Työpäivä oli kaikin puolin vireä ja onnistunut vierailijoineen kaikkineen. Tulevien töiden ja muutosten läpikäynti aiheutti jossain määrin ahdistusta. Ihmettelin esimiehelle etten tiedä pitäisikö jatkaa joulun jälkeen 50 vai 60 % työajalla. Yritin ilmeisesti kysyä häneltä miten jakselen. Ei hän oikein osannut vastata. Katsotaan huomenna, osaako lääkäri.
Sain puolisolta kyydin kotiin ja saimme kiljuvat petomme ruokittua. Siihen virta sitten loppuikin ja vetäydyin peittoni alle kuin kilpikonna kilpensä suojiin. Nukuin pari tuntia, minkä jälkeen aloin puhua perhettä pihalle. Kukaan ei reagoinut. Ajattelin että sammaloitukoot sitten keskenään, en vihaisesti enkä edes ärtyneesti, toteavasti vain. Puin päälleni ja häivyin hiljaa pimeyteen.
Seisoin rannalla pitkään. Kuuntelin kun jää rasahteli kivikossa, mietin että tuolla on joku. Äkkiä yksi kivistä lähti minua kohti. Arvioin olevani suurempi ja vaarallisempi kuin se ja jäin paikalleni. Tykkään kaikista otuksista niin kauan kuin niillä on enintään neljä jalkaa eivätkä ne aiheuta minulle välitöntä hengen tai terveyden vaaraa. Tämä otus tepsutteli jäätä pitkin, pysähtyi äkisti ja katsoi minuun. Kuulin saman ajatuksen yhtaikaa kaksista aivoista: Siis MIKÄ tuo on? Ehkä se oli saukko tai minkki, hyvä uimari joka tapauksessa ja kovapäinen. Eteni pitkän matkaa jään alla, räsäytti jään rikki ja nosti päänsä, totesi että ei hemmetti, tuossa se muija tapittaa edelleen, jatkanpa matkaa. Se oli paras tietoisen läsnäolon harjoitukseni ikinä.
Ei tehnyt mieli palata kotiin. Jatkoin kävelyä, kohtasin ensin yhden naapurin, sitten toisen ja kiersin pari sakkokierrosta hänen kanssaan. Palasin kotiin vasta kun valot olivat sammuneet. Harmittaa vain vähän etten päässyt hössöttämään mitä kaikkea lasten pitää muistaa, kun nyt viimein oikeasti koittaa se ensimmäinen itsenäisen kouluunlähdön aamu. Kaikkien osapuolten kannalta varmasti parempi näin. Huomisen jälkeen kaikki sujuu jo rutiinilla, ainakin lapsilta.
Tänään olen kiitollinen hyvistä kohtaamisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti