Tilapäisesti loppu

Tiistai, meikäläisen perjantai. Pummasin naapurilta kyydin kaupunkiin ja tulin bussilla takaisin. Nukun bussissa aina, mutten varmaan koskaan ennen niin sikeästi kuin tänään. Työpäivän jaksoin hyvin, mukavia rutiinihommia kiinnostavien teemojen parissa ja pitkä puhelinkeskustelu työuupumuksen läpikäyneen yhteistyökumppanin kanssa. Joka puolella tuntuu olevan kaappeja, joista uupuneet astuvat ulos kun kerron tilanteestani.

En enää oikein tiedä mitä ajattelen. Tuntuu että työpaikan, mieluiten jopa alan vaihto on ainoa vaihtoehto - eikä sekään onnistu nykyisessä työllisyystilanteessa, eli tilanne on epätoivoinen, olen umpikujassa. Seuraavassa hetkessä en enää näe mitään ongelmaa, minullahan on hyvä työpaikka ja mukava työ, olen nyt vain vähän väsynyt, se menee kyllä ohi. Kunnes se tulee taas: raaah, en tule jaksamaan tätä koskaan enää täysipäiväisesti. Painajaispaidan lisäksi minulla on myös paita, jossa lukee Tilapäisesti loppu. Toivottavasti se pitää paikkansa.

Pitkäaikainen työkaveri lähti tänään eläkkeelle ja vaikka asia oli tiedossa etukäteen, jollain tapaa se silti todellisuudeksi muuttuessaan yllätti. Ensi vuoden alkupuolella pieneen tiimiimme tulee taas siis ainakin yksi uusi kasvo. Muutosten ei tarvitse olla negatiivisia aiheuttaakseen stressiä. Tämä on hyvä tiedostaa. Työpaikalla on ollut parin viimeisen vuoden aikana paljon henkilövaihdoksia, enkä alkuun osannut ollenkaan ajatella että ne voisivat olla osasyy uupumiseeni: nehän eivät olleet pahoja asioita eivätkä ne suoranaisesti vaikuttaneet työtehtäviini. Ehkä ihmisten vaihtuminen vaikuttaisi vähemmän isommassa porukassa.

Sain vinkin tällaisesta testistä ja tein sen. Tulos: kuusi erittäin vahvaa tunnelukkoa, kuusi vahvaa. Pitää varata kirjastosta tuo Takasen kirja, jos sieltä löytyisi avaimia. Jos jaksaisin lukea. Yksi erittäin vahvoista tunnelukoistani on ulkopuolisuus. Minulla on vuosikymmenien ajan ollut vahva mielikuva siitä kuinka kävelen hiljaa pois iloisesta ihmisjoukosta, taakseni katsomatta. Muistan vain pari ihmisryhmää elämäni varrelta, joissa olen tuntenut todella kuuluvani joukkoon. Se on vaatinut aivan erityistä henkilökemiaa.

Seesteinen iltalenkki tähtitaivaan alla esikoisen ja potkukelkan kanssa. Jokaisen vanhemman pitäisi saada kahdenkeskistä aikaa paitsi puolisonsa, myös jokaisen lapsensa kanssa. Saa ihan toisenlaisen kontaktin lapseen, kun kukaan ei ole taustalla kaatamassa seiniä. Lapsi huomaa että äiti osaa muitakin sanoja kuin älkää tapelko, onko läksyt tehty ja nyt äkkiä hammaspesulle. Ja muitakin äänenpainoja kuin ainaisen otsasuonet ja leukaperät pinkeänä -saundin. Kahdenkeskisellä lenkillä esiteinikin unohtaa että vanhemmalle pitää mököttää ja saattaa huomaamattaan avautua asioistaan.