa täydellisesti. On järkyttävää myöntää olevansa erehtyväinen, tekevänsä virheitä. Tulee olemaan vaikeaa tehdä vain 95 % silloin kun tietää että yltäisi sataan. Olen aina ajatellut että kannattaa tehdä kunnolla se minkä tekee tai jättää kokonaan tekemättä. Mutta ehkä 95 % on kunnolla tekemistä.
En muista tehneeni tänään mitään. Pulkkamäessä käytiin koulun jälkeen. Illalla lauloin Petteri Punakuonoa: "Muistat Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan.." ja siitä se ajatus sitten lähti: aloin hyräillä Prinsessa Ruususen juhlamarssia. Kohta jo kuunneltiin häämarsseja youtubesta. Muisteltiin puolison kanssa mikä häämarssi meillä mahtoi olla. Minä en muistanut edes oliko kirkossa urut. Kuulemma oli. Mitä muuta musiikkia häissä soitettiin? Ehkä albumin välistä löytyy häiden ohjelmalehtinen. Valokuva-albumit ovat suurimpia aarteitani. Ne ovat muistini.
